”Välillä katson kateellisena sellaisten pariskuntien arkea, jotka käyvät päivätöissä ja vapaa-ajallaan iltaisin vuoronperään harrastavat", näyttelijä Elsa Saisio kertoo kahden freelancer-näyttelijän lapsiperhearjesta. Kuva: Heli Blåfield
”Välillä katson kateellisena sellaisten pariskuntien arkea, jotka käyvät päivätöissä ja vapaa-ajallaan iltaisin vuoronperään harrastavat", näyttelijä Elsa Saisio kertoo kahden freelancer-näyttelijän lapsiperhearjesta. Kuva: Heli Blåfield

Näyttelijä Elsa Saision lapsuudenkodissa opetettiin, että oma elämä ja työ ovat äärettömän tärkeitä asioita. – Vaikka tunnistan itsessäni saman intohimon työtä kohtaan, panostan ihan eri tavalla arkeen ja läsnäoloon, hän kertoo.

Lits läts. Jos höristää korviaan, voi melkein kuulla, miten vesi litisee näyttelijä Elsa Saision, 36, talvinilkkureissa.

Vaikka Elsa on talsinut kotoaan Kalliosta vain reilun puolen kilometrin matkan, loskaa ja lätäköitä ei ole voinut välttää ja hänen on ollut pakko poiketa hakaniemeläiseen vaatekauppaan ostamaan itselleen vaihtosukat.

– Ajattelen päivittäin takkaa, näyttelijä huokaa vetäessään kuivia sukkia jalkaansa kahvilan pöydän alla ja katsellessaan ikkunasta ulos harmaatakin harmaampaan Helsinkiin.

– Pienten lasten kanssa elämä on niin ruuhkaista, että sitä luultavasti haaveilee takasta, koska haaveilee rauhasta, hän sanoo.

Elsan ja hänen näyttelijämiehensä Timo Välisaaren arki kahden lapsen kanssa on välillä aikamoista säätämistä, mutta Elsalle on aina ollut selvää, että hän haluaa perheen eivätkä perhe ja ura sulje toisiaan pois.

”Lapsuudenkodissani opetettiin, että oma elämä ja työ ovat äärettömän tärkeitä asioita.”

– Lapsuudenkodissani opetettiin, että oma elämä ja työ ovat äärettömän tärkeitä asioita, joista on pidettävä kiinni myös ruuhkavuosina. Mutta sukupolveni panostaa ihan eri tavalla arkeen ja läsnäoloon kotona kuin vanhempieni sukupolvi, kertoo Elsa, jonka äiti on kirjailija ja ohjaaja Pirkko Saisio ja toinen vanhempi elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo.

Boheemi lapsuus

”Olin puolitoistavuotias, kun Honksu muutti meille, eikä siinä minusta ikinä ollut mitään outoa. Minua ei ole koskaan kiusattu homovanhemmista, mikä voi johtua siitä, että kävin kouluni Kalliossa ja Käpylässä. Kahden äidin perhe oli minulle niin itsestään selvä asia, että ehkä minua olisi ollut vähän vaikea kiusatakin.

Tunsin myös isäni, näyttelijä Harri Hyttisen, mutta hän on kuollut jo monta vuotta sitten.

Paljon enemmän kuin kasvaminen kahden äidin kanssa, lapsuuttani määritteli se, että minulla oli kaksi taiteilijavanhempaa, jotka suhtautuivat äärettömän kunnianhimoisesti ja intohimoisesti työhönsä.

Arki oli kaoottista. Välillä katkesivat sähköt, kun laskut olivat jääneet maksamatta, ja meillä oli aina hirveästi äidin kavereita juhlimassa jatkoilla.

Tuntui usein, että vanhemmat olivat kotona vain puoliksi läsnä, koska paukut käytettiin työhön. Ja että se jokin kiinnostavampi tapahtui aina kodin seinien ulkopuolella.

"Tuntui usein, että vanhemmat olivat kotona vain puoliksi läsnä.”

Lomilla oli toisin. Meillä oli kesämökki saaristossa, ja matkat ulkomailla olivat hirveän antoisia, koska silloin olimme oikeasti yhdessä, läsnä ja rentoja.

