Kerttu (ylh.) ja Katri Niskanen olivat lapsena kuin paita ja peppu. ”Me ­oltiin aina ihan kiinni toisissamme", siskokset kertoivat Me Naisten haastattelussa vuonna 2010.
Kerttu (ylh.) ja Katri Niskanen olivat lapsena kuin paita ja peppu. ”Me ­oltiin aina ihan kiinni toisissamme", siskokset kertoivat Me Naisten haastattelussa vuonna 2010.

Katri Niskanen suunnittelee iltapukuja Linnaan, Kerttu Niskanen hiihtää olympiamitaleista. Sisarukset ovat kuin yö ja päivä, mutta silti heitä yhdistää ­halu menestyä. – Olemme itsenäisiä, mutta aina toistemme tukena.

Maajoukkuehiihtäjä Kerttu Niskanen luo isosiskoonsa, vaatesuunnittelija Katri Niskaseen nolostuneita katseita, kun tämä yrittää suostutella pikkusiskoaan tyynysotaan. Katrille heittäytyminen leikkiin tuntuu luontevalta, Kertulle ajatus on selvästi vieras.

Jos nyt oltaisiin hiihtoladulla, asetelma olisi toinen: Kerttu viilettäisi suksilla kaukana edellä ja Katri nyrpistelisi nenäänsä tämän paremmuudelle.

– Pienenä kisasimme aina, kumpi kerkiää pyörällä postilaatikolle, ja yleensä minä vanhempana voitin. Kun Kerttu sitten kerran meni suksilla ylämäessä ohi, tajusin homman olleen siinä. Nykyään hän hiihtää monta kierrosta sillä aikaa kun minä yhden, Katri naureskelee.

Kertun kilpailuhenkisyys on kehittynyt ammatiksi asti: hän voitti maaliskuussa hiihdon nuorten maailmanmestaruuden 10 kilometrin perinteisellä tyylillä ja aloitti juuri uuden kauden naisten maajoukkueessa Virpi Kuitusen tilalla.

– Maailmanmestaruus oli mahtava juttu, ja nyt myös haave maajoukkueesta täyttyi. Se onkin paras mahdollinen ryhmä harjoittelulle. Tahti kovenee, mutta se on vain hyvä, Kerttu tunnelmoi.

Vaikka Kerttu pieksee Katrin hiihtämisessä, on isosiskollakin vahvuutensa. Vuosi takaperin Katri voitti vaatesuunnitteluun keskittyvän tosi-tv-kisan Muodin huipulle, minkä jälkeen hän on noussut yhdeksi Suomen suosituimmista nuorista muotisuunnittelijoista. Oman katri/n -mallistonsa ja putiikkinsa lisäksi hän vaatettaa julkkiksia, muun muassa Jenni Vartiaista ja Hanna Pakarista.

Katrin tuoreimmat työt saavat itsenäisyyspäivänä maanlaajuista huomiota, sillä hän on suunnitellut Linnan juhliin peräti kolme pukua. Ne ovat kaikki mustia: yksi on täyspaljettia, toinen pitsiä ja kolmas kahden eri kankaan tyylitelmä.

– Tuntuu mahtavalta tehdä pukuja Linnaan. On kunnia-asia, että kaikista vaihtoehdoista nämä naiset valitsivat juuri minut suunnittelijakseen, Katri kiittelee.

Katri oli pomo

Katri ja Kerttu syntyivät Oulussa ja viettivät varhaislapsuutensa pienessä kerrostaloasunnossa. Elinpiiri laajeni, kun ­perhe muutti omakotitaloon Vieremälle keskelle Pohjois-Savon peltoja. Siellä siskokset rakentelivat majoja lähimetsään ja hiihtivät parin kilometrin lenkin kouluun joka päivä. Vanhemmat olivat työläisiä ja äiti viipyi pitkään lasten kanssa kotona.

– Äiti kuskasi meitä harrastuksiin ja viihdytti kotona. Olen miettinyt, miten hieno juttu se olikaan. En usko, että voisin jäädä kotiin samalla tavoin. Ainakin nyt tuntuu, että minun pitää saada käyttää luovuuttani töissä, Katri pohtii.

Niskasilla riitti vauhtia, sillä Katrin ja Kertun lisäksi perheessä viuhui kaksi nuorempaa sisarusta. Iivo, 18, seuraa Kertun jalanjälkiä menestyvänä hiihtäjänä. 16-vuotias Iita aloitti juuri lukion.

Katrin ja Kertun pieni ikäero sai heidät tekemään kaiken yhdessä, he jopa pukeutuivat samanlaisiin vaatteisiin. Myös Iivo ja Iita olivat mukana leikeissä, mutta roolijako oli selkeä: Katri oli porukan pomo.

– Katri on aina ollut meille isosisko isolla i:llä. Leikki kuin leikki, Katri oli niiden järjestäjä, Kerttu kuvailee.

