Markus ja ohjaaja Dippy pitävät huolta Ipin asiakkaista.
Markus ja ohjaaja Dippy pitävät huolta Ipin asiakkaista.

Markus Kemppi, 26, kerää kahvilassa likaisia astioita ja luuttuaa pöytiä. Kehitysvammainen mies rakastaa työtään, vaikkei saa siitä palkkaa.

Markus Kemppi jää bussista Helsingin Kalliossa. On lumettoman alkutalven sininen hetki, ja Viidennellä linjalla Kulmakuppila Ipin suurista ikkunoista loistaa keltainen valo.

Markus vetää oven auki ja painelee tottuneesti pukkariin. Vaatteet kaappiin, essu päälle ja lippis päähän.

– Huomenta, johtaja, tervehtivät kollegat baaritiskin takaa.

Hymyillen Markus alkaa kerätä tyhjiä astioita. Lempinimi on selvästi mieleinen.

– Minä pyöritän tätä kahvilaa, hän sanoo hiljaisella äänellään ja viilettää jo rätti kädessä seuraavan pöydän luokse.

– Tykkään plokkaamisesta ja pyyhkimisestä. Olen oikea työkone.

Elokuussa avautunut Ipi on trendikäs paikka: Seinät on valettu rosoisiksi ja maalattu valkoisiksi. Kalusteena on japanilaisia baarijakkaroita ja designtuoleja. Parvelle istutetut köynnöskasvit roikkuvat ihmisten päällä, kuten urbaaniin viljelymuotiin kuuluu. Ei ihme, että kaupungin luovat läppärityöläiset, äitiyslomalaiset ja lähiseudun lounastajat ovat ottaneet paikan omakseen.

Päällisin puolin Ipi on ihan tavallinen kuppila. Missään ei lue, että kahvila on perustettu vain siksi, että kehitysvammaiset pääsisivät oikeisiin töihin.

Tuhannen toiston poika

Kun Markus syntyi 1989, perheessä oli jo kaksi lasta. Vanhemmat Inkeri ja Leo Kemppi ymmärsivät, että down-lapsi tarvitsee muita enemmän tukea.

– Jos tavallinen lapsi oppii uuden asian kymmenellä kerralla, Markukselle neuvot piti toistaa tuhat kertaa, Inkeri Kemppi sanoo.

Vanhemmat päättivät, että heidän perheessään kehitysvammainen ei saa erityisoikeuksia. He opettivat Markuksen uimaan ja pyöräilemään, hiihtämään ja luistelemaan. Mutta lukemaan Markus ei meinannut millään oppia. Isää yhteiset harjoitukset naurattavat vieläkin.

– Markus rakasti jo ihan pienenä Kirkaa ja Juicea. Onneksi keksimme hankkia karaokelaitteet ja laittaa Markuksen suosikkikappaleet soimaan. Sen jälkeen lukeminen alkoi sujua, Leo Kemppi kertoo.

Markus oli teini, kun vanhemmat kuulivat, että kehitysvammaisille oli suunnitteilla Helsinkiin uudenlainen yhteisötalo. Siellä jokaisella olisi oma asunto, mutta talossa olisi myös ruokala sekä ympärivuorokautista henkilökuntaa.

"Vaikka meitä koko perheenä valmennettiin Markuksen itsenäistymiseen, muutto olisi silti vaikea."

– Vaikka meitä koko perheenä valmennettiin Markuksen itsenäistymiseen, muutto olisi silti vaikea, Leo-isä sanoo.

– Kun Markus soitti keskellä yötä peloissaan itkien, ajattelin, ettei tämä suju, haetaan poika takaisin, Inkeri Kemppi muistelee.

Mutta pikkuhiljaa Markus oppi luottamaan Käpytikan ohjaajiin ja kotiutui. Enää hän ei palaisi lapsuudenkotiin.

– Sellainen ei käy! Minulla on nyt oma koti, hän sanoo topakasti.

