Mitä syön, mitä puen, mitä shoppailen, missä matkustelen? Moni määrittelee itsensä ulkoisilla seikoilla. – Jos menettää omaisuutensa vaikkapa erossa tai työn myötä, on kova prosessi löytää taas itsensä, rahasta bloggaava yrittäjä Unna Lehtipuu sanoo.

– Raha on meille yhä tabu. Parisuhdehuolista ja laihduttamisesta kyllä avaudutaan, mutta rahasta vaietaan. Emmehän me tiedä edes työkaverin palkkaa, viestintäyrittäjä ja tietokirjailija Unna Lehtipuu, 48, puuskahtaa.

Vuosi sitten hän päätti ryhtyä omaan vallankumoukseensa. Hän alkoi kirjoittaa Timanttipesula-blogia ja tutkia, millainen oikein on suhteemme rahaan, aikaan ja omiin kykyihimme.

Blogi alkoi kerätä kommentteja, sitten kirjeitä. Osa tarinoista oli todella rankkoja.

– Moni oli menettänyt työn tai avioeron myötä kotinsa, jonkun puoliso oli pelannut rahat tai sijoittanut ne toisen tietämättä. Kirjoitukset ovat selvästi olleet terapiaa.

”Termit minä ja minun menevät sekaisin.”

Melkein kaikilla tarinoilla oli yksi yhteinen tekijä: rahasta oli tullut osa identiteettiä niin, että kun taloudellinen tilanne muuttui, koko persoona oli hukassa.

– Kuluttamisesta ja omaisuudesta tulee helposti osa meitä. Jos ne menettää vaikkapa erossa tai työn myötä, on kova prosessi löytää taas itsensä. Termit minä ja minun menevät sekaisin.

Siis jos muuttaa varakkaan alueen paritalonpuolikkaasta halpaan pikkukaksioon, edessä voi olla identiteettikriisi. Tai:

– Jos töissä on ollut huono päivä, pomo on hankala ja mieskin oikuttelee, moni hoitaa pahaa oloaan shoppaamalla.

Se ei auta, varsinkaan pitkäaikaisesti.

”Suhde rahaan ei kirkastu, jos et tunne omia motiivejasi.”

– Kuluttamalla ei myöskään koskaan pääse kiinni siihen tunteeseen, joka huonon olon oikeasti aiheutti. Jos syy on vaikka ylikuormitus töissä tai hellyydenkaipuu parisuhteessa, ongelma ei ostamalla hoidu, vaan pysyy piilossa. Itseltään kannattaisikin kysyä, mikä sen rahan toinen nimi oikeasti on.

Lehtipuu vertaa tilannetta laihduttamiseen. Paino ei putoa taitavallakaan kuntoilu- ja ravinto-ohjelmalla, jos ei hahmota, mitä tarpeita syömisellä on hoitanut. Vasta kun kilojen todellinen syy on selvä, painokin tippuu varmimmin.

– Vastaavasti suhde rahaan ei kirkastu, jos et tunne omia motiivejasi, vaikka sinulla olisi tarkasti tehty taloussuunnitelma.

Lehtipuu sanoo, että jokaisen kannattaisi muistella omaa rahahistoriaansa: millaisen suhteen kotoaan on rahaan saanut. Miten äiti ja isä puhuivat rahasta? Onko lapsuudenkodissa rahalla tarkoitettu turvallisuutta, asemaa vai palkintoa? Asenteet istuvat meissä sitkeästi.

Missä se onni sitten on?

Lehtipuu työskenteli vuosia kehitysyhteistyöjärjestö Suomen World Visionin viestintäjohtajana ja näki paljon lohduttomuutta sekä puutetta – mutta myös valoa: sen, miten paljon yhdellä eurolla saa köyhyyden keskellä aikaan, kun se käytetään oikein.

Lehtipuu kertoo kenialaisesta Dhoty Dhotysta. Hän on entinen nuorisorikollinen ja huumeidenkäyttäjä, jonka World Vision koulutti ja joka on nyt täystyöllistetty dj ja musiikkituottaja.

– Mutta musiikki vie häneltä vain illat. Päivisin hän muuttuu käytännössä sosiaalityöntekijäksi, hakee lentoyhtiöltä ylijäämäaterioita, jakaa ruokaa kotislumminsa vähävaraisille ja hankkii nuorille vaatteita.