Katri antoi kuitenkin tilaa nuoremmilleen. Kerttu muistaa yhä, kun he isosiskon kanssa saivat rullaluistimet.

– Katri pääsi niillä lujempaa, mutta minä halusin mennä edellä ja pistin huudoksi. Katri antoi kiltisti periksi ja luisteli siitä eteenpäin minun perässäni.

Katri olikin sisaruksista se huolehtivaisin. Hän auttoi erityisesti Iivon ja ­Iitan hoitamisessa, katsoi Kertunkin ­perään ja opetti sisaruksensa lukemaan. Iivoa hän opasti matematiikassa jo ­ennen kuin tämä meni kouluun.

– Sisarusten hoitaminen opetti vastuullisuutta. Olin muulle katraalle tuki ja esimerkki. Jouduin perustelemaan tekemisiäni enemmän kuin he, mutta he ovat ottaneet minusta mallia. Tunnen yhä, ­että heistä täytyy huolehtia, Katri miettii.

Hääpukuja verhoista

Vaikka Katri ja Kerttu puuhastelivat lapsuudessaan yhdessä, erilaiset kiinnostuksen kohteet puskivat pintaan. Katri piirsi, maalasi ja väkersi käsillään. Kun sisarukset leikkivät häitä, hän suunnitteli verhoista morsiamelle hääpuvun.

– Sain jo lapsena ommella ja toteuttaa visioitani. Ehkä siksi en ole koskaan ­pelännyt epäonnistumista, Katri arvelee.

Kerttu teki asioita Katrin perässä, mutta vahvimmin veri veti hiihtämään. Harrastus alkoi kolmevuotiaana, kun ­siskot menivät hiihtokouluun. Kuusivuotiaana Kerttu osallistui ensimmäisiin ­kilpailuihin. Katrikin tykkäsi lajista, mutta häntä ei kilpaileminen kiinnostanut.

– Kun aloin oikeasti menestyä hiihtokisoissa, motivaatio kasvoi entisestään. Tosin sain myös aikamoisia raivareita, jos sukset eivät luistaneet, Kerttu nauraa.

Murrosiässä sisarusten tiivis yhteispeli alkoi muuttua. He halusivat ottaa pesäeroa toisiinsa ja kiinnostus suuntautui yhä vahvemmin eri asioihin. Myös toisen tekemiset ärsyttivät.

– Silloin tuntui, ettei toinen enää ­tajunnut mistään mitään, Katri muistaa.
Kun yläaste loppui, Katri lähti kuvataidelukioon ja Kerttu urheilulukioon. Siskojen eroavaisuudet tulivat esiin yhä enemmän: Katri opiskeli taiteilijasielujen keskellä, Kerttu kävi läpi poikatyttövaihetta ja leikkasi hiuksensa lyhyiksi.

Kiivailija ja haaveilija

Teini-iässä alkanut erottautuminen on jatkunut tähän päivään, ja nykyään sisarten elämäntyylit poikkeavat selvästi toisistaan. Katri asuu Helsingin keskustassa ja on haastattelua edeltävänä iltana juhlinut julkkiskekkereillä. Kerttu puolestaan on tullut kotoaan Vuokatista, missä hän pakkasi Italian hiihtoleiriä varten.

Katrin arki kuluu pitkälti omassa ­putiikissa ja työpäivät voivat venyä pikku­tunneille. Kertun päiviä määrittää treenaus: yleensä hän hiihtää puolentoista tunnin lenkin kahdesti päivässä.

Katri kuvailee itseään tyyneksi haaveilijaksi, Kerttua taas tuliseksi ja räjähdysalttiiksi.

– Kerttu on periksi antamaton, ehdoton ja omapäinen. Jos hän nuorempana halusi jotain, hän sai sen raivolla, minä neuvottelemalla.

Kerttu ei ole helppo persoona, mutta se on juuri se juttu, mistä hänessä tykkään. En koskaan pysty täysin suuttumaan hänelle, Katri heltyy.

Kerttu myöntää olevansa kiivastuva luonne, mutta kuvailee itseään mieluummin ”halukkaaksi menestymään”. Siskoaan hän luonnehtii lempeäksi.

– Katri on sydämellinen, luotettava ja meistä se rauhallisempi. Tiedän, että voin aina kääntyä hänen puoleensa.

Tyyliasioissa Katri arvostaa glamouria ja meikattuja sumusilmiä, Kertulle riittävät urheiluvetimet ja sipaus ripsiväriä. Katri yrittää saada Kertun pukeutumaan välillä hienommin, mutta toisinaan muotiluomukset menevät Kertulta yli hilseen.

Viimeksi isosisko sai kyytiä puhki kuluneista urheilukengistään.

– Lenkkikamani kauhistuttavat Kerttua. Hän ­tivaa, milloin viimeksi olen ostanut ­urheiluvaatteita ja käy hankkimassa niitä minulle. Viimeksi taisin saada salitossut, Katri sanoo.

– Katrilla on yleensä kauniit korkkarit, minulla hyvät lenkkarit, Kerttu tiivistää.

Päänvaivaa aiheuttaa myös yhteisen lounaspaikan löytäminen.

– Kerttu on ihan äijä. Hän haluaa ­syödä kunnon ruokaa eikä mitään ­piperryksiä. Minä taas tahdon nautiskella ja olen valmis maksamaan siitä ­vähän enemmän, Katri kuvailee.

Suorapuheinen perhe

Mutta on Katrissa ja Kertussa paljon yhteistäkin. He tietävät, ettei mikään tule ilmaiseksi ja tekevät paljon töitä päästäkseen tavoitteisiinsa.

– Meitä yhdistää kunnianhimo ja ­halu menestyä: tahdomme molemmat saavuttaa paljon. Vaikka olemme erilaisia, olemme kuitenkin lopulta samanlaisia, Kerttu miettii.

Siskot ovat tehneet töitä omapäisyytensä kanssa. Aikuisiällä he ovat oppineet huomioimaan toisensa paremmin.

– Haluamme molemmat päättää ja ­olla johtajia. Kompromisseissa on ollut opettelemista, Katri myöntää.

Niskasilla on opittu suoran puheen kulttuuriin. Kiireessä Katri voi lyödä Kertulle luurin korvaan, koska tietää, ettei tämä loukkaannu. Kerttu taas saattaa huomauttaa Katrille, että tämä voisi mennä useammin lenkille. Suorasukaisuus on heistä kuitenkin hyvä juttu.

– On ihanaa, että on joku, jolle uskaltaa sanoa asiat suoraan. Nykyään osaamme myös lukea toisiamme ja aistia, ­milloin kannattaa pitää suu kiinni.

Siskokset seuraavat ylpeinä toistensa menestystä. Kun Katri kilpaili Muodin huipulle -ohjelmassa, Kerttu katsoi joka jakson. Katri seuraa Kertun hiihtoa ­netistä ja televisiosta ja jännittää haastatteluja, joissa pikkusisko puhuu tutun savon sijaan kirjakieltä.

– Kilpailemme ennen kaikkea itsemme kanssa ja olemme välillä aika armottomia. Kun kysyn Kertulta, miten kisoissa meni, hän voi vastata ’ihan huonosti, voitin’. Olen itse samanlainen, Katri sanoo.

Nykyään sisarukset ehtivät tavata harvoin. He asuvat eri kaupungeissa, ja Kerttu matkustaa paljon ulkomailla. Yhteyttä pidetään puhelimitse ja omien asioiden lisäksi jaetaan perheen kuulumiset.

– Vaikka perheemme on hajallaan ympäri Suomea, tuntuu kuin olisimme yhdessä. Elämme niin vahvasti mukana toistemme tunnelmissa, Katri iloitsee.

Puheluissaan Katri ja Kerttu juttelevat mieluiten arkisista asioista kuten ruuanlaitosta ja hyvistä resepteistä. Juuri sitä he toisiltaan kaipaavatkin.

– Vaikka olemme itsenäisiä, voimme aina kääntyä toistemme puoleen. Olemme tukena toisillemme ja tiedämme, ettemme ole koskaan yksin.

Juttu on julkaistu Me Naiset -lehdessä vuonna 2010.

Lue myös:

Muotisuunnittelija Katri Niskanen sisarustensa olympiamitaleista: "Minulla ei ole sanoja"

Linkki päivitetty juttuun 19.2. klo 16.09, sen jälkeen kun Kerttu Nisknane voitti Sotshin olympialaisissa hopeaa ja Iivo Niskanen kultaa.

Katri Niskanen

■ 10.5.1986 syntynyt vaatesuunnittelija. Kolme  nuorempaa sisarusta, Kerttu, ­Iivo ja Iita.

■ Voitti 2009 Suomen ensimmäisen Muodin huipulle -ohjelman.

■ Myy katri/n -mallistoaan oman liikkeensä lisäksi Stockmannilla. ”Teen vaatteita oikeille naisille. Olen onnellinen, että he ovat löytäneet ne.”

Kerttu Niskanen

■ 13.6.1988 syntynyt hiihtäjä.

■ Voitti 2010 alle 23-vuotiaiden hiihdon maailmanmestaruuden 10 km ­perinteisellä tyylillä.

■ Kuuluu hiihdon A-maajoukkueeseen.

■ Voitti Sotshin olympialaisissa 15.2.2014 hopeaa naisten 4x5 kilometrin viestissä Aino-Kaisa Saarisen, Anne Kyllösen ja Krista Lähteenmäen kanssa.

■ Hiihtää Sotshissa naisten parisprintin Aino-Kaisa Saarisen kanssa 19.2.2014.

Sotshiin liittyvät asiat päivitetty juttuun 19.2.2014

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.