Me Naiset 2008: Tuore SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on tunteellinen täydellisyydentavoittelija ja itsepäinen pohjalainen. – Parisuhteessa olen kyllä joutunut antamaan periksi sille, etten ole aina oikeassa.

Eduskuntatalon väki on riehakkaalla tuulella, sillä kevätistuntokausi on juuri päättynyt.

– Mitä sää täällä vielä teet? eduskunnan puhemies Sauli Niinistö huikkaa Jutta Urpilaiselle eduskunnan kahvilassa.

– Missäs mun sitten pitäisi olla? kysyy Jutta iloisesti.

– No johtamassa puoluetta tietysti.

Sdp:n vastavalittu puheenjohtaja ei pääse työpaikallaan viittä metriä eteenpäin ilman että joku onnittelee tai lähettää terveisiä kotiin. Koti ei tässä tapauksessa tarkoita Jutan aviomiestä Juha Mustosta vaan isää Kari Urpilaista, entistä kansanedustajaa Kokkolassa.

Jutta on lapsesta saakka tottunut viemään kotiin terveisiä.

– Kokkola on kohtuullisen pieni kaupunki, joten ihmiset tunsivat myös kansanedustajan lapset. Meillä oli tietynlainen leima otsassa. Tuntemattomat lähettivät isälle terveisiä, ja joskus aikuiset arvostelivat minulle eduskunnan päätöksiä. Silloin aloin aina puolustaa isääni ja eduskunnan tekemisiä.

Jutalla on edelleen leima otsassa. Nykyään se ilmoittaa, että tässä kulkee oppositiopuolueen puheenjohtaja, kansanedustaja Urpilainen. Nainen itse muistuttaa, että ne ovat vain rooleja. Niiden takana elää tavallinen 32-vuotias nainen, joka tasapainoilee työn ja vapaa-ajan välillä.

Ei Jutta kyllä ihan tavallinen ole. Kaikki eivät kuljeta mukanaan mustia vahakantisia A5-kokoisia muistivihkoja. Jutta kaivaa laukustaan pari sellaista ja esittelee niitä vaarattomista kohdista.

– Harrastan muistilistoja. Listaan, ketä pitää tavata ja mihin aihepiireihin haluan perehtyä. Kirjoitan ylös myös tekemättömät kotityöt, kuten ’hae kaupasta lamppu ja vie talvivaatteet varastoon’. Sitten vain kylmän viileästi hoidan asiat ja kruksaan ne yli.

Syvällinen ihminen

”En tiedä, onko tämä liian suureellisesti sanottu, mutta koen olevani syvällinen ihminen. Olen pohtinut paljon syntyjä syviä, esimerkiksi millainen olen ja mitä haluan elämältä.
Kun minua puheenjohtajavalinnan jälkeen vietiin haastattelusta toiseen, hoin itselleni, että nauti, jotta tästä jäisi muistijälkiä. Yritän elää huokoset auki. Nämä ovat tietysti yleviä sanoja, mutta teen töitä tämän eteen.

Olen aina ollut joukkojen johtaja -tyyppi. Nelilapsisen perheen esikoisena olen komentanut muita, mutta huolehtinut myös. Sain alle kouluikäisenä hirveän raivarin, kun hoitotätini oli tullut hakemaan minua päiväkerhosta ja jättänyt parivuotiaan pikkuveljeni yksin nukkumaan. Mun veljeä ei jätetä yksin nukkumaan! Iltaisin, kun söimme koko perhe yhdessä ja keskustelimme päivän tapahtumista, huolehdin kyllä siitä, että sain suunvuoron.

Nuorin siskoni on minua 15 vuotta nuorempi. Otin hänet lukioikäisenä usein mukaani, kun lähdin kavereille. Stressasin, että mitä jos vanhemmillemme tapahtuu jotain ja sisko on vielä niin pieni. Olisiko minun vastuullani, että hän pääsee aikuisikään? Sellaisessa tilanteessa olisin varmasti ottanut hänet hoitooni.

Koska minulla ja miehelläni ei ole lapsia, sisarukset ovat edelleen olennainen osa ydinperhettäni. Sittemmin roolimme ovat tasavertaistuneet, nykyään sisareni ja veljeni saattavat lohduttaa minua.

Olin seitsemänvuotias, kun isä pääsi eduskuntaan. Hän oli pois kotoa tiistaiaamusta perjantai-iltaan. Äiti oli sataprosenttisesti läsnä. Hän on vahva nainen: kasvatti meidät, hoiti talouden, työskenteli opettajana ja opiskeli. En muistele isän poissaoloa pahalla, mutta kyllä minä isää ikävöin, tietenkin. Isän kotiintulo perjantaisin oli suuri asia. Hän toi aina tuliaisia: lakun, Pätkiksen, Suffelin.

Mietin aikoinani hyvin pitkään, lähdenkö kansanedustajaehdokkaaksi. Se työ on elämäntapa. Ekat ihmiset voivat soittaa aamulla seitsemältä ja viimeiset puoli kahdeltatoista yöllä. Julkinen kritiikki saattaa loukata perheenjäseniä. Mietin, että jos saan lapsia, miten työni vaikuttaa heihin.

Mies ja kaksi kotia

En olisi lähtenyt kansanedustajaehdokkaaksi vuonna 2003, jos mieheni Juha olisi kovasti vastustanut. Olenhan päättänyt jakaa elämäni hänen kanssaan. Tänä keväänä, kun olen ollut paljon menossa, Juhalta ei ole kyllä pahemmin kyselty, hahhaa.

Olemme seurustelleet kahdeksan vuotta. Elokuussa tulee kaksi vuotta siitä, kun menimme naimisiin. Tapasimme kansalaisjärjestötoiminnassa.

Aloin seurustella vakavasti vasta yli parikymppisenä, ja minulla oli useampi seurustelukumppani ennen Juhaa. Olin siis jo valmis vakiintumaan hänet tavatessani.

Juha on ammatiltaan diplomaatti. Hän on toiminut nuorena Kokoomusnuorissa, mutta nykyään hän on sitoutumaton. Joten kotona ei tule arvoristiriitoja.

Meillä on kaksi kotia, molemmat kerrostaloissa. Oikea koti on Kokkolassa, työkämppä Helsingissä. Meillä on muuten ikkunat yleensä tähän aikaan vuodesta pesty, mutta nyt en ole ehtinyt.

Olemme tosi harvoin viikonloppuja Helsingissä. Vaikka teen Pohjanmaallakin töitä, elämisen rytmi on siellä erilainen. Neljän tunnin junamatkan aikana ehdin hyvin virittäytyä tunnelmaan. Käyn kahvilla ja luen viikon lehtiä.

Kotona Kokkolassa parasta ovat sunnuntaiaamut. Teemme erinomaisen aamiaisen, käytännössä brunssin: leipää, munakasta, jogurttia ja salaattia. Luemme päivän lehdet, ja taustalla soi hyvä musiikki, vaikkapa Chopin tai Keski- Pohjanmaan Kamariorkesteri. Meillä soi kotona aina musiikki. Valitsen sen mielentilani mukaan.

Minulle on tärkeää, että koti on järjestyksessä, koska työni on niin hektistä. En ole siivousintoilija, mutta stressaannun, jos kotona on kaaos.

Olen luonteeltani sellainen, että noin ja näin ja tosta poikki ja sitten mentiin. Toisaalta olen hyvin tunteellinen, saatan liikuttua hyvästä kirjasta tai elokuvasta. Suutun harvoin, mutta kun pinnani katkeaa, se katkeaa niin, että oksat pois. Vihaan yli kaiken paskanpuhumista selän takana.

Itsepäisyyteni on kouliintunut parisuhteessa. Olen joutunut antamaan periksi sille, etten ole aina oikeassa.

Opettaja ja lihansyöjä

Minusta ei pitänyt tulla ammattipoliitikkoa. Politiikka oli minulle pitkään harrastus. Olin kyllä jo nuorena hyvin tiedostava.
Näin lukioikäisenä dokumentin eläinkuljetuksista ja päätin alkaa kasvissyöjäksi. Sitä kesti 12 vuotta. Aloin syödä lihaa vasta pari vuotta sitten hiihtoreissulla Lapissa. Olimme hiihtäneet kolmenkymmenen kilometrin lenkin, ja porukat alkoivat grillata makkaraa. Minulla oli vain leipää. Se tuoksu, se hetki, se fiilis. Maistoin makkaraa, ja vähitellen minusta tuli taas kaikkiruokainen.

Lukiossa, kun koulukaverini alkoi käyttää huumeita, teimme muutaman kaverini kanssa kuntalaisaloitteen huumevalistuksesta. Aloite ei johtanut oikein mihinkään, mutta saimme siitä kimmokkeen perustaa Kokkolaan Demarinuoret. Luin kaikkien puolueiden ohjelmat, sillä minulle oli hirveän tärkeää valita puolueeni itse. Kunnallispolitiikkaan lähdin 21-vuotiaana. Lukiokaverini muuten lopetti myöhemmin huumeiden käytön.

Lukion jälkeen opiskelin vuoden musiikkia ja tanssia. Halusin nähdä, olisiko taiteesta minulle työksi. Ei ollut, joten menin opettajankoulutuslaitokseen. Opettajan työ ei ollut minulle mikään kutsumus. Ajattelin, että luokanopettajana saan tehdä asioita, joista tykkään.

Olen työskennellyt opettajana kaksi vuotta, vuoden Pikku Huopalahden koulussa Helsingissä ja vuoden Torkinmäen koulussa Kokkolassa. Kun minut oli valittu Sdp:n puheenjohtajaksi, sain sähköpostionnittelun entiseltä oppilaaltani. Oppilaani ovat minulle edelleen tosi tärkeitä, ja mietin aina välillä, mitä heille kuuluu. Tykkäsin opettajantyöstä ja saatan hyvinkin joskus palata siihen. Lapsissa näkee työnsä tuloksen.

Tiedän, että minulla on opettajamaneereja. Kun esitän asian, esitän sen topakasti. En ota siitä paineita, mutta yritän kyllä lieventää opettajamaisia piirteitäni.

Itsensä näköinen johtaja

Olen 32-vuotias, nuori nainen, ja hoidan tämän puoluejohtajuuden omalla tavallani. En halua katsoa itseäni peilistä kahden vuoden päästä ja huomata, että olen jotain, mitä en halua olla. Uskon, että minut on tällaisena ihmisenä tähän tehtävään valittu.

Tehtävä on iso ja poikkeuksellinen, mutta perustunnelmani on levollinen. Ihmiset näitä hommia ovat ennenkin hoitaneet, ja ihmiset näitä minun jälkeenikin hoitavat. Totta kai uudet asiat jännittävät, enkä tiedä, minkälaisia ylä- ja alamäkiä on tulossa, mutta eihän elämästä ikinä tiedä.

Olen saanut sellaisen kasvatuksen, että kun jonkun tehtävän ottaa, se on hoidettava hyvin. Pitää olla nöyrä, mutta periksi ei saa antaa eikä ylpistyä.

Olen ihan yltiötehokas ihminen. Pystyn tekemään monta asiaa yhtä aikaa. Minulla on myös hyvä stressinsietokyky. Kovin monta kertaa elämässäni en ole panikoinut, että miten hoidan tämän. Osaan myös hyödyntää niitä, jotka tietävät asioista enemmän kuin minä.

Siitä, että isäni on ollut kansanedustaja, on ollut minulle sekä hyötyä että haittaa. Kansanedustajan työtä ei voi ymmärtää tunnetasolla kuin ihminen, joka on sitä tehnyt. Isältä voin kysyä neuvoa ja mielipidettä.

Toisaalta minun on pitänyt todistaa muille, että olen tässä omilla avuillani. Teen sen takia töitä kahta kauheammin.

Olen täydellisyyteen pyrkivä luonne, vaikka olenkin oppinut vähän armahtamaan itseäni. Olen opetellut, että keskinkertainenkin on joskus ok. Koska minulla on niin paljon puheita ja kirjoituksia, kaikki eivät voi olla täydellisiä. Välillä tunnen riittämättömyyttä siitä, että valtani ei riitä ihmisten auttamiseen.

Tytöttelyyn en ole juurikaan törmännyt. Luulen, että se johtuu pitkälti siitä, etten asetu tytöteltäväksi. Suhtaudun kaikkiin ihmisiin samanlaisella reippaudella. Nahkani on parkkiintunut viiden kansanedustajavuoteni aikana sen verran, etten jaksa ihan kaikista arvosteluista loukkaantua. Minua loukkaa ainoastaan henkilökohtaisuuksiin menevä, epäasiallinen palaute. Sellaista meille naisille näyttää toisinaan tulevan.

Orpokotiin tai pääministeriksi

En edelleenkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Tärkeintä on tehdä työtä, jolla on minulle jotain merkitystä. Voisin hyvin lähteä joskus kehitysyhteistyöhön tai ulkomaille orpokotiin töihin. On paljon asioita, joita voisin kuvitella tekeväni.
Olen myös käytettävissä pääministeriehdokkaaksi, jos olen puheenjohtaja vielä eduskuntavaaleissa 2011, kun Sdp:llä on mahdollisuus palata hallitukseen.

Toivon, että ympärilläni olisi jatkossakin läheisiä ihmisiä. Yksinäisyys on niin valitettavan yleistä. Olen iloinen siitä, että minulle on jäänyt ystäviä joka elämänvaiheesta. Moni heistä ei ole mukana politiikassa, se on virkistävää.

Mieheni, ystäväni ja erityisesti äitini sanovat hyvin suoraan, jos he näkevät, että olen mennyt liikaa. Yksi ystäväni soitti juuri ja kysyi, olenko nukkunut yhtään. Olin kuulemma ollut tv:ssä törkeän väsyneen näköinen."

 

Jutta Urpilainen

  • Kansanedustaja ja Sdp:n tuore puheenjohtaja. Kansanedustaja vuodesta 2003.
  • Asuu Kokkolassa aviomiehensä, ulkoministeriön virkamiehen Juha Mustosen kanssa. Perheellä on kakkosasunto Helsingin keskustassa.
  • n Koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri, musiikkiin erikoistunut luokanopettaja. Valmistunut Jyväskylän yliopistosta.
  • Säde Tahvanaisen eduskunta-avustajana 2001–2002.
  • Entisen kansanedustajan Kari Urpilaisen tytär. Kari oli eduskunnassa 1983–1995 ja 1999–2003.
  • Laulaa ja soittaa koskettimia Parlamentti-bändissä. ”Stressiä puran käymällä lenkillä ja spinningissä. Mahtavaa polkea täysillä, kun musiikki soi.”