Viime vuosina kehitysvammaisten olot ovat kehittyneet Suomessa reippaasti, mutta heidän on edelleen vaikea päästä töihin. Markus on kolmevuotiaasta asti haaveillut siivoojan työstä, mutta vanhemmat eivät olleet kovin toiveikkaita, että työpaikka todella löytyisi.

 


Kulmakuppila Ipissä Markus on päässyt ensimmäistä kertaa töihin vammattomien ihmisten kanssa.

 

Työtä palkatta

Suomessa on 25000 työikäistä kehitysvammaista, mutta heistä vain reilut 400 käy ansiotyössä. Tavallisesti kehitysvammaiset viettävät päivänsä työkeskuksissa, jossa he vaikkapa pussittavat ruuveja ja saumaavat muovipussirullia. Markuskin aloitti työuransa Helsingin kaupungin työ- ja valmennuskeskuksessa Vallilassa.

Osa kehitysvammaisista on päässyt tavallisille työpaikoille, kuten päiväkoteihin ja huoltoasemille, ihan oikeisiin tehtäviin, mutta palkkaa heille ei siitä makseta. Sitä kutsutaankin avotyöksi.

Toki vaihtoehtojakin on. Helsingissä toimiva Lyhty ry tarjoaa kehitysvammaisille kehittäviä työpajoja oikeassa työympäristössä. Lyhdyn mediapajan väki vetää radio-ohjelmia ja kulttuurityöpajan tunnetuin ryhmä on Euroviisuissa asti käynyt Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtye.

Markus on onnekas. Kolme vuotta sitten Inkeri Kempin puhelin soi. Hän sai kuulla, että Markus olisi tervetullut Lyhty ry:n uuteen kahvilatyöpajaan, jossa kehitysvammaiset ensin oppisivat kahvilatyön taitoja ja pääsisivät lopulta Kallioon oikeaan kahvilaan.

Opetuskahvilan nähdessään Markus innostui niin, että ilmoitti ottavansa Vallilan työkeskuksesta loparit.

"Nyt meistä tuntuu, että perheeseemme on osunut kaksi lottovoittoa."

– Nyt meistä tuntuu, että perheeseemme on osunut kaksi lottovoittoa, ensin Markuksen koti ja nyt työ, vanhemmat sanovat.

He käyvät Ipissä pari kertaa viikossa aamiaisella. Yleensä Markus vain moikkaa vanhempiaan eikä malta lopettaa aherrustaan.

– Niin sen kuuluu mennäkin. Lasten kuuluu itsenäistyä, Inkeri Kemppi sanoo.

Ohjaaja kertoo kaiken

Markus nostelee eläkeläisnaisten pöydästä kahvikupit tarjottimelleen.

Neljässä kuukaudessa kahvilan työntekijät ovat saaneet askareisiinsa rutiinia ja ripeyttä. Aluksi kokopäiväinen jalanpäällä oleminen, kantaminen ja hälinän havainnointi uuvuttivat monet niin, että he päätyivät taukotilan sohvalle lepuuttamaan.

Ipissä on kolmenlaista väkeä: palkatut ravintola-alan ammattilaiset huolehtivat ruokalistan teosta ja kahvilatuotteiden valikoimasta. Kehitysvammaiset ovat työpajalaisia, jotka vastaavat käytännön hommista. Lisäksi kahvilassa on kehitysvammaisten ohjaajia, yksi neljää pajalaista kohti, jotka seuraavat, neuvovat ja kannustavat. He varmistavat, että lounastajat saavat lisää puolukkanäkkäriä, baarin väki jäitä tai kukat vettä. Asiakkaan silmiin henkilökunnan roolit eivät juuri pistä silmään, paitsi silloin kun kassamyyjällä menee sormi suuhun ja hän hakee ohjaajan apuun.

Jokaiselle työpajalaiselle on suunniteltu oma oppimispolku, ja ohjaajat seuraavat tavoitteiden saavuttamista viikoittain.

