”Välillä katson kateellisena sellaisten pariskuntien arkea, jotka käyvät päivätöissä ja vapaa-ajallaan iltaisin vuoronperään harrastavat", näyttelijä Elsa Saisio kertoo kahden freelancer-näyttelijän lapsiperhearjesta. Kuva: Heli Blåfield
”Välillä katson kateellisena sellaisten pariskuntien arkea, jotka käyvät päivätöissä ja vapaa-ajallaan iltaisin vuoronperään harrastavat", näyttelijä Elsa Saisio kertoo kahden freelancer-näyttelijän lapsiperhearjesta. Kuva: Heli Blåfield

Näyttelijä Elsa Saision lapsuudenkodissa opetettiin, että oma elämä ja työ ovat äärettömän tärkeitä asioita. – Vaikka tunnistan itsessäni saman intohimon työtä kohtaan, panostan ihan eri tavalla arkeen ja läsnäoloon, hän kertoo.

Lits läts. Jos höristää korviaan, voi melkein kuulla, miten vesi litisee näyttelijä Elsa Saision, 36, talvinilkkureissa.

Vaikka Elsa on talsinut kotoaan Kalliosta vain reilun puolen kilometrin matkan, loskaa ja lätäköitä ei ole voinut välttää ja hänen on ollut pakko poiketa hakaniemeläiseen vaatekauppaan ostamaan itselleen vaihtosukat.

– Ajattelen päivittäin takkaa, näyttelijä huokaa vetäessään kuivia sukkia jalkaansa kahvilan pöydän alla ja katsellessaan ikkunasta ulos harmaatakin harmaampaan Helsinkiin.

– Pienten lasten kanssa elämä on niin ruuhkaista, että sitä luultavasti haaveilee takasta, koska haaveilee rauhasta, hän sanoo.

Elsan ja hänen näyttelijämiehensä Timo Välisaaren arki kahden lapsen kanssa on välillä aikamoista säätämistä, mutta Elsalle on aina ollut selvää, että hän haluaa perheen eivätkä perhe ja ura sulje toisiaan pois.

”Lapsuudenkodissani opetettiin, että oma elämä ja työ ovat äärettömän tärkeitä asioita.”

– Lapsuudenkodissani opetettiin, että oma elämä ja työ ovat äärettömän tärkeitä asioita, joista on pidettävä kiinni myös ruuhkavuosina. Mutta sukupolveni panostaa ihan eri tavalla arkeen ja läsnäoloon kotona kuin vanhempieni sukupolvi, kertoo Elsa, jonka äiti on kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio ja toinen vanhempi elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo.

Boheemi lapsuus

”Olin puolitoistavuotias, kun Honksu muutti meille, eikä siinä minusta ikinä ollut mitään outoa. Minua ei ole koskaan kiusattu homovanhemmista, mikä voi johtua siitä, että kävin kouluni Kalliossa ja Käpylässä. Kahden äidin perhe oli minulle niin itsestään selvä asia, että ehkä minua olisi ollut vähän vaikea kiusatakin.

Tunsin myös isäni, näyttelijä Harri Hyttisen, mutta hän on kuollut jo monta vuotta sitten.

Paljon enemmän kuin kasvaminen kahden äidin kanssa, lapsuuttani määritteli se, että minulla oli kaksi taiteilijavanhempaa, jotka suhtautuivat äärettömän kunnianhimoisesti ja intohimoisesti työhönsä.

Arki oli kaoottista. Välillä katkesivat sähköt, kun laskut olivat jääneet maksamatta, ja meillä oli aina hirveästi äidin kavereita juhlimassa jatkoilla.

Tuntui usein, että vanhemmat olivat kotona vain puoliksi läsnä, koska paukut käytettiin työhön. Ja että se jokin kiinnostavampi tapahtui aina kodin seinien ulkopuolella.

"Tuntui usein, että vanhemmat olivat kotona vain puoliksi läsnä.”

Lomilla oli toisin. Meillä oli kesämökki saaristossa, ja matkat ulkomailla olivat hirveän antoisia, koska silloin olimme oikeasti yhdessä, läsnä ja rentoja.

Mutta vanhempani olivat tietenkin aikansa lapsia. 1960- ja 70-luvulla nuoruutensa eläneet suuret ikäluokat halusivat vapautua kaikista konventioista ja traditioista. He elivät kauhean huolettomina ja esimerkiksi joivat ja humaltuivat lasten nähden.