Mutta vanhempani olivat tietenkin aikansa lapsia. 1960- ja 70-luvulla nuoruutensa eläneet suuret ikäluokat halusivat vapautua kaikista konventioista ja traditioista. He elivät kauhean huolettomina ja esimerkiksi joivat ja humaltuivat lasten nähden.

Vaikka tunnistan itsessäni saman intohimon työtä kohtaan, haluan olla erilainen äiti ja puoliso. Olen oman sukupolveni edustaja: kauhean tiedostava, mietin esimerkiksi paljon sitä, miten valintani vaikuttavat lapsiini ja miten rakennan arjestamme kaikkien kannalta toimivan ja hyvän.”

Taiteilijuus verissä

”Nuorena pyristelin näyttelijän ammattia vastaan. Ajattelin, että koska molemmat vanhempani työskentelevät alalla – äiti teatterin, Honksu elokuvan puolella – minun pitää keksiä jotain muuta. Aika nopeasti kuitenkin tajusin, etten mitään muuta halua.

”Jos äiti ei saanut minulle lastenhoitajaa, hän otti minut mukaansa töihin.”

Teatteri oli minulle tuttu maailma jo varhaislapsuudesta. Jos äiti ei saanut minulle lastenhoitajaa, hän otti minut mukaansa töihin. Istuin monena iltana katsomossa aikuisen yleisön keskellä ja muistan, että esimerkiksi Juha Malmivaaran ohjaama Voiton päivä Helsingin Kaupunginteatterissa oli mielestäni hirvittävän hieno. Kun Markku Nenosen ohjaamassa Mambo Kingsissä nuori Kirsi Karnelius tanssi soolon, sydämeni pamppaili ja tunsin suurta kaipausta.

11-vuotiaana näyttelin Koiravarkaat-elokuvassa ja samoihin aikoihin olin mukana Kaupunginteatterin musikaalissa. Tulennielijä-leffaa tehdessä olin 15-vuotias.

En kuitenkaan ikinä ollut sellainen lapsi, joka olisi koko ajan halunnut esiintyä, enkä edelleenkään halua. Näyttelijöitä on tosi erilaisia. Jotkut rakastavat olla koko ajan esillä, mutta vaikkapa yksityisissä juhlissa haluan olla kaikessa rauhassa. Minua ei sytytä pelkästään se, että saan esiintyä, vaan koko työprosessi ryhmän kanssa; sen pohtiminen, mitä olemme kertomassa ja käsittelemässä.

”Joskus olen miettinyt olenko suhteessa äitiin ja Honksuun tarpeeksi menestynyt.”

Varmasti minulle on ollut paljon hyötyä siitä, että vanhempani ovat samalla alalla. He ymmärtävät ja jakavat saman maailman ja intohimon, tuntevat ihmiset ja heiltä voin aina kysyä neuvoa. Mutta on sillä myös varjopuolensa. Joskus olen miettinyt olenko suhteessa äitiin ja Honksuun tarpeeksi menestynyt. Mutta tajuan tietenkin, ettei sellaisen pohtiminen hyödytä ketään.”

Koulun kuopus

”Olin hirvittävän nuori, vasta 17-vuotias, kun pääsin opiskelemaan Teatterikorkeakouluun. Jälkeenpäin olen ajatellut, että ehkä koulusta olisi saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut itsensä paremmin ja ollut vähän vahvempi.

Kun valmistuin näyttelijäksi 21-vuotiaana, olin aivan piipussa. Olin käynyt kaikki koulut putkeen ja viimeisenä vuonna opiskelun ohella vielä näytellyt iltaisin Kansallisteatterissa ja KOM-teatterissa.

Voin niin huonosti ja olin niin uupunut, että päätin viheltää koko pelin poikki puoleksi vuodeksi. Lähdin Espanjaan ja olen edelleen ylpeä, että uskalsin tehdä niin, vaikkei minulla ollut kuin jokin kielikurssi Barcelonassa varattuna ja puolitutun suomalaistytön kanssa kämppä Madridissa.