Markus on syksyn mittaa opetellut huomaamaan sen oikean hetken, jolloin asiakkaan astiat sopii kerätä. Sitä ei saisi tehdä kesken kahvinjuonnin tai keitonsyönnin, eikä lupaa ole hyvä kysyä liian monta kertaa.

Se on Ipissä jo varsin korkean tason tavoite. Moni muu harjoittelee vielä sitä, että muistaisi käydä ennen töihin tuloa pesulla, tulisi töihin oikeaan aikaan, huomaisi jos työasu on likaantunut ja laittaisi sen oma-aloitteisesti työpaikan pyykkikoriin.

Joillekin vauvat ovat sellainen magneetti, että kaikki muu unohtuu. Ja vauvabuumin Kalliossa pieniä nykeröneniä riittää.

Ohjaajien tehtävä on seurata työpajalaisia ja huomata, jos joku lähtee vaunujen luokse. Nytkin ohjaaja Dippy Vepsäläinen laittaa kätensä innokkaan vauvafanin harteille ja kehottaa tätä palaamaan töihin. Toisille ohjeet pitää toistaa monta kertaa päivässä. Usein auttaa, kun perustelee, että jotkut äidit eivät pidä siitä, että heidän vauvojaan kosketaan, ja vauvatkin saattavat pelästyä tuntematonta. Ohjaajat kertovat, ettei sääntöjä ole tehty kiusaksi vaan tällaista elämä oikeilla työpaikoilla on: asiakkaita pitää kunnioittaa ja antaa heille tilaa.

Kannattaako hyvästä kertoa?

Emma Palomäki, 26, kantaa keittiöstä isoa salaattivatia. Hänen vastuullaan on tänään auttaa keittiömestaria koostamaan lounaspöytä. Myös kassavuorot ovat alkanet sujua.

Markus ja Emma ovat Ipin oma pariskunta. He ovat tunteneet toisensa vauvasta asti ja seurustelleet seitsemän vuotta.

"Minun lempivuoroni Ipi-kahvilassa on se, missä Emma on."

– Minun lempivuoroni Ipi-kahvilassa on se, missä Emma on, Markus sanoo, ja Emma silittää kumppaniaan olkapäästä. Perjantaina on pariskunnan treffipäivä, silloin he tapaavat jommankumman kotona.

Kahvilan lounaalle on koko ajan tulijoita. Myös viestintäammattilainen Heidi Korvan ja graafikko Penni Osipowin lautasilla bulgur-salaatit hupenevat hyvää vauhtia. Naiset tulivat palaverinsa päätteeksi uuteen suosikkikahvilaansa.

– Kasvissyöjänä pidän siitä, että ruoka on täällä kasvispainotteista. Tila ja sisustus ovat miellyttäviä ja henkilökunta ihanaa, Penni Osipow kehuu.

Hän kertoo tarkkailleensa, miten esimiehet suhtautuvat kehitysvammaisiin, ja pitää porukan yhdenvertaisuudesta.

Heidi Korva nyökkää. Häntä Ipissä miellyttää paikan arvomaailma.

– Vaikka he eivät sitä esiin tuokaan.

Naiset miettivät, miksi kehitysvammaisten roolia ei kerrota missään, ei kahvilan nimessä, ovessa eikä edes pienessä esitteessä kassan kulmalla.

– Minusta tämä on hyvä näin. Tällä tavalla kehitysvammaisuus näyttäytyy normaalina, Osipow sanoo.

Heidi Korvan mielestä asiasta voisi kyllä kertoa rohkeammin kahvilan Facebook- ja nettisivuilla.

"Kyllä kehitysvammaisten työllistäminen on erottautumiskeino ja vetää selvästi tiettyä asiakasporukkaa."

– Eikös mekin alettu käydä täällä, kun kuulimme paikan taustasta? Kyllä kehitysvammaisten työllistäminen on erottautumiskeino ja vetää selvästi tiettyä asiakasporukkaa.

