Ensi syksynä Anita Karttusen toinen poika, Kasper, aloittaa koulun. Se on varmasti tunteikas hetki ­äidille. "Aku haaveili jo kaksivuotiaana kouluun menosta. Kaikki ­hänen merkki­päivänsä tuovat yhä palan kurkkuun", Anita kertoo. Kuvat Milka Alanen
Ensi syksynä Anita Karttusen toinen poika, Kasper, aloittaa koulun. Se on varmasti tunteikas hetki ­äidille. "Aku haaveili jo kaksivuotiaana kouluun menosta. Kaikki ­hänen merkki­päivänsä tuovat yhä palan kurkkuun", Anita kertoo. Kuvat Milka Alanen
Kun Anitan poika kuoli, Anitan ja hänen isänsä  Reijo Oraksen elämään jäi alitajuinen pelko. Koskaan ei voi tietää, mikä tuo ikävän uudestaan pintaan.
Kun Anitan poika kuoli, Anitan ja hänen isänsä Reijo Oraksen elämään jäi alitajuinen pelko. Koskaan ei voi tietää, mikä tuo ikävän uudestaan pintaan.

Taidekauppias Reijo Oras ja tytär Anita Karttunen tietävät, ettei suru koskaan katoa. Anitan kaksivuotias Aku menehtyi päiväkodin pihalle, ja Reijon toinen lapsenlapsi Noora kuoli auto-onnettomuudessa. – Surun kanssa oppii elämään. Pitää nauttia hyvistä hetkistä silloin kun niitä on.

Kaapin päällä valokuvassa hymyilee pieni pellavapäinen poika. Vieressä pienemmissä kehyksissä kameraan katsoo kaunis nuori tyttö, jonka pitkiä hiuksia tuuli tuivertaa.

Valokuvien Aku ja hänen serkkutyttönsä Noora elävät nyt taidekauppias Reijo Oraksen, 67, ja hänen tyttärensä, Käpy ry:n puheenjohtajan Anita Karttusen, 44, muistoissa.

– Suru ei koskaan katoa, vaan se saa oman paikkansa. Surun kanssa löytää kummallisen suhteen ja sen kanssa oppii elämään, he sanovat.

Isä ja tytär tietävät tuon, sillä Anitan Aku-poika menehtyi päiväkodin pihalla kahdeksan vuotta sitten. Viime syksynä sukua kohtasi uusi suru, kun Reijon toinen lapsenlapsi, Noora, kuoli rajussa ­autokolarissa.

Reijo ja Anita kertaavat perheen tragediaa Anitan kauniissa kodissa Helsingin Kaartinkaupungissa. Reijo on piipahtamassa Suomessa toisesta kotipaikastaan Ranskan Nizzasta, jossa hän viettää paljon aikaa puolisonsa taiteilija Johanna Oraksen kanssa. Perheen mummu­puolen eli mupun töitä on Anitankin ­kodin seinillä.

Onnettomuus päiväkodissa

Akun valokuva on otettu päiväkodissa muutama viikko ennen onnettomuutta.

Parivuotias vesseli haaveili jo kouluunmenosta ja kulki kotona reppu selässä keikkuen. Ihan tavallisena huhtikuisena aamuna vuonna 2005 Aku halusi laittaa kravatin päiväkotiin, koska isällä ja Reijo-­papallakin oli aina töissä solmio. Kun äiti jatkoi omiin töihinsä, poika jäi leikkimään päiväkodin pihalle hiekkalaatikolle.

Iltapäivällä Anitan maailma romahti. Kesken työpäivän hän havahtui siihen, että aviomies Heikki seisoo hänen työpöytänsä vieressä ja käskee häntä ­ottamaan takin mukaansa. Anita ehtii ajatella, että koska nyt ei ole pariskunnan hääpäivä eikä kenenkään synttärit, uutisten täytyy olla huonoja. Kun pari kävelee ulos avokonttorista, Anita näkee jo kaukaa, että käytävällä odottavat siviiliasuiset ihmiset ovat poliiseja.

– Aku on kuollut, toinen poliiseista sanoi.