Vaikka tunnistan itsessäni saman intohimon työtä kohtaan, haluan olla erilainen äiti ja puoliso. Olen oman sukupolveni edustaja: kauhean tiedostava, mietin esimerkiksi paljon sitä, miten valintani vaikuttavat lapsiini ja miten rakennan arjestamme kaikkien kannalta toimivan ja hyvän.”

Taiteilijuus verissä

”Nuorena pyristelin näyttelijän ammattia vastaan. Ajattelin, että koska molemmat vanhempani työskentelevät alalla – äiti teatterin, Honksu elokuvan puolella – minun pitää keksiä jotain muuta. Aika nopeasti kuitenkin tajusin, etten mitään muuta halua.

”Jos äiti ei saanut minulle lastenhoitajaa, hän otti minut mukaansa töihin.”

Teatteri oli minulle tuttu maailma jo varhaislapsuudesta. Jos äiti ei saanut minulle lastenhoitajaa, hän otti minut mukaansa töihin. Istuin monena iltana katsomossa aikuisen yleisön keskellä ja muistan, että esimerkiksi Juha Malmivaaran ohjaama Voiton päivä Helsingin Kaupunginteatterissa oli mielestäni hirvittävän hieno. Kun Markku Nenosen ohjaamassa Mambo Kingsissä nuori Kirsi Karnelius tanssi soolon, sydämeni pamppaili ja tunsin suurta kaipausta.

11-vuotiaana näyttelin Koiravarkaat-elokuvassa ja samoihin aikoihin olin mukana Kaupunginteatterin musikaalissa. Tulennielijä-leffaa tehdessä olin 15-vuotias.

En kuitenkaan ikinä ollut sellainen lapsi, joka olisi koko ajan halunnut esiintyä, enkä edelleenkään halua. Näyttelijöitä on tosi erilaisia. Jotkut rakastavat olla koko ajan esillä, mutta vaikkapa yksityisissä juhlissa haluan olla kaikessa rauhassa. Minua ei sytytä pelkästään se, että saan esiintyä, vaan koko työprosessi ryhmän kanssa; sen pohtiminen, mitä olemme kertomassa ja käsittelemässä.

”Joskus olen miettinyt olenko suhteessa äitiin ja Honksuun tarpeeksi menestynyt.”

Varmasti minulle on ollut paljon hyötyä siitä, että vanhempani ovat samalla alalla. He ymmärtävät ja jakavat saman maailman ja intohimon, tuntevat ihmiset ja heiltä voin aina kysyä neuvoa. Mutta on sillä myös varjopuolensa. Joskus olen miettinyt olenko suhteessa äitiin ja Honksuun tarpeeksi menestynyt. Mutta tajuan tietenkin, ettei sellaisen pohtiminen hyödytä ketään.”

Koulun kuopus

”Olin hirvittävän nuori, vasta 17-vuotias, kun pääsin opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä koulusta olisi saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut itsensä paremmin ja ollut vähän vahvempi.

Kun valmistuin näyttelijäksi 21-vuotiaana, olin aivan piipussa. Olin käynyt kaikki koulut putkeen ja viimeisenä vuonna opiskelun ohella vielä näytellyt iltaisin Kansallisteatterissa ja KOM-teatterissa.

Voin niin huonosti ja olin niin uupunut, että päätin viheltää koko pelin poikki puoleksi vuodeksi. Lähdin Espanjaan ja olen edelleen ylpeä, että uskalsin tehdä niin, vaikkei minulla ollut kuin jokin kielikurssi Barcelonassa varattuna ja puolitutun suomalaistytön kanssa kämppä Madridissa.

”Olin niin uupunut, että päätin viheltää koko pelin poikki puoleksi vuodeksi.”

Aamupäivisin opiskelin espanjaa ja iltapäivisin tanssin flamencoa. Minulla oli muutama ystävä ja koska olimme ulkomaalaisia kaukana kotoa, jaoimme kaiken. Ystävyytemme oli niin suurta, että olimme toisillemme perhe. Tuo puoli vuotta oli käännekohta elämässäni, sillä tulin takaisin Suomeen eri ihmisenä. Jotenkin laskeuduin Espanjassa enemmän itseeni, ja moni tuli matkan jälkeen kysymään, mitä minulle oli tapahtunut. Edelleen tuntuu kuin menisin kotiin, kun matkustan Espanjaan.”

