Kahdesti vaikeaan syöpään sairastunut Maarit Feldt-Ranta tietää, että sairaankin elämä voi olla hyvää. Näkymä elämän ja kuoleman välissä on kirkas: tärkeintä on onni.

Kansanedustaja Maarit Feldt-Ranta, 48, on herännyt linnunlauluun tuntia ennen kellon soittoa.

Sen sijaan, että hän olisi lähtenyt liian aikaisin eduskuntaan selaamaan sähköposteja, kuten joskus ennen, hän nappaakin mukaansa kirjan Sapiens – ihmisen lyhyt historia, kipaisee uuteen leikkipuistoon katsomaan, tykkäisikö kolmivuotias tyttärentytär Melissa siitä, ja jää penkille lukemaan.

Hän tekee asioita, joita pitää mielekkäinä.

Menee hän töihinkin, muttei liian aikaisin. Ensin hän nauttii hetkestä arkipäivän nirvanaa.

”Sairaskin voi elää hyvää elämää. Se on ihanan lohdullista.”

Eloisasta naisesta ei näe ulospäin, että hän on käynyt läpi rankat syöpähoidot kaksi kertaa. Sairaus on kuitenkin yksi syy, miksi hän on löytänyt elämän merkityksen ja saavuttanut sen.

– Sairaskin voi elää hyvää elämää. Se on ihanan lohdullista. Viallisilla ja rikkinäisillä ihmisillä on siihen yhtä lailla oikeus ja mahdollisuus.

Maaritille onnen tuovat perhe, työ, ihan tavalliset arjen nautinnot sekä elämänrakkaus, tv-toimittaja Vesa Kallionpää. Kaikki, mikä on merkityksellistä.

Hän näki hyvän elämän mallin jo lapsena, sillä Maaritin isä oli sokea. Kun isällä oli pysyvä vamma, ja äiti oli perheen ainoa elättäjä, se näkyi suoraan kolmilapsisen perheen sosioekonomisessa asemassa.

Materia menetti merkityksensä, ja tärkeintä oli onnen löytäminen muista arvoista.

– Lapsuuteni oli todella hyvä. Jos terveyttä ei ole, onni täytyy kasata elämän muista osa-alueista.

Onnen jano

Onni, se onkin asioista merkityksellisin. Maarit pitää itseään etuoikeutettuna, että on oivaltanut kaikkein tärkeimmän jo nelikymppisenä.

– Elämän tarkoitus on olla onnellinen.

Mahasyöpä iski 41-vuotiaaseen perheenäitiin seitsemän vuotta sitten. Vatsaan sattui. Maarit kuitenkin ajatteli sen johtuvan stressistä. Lääkärikin määräsi närästyslääkettä.

Sitten oireet olivat niin rajuja, ettei vakavammasta sairaudesta jäänyt epäselvyyttä. Eihän näin voi käydä, Maarit ajatteli, sillä hän oli nuori ja kolmen teini-ikäisen lapsen äiti.

– Rankin juttu syövän löytymisessä oli se, miten kerron lapsille. Nuorin oli vasta 14-vuotias, vanhin 18. En niinkään ajatellut, miten minun käy vaan miten heidän käy.

Syöpä leikattiin, Maarit sai sytostaatteja ja kävi kahden kuukauden sädehoitojakson, jossa oli annosta koko loppuelämäksi. Kahdeksan kuukautta hän toipui ja parani.

”En halua elää sitku- tai mutku-elämää. Sitähän kaikki katuvat.”

Sinä aikana Maarit muuttui, sillä hänellä oli aikaa maata ja miettiä.

Elämän tarkoituksen saavuttaminen vaati tietoisia valintoja onnen eteen. Maarit erosi, sillä avioliitto ei tuntunut enää omalta.

– Olen itse aktiivisesti muuttanut käyttäytymistäni ja teen enää asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Vanhaan kaavaan olisi helppo sujahtaa, mutten halua elää sitku- tai mutku-elämää. Sitähän kaikki aina katuvat.

– Oivallukseni jälkeen on tapahtunut paljon vaikeitakin asioita, kuten juuri avioero, mutta on huikeaa, että nykyään jokainen päivä tuntuu merkitykselliseltä, vaikkei mitään ihmeellistä tapahtuisikaan.

Oma valinta toi rakkauden

Kun Maarit oli ottanut ensimmäisen askeleen kohti omaa onnea, iski rakkaus.

Se tuli vähän yllättävältä suunnalta. Maarit oli pitänyt politiikantoimittaja Kallionpäätä työympyröissä erikoisena tyyppinä, mutta sitten kolahti.

Vesan kanssa syntyi symbioosi, jollaista Maarit ei ollut kokenut aiemmin. Kiinnostuksen kohteet ovat yhteiset, mielipiteet melko päinvastaiset. Juuri se tekee yhteiselosta kiehtovaa.