Heidi edistää työkseen yhteiskunnallisten yritysten viestintää. Sellaisia ovat firmat, jotka käyttävät vähintään puolet voitoistaan yhteiskunnallisen hyvän edistämiseen. Ipi ei kuulu Heidin asiakkaisiin, mutta on ehdottomasti yhteiskunnallinen yritys, sillä Ipin voitoista jokainen euro ohjataan kehitysvammaisten hyväksi.

Tunnetuimpia yhteiskunnallisia yrityksiä ovat Linnanmäki, jonka tuotot ohjataan lastensuojeluun, tai lääkärikeskus Diacor, jonka voitot päätyvät Diakonissalaitoksen erilaisiin sosiaalisiin hankkeisiin, kuten nuoriso- ja vanhustyöhön.

– Minun mielestäni suomalaisyritykset ovat turhan kainoja viestinnässä eivätkä kerro, mitä hyvää he rahoillaan tekevät. Kyllä se asiakkaita kiinnostaa, Korva sanoo.

Hän saa aiheen kuulostamaan simppeliltä: jokainen kuluttaja voi itse valita, kenen palveluita käyttää ja millaista toimintaa rahoillaan tukee. Se tarkoittaa kahvinjuojalle vaikkapa valintaa Ipin ja veronkierrosta syytetyn Starbucks-ketjun välillä. Jos eroa ei kerrota, miten asiakas tekee valinnan?

Kenelle palkka kuuluu?

On kehitysvammaistenkin työllistämisessä omat mietinnän paikkansa. Markuksen ja hänen 15 kehitysvammaisen työkaverinsa uurastusta ei virallisesti saa edes kutsua työksi, koska se on kuntouttavaa työpajatoimintaa eikä siitä makseta palkkaa. Työtoiminnasta kehitysvammaisille maksetaan vain työosuusrahaa. Sen suuruus on jotain 2:n ja 12 euron väliltä – päivässä.

Sen verran Markuskin ansaitsee, mutta hänen vanhempansa eivät halua kertoa summaa tarkemmin. Jos Markuksen äiti saisi päättää, hänen poikansa saisi työstään palkkaa. Kun Markus tarvitsee uuden talvitakin, vanhemmat kaivavat kukkaron esiin. Markuksen oma eläke ja asumistuki riittävät vain välttämättömään.

Kehitysvammaliiton viestintäpäällikön Anneli Puhakan mielestä on väärin, että vammaiset eivät saa työstään palkkaa. Hän ei halua kritisoida Ipi-kahvilaa, koska Lyhty ry:n kuntouttava toiminta on alalla monessa mielessä uraauurtavaa. Sen sijaan hän kummeksuu suomalaista avotyökäytäntöä, jossa kehitysvammaisten työnteosta ei kerry palkkaa silloinkaan, kun ihminen on tavallisella työpaikalla, työtehtävät opittu ja työ vastaa kenen tahansa työpanosta. Tapa on eurooppalaisittainkin erikoinen poikkeus.

" Pelkkä työn ilo ja tarpeellisuuden tunne eivät riitä pitkällä tähtäimellä korvaukseksi työstä."

– Kyllä se vaan niin on, että pelkkä työn ilo ja tarpeellisuuden tunne eivät riitä pitkällä tähtäimellä korvaukseksi työstä, Puhakka sanoo.

Kehitysvammaliitto odottaa nyt työn alla olevaa lakimuutosta. Kun se saataisiin voimaan, avotyötoimintaa saisi teettää vain kolme kuukautta, jonka jälkeen työstä tulisi saada palkkaa.

Markus ei muista, onko häneltä koskaan kysytty, haluaisiko hän työstään rahallista korvausta.

Kahvila Ipi Oy:n hallituksen puheenjohtaja Marja Visti-Koskinen myöntää palkkaongelman.

– Lyhty ry:n ensisijainen tehtävä on tarjota kehitysvammaisille kuntouttavaa työpajatoimintaa. Kahvila Ipin tavoitteena on alkaa tuottaa voittoa ja käyttää voitot kehitysvammaisten tuetun työn kehittämiseen.

Eli jos kahvia ja lounaita myydään tarpeeksi, Markuksella on toivoa saada aherruksestaan palkkaa.

 


Musiikkitunti on Markuksen lempiharrastus. Opettaja Lauri Uusitalo kiittelee Markuksen ahkeruutta.

 

Hyvä elämä on helppoa

Markuksen äiti Inkeri Kemppi korostaa, ettei hän missään nimessä ajattele, että Markusta hyväksikäytetään kahvilassa. Päinvastoin: hänen poikansa saa tukea ja kehittyy koko ajan.

– Markukselle tarjottiin aikoinaan myös tuettua työtä, joka voi olla yksitoikkoista kaupassa hyllyttämistä. Siitä kieltäydyimme.

Inkeri on pohtinut myös sitä, että Ipissä Markus ei ainakaan joudu tuntemaan olevansa erilainen vaan saa olla vertaistensa seurassa. Silti, jonain päivänä, hän toivoo poikansa tienaavan palkkaa.

– Kehitysvammaisen lapsen äitinä sitä aina miettii, että miten Markus pärjää sitten, kun meitä vanhempia ei enää ole.

Markus ei itse palkkaa kaipaa. Se taitaa olla hänelle liian abstrakti asia.

Hänelle Ipi tarkoittaa työtä, ja tänään se loppuu kolmelta. Kellonajatkin ovat Markukselle vähän vaikeita, siksi ohjaaja sanoo, että nyt on aika lähteä treeneihin.

Markus kävelee Hakaniemen metroasemalle ja hurauttaa syntikkatunnille Kulosaareen. Siellä on Resonaari, kehitysvammaisiin erikoistunut musiikkikoulu, joka on kehittänyt kuvionuotit.

Omaa soittovuoroaan odotellessaan Markus pohtii sohvalla, millaista on hyvä elämä.

– Hyvä elämä. Viettää mukavaa elämää. Eteenpäin menemistä. Terveyttä ja kunnosta huolehtimista. Muistaa lähteä ulos, lenkille. Ja muistaa juoda vettä sen jälkeen.

Markus nostaa etusormen ilmaan.

"Saa päättää omasta elämästä. Sellaista on tärkeä elämä."

– Saa päättää omasta elämästä. Sellaista on tärkeä elämä. Helppoja asioita. Juu.

Entä mikä on tärkeintä elämässä?

– Työpaikka. Ipi Kulmakuppila, hän sanoo ja nousee soittotunnille.

Soittoläksyt on selvästi tehty, kiittelee opettaja Lauri Uusitalo. Viiden vuoden yhteinen taival huipentuu pian jälleen joulukonserttiin. Markus aikoo soittaa Maa on niin kauniin. Sitä varten hänellä on musta puku.

– Saattaa olla, että äiti itkee taas, Markus sanoo kotimatkalla.

Runokirja tulossa

Arabianrannan kotitalon keittiössä odottaa puoliksi syöty kasvislasagnevuoka. Markus kauhaisee kukkuralautasellisen ja kaataa lasiin piimää. Ruuan laittanut ohjaaja toivottaa hyvää ruokahalua.

– Viime kesänä yritin tehdä omassa keittiössä lettuja. Ne kärähtivät, ja aulaan tuli palomiehiä, Markus kertoo.

Sen jälkeen hän ei ole liettä käyttänyt. Iltapalaksi hän ostaa jääkaappiinsa jogurttia ja banaania.

Pöydällä on monta vihkoa Markuksen tikkukirjaimin kirjoittamia runoja. Useimmat kuvaavat hänen omaa elämäänsä.

“Yö on pimeä musta verho,

pelottaa

joskus näen pahoja unia

Se on vaan unta

Painajainen

Ei ole kivaa

Enkelit tulevat

Mun viereen

Nukkumaan ihanaa.”

Äiti on luvannut koota runot oikeaksi kirjaksi. Markus on varma, että siitä tulee hieno. Runojen tärkein teema on rakkaus, ja niitä kirjoittaessa Markus ajattelee Emmaansa.