”Olin niin uupunut, että päätin viheltää koko pelin poikki puoleksi vuodeksi.”

Aamupäivisin opiskelin espanjaa ja iltapäivisin tanssin flamencoa. Minulla oli muutama ystävä ja koska olimme ulkomaalaisia kaukana kotoa, jaoimme kaiken. Ystävyytemme oli niin suurta, että olimme toisillemme perhe. Tuo puoli vuotta oli käännekohta elämässäni, sillä tulin takaisin Suomeen eri ihmisenä. Jotenkin laskeuduin Espanjassa enemmän itseeni, ja moni tuli matkan jälkeen kysymään, mitä minulle oli tapahtunut. Edelleen tuntuu kuin menisin kotiin, kun matkustan Espanjaan.”

Työparista pariksi

”Olen usein nauranut, että piti järjestää oikein koe-esiintymistilaisuus, jotta minulle löytyy mies. Minut oli vuonna 2004 valittu Lahden kaupunginteatterin musikaalin päärooliin, ja tapasimme Timon kanssa, kun minulle etsittiin sopivaa vastanäyttelijää.

Olin elänyt sitä ennen pitkään sinkkuna, mutta meistä tuli Timon kanssa paitsi työpari myös pari.

Timo huomioi muut ihmiset hirveän hyvin ja on kiinnostunut muista, mitä arvostan. Minun olisi vaikea elää kovin egosentrisen miehen kanssa.

Elimme aluksi monta vuotta etäsuhteessa, ja tuntuikin ihanalta, kun molemmille vuonna 2009 tarjottiin kiinnitystä Lahdesta ja saimme asua samassa kaupungissa. Viihdyin Lahden Kaupunginteatterissa paljon pidempään kuin etukäteen ajattelin, sillä siellä on tosi hyvä henki ja ensemble ja ohjelmisto.”

"Minun pitäisi opetella hidastamaan. Olen alkanut uskoa, että kaikki hyvät oivallukset syntyvät niinä hetkinä, jolloin ei näennäisesti tapahdu mitään", näyttelijä Elsa Saisio sanoo.
"Minun pitäisi opetella hidastamaan. Olen alkanut uskoa, että kaikki hyvät oivallukset syntyvät niinä hetkinä, jolloin ei näennäisesti tapahdu mitään", näyttelijä Elsa Saisio sanoo.

Tanssia ja pianotunteja

”Tanssi ja musiikki ovat minulle näyttelemisen lisäksi järjettömän rakkaita lajeja. Kun esitimme Lahdessa Chicago-musikaalia ja tein siinä raskaana ollessani teknisesti haastavan Velman tanssiroolin, kiitin jokaista tanssituntia, joilla olin elämässäni käynyt.

6-vuotiaasta aikuiseksi asti soitin Sibelius-Akatemiassa pianoa, ja lopettaminen Teatterikouluaikaan oli minulle identiteettikriisi.

Ajattelin, ettei minusta tulisi tanssissa eikä musiikissa ammatillisesti tarpeeksi hyvää. Olen tosi iloinen, että pystyn käyttämään molempia työssäni, kun teen musikaali- tai tanssiteatterirooleja, laulukeikkoja tai konsertteja.

”Ajattelin, ettei minusta tulisi tanssissa eikä musiikissa ammatillisesti tarpeeksi hyvää.”

Välillä kotona laulan tytär sylissäni, otan 2,5-vuotiaan pienistä sormista kiinni ja soitamme yhdessä pianolla melodiaa. Se on ihanaa. Toivon, että lapseni innostuvat isompina musiikista, sillä uskon, että harjoitellessaan yksin ihminen käy dialogia itsensä kanssa. Se on kuin meditaatiota.”

Arjen palapeli

”Välillä katson kateellisena sellaisten pariskuntien arkea, jotka käyvät päivätöissä ja vapaa-ajallaan iltaisin vuoronperään harrastavat. Freelancerina minulle on jäänyt enemmän aikaa olla lasten kanssa, mutta koska Timo työskentelee Lahdessa ja minä näyttelen usein iltaisin, voin vain haaveilla tanssitunneista.