Työparista pariksi

”Olen usein nauranut, että piti järjestää oikein koe-esiintymistilaisuus, jotta minulle löytyy mies. Minut oli vuonna 2004 valittu Lahden kaupunginteatterin musikaalin päärooliin, ja tapasimme Timon kanssa, kun minulle etsittiin sopivaa vastanäyttelijää.

Olin elänyt sitä ennen pitkään sinkkuna, mutta meistä tuli Timon kanssa paitsi työpari myös pari.

Timo huomioi muut ihmiset hirveän hyvin ja on kiinnostunut muista, mitä arvostan. Minun olisi vaikea elää kovin egosentrisen miehen kanssa.

Elimme aluksi monta vuotta etäsuhteessa, ja tuntuikin ihanalta, kun molemmille vuonna 2009 tarjottiin kiinnitystä Lahdesta ja saimme asua samassa kaupungissa. Viihdyin Lahden Kaupunginteatterissa paljon pidempään kuin etukäteen ajattelin, sillä siellä on tosi hyvä henki ja ensemble ja ohjelmisto.”

"Minun pitäisi opetella hidastamaan. Olen alkanut uskoa, että kaikki hyvät oivallukset syntyvät niinä hetkinä, jolloin ei näennäisesti tapahdu mitään", näyttelijä Elsa Saisio sanoo.
"Minun pitäisi opetella hidastamaan. Olen alkanut uskoa, että kaikki hyvät oivallukset syntyvät niinä hetkinä, jolloin ei näennäisesti tapahdu mitään", näyttelijä Elsa Saisio sanoo.

Tanssia ja pianotunteja

”Tanssi ja musiikki ovat minulle näyttelemisen lisäksi järjettömän rakkaita lajeja. Kun esitimme Lahdessa Chicago-musikaalia ja tein siinä raskaana ollessani teknisesti haastavan Velman tanssiroolin, kiitin jokaista tanssituntia, joilla olin elämässäni käynyt.

6-vuotiaasta aikuiseksi asti soitin Sibelius-Akatemiassa pianoa, ja lopettaminen Teatterikouluaikaan oli minulle identiteettikriisi.

Ajattelin, ettei minusta tulisi tanssissa eikä musiikissa ammatillisesti tarpeeksi hyvää. Olen tosi iloinen, että pystyn käyttämään molempia työssäni, kun teen musikaali- tai tanssiteatterirooleja, laulukeikkoja tai konsertteja.

”Ajattelin, ettei minusta tulisi tanssissa eikä musiikissa ammatillisesti tarpeeksi hyvää.”

Välillä kotona laulan tytär sylissäni, otan 2,5-vuotiaan pienistä sormista kiinni ja soitamme yhdessä pianolla melodiaa. Se on ihanaa. Toivon, että lapseni innostuvat isompina musiikista, sillä uskon, että harjoitellessaan yksin ihminen käy dialogia itsensä kanssa. Se on kuin meditaatiota.”

Arjen palapeli

”Välillä katson kateellisena sellaisten pariskuntien arkea, jotka käyvät päivätöissä ja vapaa-ajallaan iltaisin vuoronperään harrastavat. Freelancerina minulle on jäänyt enemmän aikaa olla lasten kanssa, mutta koska Timo työskentelee Lahdessa ja minä näyttelen usein iltaisin, voin vain haaveilla tanssitunneista.

Pahimmillaan mieheni on monta viikkoa putkeen aamusta yöhön Lahdessa tai matkalla sinne tai takaisin. Arki on silloin aikamoista selviytymistä. Onneksi työt ovat periodiluonteisia, ja vastapainoksi hän viettää välillä pidempiä aikoja kotona.

Tietenkin meidän on pakko palkata joskus lastenhoitajia, mutta olen aika tarkka siitä, ettei liian usein. Myös äitini viettää paljon aikaa lasten kanssa silloin, kun on Suomessa. Suurimman osan vuodesta hän on kuitenkin ulkomailla, purjehtimassa tai mökillä.”

Sukupolvien ketju

”Pari vuotta sitten haastattelin äitiäni Meidän perintö -tanssiesitystä varten, joka käsitteli äideiltä perittyjä asioita. Istuimme neljä tuntia kaksin saunakamarissa, ja tajusin, miten paljon yhteistä meissä on.