– Muistan ajatelleeni, että eihän päiväkodissa kuole lapsia. Että tämän täytyy olla väärinkäsitys, Anita kertoo.

Yhteinen suru

Iso piha. Liian vähän valvontaa. Varastoa vasten palasina nojaamaan jätetty puinen kiipeilyteline.

Kun Anita ja Heikki saapuivat päiväkodille, vastassa oli itkeviä ihmisiä. Akua eivät vanhemmat saaneet nähdä, sillä ­tämä oli jo viety pois. Poikaansa he pääsivät katsomaan vasta seuraavana aamuna ­oikeuslääketieteelliselle laitokselle.

– Olin loppuun asti varma, ettei Akun kuolema ole totta. Ajattelin, että kyllä Aku herää, kun menen hänen luokseen. Hänen näkemisensä oli varmasti pahin hetki, mutta siinä asia konkretisoitui. Muuten en olisi ikinä uskonut hänen kuolemaansa, Anita sanoo.

Ajatus palaamisesta tyhjään kotiin tuntui ylitsepääsemättömältä. Onneksi Anitalla oli läheisiä, jotka pääsivät nopeasti paikalle. Isä Reijo ajoi Koskelta Espooseen heti, kun omalta järkytykseltään kykeni rattiin, ja myös sisarukset kerääntyivät suremaan. Heikin teini-ikäisille lapsille edellisestä liitosta oli tärkeää kertoa mahdollisimman pian suru-uutinen rakkaan veljen menetyksestä, samoin muille kauempana asuville läheisille. 

– Ensimmäinen ajatukseni oli, että en halua elää. Ajattelin vain, että en pystynyt pitämään lastani elossa. Kelasin kaikki vaihtoehdot, mitä olisin voinut tehdä toisin, jotta tätä ei olisi tapahtunut. Eikä itsensä syyllistäminen lopu koskaan, Anita sanoo ja kertoo Heikin tiukasti huolehtineen hänen jaksamisestaan alkuviikkoina.

– Joku oli aina lähelläni, Anita lisää.

Reijo muistaa, miten vaikea oli olla samaan aikaan sureva pappa ja toisaalta yrittää lievittää oman tyttären tuskaa.

– Isänä koin riittämättömyyden tunnetta: pitäisi pystyä lohduttamaan enemmän, mutta millä voimilla, kun on itsekin siinä kunnossa? Reijo kertoo.

Sukulaisista ja ystävistä oli paljon apua ihan käytännön asioissa. Sureva ei välttämättä kykene käymään edes ruokakaupassa. Lapsensa hautajaisia Anita ei olisi pystynyt ikinä yksin järjestämään.

Aku siunattiin papan pihalla samassa kappelissa, jossa vain vuosi aiemmin oli juhlittu Reijon ja Johannan kymmenenvuotishääpäivää. Johanna oli suunnitellut Akun hautakiven ja koristellut kappelin valkoisilla kalloilla. 

Kun perheen miehet kantoivat vaille metrin mittaista arkkua, Anita oli varma, että he kaatuvat murskaavan tehtävän alla.

Akun mukaan hautaan laitettiin pikkuisia autoja, nalleja ja uniriepu sekä enon teettämä, puusta veistetty moottoripyörä.

– Kaikkea, mitä pieni poika tarvitse, Reijo sanoo.

Hiljaisuuden vuosi

Anita ja Reijo tietävät nyt, että surussa on monia vaiheita ja miljoonia vivahteita.

Ensin tuli sokki ja menetyksen tunne. Sen jälkeen jäivät kaipaus ja ikävä.

Hiljaisessa kodissa ei kestänyt olla, sillä kaikki muistutti Akusta. Fyysinen rasitus, ulkoilu ja liikunta auttoivat hetken, ja Anita myös matkusteli paljon miehensä Heikin kanssa. 

– Aina oli kuitenkin kauheaa tulla tyhjään kotiin. Tuntui, että palasi ruutuun, jossa ei enää halunnut olla, Anita kertoo.

Pian Anita ja Heikki päättivätkin muuttaa Espoosta takaisin Helsingin keskustaan, missä olivat eläneet ennen Akun syntymää.