– Juuri tällaista toimintaa näkee köyhissä maissa paljon. Ihmiset ovat nippa nappa päässeet jaloilleen ja heti rupeavat antamaan omastaan.

”Suomessa vain ei ole antamisen kulttuuria, koska ei täällä ole pyytämisen kulttuuriakaan.”

Antaminen ja jakaminen ovat taitoja, joilla mekin, maailman rikkaimpiin kuuluvan maan asukkaat, tulisimme onnellisemmiksi, muistuttaa Lehtipuu. Se on todistettu monissa tutkimuksissakin. Elämä tuntuu mukavammalta, kun on lahjoittanut jotain toisille, oli se sitten aikaa, rahaa tai osaamista.

– Meillä Suomessa vain ei ole antamisen kulttuuria, koska ei ole pyytämisen kulttuuriakaan. Antaminen on ulkoistettu verovaroin hoidettavaksi.

 

Mutta toisaalta, muutos on jo täällä:

– Esimerkiksi jakamistalous, kuten Airbnb tai Uber-taksit muuttavat jo rahan käsitettä meilläkin.

Lehtipuukin on Airbnb -emäntä. Kaksi vuotta sitten hän tuumi, että perheen omakotitalon piharakennukseen mahtuisi vierailijoita. Ainakin sitä kannattaisi kokeilla.

– Meillä on asunut mahtavia tyyppejä eri puolilta maailmaa, jotka ovat rikastuttaneet elämäämme valtavasti. Vaikka Airbnb:ssä on mukana kaupallisuutta, sillä on myös syvempi merkitys, hän summaa.

Mutta ei jakamistalouteen välttämättä majataloa tarvita, ei myöskään radikaalia elämänmuutosta. Omat taidot ja oma työpaikka riittävät, Lehtipuu vinkkaa.

– Työnantajat voisivat sallia esimerkiksi yhden päivän kuukaudessa pro bono -toimintaan. Esimerkiksi kampaajat leikkaisivat asunnottomien hiuksia tai it-ammattilainen tekisi työtä hyväntekeväisyysjärjestölle.

Pieni rakkauden lähettiläs

Lehtipuu on syksyllä aloittanut uuden työn yrittäjänä. Hän vetää viestintätoimisto Framillaa, kimpassa mainostoimisto Folkin kanssa. Vaikka työpaikka on Helsingin keskustassa, Unna toivoo yrittäjyyden tuovan joustoa siihen, että töitä voi useammin tehdä myös kotona. Sekö oli Lehtipuu oma oppi blogistaan?

– Joinakin vuosina olen tehnyt niin paljon töitä, etten muista niistä vuosista mitään. Vaikka viime vuodet olenkin tehnyt lyhyempää työviikkoa, nyt yrittäjänä minulla on parempi mahdollisuus hallita omaa aikaani, hän perustelee.

Enemmän aikaa ja vähemmän työtunteja Unna Lehtipuu tarvitsee ennen kaikkea kolmannen lapsensa vuoksi. 9-vuotias tytär on vaikeavammainen ja on saanut vanhemmat näkemään monet asiat toisin.

– Hän on meidän pieni rakkaudenlähettiläämme ja opettanut kaikille meille elämän haurauden. Olen nähnyt, että täällä ei ole takuita, eikä kukaan meistä tiedä huomisesta.

”Tulin rohkeammaksi ja olen uskaltanut tarttua nopeammin asioihin, joita pidän tärkeänä.”

Lehtipuu sanoo, että erityislapsi muuttaa täysin elämänkaariajattelun. Äitinä hän ei voikaan ajatella, että lapsi menee opiskelemaan ja ammattiin. On ajateltava, että tärkeintä on vain tämä hetki.

– Omissa valinnoissa on pakko tehdä tsekkaus ja katsoa, mikä on mahdollista. Kun huomasin, että mahdollisuuksia on vähemmän, fokusoiduin paremmin. Tulin rohkeammaksi ja olen uskaltanut tarttua nopeammin asioihin, joita pidän tärkeänä.