Luultavasti me molemmat vaikutamme ulospäin vahvoilta ihmisiltä, vaikka tosiasiassa olemme helposti horjutettavissa. Olemme tosi tunneherkkiä, pelästymme ja hermostumme helposti, eikä kumpikaan meistä ole kauhean vakaa. Tunnistan äidin temperamentin, joka voi olla tosi hurja ja jyrkkä. Minäkin osaan hermostua, ja veikkaan, että niin osaa tyttärenikin. Mutta veikkaan myös, että minulla on erilainen tahtotila kontrolloida sitä kuin toisilla.

”Tunnistan äidin temperamentin, joka voi olla tosi hurja ja jyrkkä.”

Rentoutuminen ei ole vahvin lajini. Jos koko ajan ei ole jokin projekti menossa, tuntuu, että tuhlaan aikaa. Minun pitäisi opetella hidastamaan. Olen alkanut uskoa, että kaikki hyvät oivallukset syntyvät niinä hetkinä, jolloin näennäisesti ei tapahdu mitään.

Minulla on päärooli uudessa lottovoittajapariskunnasta kertovassa Kaikki oikein -elokuvassa, ja olen ajatellut, että jos omalle kohdalle osuisi päävoitto, niin ehkä minä sen takan hankkisin. Ja asunnon, jonka isoista ikkunoista aukeaisi hieno merinäköala.

Muuten en elämässäni muuttaisi paljoakaan.

En kaipaa ylettömästi rahaa, intohimoni on, että saan toteuttaa itseäni näyttelijänä. Kaikki, mitä elämältä toivon, liittyy henkiseen tasapainoon ja siihen, että läheisilläni olisi kaikki hyvin.”

Elsa Saisio

Näyttelijä syntyi 19.7.1981 Helsingissä.

Tehnyt lukuisia rooleja elokuvissa, televisiossa ja radiossa.

Tuttu Helsingin, Espoon, Tampereen ja Lahden teattereista.

Asuu Helsingissä puolisonsa Timo Välisaaren ja kahden lapsen kanssa.

Päärooli Anna-Leena Härkösen romaaniin pohjautuvassa elokuvassa Kaikki oikein, jonka ensi-ilta on 12.1.

Maria Veitola muistelee kirjassaan, miten vaikeaa oli saada omat vanhemmat ymmärtämään, että kaikki hänen kaverinsa laihduttivat amfetamiinilla ja Nutriletilla.

Toimittaja Maria Veitola, 45, muistelee uutuuskirjassaan Veitola päihteidenhuuruista nuoruuttaan. Hän kirjoittaa, miten ihanaa 21-vuotiaana oli, kun elämä oli ”pelkkää nousua” ja ”hetkessä elämistä”.

– Joka ilta oli täynnä absurdeja tapahtumia ja hassuja ihmiskontakteja. Minä lörpöttelin ja tanssin niin, että mekot repesivät päältäni ja kengät hävisivät. Mennään yhdelle saattoi venyä kolmipäiväiseksi seikkailuksi, Veitola kirjoittaa.

”Olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen.”

Hän huomasi kuitenkin jossain vaiheessa, että kaikkeen kyllästyy. Klubeilla naamat kävivät tutuiksi, ja bileiden jälkeen yhä useammin tuntui ontolta. 

– Aina välillä minulla on ikävä sitä huumaavaa ja hasardia tunnetta, jonka muistan vanhoilta ajoilta. Sitä tunnetta ostaisin itselleni, jos voisin. Mutta sitä tunnetta en kyllä ostais, kun olen kymmenen tuntemattoman ihmisen kanssa jatkoilla, ja me ollaan vedetty jotain, ja mä saan paniikkikohtauksen eikä ole ketään kenelle voisin sanoa: ”Auta. Musta tuntuu, että mä joko sekoan tai kuolen”, Veitola kirjoittaa.

”Söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki.”

Amfetamiinilla ja Nutriletilla laihduttaminen ei ollut epätavallista

Hän muistelee myös erästä reissua Saimaan-mökille vanhempiensa kanssa. Ennen sitä Veitola oli ollut juhlimassa pari päivää putkeen.

– Siellä tutussa mökkisaaren metsässä mustikanvarvut muuttuivat väriseväksi ja hehkuvaksi sotkuksi ja tuntui siltä kuin metsä olisi halunnut imaista mut sisäänsä. Rämmin sieltä metsästä ulos ja itkin holtittomasti.

– Kerroin vanhemmille, että tämä johtuu siitä, kun söin pari päivää sitten jotain missä oli Fido Didon kuva tai Mersun merkki enkä oo paljon sen jälkeen nukkunut. Äiti ja isä oli kamalan järkyttyneitä, huolissaan ja vihaisia. – – On vaikea saada heitä ymmärtämään, että hei, ei tässä oo mitään ihmeellistä, kaikki mun kaverit laihduttavat amfetamiinilla ja Nutriletilla, se on ihan tavallista.

”Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn.”

Veitola kirjoittaa, että sekä hän itse että hänen ystävänsä elivät parikymppisinä vaihetta, jolloin arki ei välillä riittänyt ja välillä se oli liikaa.

– Me tarvittiin apua niiden kaikkien tunteiden käsittelyyn. Tai eihän niitä tunteita käsitelty. Ne herätettiin, voimistettiin tai turrutettiin. – – Mutta onko mitään surullisempaa fiilistä kuin etsiä jonkun klubin vessan kiiltäviltä pinnoilta, että olisiko jollain jäänyt sinne joku murunen jotain valkoista.

Veitolan mukaan hänen oma päihdetoleranssinsa oli hänen onnekseen niin onneton, että hän itse oli usein se, joka huolehti muista. 

Maria Veitola: Veitola (Johnny Kniga, kirja on juuri ilmestynyt)

Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg
Sirpa Suutari-Jääskö ja Jukka Haapalainen ovat tehneet koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen. Kuva: Jonna Öhrnberg

Jukka Haapalainen ryöstettiin maaliskuussa Lontoon-kotinsa portailla, kun hän oli tulossa vaihtamasta rahaa. Ryöstäjät veivät kännykän ja rahat sekä hakkasivat Haapalaisen.

Tanssii tähtien kanssa -ohjelman tuomari Jukka Haapalainen ja tanssijapuoliso Sirpa Suutari-Jääskö eivät ole juuri viettäneet aikaa Lontoossa sijaitsevassa kodissaan maaliskuussa tapahtuneen ryöstön jälkeen.

Jukka oli tuolloin vaihtamassa rahaa ulkomaan työmatkan jälkeen. Neljä miestä näki tilanteen ja seurasi tätä kotiovelle.

– He ryöstivät rahat ja kännykän. Jouduin siinä vähän hakatuksikin, Jukka kertoo.

– Miehiä oli neljä ja Jukka taisteli vielä vastaan, Sirpa kertoo päätään pudistellen.

Sirpa kuuli ulkoa miehensä huutoa ja tilasi paikalle ambulanssin. Verta vuotava Jukka paikattiin. Fyysiset vammat ovat parantuneet, mutta perusturvallisuuden tunteeseen tapahtunut vaikutti.

– Perusturvallisuuden tunne on edelleen järkkynyt, eikä se varmaan koskaan palaudu täysin ennalleen. Tämä tapahtui vielä oman kodin portailla. Asumme turvallisella alueella, Lontoon keskustassa, jota olen pitänyt aina mukavana alueena. Tämän jälkeen olen ollut varuillani.

Episodin jälkeen pari suuntasi Suomeen tekemään koreografiat UIT:n Tuhansien ämpäreiden maa -kevätrevyyseen.

– Emme ole päässeet oikein mittaamaan, miltä Lontoon-kodissa oleminen tuntuu, Sirpa sanookin.

”Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin.”

Jukka painottaa, ettei ole antanut pelolle liikaa valtaa, vaikka luottamus toisiin ihmisiin on järkkynyt.

– Pelosta ja vihasta pitää pyrkiä pääsemään kaikin keinoin ja yrittää löytää jotain ihmeellistä ymmärrystä näitä tekijöitä kohtaan. Onneksi on paljon töitä, joista saan positiivista virtaa, Jukka sanoo.

Pari on matkustellut ympäri maailmaa koko 20 vuotta kestäneen uransa ajan, mutta ei ole joutunut aikaisemmin vaarallisiin tilanteisiin.

– Tietysti matkustaessa olemme pyrkineet välttämään turvattomia paikkoja, Sirpa kertoi tänään Linnanmäen lehdistöpäivässä, jossa esitettiin myös UIT: kauden esiintyjät.

UIT:n ensi-illan jälkeen pari palaa kuitenkin Lontooseen, jossa heillä on esiintymis- ja luennointitehtäviä British open -tanssikilpailuissa.