– Ilman sairastumistani en ehkä olisi uskaltanut suoda itselleni tällaista ja hypätä rakkauteen.

Kesken herkimmän huuman Maarit huomasi samat oireet kuin aiemmin. Kesti kolme kuukautta, ennen kuin pahat aavistukset saivat varmuuden.

Maarit osasi odottaa diagnoosia, Vesalle se oli kovempi paikka. Maarit oli käynyt rumban läpi jo kertaalleen, mutta Vesa joutui elämän ja kuoleman kysymysten äärelle kylmiltään.

– Oli kamalaa olla rakastumisen keskellä ja todeta, että sori, tämä diili muuttui vähän.

Se suretti Maaritia niin paljon, että hän ehdotti Vesalle taukoa suojellakseen miestä. Vesa piti ajatusta kahjona. Yhdessä mennään.

– Itse olin rauhallinen. Lapset olivat aikuistuneet, ja tiesin heidän pärjäävän. Enemmän minua otti päähän ajatus rankoista hoidoista, jotka pitäisi käydä uudelleen läpi, jotta minulla olisi mahdollisuus elää. Ilman niitä kuolisin.

”Minulla on ollut huippuelämä. On rajansa, mitä siltä voi pyytää.”

Kuolemaa Maarit ei enää pelännyt. Lohdulliselta tuntui ajatus, että niin käy kuin on tarkoitettu.

– Minulla on ollut huippuelämä. On rajansa, mitä siltä voi pyytää. Ensimmäisellä sairastumiskerralla pyysin, että saisin nähdä lasteni kasvavan aikuisiksi. Sain, ja olen kiitollinen siitä. Tuntui julkealta, että olisin pyytänyt nyt vielä lisää.

Hoidot loppuivat kaksi vuotta sitten vappuna. Sytostaattihoito vei taas tukan, ja Maarit kuntoutui uudesta leikkauksesta.

Koettelemus teki Maaritin ja Vesan siteestä niin vahvan, että Maarit säätää omia menojaankin, jotta he saisivat olla mahdollisimman paljon yhdessä.

Joka-aamuista luksusta on, että aamu-tv pyörii, molemmat lukevat Hesarin ja sitten väitellään päivän puheenaiheista.

– Se on niin innostavaa!

Leima voi olla hyvä

Kaikki eivät uskalla puhua sairaudestaan. Syöpä-sanassa on edelleen leima, joka määrittää ihmistä sen jälkeen. Paraneeko se? Uusiiko se?

Maaritkin mietti, onko hän valmis siihen, että hänet muistetaan aina kansanedustajana, jolla oli syöpä.

Toinen puoli avoimuudessa on lohtu, jonka oma kertomus voi antaa muille syövän tai muun vakavan sairauden kanssa eläville.

Sellaisia tarinoita Maarit olisi halunnut itsekin lukea sairastuttuaan. Kun hän etsi netistä tietoa mahasyövästä, hän ei löytänyt mitään kannustavaa.

Eikä kukaan puhunut onnesta tai elämän arvosta.

– Kun rohkenin kertoa oman tarinani ja palasin töihin, sain tuhansia viestejä ihmisiltä, joille olin antanut lohtua. Mitä sitten, vaikka leimaudun syöpään, jos se antaa tukea? Onko sen hienompaa asiaa kuin antaa toivoa muille sairaille?

– Totta kai on raastavaa avata sielunmaisemansa näin vaikeasta asiasta. Minustakin olisi helpompaa puhua budjettivajeesta ja tiemäärärahoista, mutta jos olisin halunnut steriilin elämän, olisin mennyt bisnekseen. En halunnut.

”Sairauden ansiosta olen saanut nähdä ihmisten hyvyyden ja armon.”

Hän huomasi avoimuuden auttavan myös häntä itseään. Ihmiset kohtelevat häntä nykyään lempeämmin.

Siinä ei ole mitään teennäistä, päinvastoin: joka kerran kun joku kysyy, miten Maarit voi, se tarkoittaa sitä, että hän on ajatellut Maaritia. Se on empatiaa, jota kuka tahansa kaipaa.

– Sairauden ansiosta olen saanut nähdä ihmisten hyvyyden ja armon. Ihmiset myös suovat minulle enemmän, kun elämässäni on ollut vaikeuksia. Minun annetaan esimerkiksi hehkuttaa rakkauttani julkisesti. Jos en olisi ollut niin sairas, moni ajattelisi, että toi on ihan kilahtanut.

– Myös Vesaa katsotaan varmasti nykyään vähän erilaisin silmin. Hänhän osaa jakaa mielipiteet, Maarit nauraa.


Työ ei syöpää uusi

Oivalluksensa jälkeen Maarit on ottanut itselleen enemmän vapauksia myös työssään. Se ei tarkoita lusmuilua, sillä omat kokemukset ovat vain vahvistaneet halua vaikuttaa hyvinvointiyhteiskuntaan.

Hän palasi eduskuntaan alle puoli vuotta hoitojen loppumisen jälkeen ja seisoi seuraavana keväänä Karjaan kävelykadulla jakamassa vaalikahvia ruusumukista. Palo kolmannelle kaudelle oli niin kova.

– Kaikki olisivat ymmärtäneet, jos olisin halunnut jäädä eläkkeelle, mutten halunnut. Olin maannut ihan riittävästi. Työ saa minut tuntemaan itseni merkitykselliseksi.

”Väitän, että teen töitä jopa paremmin nyt.”

Työtehon mittari eivät ole tunnit vaan laatu. Ennen Maarit teki paljon turhaa. Nyt hän käyttää aikansa siihen, mikä on hänen aikansa arvoista. Aiemmin Maarit kirjoitti puheenvuoronsa paperille, nyt hän puhuu vapaasti. Hän istui jokaikisessä kokouksessa, nyt vain tärkeimmissä. Töitä Maarit tekee edelleen paljon, mutta ei enää jatkuvasti liikaa.

– Olen lyhentänyt päivääni, ja väitän, että teen töitä jopa paremmin nyt. Saan myös vaikuttavampaa aikaan, kun olen ihmisenä kypsynyt. Olen hyvä päättäjä, minulla on arvot kohdallaan.

– Se pännii, että nyt, kun lähden johonkin uuteen juttuun, ihmiset tulevat sanomaan, että ota vähän rauhallisemmin, ettei syöpä uusiudu. Ymmärrän, että he tarkoittavat hyvää, mutta ei mahasyöpä tule työnteosta.

Kaikki eivät halua puhua sairaudestaan siksi, että takaraivoon hiipii heikkouden pelko. Millaiseen elämään on oikeutettu, kun sen pituudesta ei ole tietoa? Saako pankista lainaa? Kuka palkkaa sairaan?

– Tässä yt-ilmapiirissä moni ajattelee, että heikot lenkit lähtevät ensimmäisinä. Olen tavannut ihmisiä, jotka käyvät samaan aikaan töissä ja hoidoissa ja peittävät sen.

Maarit pelkää, että pian säästö-Suomessa on pakko käydä arvokeskustelua siitä, kenellä on oikeus hoitoon: jos rahaa ei riitä kaikille, annetaanko parempaa hoitoa sille, jolla on vielä mahdollisuus toipua takaisin töihin?

– Vai parantuuko kohta vain se, jolla on paksu lompakko ja rahaa hakea hoito yksityiseltä?

– Etukäteen ei voi tietää, kuka sairastuu. Syöpäklinikallakin olimme peräkkäin minä, kansanedustaja ja mies, joka näytti asuvan siltojen alla. Minua motivoi joka ikinen aamu se, että haluan yhteiskuntamme säilyvän sellaisena, että se auttaa jokaista.

Tänään on hyvä päivä

Sairaus ei näy Maaritin arjessa paljonkaan.

Nyt hyväntuulinen nainen hörppii tuplaespressoa ja syö ciabattaa kuin kuka tahansa.

– Varmaan näkyvin asia on se, että joudun syömään nykyään paljon pienempiä annoksia. Tanskan kuningattaren illallisella, jossa oli 14 ruokalajia, hovimestari tuli neljännen kohdalla kysymään, onko ruoassa jotain vikaa, kun vain närpin jokaisesta pikkuisen.

Myös rankkaa liikuntaa on pitänyt vähentää. Maarit ei voisi juosta maratonia, mutta uimassa ja kiipeilypuisto Huipussa hän käy.

Sairauden laatu on omanlaisensa. Kun Maarit kolme vuotta sitten Me Naisten haastattelussa kertoi voivansa loistavasti, seuraavana päivänä tulivat koepalan tulokset: mahasyöpä oli uusiutunut.

”Haluan edelleen tehdä tärkeitä asioita.”

Tänään vointi on hyvä. Mahasyövässä on kuitenkin heikko ennuste.

Maarit tietää, mitä se tarkoittaa. Asia ei kuitenkaan ole ajatuksissa päivittäin.

– Olen aina elänyt täydellä liekillä. Vaikka on ihanaa istua penkillä, ei sitä pysty määräänsä enempää tekemään. Olen energinen ja pirteä 48-vuotias nainen, joka haluaa edelleen muuttaa maailmaa.

– Olen sinut itseni ja elämäni kanssa. Elämäni on merkityksellinen. Jos vetäisin elämäni alle viivan, jonka alle jäisi saldo, se olisi plussalla. Mitään tärkeää ei ole enää tekemättä, mutta haluan edelleen tehdä tärkeitä asioita. Siinä on suuri ero.

Maarit Feldt-Ranta

  • Syntyi 26.4.1968 Karjaalla.
  • Poliitikko, Sdp:n kansanedustaja vuodesta 2007.
  • Kolme aikuista lasta.
  • Avopuoliso politiikantoimittaja Vesa Kallionpää.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.