Tyttären syntymän jälkeen Unna oli kotona siihen asti, kunnes tämä oli 3,5-vuotias. Mutta kotivuosien jälkeenkin hän on todennut monesti, että oma helmasynti, ahneus työlle, ei noin vain hellitäkään.

– Olen innostunut asioista, luen ja seuraan ilmiöitä koko ajan. Lapsilta tulee kovaa palautetta, että olen monesti läsnä, mutta en oikeasti läsnä. Tiedän heikkouteni ja koulutan itseäni tässä koko ajan.

Unna Lehtipuun kirja Timanttipesula. Sijoita elämäsi fiksusti (Talentum pro) ilmestyi syyskuussa.

Toni Wirtanen kertoo tällä viikolla tv:ssä syyttävänsä vaimonsa masennuksesta musabisnestä. ”Se on saakelin mylly, joka jauhaa ihmisen päreiksi.”

Apulanta-yhtyeen keulakuva Toni Wirtanen, 42, ja hänen muusikkovaimonsa Jannika B, 32, nähdään tämän viikon torstaina Yökylässä Maria Veitola -ohjelmassa.

Jaksossa Maria Veitola vierailee Tonin ja Jannikan kesämökillä Lahden kupeessa, Hollolassa. Pariskunta keskustelee Marian kanssa rakkaudestaan, perhe-elämästään ja kamppailuistaan mielenterveyden kanssa. Kumpikin pariskunnasta on puhunut avoimesti sairastaneensa masennusta.

Toni kertoo Marialle elämänsä vaikeimmaksi paikaksi sen, kun vuonna 2003 alkoi kärsiä paniikkihäiriöstä ja ahdistuksesta.

– Silloin kun meni järki, niin se oli kyllä aika paha. Siinä oli elämässä vähän kaikenlaista ja sitten tuli paniikkihäiriöshow’t ja ahdistuskysymys siihen perään, Toni sanoo.

– Se veti todella synkkyyteen. Se oli pahinta.

Tonin mukaan mielenterveyden kanssa painiskelu on musiikkialalla yleistä.

”Silloin kun meni järki, niin se oli kyllä aika paha.”

– Meidän alalla ei ole ketään, joka vetäisi ilman nappeja ja terapiaa, mikä on hyvin hämmentävää.

Myöhemmin Marian yökyläilyn aikana pariskunta kertoo myös Jannikan uupumuksesta ja masennuksesta, johon hän sairastui pari vuotta sitten. Jannikan mukaan hänen tilanteensa johtui monesta tekijästä. Yksi syistä oli se, että hän on painanut töitä 15-vuotiaasta saakka ilman kesälomia: kiireinen elämä ajoi siihen, ettei Jannika ehtinyt käsitellä vaikeuksiaan.

Toni toteaa, että hänen mielestään yksi syy Jannikan sairastumiseen löytyy musabisneksestä:

– Mä syytän tätä hiton musabisnestä. Se on saakelin mylly, joka jauhaa ihmisen päreiksi. Jannika on tehnyt aina helvetisti töitä ja uskonut siihen, että mitä enemmän tekee, niin se myös palkitaan. Mutta musa-ala ei toimi niin.

Rakkaus otti aikansa

Jannika ja Toni tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 2011, kun Jannika lähestyi Tonia saadakseen apua artistinuralleen. Jannikan mukaan heidän ensimmäinen tapaaminen ei ollut erityisen innostava.

– Täytyy sanoa, etten ollut koskaan tavannut yhtä negatiivista ihmistä. Toni sanoi, että älä jätä työtäsi, älä tule alalle, tämä on perseala, Jannika kertoo.

Rakkaus ei syttynyt Jannikan mukaan todellakaan ensisilmäyksellä. Pariskunta tapasi kuitenkin uudelleen ja uudelleen yhteisten tuttujen kautta, ja lopulta se oli menoa.

”En ollut koskaan tavannut yhtä negatiivista ihmistä kuin Toni.”

– En tiedä miten, mutta tässä sitä ollaan. Olen sanonut kaikille, ettei koskaan kannata ensimmäisen hetken perusteella tehdä päätelmää ihmisestä. Rakastan tuota miestä joka päivä enemmän, Jannika kertoo.

Haastattelimme Jannikaa viime kesänä, kun hän oli toipumisprosessinsa alussa. Lue juttu tästä:

 

Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.