– Minä viihdyn täällä kotona, Markus sanoo ja kaivaa kaapistaan kitaramusiikki-cd:n. Toiselta hyllyltä löytyy musta pitkä hame. Aiemmin Markus kävi flamencotunneilla. Sen näkee notkeista käsiliikkeistä ja vauhdikkaista pyörähdyksistä.

Täällä tanssii oman elämänsä onnellinen herra.

Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen ovat nyt kolmen lapsen vanhempia.

Vuoden 2009 Miss Suomi Essi Pöysti, 30, ja hänen puolisonsa, ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen, 32, ovat saaneet lapsen. Lapsi on parille kolmas. Ville kertoi perheenlisäyksestä Facebook-sivuillaan tänään lauantaina.

”Äiti ja poika voivat hyvin.”

– Kauan jo rakastettu pikkuveikka on syntynyt tänään 11.50. Äiti ja poika voivat hyvin, Ville kirjoitti julkaisemansa kuvan yhteyteen.

Essi kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko on varjostanut raskautta aikaisempien keskenmenojen takia.

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Essi Pöysti ja Ville Mäkäläinen menivät naimisiin kesällä 2015. Ville lopetti koripallouransa tänä vuonna. Kuva: Sanoma-arkisto / Tatu Lertola
Essi Pöysti ja Ville Mäkäläinen menivät naimisiin kesällä 2015. Ville lopetti koripallouransa tänä vuonna. Kuva: Sanoma-arkisto / Tatu Lertola

Essillä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle.

 

Minttu Murphy-Kaulanen kirjoittaa Kauppiaanrouva-blogissaan, ettei Rianna-tyttären neuvolakäynti sujunut toivotusti.

Michele ”Minttu” Murphy-Kaulanen, 37, kirjoittaa Kauppiaanrouva-blogissaan siitä, miten suuri huoli voi lapsesta olla. Minttu huolestui, kun kävi tällä viikolla neuvolassa hänen ja tv:stä tutun kauppias Sampo Kaulasen, 38, Rianna-tyttären kanssa.

– Mun 4-vuotiaalla kuului sydämestä sivuääni. Ilmeisesti tavanomaista leikki-ikäisillä, mutta tutkia täytyy. Se mahan pohjasta kouriva tunne joka kerta, kun ajattelen asiaa saa mut voimaan fyysisesti niin pahoin. Tiedän järjellä, että olisi meillä kaiketi muitakin oireita, jos vakavasta sydänoireesta olisi kyse, mutta ei se minun tunnetta paranna,  Minttu kirjoittaa blogissaan.

”Rakastan lapsiani enemmän kuin elämää.”

Minttu kertoo kirjoituksessaan pohtineensa myös rokotuksia. Lisäksi hän miettii, että huoli lapsista helpottaa tuskin koskaan. Mintulla on kolme tytärtä ja yksi bonuslapsi, joka on Sampon edellisestä avioliitosta.

– Mä rakastan lapsiani enemmän kuin elämää. On kyse flunssaisesta 12-vuotiaasta tai vauvarokon kourissa olevasta pienestä tai 17-vuotiaasta, jolta poistetaan nielurisat, tämä mun huoli ja tunne lapsista on yhtälainen. 

Kokemusta kahdesta keskenmenosta

Tänä syksynä Minttu ja Sampo kertoivat Me Naisten haastattelussa, ettei yhteisen lapsen saaminen ollut itsestäänselvää. Ennen yhteisen Rianna-tyttären syntymää Minttu koki kaksi keskenmenoa. Molemmat olivat niin sanottuja tuulimunaraskauksia.

”Pohdin, haluanko tätä todella.”

– Pettymys ja suru oli suuri. Erityisesti siksi, että tiesin Sampon toivovan lasta kiihkeästi. Halusin suoda sen hänelle. Aloin väkisinkin miettiä, olenko jo liian vanha koko touhuun. Pohdin, haluanko tätä todella, Minttu kertoi haastattelussa tänä syksynä.