Pahimmillaan mieheni on monta viikkoa putkeen aamusta yöhön Lahdessa tai matkalla sinne tai takaisin. Arki on silloin aikamoista selviytymistä. Onneksi työt ovat periodiluonteisia, ja vastapainoksi hän viettää välillä pidempiä aikoja kotona.

Tietenkin meidän on pakko palkata joskus lastenhoitajia, mutta olen aika tarkka siitä, ettei liian usein. Myös äitini viettää paljon aikaa lasten kanssa silloin, kun on Suomessa. Suurimman osan vuodesta hän on kuitenkin ulkomailla, purjehtimassa tai mökillä.”

Sukupolvien ketju

”Pari vuotta sitten haastattelin äitiäni Meidän perintö -tanssiesitystä varten, joka käsitteli äideiltä perittyjä asioita. Istuimme neljä tuntia kaksin saunakamarissa, ja tajusin, miten paljon yhteistä meissä on.

Luultavasti me molemmat vaikutamme ulospäin vahvoilta ihmisiltä, vaikka tosiasiassa olemme helposti horjutettavissa. Olemme tosi tunneherkkiä, pelästymme ja hermostumme helposti, eikä kumpikaan meistä ole kauhean vakaa. Tunnistan äidin temperamentin, joka voi olla tosi hurja ja jyrkkä. Minäkin osaan hermostua, ja veikkaan, että niin osaa tyttärenikin. Mutta veikkaan myös, että minulla on erilainen tahtotila kontrolloida sitä kuin toisilla.

”Tunnistan äidin temperamentin, joka voi olla tosi hurja ja jyrkkä.”

Rentoutuminen ei ole vahvin lajini. Jos koko ajan ei ole jokin projekti menossa, tuntuu, että tuhlaan aikaa. Minun pitäisi opetella hidastamaan. Olen alkanut uskoa, että kaikki hyvät oivallukset syntyvät niinä hetkinä, jolloin näennäisesti ei tapahdu mitään.

Minulla on päärooli uudessa lottovoittajapariskunnasta kertovassa Kaikki oikein -elokuvassa, ja olen ajatellut, että jos omalle kohdalle osuisi päävoitto, niin ehkä minä sen takan hankkisin. Ja asunnon, jonka isoista ikkunoista aukeaisi hieno merinäköala.

Muuten en elämässäni muuttaisi paljoakaan.

En kaipaa ylettömästi rahaa, intohimoni on, että saan toteuttaa itseäni näyttelijänä. Kaikki, mitä elämältä toivon, liittyy henkiseen tasapainoon ja siihen, että läheisilläni olisi kaikki hyvin.”

Elsa Saisio

Näyttelijä syntyi 19.7.1981 Helsingissä.

Tehnyt lukuisia rooleja elokuvissa, televisiossa ja radiossa.

Tuttu Helsingin, Espoon, Tampereen ja Lahden teattereista.

Asuu Helsingissä puolisonsa Timo Välisaaren ja kahden lapsen kanssa.

Päärooli Anna-Leena Härkösen romaaniin pohjautuvassa elokuvassa Kaikki oikein, jonka ensi-ilta on 12.1.

Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg
Kiti Kokkonen. Kuva: Sanoma-arkisto / Jonna Öhrnberg

Lyhyydestä voi olla myös harmia, mutta paljon hauskempaa on keskittyä niihin hyviin puoliin.

Jalat eivät yllä bussissa lattialle, farkkujen lahkeet ovat aina liian pitkät ja usein tuntuu, että ne kivoimmat vaatteet on sijoiteltu kaupassa ihan katon rajaan. Muun muassa tällaisia asioita lyhyet ihmiset kohtaavat lähes päivittäin.

Saman tietää myös Putous-tähti Kiti Kokkonen, 43, joka on vain 150 senttimetriä pitkä. Tai oikeastaan enää 148,5-senttimetriä: Kokkonen kertoo lyhentyneensä viime vuosien aikana.

– Olin joskus 150-senttimetriä pitkä, mutta olen jotenkin tullut siitä alaspäin – tai lyhentynyt. En tiedä, jatkuuko tämä vielä, Kokkonen nauraa.

Kokkosen pituus on aina ollut huumorin väännön kohteena, ja esimerkiksi viime lauantain Putous-jaksossa Kokkonen nähtiin 191-senttimetriä pitkän Roope Salmisen kahvikupin alustana sekä jääkaappiin ahtautuneena.

Lue myös: Kuka Suomi-julkkis on kanssasi samanpituinen? Katso yli 150 nimen listasta

Arkielämässään Kokkonen kuulee paljon vitsejä tai kommentteja siitä, kuinka näppärää on käyttää häntä käsinojana tai kuinka hänen lyhyytensä jaksaa yllättää joka kerta. Yleensä vitsailu ei haittaa, mutta välillä lyhyyden jatkuva alleviivaaminen ärsyttää.

”Lyhyyteni on asia, mistä muut helposti vitsailevat.”

– Itse en usein tee lyhyydestäni numeroa, mutta se on asia, josta muut helposti vitsailevat. Yleensä muiden vitsailu menee vain ohi, kun olen niin tottunut siihen. Välillä on tosin sellaisia hetkiä, että ihmetyttää, miksi keskitymme ihmisissä niin paljon tällaisiin asioihin. Eli välillä vähän ärsyttää, Kokkonen sanoo.

Lyhyelle sattuu ja tapahtuu

Lyhyeeseen varteen voi liittyä kuitenkin monta erikoista ja hauskaakin sattumusta. Niitä Kokkosella todella riittää.

– Kun olin nuori, yksi poika jätti minut sen vuoksi, että olin niin lyhyt. Hän ihan sanoi, että tämä ei nyt toimi, koska hän on niin pitkä ja minä niin lyhyt, Kokkonen nauraa.

”Minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke.”

– Olen kyllä useita kertoja myös hävennyt pituuttani. Kun esimerkiksi olen ollut haastateltavana, minulle haettiin pyllyn alle penkille jokin tyyny ja jalkojen alle koroke. Siitä tulee vain jotenkin typerä olo.

Onneksi useimmat kokemukset lyhyydestä ovat lopulta positiivisia.

– Näin lyhyenä mahtuu hyvin kaikkiin pieniin tiloihin, ja hyvin harvoin tarvitsee pelätä sitä, että löisi päänsä johonkin. Lisäksi caprihousut ovat pitkät housut ja voi ostaa lastenvaatteita, jotka ovat usein tosi kivoja, Kokkonen sanoo.

”Minulta ei kysytty lippua, koska olin saman pituinen kuin tarhalapset.”

– Metrossa olen pari kertaa unohtanut ostaa lipun. Kaksi kertaa on käynyt niin, että kun lipuntarkistajat ovat tulleet, on kohdalle osunut tarharyhmä ja olen ajautunut jotenkin sen keskelle. Minulta ei kysytty lippua, koska olin melkein samanpituinen kuin tarhalapset, eli olen varmaan jotenkin näyttänyt olevan osa tarharyhmää ja välttynyt niin tarkastusmaksulta.

Vielä muutama vuosi sitten bussisakin Kokkoselta saatettiin kysyä, tuleeko aikuisten vai lasten lippu. Vähän hävettää, mutta enemmän naurattaa.

Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen
Sari Salomaan paras kuntouttaja on vuokraheppa Tomppa. Kuva: Katja Lösönen

Suomalaisilla on kivun vuoksi eniten sairauspoissaoloja koko Euroopassa. Nelikymppisen Sari Salomaan työkyvyn vei 20 vuotta kestänyt jalkakipu.

Nyt kävi pahasti, Sari Salomaa tajusi liukastuessaan jäisellä tiellä. Kaatuessa jalasta kuului pamahdus, ja kun Sari koetti nousta ylös, hän huomasi, että jalkaterä sojotti väärään suuntaan.

Oli maaliskuu vuonna 1998. Sari oli 22-vuotias yo-merkonomiopiskelija, kihloissa...