Surututkija Mari Pulkkinen on kokenut elämässään myös monta henkilökohtaista menetystä. Kuva: <span class="photographer">Schildts & Söderströms</span>
Surututkija Mari Pulkkinen on kokenut elämässään myös monta henkilökohtaista menetystä. Kuva: Schildts & Söderströms

Moni ajattelee, että menetyksistä pitäisi toipua nopeasti. Ei tarvitse, sanoo surua tutkinut filosofian tohtori Mari Pulkkinen.

1. Suru on enemmän kuin tunne

”Surua ajatellaan usein tunteena, jota täytyy työstää. Puhutaan surutyöstä ja selviytymisestä. Todellisuudessa suru on paljon enemmän kuin yksittäinen tunne. Lukemissani surevien suomalaisten kirjeissä moni kertoo, että suru voi tuntua fyysisinä oireina, kuten ruokahalun menetyksenä tai kipuna vatsassa, päässä, rinnassa tai selässä. Kehon suru on yhtä todellista kuin mielen tunteet.

Olin parikymppinen opiskelija, kun isäni kuoli yllättäen aivoverenvuotoon. Sen jälkeen sairastuin sitkeään infektiokierteeseen, podin hengenahdistusta ja sain oudon kokovartaloihottuman. Vasta kun viisas lääkäri kysyi minulta, mitä elämässäni on hiljattain tapahtunut, ymmärsin kehoni reagoivan tällä tavoin kokemaani menetykseen.”

”Olin parikymppinen opiskelija, kun isäni kuoli yllättäen aivoverenvuotoon.”

2. Sanat ovat surussa tärkeitä

”Moni menetyksen kokenut sanoo, että suru on jotakin sellaista, jolle ei ole sanoja. Toisaalta sureva kaipaa valtavasti sitä, että joku kuuntelee häntä. Yksittäinen osanotto ei useinkaan riitä. Surevalla on tarve puhua menetyksestään uudelleen ja uudelleen. Tutkimukseni mukaan tämä johtuu siitä, että asia on ihmiselle niin iso, ettei mieli pysty täysin käsittämään sitä. Yhä uudelleen tapahtuneesta puhumalla sureva järkeistää asiaa itselleen. Surullisinta on se, jos myötätuntoista kuulijaa ei löydy. Liian moni suomalainen joutuu suremaan yksin. Onneksi asiaa voi purkaa muillakin tavoilla, esimerkiksi kirjoittamalla, lukemalla tai musiikkia kuuntelemalla. Itse olen saanut valtavasti lohtua Juha Tapion teksteistä.”

Sisältö jatkuu mainoksen alla

3. Raskain vaihe tulee viiveellä

”Usein ajatellaan, että surun raskain vaihe ajoittuu kuoleman ja hautajaisten väliin. Uskotaan, että kun ihminen on haudattu, läheisten olo helpottuu. Tämä ei ole totta. Hautajaisten järjestely tuo elämään päämäärän ja tarkoituksen. Surevalle virtaa osanottoja, kukkatervehdyksiä ja myötätuntoisia puheluita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Hautajaisten jälkeen kaikki hiljenee. Sureva joutuu vastakkain uuden todellisuuden kanssa. Moni menetyksen kokenut on sanonut, että aluksi olo on kuin eri planeetalla. Autot liikkuvat, aurinko paistaa, muut ihmiset kiiruhtavat arkipuuhissaan – mutta surevan elämä on iäksi muuttunut.” 

”Elämä etenee vaiheittain, suru ei.”

4. Suru ei noudata kaavaa

”Viime vuosikymmeninä on puhuttu ja kirjoitettu paljon surun vaiheista ja siitä toipumisesta. Ikään kuin kyseessä olisi mitattavissa oleva asia, jonka kaikki kokevat samoin. Elämä etenee vaiheittain, suru ei. Kokemus menetyksestä ei koskaan lähde ihmisestä. Eri ikävaiheissa suru koetaan eri tavalla. Ihminen saattaa esimerkiksi kokea, että oman vanhemman hautaaminen on viimeinen askel aikuisuuteen. Oma paikka sukupolvien ketjussa täsmentyy.

Etäisetkin menetykset voivat tehdä kipeää. Itse mietin yhä paljon edesmennyttä isääni. Hän oli perinteinen suomalainen mies, vaitelias ja vetäytyvä. Olen miettinyt, miksi isä oli sellainen kuin oli. Oma ikääntyminen on tuonut perspektiiviä. Minusta tuntuu, että ymmärrän häntä paremmin nyt kuin nuorena tyttönä, hänen ollessaan vielä elossa.”

”Omassa perheessäni surusta puhuminen on aina ollut luontevaa.”

5. Surusta ei tarvitse päästä yli

”Suru ei ole suoritus, sitä ei tarvitse kiirehtiä. Se ei ole hetkellinen häiriö, vaan olemisen tila. Kokemus, joka muuttaa ja muokkaa meitä kokonaisvaltaisesti. Tehokkuuden vaatimus ei sovi suruun.

Ihmisellä on lupa katsoa taaksepäin. Esimerkiksi omassa perheessäni surusta puhuminen on aina ollut luontevaa. Ehkä siksi pojillani on mutkaton suhtautuminen kuolemaan. He saattavat selittää vieraillemme, että muistatteko, että meidän äidiltä on kuollut kaksi vauvaa. Heille se on arkinen asia muiden joukossa.

Suru ei estä elämästä eteenpäin. Surun vastakohta ei ole ilo, vaan surun puuttuminen. Itse koen, että juuri menetysteni vuoksi osaan olla iloinen ja kiitollinen, nauttia arjesta ja jokaisesta uudesta päivästä.”

 

Mari Pulkkinen

*43-vuotias surukouluttaja ja tietokirjailija asuu Hämeenlinnassa. Perheeseen kuuluvat puoliso ja 16- ja 8-vuotiaat pojat.

*Hän luonnehtii itseään sanoilla sureva ystävä, tytär ja äiti. Ennen kuopuspoikansa syntymää Mari menetti kaksi vauvaa raskauden toisella kolmanneksella.

*Häneltä on juuri ilmestynyt kirja Surun sylissä – Suomalaisten kokemuksia menetyksestä (S&S).

Sisältö jatkuu mainoksen alla