Kesän jälkeen Anita palasi töihinsä mainostoimistoon, paiski hommia, mutta romahti välillä kesken kaiken.

– Tein hirveästi töitä ja yritin täyttää elämääni sillä.

Ensimmäinen vuosi menetyksen jälkeen oli pahin. Jokainen juhla, kaikki merkkipäivät vietettiin pala kurkussa. Oli ensimmäinen joulu ilman ainokaista. Tuli syntymäpäivä, jolloin Aku ­olisi täyttänyt kolme. Vietettiin samanikäisen serkkutytön synttäreitä, eikä Anita voinut olla miettimättä, miltä oma lapsi näyttäisi vuoden vanhempana.

Anitaa lohdutti vanhojen valokuvien ja videoiden katselu. Hän päätti perehtyä aiheeseen perin pohjin ja selättää surun lukemalla kaiken mahdollisen lapsen kuolemaa käsittelevän kirjallisuuden.

Reijo puhuu koko suvun puolesta, kun hän sanoo, että on aika ennen ja jälkeen Akun kuoleman. Kukaan heistä ei ole ­entisensä ­menetyksen jälkeen.

– Olen ajatellut usein, että on se hienoa elää sellaisessa perheessä, jossa lapsen kuolema ei ole vieraillut.

Apua löytyy

Kuukausi tapaturman jälkeen Anita meni lapsensa menettäneiden vertaistukiyhdistyksen Käpy ry:n tapaamiseen.

– Ensimmäinen ajatus Akun kuoleman jälkeen oli, etten halua elää. Seuraava, että tulen hulluksi. Minun oli pakko löytää ihmisiä, jotka olivat kokeneet ­saman eivätkä olleet seonneet.

Anita ja hänen miehensä kävivät ­yhdistyksen tapaamisissa miltei vuoden ajan. Anita tunsi saaneensa vertaistuesta niin paljon, että halusi auttaa myös itse. Nyt hän on järjestön puheenjohtaja ja myös ohjaa lapsensa menettäneiden ryhmää.

– Vaikka sukulaiset ja ystävät olivat tukenani, jotkut asiat ovat niin rajuja, ettei niillä halua rasittaa lähimmäisiään. Niistä voi puhua vain toisten saman ­kokeneiden kanssa.

– Käpy-yhdistyksestä haetaan toivoa. Minäkin halusin kuulla, milloin suru loppuu, mutta ei suru ole sairaus, joka hoidetaan kuntoon. Halusin myös, että joku lupaisi minulle, ettei mitään samanlaista satu enää meidän perheellemme. Mutta eihän kukaan voi sellaista luvata.

Usein ihmiset – ihan hyvää tarkoit­taen – kysyvät, onko elämä palannut entiselleen. Heille Reijo ja Anita haluavat sanoa, ettei elämä ikinä tule samanlaiseksi kuin se oli ennen lapsen kuolemaa.

Mutta elämä jatkuu. Hitaasti ja vaivihkaa kuristava ote hellittää, ja silloin tällöin arjessa pilkahtaa valoa. Puolen vuoden jälkeen Anita nauroi ensimmäistä kertaa vapautuneesti ilman syyllisyyttä. Hän rohkaiseekin kaikkia surevia: iloa ei pidä säikähtää.

– Ei suru mene pois. Se ottaa varmasti omansa. Pitää nauttia hyvistä hetkistä silloin kun niitä on.

Toivoa toi myös uusi raskaus.

– Olin ajatellut, että rakastan Akua niin paljon, ettei rakkautta riitä muille. Mutta Heikki puhui minut ympäri hankkimaan toisen lapsen, ja se oli hyvin ­puhuttu, Anita kertoo.

Kasper on iloinen eskarilainen ja puhuu veljestään Akusta mutkattomaan tyyliin: "Se oli ennen mun isoveli, mutta nyt olen mennyt siitä ohi."

Anita myöntää, että toisen lapsen kanssa varoi välillä liikaakin. Yksi etappi saavutettiin, kun Kun Kasper ohitti Akun kuoliniän: 2 vuotta, 7 kuukautta ja 2 päivää. Siihen asti äiti oli laskenut päiviä.

