Kuva Milka Alanen
Kuva Milka Alanen

Kirjailija Xue Xinran tietää, millaista tuskaa yhden lapsen politiikka ja ikivanhat perinteet aiheuttavat kiinalaisäideille.

Aina, kun toimittaja-kirjailija Xue Xinran, 54, näkee synnyinmaastaan Kiinasta adoptoidun tytön, hän ei voi olla tuijottamatta. Ehkä hänen Lumi-tytöllään ei ole enää syntymämerkkiä, mutta Xinran uskoo tunnistavansa tämän suuret silmät. 

– Toivon yhä, että näkisin hänet edes vilaukselta. Haluaisin varmistua, että hän on elossa, Xinran sanoo nyt pari viikkoa myöhemmin helsinkiläishotellissa.

Xinran on saapunut Suomeen puhumaan kirjastaan Kiinan kadotetut tyttäret. Kirjaan on koottu kymmenen kiinalaisnaisen tarina: äitien, jotka ovat joutuneet hylkäämään tyttönsä Kiinan yhden lapsen politiikan, ikivanhojen perinteiden tai äärimmäisen köyhyyden vuoksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yhteiskunnan paineiden takia myös Xinranin unelma pienen orpotytön kasvattamisesta kariutui.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kiinan yhden lapsen politiikka repi Xinranin erilleen kasvattitytöstään kak­si­­kymmentä vuotta sitten. Xinran oli toimittajakeikalla sairaalassa, kun hän kuuli vauvasta, jonka äiti oli kuollut synnytykseen. Xinran päätti pelastaa tytön. Mutta hänellä oli jo biologinen poika PanPan, eikä toisella lapsella olisi ollut oikeutta koulutukseen eikä terveydenhuoltoon. Lopulta lähipiiri taivutteli Xinranin viemään alle vuoden vanhan tytön orpokotiin – voisihan lasta käydä sielläkin katsomassa.

Mutta pian orpokoti purettiin, ja lapset lähetettiin kuka minnekin. Xinran kolusi lähiseudun orpokodit ja adoptiovirastot. Turhaan.

– Puhuttiin, että orpokodin lapset adoptoitiin Amerikkaan. Voin vain toivoa, että se on totta, Xinran sanoo.

Radio-ohjelmaan tulvi soittoja

Kiinalaisnaisten tarinat alkoivat valjeta Xinranille yksi kerrallaan hänen työskennellessään radiotoimittajana 1980–90-luvuilla. Hänen radio-ohjelmastaan tuli suosittu, kun naiset löysivät siitä keinon purkaa murheitaan: he soittelivat ja
lähettivät Xinranille kirjeitä.

– Kirjeiden lukeminen oli vielä siedettävää, sillä silloin jouduin kuvittelemaan puhujan äänen. Mutta puhelut… Naisten äänistä kajasti niin syvä lohduttomuus.

Toisinaan Xinran kuuli, kuinka miehet pieksivät puhelun aikana vaimojaan.

– Rikoin ikivanhoja sääntöjä, kun puhuin heidän naisilleen. Miehet halusivat näyttää, ketkä naisia hallitsivat.

Kahdeksan vuoden ajan Xinran matkusteli ympäri maata ja haastatteli yli kahtasataa naista. Hän kävi kylissä, joissa elettiin äärimmäisessä köyhyydessä, kuunteli naisia, yritti ymmärtää ja vuodatti kyyneleitä. Ankarien sensuurisäädösten vuoksi Xinran joutui vaikenemaan suurimmasta osasta näkemästään.

– Vasta silloin minulle myös selvisi, kuinka moni äiti oli joutunut luopumaan lapsestaan, Xinran huokaa.

Jäähyväiset juna-asemalla

Kiina vaurastuu kaiken aikaa ja kiitää pikajunan lailla kohti länttä. Yhden lapsen politiikan rajoituksia on höllennetty, ja tyttöjen hylkääminen ja kaltoinkohtelu on nykyisin kielletty. Vaikka hylkäämiset ovat vähentyneet huomattavasti kaupungeissa, maaseudulla tilanne on toinen. Esikoispoika tuo onnea, kantaa suvun nimeä eteenpäin, ja hänen perheensä perii suuremmat tilukset.

Eräällä työmatkallaan Xinran törmäsi junassa irtolaispariskuntaan, jolla oli mukanaan tyttölapsi. Miehen vanhemmat olivat tehneet selväksi, että ilman esikoispoikaa kotiin ei ollut palaamista. Kun pari nousi lähteäkseen, he jättivätkin asemalle vain tyttönsä.

– Olin kauhuissani tajutessani, mitä he olivat tehneet. Muistan yhä, kuinka tyttö jäi yksin istumaan asemalaiturille. Muodostin hänelle sormillani orkideakukkasen junan ikkunan läpi, ja hän vastasi minulle samalla eleellä kuin hyvästiksi. 

Tätä nykyä Xinran asuu miehensä ja poikansa kanssa Lontoossa. Joka päivä joku ulkomaille adoptoitu kiinalaistyttö lähestyy Xinrania ja esittää aina saman kysymyksen. Miksi? Miksi minun äitini hylkäsi minut?

– Haluan kertoa noille kiinalaistytöille, kuinka paljon heidän äitinsä heitä  rakastavat. Siitäkin huolimatta, etteivät voineet heitä pitää, Xinran sanoo.

Myös Xinran kasvoi ilman vanhempia. Lue koko haastattelu Me Naisten numerosta 19/2013.
Sisältö jatkuu mainoksen alla