Ensi syksynä Anita Karttusen toinen poika, Kasper, aloittaa koulun. Se on varmasti tunteikas hetki ­äidille. "Aku haaveili jo kaksivuotiaana kouluun menosta. Kaikki ­hänen merkki­päivänsä tuovat yhä palan kurkkuun", Anita kertoo. Kuvat Milka Alanen
Ensi syksynä Anita Karttusen toinen poika, Kasper, aloittaa koulun. Se on varmasti tunteikas hetki ­äidille. "Aku haaveili jo kaksivuotiaana kouluun menosta. Kaikki ­hänen merkki­päivänsä tuovat yhä palan kurkkuun", Anita kertoo. Kuvat Milka Alanen
Kun Anitan poika kuoli, Anitan ja hänen isänsä  Reijo Oraksen elämään jäi alitajuinen pelko. Koskaan ei voi tietää, mikä tuo ikävän uudestaan pintaan.
Kun Anitan poika kuoli, Anitan ja hänen isänsä Reijo Oraksen elämään jäi alitajuinen pelko. Koskaan ei voi tietää, mikä tuo ikävän uudestaan pintaan.

Taidekauppias Reijo Oras ja tytär Anita Karttunen tietävät, ettei suru koskaan katoa. Anitan kaksivuotias Aku menehtyi päiväkodin pihalle, ja Reijon toinen lapsenlapsi Noora kuoli auto-onnettomuudessa. – Surun kanssa oppii elämään. Pitää nauttia hyvistä hetkistä silloin kun niitä on.

Kaapin päällä valokuvassa hymyilee pieni pellavapäinen poika. Vieressä pienemmissä kehyksissä kameraan katsoo kaunis nuori tyttö, jonka pitkiä hiuksia tuuli tuivertaa.

Valokuvien Aku ja hänen serkkutyttönsä Noora elävät nyt taidekauppias Reijo Oraksen, 67, ja hänen tyttärensä, Käpy ry:n puheenjohtajan Anita Karttusen, 44, muistoissa.

– Suru ei koskaan katoa, vaan se saa oman paikkansa. Surun kanssa löytää kummallisen suhteen ja sen kanssa oppii elämään, he sanovat.

Isä ja tytär tietävät tuon, sillä Anitan Aku-poika menehtyi päiväkodin pihalla kahdeksan vuotta sitten. Viime syksynä sukua kohtasi uusi suru, kun Reijon toinen lapsenlapsi, Noora, kuoli rajussa ­autokolarissa.

Reijo ja Anita kertaavat perheen tragediaa Anitan kauniissa kodissa Helsingin Kaartinkaupungissa. Reijo on piipahtamassa Suomessa toisesta kotipaikastaan Ranskan Nizzasta, jossa hän viettää paljon aikaa puolisonsa taiteilija Johanna Oraksen kanssa. Perheen mummu­puolen eli mupun töitä on Anitankin ­kodin seinillä.

Onnettomuus päiväkodissa

Akun valokuva on otettu päiväkodissa muutama viikko ennen onnettomuutta.

Parivuotias vesseli haaveili jo kouluunmenosta ja kulki kotona reppu selässä keikkuen. Ihan tavallisena huhtikuisena aamuna vuonna 2005 Aku halusi laittaa kravatin päiväkotiin, koska isällä ja Reijo-­papallakin oli aina töissä solmio. Kun äiti jatkoi omiin töihinsä, poika jäi leikkimään päiväkodin pihalle hiekkalaatikolle.

Iltapäivällä Anitan maailma romahti. Kesken työpäivän hän havahtui siihen, että aviomies Heikki seisoo hänen työpöytänsä vieressä ja käskee häntä ­ottamaan takin mukaansa. Anita ehtii ajatella, että koska nyt ei ole pariskunnan hääpäivä eikä kenenkään synttärit, uutisten täytyy olla huonoja. Kun pari kävelee ulos avokonttorista, Anita näkee jo kaukaa, että käytävällä odottavat siviiliasuiset ihmiset ovat poliiseja.

– Aku on kuollut, toinen poliiseista sanoi.

– Muistan ajatelleeni, että eihän päiväkodissa kuole lapsia. Että tämän täytyy olla väärinkäsitys, Anita kertoo.

Yhteinen suru

Iso piha. Liian vähän valvontaa. Varastoa vasten palasina nojaamaan jätetty puinen kiipeilyteline.

Kun Anita ja Heikki saapuivat päiväkodille, vastassa oli itkeviä ihmisiä. Akua eivät vanhemmat saaneet nähdä, sillä ­tämä oli jo viety pois. Poikaansa he pääsivät katsomaan vasta seuraavana aamuna ­oikeuslääketieteelliselle laitokselle.

– Olin loppuun asti varma, ettei Akun kuolema ole totta. Ajattelin, että kyllä Aku herää, kun menen hänen luokseen. Hänen näkemisensä oli varmasti pahin hetki, mutta siinä asia konkretisoitui. Muuten en olisi ikinä uskonut hänen kuolemaansa, Anita sanoo.

Ajatus palaamisesta tyhjään kotiin tuntui ylitsepääsemättömältä. Onneksi Anitalla oli läheisiä, jotka pääsivät nopeasti paikalle. Isä Reijo ajoi Koskelta Espooseen heti, kun omalta järkytykseltään kykeni rattiin, ja myös sisarukset kerääntyivät suremaan. Heikin teini-ikäisille lapsille edellisestä liitosta oli tärkeää kertoa mahdollisimman pian suru-uutinen rakkaan veljen menetyksestä, samoin muille kauempana asuville läheisille. 

– Ensimmäinen ajatukseni oli, että en halua elää. Ajattelin vain, että en pystynyt pitämään lastani elossa. Kelasin kaikki vaihtoehdot, mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta tätä ei olisi tapahtunut. Eikä itsensä syyllistäminen lopu koskaan, Anita sanoo ja kertoo Heikin tiukasti huolehtineen hänen jaksamisestaan alkuviikkoina.

– Joku oli aina lähelläni, Anita lisää.

Reijo muistaa, miten vaikea oli olla samaan aikaan sureva pappa ja toisaalta yrittää lievittää oman tyttären tuskaa.

– Isänä koin riittämättömyyden tunnetta: pitäisi pystyä lohduttamaan enemmän, mutta millä voimilla, kun on itsekin siinä kunnossa? Reijo kertoo.

Sukulaisista ja ystävistä oli paljon apua ihan käytännön asioissa. Sureva ei välttämättä kykene käymään edes ruokakaupassa. Lapsensa hautajaisia Anita ei olisi pystynyt ikinä yksin järjestämään.

Aku siunattiin papan pihalla samassa kappelissa, jossa vain vuosi aiemmin oli juhlittu Reijon ja Johannan kymmenenvuotishääpäivää. Johanna oli suunnitellut Akun hautakiven ja koristellut kappelin valkoisilla kalloilla. 

Kun perheen miehet kantoivat vaille metrin mittaista arkkua, Anita oli varma, että he kaatuvat murskaavan tehtävän alla.

Akun mukaan hautaan laitettiin pikkuisia autoja, nalleja ja uniriepu sekä enon teettämä, puusta veistetty moottoripyörä.

– Kaikkea, mitä pieni poika tarvitse, Reijo sanoo.

Hiljaisuuden vuosi

Anita ja Reijo tietävät nyt, että surussa on monia vaiheita ja miljoonia vivahteita.

Ensin tuli sokki ja menetyksen tunne. Sen jälkeen jäivät kaipaus ja ikävä.

Hiljaisessa kodissa ei kestänyt olla, sillä kaikki muistutti Akusta. Fyysinen rasitus, ulkoilu ja liikunta auttoivat hetken, ja Anita myös matkusteli paljon miehensä Heikin kanssa. 

– Aina oli kuitenkin kauheaa tulla tyhjään kotiin. Tuntui, että palasi ruutuun, jossa ei enää halunnut olla, Anita kertoo.

Pian Anita ja Heikki päättivätkin muuttaa Espoosta takaisin Helsingin keskustaan, missä olivat eläneet ennen Akun syntymää.

Kesän jälkeen Anita palasi töihinsä mainostoimistoon, paiski hommia, mutta romahti välillä kesken kaiken.

– Tein hirveästi töitä ja yritin täyttää elämääni sillä.

Ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen oli pahin. Jokainen juhla, kaikki merkkipäivät vietettiin pala kurkussa. Oli ensimmäinen joulu ilman ainokaista. Tuli syntymäpäivä, jolloin Aku ­olisi täyttänyt kolme. Vietettiin samanikäisen serkkutytön synttäreitä, eikä Anita voinut olla miettimättä, miltä oma lapsi näyttäisi vuoden vanhempana.

Anitaa lohdutti vanhojen valokuvien ja videoiden katselu. Hän päätti perehtyä aiheeseen perin pohjin ja selättää surun lukemalla kaiken mahdollisen lapsen kuolemaa käsittelevän kirjallisuuden.

Reijo puhuu koko suvun puolesta, kun hän sanoo, että on aika ennen ja jälkeen Akun kuoleman. Kukaan heistä ei ole ­entisensä ­menetyksen jälkeen.

– Olen ajatellut usein, että on se hienoa elää sellaisessa perheessä, jossa lapsen kuolema ei ole vieraillut.

Apua löytyy

Kuukausi tapaturman jälkeen Anita meni lapsensa menettäneiden vertaistukiyhdistyksen Käpy ry:n tapaamiseen.

– Ensimmäinen ajatus Akun kuoleman jälkeen oli, etten halua elää. Seuraava, että tulen hulluksi. Minun oli pakko löytää ihmisiä, jotka olivat kokeneet ­saman eivätkä olleet seonneet.

Anita ja hänen miehensä kävivät ­yhdistyksen tapaamisissa miltei vuoden ajan. Anita tunsi saaneensa vertaistuesta niin paljon, että halusi auttaa myös itse. Nyt hän on järjestön puheenjohtaja ja myös ohjaa lapsensa menettäneiden ryhmää.

– Vaikka sukulaiset ja ystävät olivat tukenani, jotkut asiat ovat niin rajuja, ettei niillä halua rasittaa lähimmäisiään. Niistä voi puhua vain toisten saman ­kokeneiden kanssa.

– Käpy-yhdistyksestä haetaan toivoa. Minäkin halusin kuulla, milloin suru loppuu, mutta ei suru ole sairaus, joka hoidetaan kuntoon. Halusin myös, että joku lupaisi minulle, ettei mitään samanlaista satu enää meidän perheellemme. Mutta eihän kukaan voi sellaista luvata.

Usein ihmiset – ihan hyvää tarkoit­taen – kysyvät, onko elämä palannut entiselleen. Heille Reijo ja Anita haluavat sanoa, ettei elämä ikinä tule samanlaiseksi kuin se oli ennen lapsen kuolemaa.

Mutta elämä jatkuu. Hitaasti ja vaivihkaa kuristava ote hellittää, ja silloin tällöin arjessa pilkahtaa valoa. Puolen vuoden jälkeen Anita nauroi ensimmäistä kertaa vapautuneesti ilman syyllisyyttä. Hän rohkaiseekin kaikkia surevia: iloa ei pidä säikähtää.

– Ei suru mene pois. Se ottaa varmasti omansa. Pitää nauttia hyvistä hetkistä silloin kun niitä on.

Toivoa toi myös uusi raskaus.

– Olin ajatellut, että rakastan Akua niin paljon, ettei rakkautta riitä muille. Mutta Heikki puhui minut ympäri hankkimaan toisen lapsen, ja se oli hyvin ­puhuttu, Anita kertoo.

Kasper on iloinen eskarilainen ja puhuu veljestään Akusta mutkattomaan tyyliin: "Se oli ennen mun isoveli, mutta nyt olen mennyt siitä ohi."

Anita myöntää, että toisen lapsen kanssa varoi välillä liikaakin. Yksi etappi saavutettiin, kun Kun Kasper ohitti Akun kuoliniän: 2 vuotta, 7 kuukautta ja 2 päivää. Siihen asti äiti oli laskenut päiviä.

Uusi suru

Viime syksynä, seitsemän vuotta Akun kuoleman jälkeen, sukua kohtasi uusi tragedia. Reijon ensimmäinen lapsen­lapsi, Akun ja Kasperin serkku, 20-vuotias Noora menehtyi autokolarissa.

– Akun onnettomuuden jälkeen ajattelin vuosia, että se oli siinä, enempää ei voi meille sattua. Kun toinen puhelinsoitto tuli viime lokakuussa yöllä, se oli karmaisevaa. Silloin mentiin yli sieto- ja kestokyvyn rajan. Rakkaus ja suru ovat tunteiden ääripäitä, ja usein molemmista ajattelee, että enempää ei voi enää ­rakastaa tai enempää ei voi enää ihminen surra. Mutta kyllä voi, Reijo sanoo.

Lähihoitajaksi opiskellut ja lasten kanssa loistavasti toimeen tullut Noora oli kuin luotu tulevaan ammattiinsa. Vaikka hän tiesi, että työ olisi raskasta, hän piti sitä tärkeänä.

Kun viesti neljän nuoren ajaman auton ja rekan yhteentörmäyksestä Forssan ja Salon välillä saavutti perheen ja sukulaiset, elämä pysähtyi toistamiseen.

– Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sellaista. Kun isoisä lapioi umpeen 20-vuotiaan nuoren naisen hautaa, lapiolliset ovat raskaita, Reijo kertoo.

Nooran kuolema on vielä tuore asia, ja se on repinyt auki edelliset haavat.

– Valheellisesti sanotaan, että kriisit vahvistavat ihmistä. Ei se niin mene. Kun on rikki ja romu, mitä tahansa voi nousta pintaan, Anita sanoo.

Toisen lapsenlapsen menetys on koskenut koko sukuun, mutta erityisesti se on Nooran vanhempien lisäksi vaikuttanut isoisä Reijoon. Tytär Anita on isästään koko ajan huolissaan. Vaikka Reijo pystyy käsittelemään suruaan puhumalla, hän reagoi siihen myös fyysisesti sydämellään.

– Elämään jää pysyvä varjo. Ilakointiin ja riehakkuuteen ei meinaa päästä ­mukaan. On kuin sisäinen jumi, alitajuinen ikävä. Toivon, että se menee ohi, sillä minulla on täällä vielä neljä lastenlasta, joille en haluaisi olla surun murtama pappa.

Onneksi Reijolla on oma perheensä ja yhteinen työ vaimon kanssa taiteen ­parissa. Ensi kesänä heidän tyttärensä Olivia pääsee ripille, ja juhlia suunnitellaan jo. Elämässä on myös iloa.

Reijo ja Anita tietävät, että arkirutiinit ovat parasta selviytymistä. Surulle on myös annettava se aika, minkä se ottaa.

– Pitää pakottaa itsensä töihin. Muuten kaivautuu niin syvälle suruun, ettei pääse pois. Pakko ajatella, että tästä mennään yli, ja hetken kuluttua pystyy muistamaan kaikkia niitä hienoja asioita, joissa saimme lasten kanssa olla ­mukana, Reijo sanoo.

Sellaisia hetkiä on lukemattomia: Aku ajelemassa papan kanssa ­pakettiautolla ympäri taidegallerian pihaa. Ja Noora ja Olivia poseeraamassa ­Nizzassa kuin mannekiinit konsanaan.

– Joinakin päivinä pystyn kulkemaan rantabulevardia eikä tunnu missään. Toisena iltana katson tähtitaivaalle ja ajattelen, että siellä jossain on kaksi lastenlasta, Reijo kertoo.

Tärkeintä on muistaa.

– Se lämmittää tosi paljon, että kuollutta lasta eivät unohda muutkaan. On tärkeää kuulla, että muistetaan ja että on mielessä. Perheen jatkuva tuki ja läheisyys kantavat, isä ja tytär sanovat.

KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry on vertaistukiyhdistys, joka on tarkoitettu kaikille lapsensa menettäneille. Auttava puhelin 045 325 9595, www.kapy.fi

Prinssi Harryn ja herttuatar Meghanin hääkuvista huokuu sama välitön ja onnellinen tunnelma, joka nähtiin vihkitilaisuudessa.

Kensingtonin palatsi on viimein julkaissut kuvia lauantaina avioituneista prinssi Harrystä ja Meghan Marklesta.

Hovi julkaisi Sussexin herttuaparista kolme kuvaa, joista yksi on kaunis mustavalkoinen otos. Kuvassa Harry ja Meghan ovat asettuneet portaille ja hymyilevät iloisina – Harry ehkä maireampana kuin koskaan.

Herttuatar Meghan poseerasi ilman huntuaan mustavalkoisessa kuvassa tuoreen aviomiehensä prinssi Harryn kanssa. Kuva: Alexi Lubomirski / Kensingtonin palatsi
Herttuatar Meghan poseerasi ilman huntuaan mustavalkoisessa kuvassa tuoreen aviomiehensä prinssi Harryn kanssa. Kuva: Alexi Lubomirski / Kensingtonin palatsi

– Herttua ja herttuatar haluavat kiittää kaikkia, jotka osallistuivat heidän häidensä juhlintaan. He ovat onnekkaita, että saivat jakaa päivän kaikkien Windsoriin kokoontuneiden sekä televisiota katsoneiden kesken, Kensingtonin palatsin Twitter-viestissä kerrotaan.

Julkaistujen kuvien joukossa on myös virallinen potretti hääparista sekä heidän lähipiiristään.

Viralliseen sukupotrettiin asettuivat Harryn ja Meghanin lisäksi morsiuslapset, kuningatar Elisabet II ja prinssi Philip, prinssi Charles ja herttuatar Camilla, prinssi William ja herttuatar Catherine sekä Meghanin äiti Doria Ragland. Kuva: Alexi Lubomirski / Kensingtonin palatsi
Viralliseen sukupotrettiin asettuivat Harryn ja Meghanin lisäksi morsiuslapset, kuningatar Elisabet II ja prinssi Philip, prinssi Charles ja herttuatar Camilla, prinssi William ja herttuatar Catherine sekä Meghanin äiti Doria Ragland. Kuva: Alexi Lubomirski / Kensingtonin palatsi

Harry ja Meghan poseerasivat morsiuslasten kanssa Windsorin linnan lattialla. Kuva: Alexi Lubomirski / Kensingtonin palatsi
Harry ja Meghan poseerasivat morsiuslasten kanssa Windsorin linnan lattialla. Kuva: Alexi Lubomirski / Kensingtonin palatsi
Kuva David Beckhamista riisumassa aurinkolasejaan kuninkaallisiin häihin mennessä levisi viikonloppuna sosiaalisessa mediassa. Kuvat: Reuters
Kuva David Beckhamista riisumassa aurinkolasejaan kuninkaallisiin häihin mennessä levisi viikonloppuna sosiaalisessa mediassa. Kuvat: Reuters

Twitter-yleisön mielestä David Beckham oli kuninkaallisten häiden paras osa. 

Koko viikonlopun ajan kansainvälistä mediatilaa on hallinnut yksi ihminen, näyttelijä Meghan Markle, eli nykyinen Sussexin herttuatar Meghan.

Toki Meghanin aviomies prinssi Harry on myös näkynyt kuvissa morsiamensa rinnalla, ja hippusen palstatilaa ovat saaneet esimerkiksi innostuneet sulhaspojat, kirkkaankeltaisissa juhlinut Amal Clooney ja lenkkareita mekon kanssa käyttänyt Serena Williams.

Yksi tyyli-ikoni on kuitenkin jäänyt liian vähälle huomiolle: jalkapallolegenda, tyyli-ikoni ja lukemattomien ihmisten julkkisihastus numero yksi, David Beckham

Jos Twitteriä on uskominen, tummanharmaassa puvussa ja kaksirivisessä vaaleanharmaassa liivissä esiintynyt Beckham oli yksi häiden tärkeimmistä vieraista. 

Eivätkä nämä ole edes hänen häänsä!

Beckham, aina niin ärsyttävän hyvännäköisenä. 

Poskisuukko Beckhamille sai Sir Elton Johnin lipomaan huuliaan.

Mitä Beckhamin tyyliin tulee, siitä tiedetään Voguen mukaan seuraavaa:

Kapealinjainen puku oli Dior Hommelta, ja sen on suunnitellut Kim Jones, joka juuri nimitettiin merkin johtoon alkuvuodesta. Mukava avaus herra Jonesin pääsuunnittelijauralle siis. Pukuun Beckham yhdisti kultaisen taskukellon ja aurinkolasit.

Lisäksi Beckhamilla on tietysti eräänlaisia pysyviä asusteita. Esquire arvelee artikkelissaan, että David Beckham saattaa olla ainoa kuninkaallisten häiden vieras, jolla on tatuointeja kaulassa. 

Beckham paranee vanhetessaan

Kuluneen sanonnan mukaan nainen on kuin viini, eli paranee vanhetessaan (joskaan Alkon asiantuntijan mukaan sanonta ei koske kaikkia viinejä). 43-vuotias Beckham on elävä todiste siitä, että vähintäänkin osa miehistäkin paranee iän myötä. 

Pyörivätkö kellon viisarit David Beckhamin kohdalla eri suuntaan?
Toivoa on!

Siltä varalta, että joku ei vieläkään ole vakuuttunut Beckhamin nousujohteisesta tyylikkyydestä:

David Beckham kymmenen vuotta sitten – sama hymy, vähemmän tukkaa ja tatuointeja.
David Beckham kymmenen vuotta sitten – sama hymy, vähemmän tukkaa ja tatuointeja.

David Beckham 15 vuotta sitten korvakoruineen ja vaalennettuine hiuksineen.
David Beckham 15 vuotta sitten korvakoruineen ja vaalennettuine hiuksineen.

David Beckham 20 vuotta sitten. 1990-luvun lopussa hän suosi keskijakausta.
David Beckham 20 vuotta sitten. 1990-luvun lopussa hän suosi keskijakausta.