Uusi suru

Viime syksynä, seitsemän vuotta Akun kuoleman jälkeen, sukua kohtasi uusi tragedia. Reijon ensimmäinen lapsen­lapsi, Akun ja Kasperin serkku, 20-vuotias Noora menehtyi autokolarissa.

– Akun onnettomuuden jälkeen ajattelin vuosia, että se oli siinä, enempää ei voi meille sattua. Kun toinen puhelinsoitto tuli viime lokakuussa yöllä, se oli karmaisevaa. Silloin mentiin yli sieto- ja kestokyvyn rajan. Rakkaus ja suru ovat tunteiden ääripäitä, ja usein molemmista ajattelee, että enempää ei voi enää ­rakastaa tai enempää ei voi enää ihminen surra. Mutta kyllä voi, Reijo sanoo.

Lähihoitajaksi opiskellut ja lasten kanssa loistavasti toimeen tullut Noora oli kuin luotu tulevaan ammattiinsa. Vaikka hän tiesi, että työ olisi raskasta, hän piti sitä tärkeänä.

Kun viesti neljän nuoren ajaman auton ja rekan yhteentörmäyksestä Forssan ja Salon välillä saavutti perheen ja sukulaiset, elämä pysähtyi toistamiseen.

– Kenenkään ei pitäisi joutua kokemaan sellaista. Kun isoisä lapioi umpeen 20-vuotiaan nuoren naisen hautaa, lapiolliset ovat raskaita, Reijo kertoo.

Nooran kuolema on vielä tuore asia, ja se on repinyt auki edelliset haavat.

– Valheellisesti sanotaan, että kriisit vahvistavat ihmistä. Ei se niin mene. Kun on rikki ja romu, mitä tahansa voi nousta pintaan, Anita sanoo.

Toisen lapsenlapsen menetys on koskenut koko sukuun, mutta erityisesti se on Nooran vanhempien lisäksi vaikuttanut isoisä Reijoon. Tytär Anita on isästään koko ajan huolissaan. Vaikka Reijo pystyy käsittelemään suruaan puhumalla, hän reagoi siihen myös fyysisesti sydämellään.

– Elämään jää pysyvä varjo. Ilakointiin ja riehakkuuteen ei meinaa päästä ­mukaan. On kuin sisäinen jumi, alitajuinen ikävä. Toivon, että se menee ohi, sillä minulla on täällä vielä neljä lastenlasta, joille en haluaisi olla surun murtama pappa.

Onneksi Reijolla on oma perheensä ja yhteinen työ vaimon kanssa taiteen ­parissa. Ensi kesänä heidän tyttärensä Olivia pääsee ripille, ja juhlia suunnitellaan jo. Elämässä on myös iloa.

Reijo ja Anita tietävät, että arkirutiinit ovat parasta selviytymistä. Surulle on myös annettava se aika, minkä se ottaa.

– Pitää pakottaa itsensä töihin. Muuten kaivautuu niin syvälle suruun, ettei pääse pois. Pakko ajatella, että tästä mennään yli, ja hetken kuluttua pystyy muistamaan kaikkia niitä hienoja asioita, joissa saimme lasten kanssa olla ­mukana, Reijo sanoo.

Sellaisia hetkiä on lukemattomia: Aku ajelemassa papan kanssa ­pakettiautolla ympäri taidegallerian pihaa. Ja Noora ja Olivia poseeraamassa ­Nizzassa kuin mannekiinit konsanaan.

– Joinakin päivinä pystyn kulkemaan rantabulevardia eikä tunnu missään. Toisena iltana katson tähtitaivaalle ja ajattelen, että siellä jossain on kaksi lastenlasta, Reijo kertoo.

Tärkeintä on muistaa.

– Se lämmittää tosi paljon, että kuollutta lasta eivät unohda muutkaan. On tärkeää kuulla, että muistetaan ja että on mielessä. Perheen jatkuva tuki ja läheisyys kantavat, isä ja tytär sanovat.

KÄPY – Lapsikuolemaperheet ry on vertaistukiyhdistys, joka on tarkoitettu kaikille lapsensa menettäneille. Auttava puhelin 045 325 9595, www.kapy.fi

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla