Me Naiset 2008: Tuore SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on tunteellinen täydellisyydentavoittelija ja itsepäinen pohjalainen. – Parisuhteessa olen kyllä joutunut antamaan periksi sille, etten ole aina oikeassa.

Eduskuntatalon väki on riehakkaalla tuulella, sillä kevätistuntokausi on juuri päättynyt.

– Mitä sää täällä vielä teet? eduskunnan puhemies Sauli Niinistö huikkaa Jutta Urpilaiselle eduskunnan kahvilassa.

– Missäs mun sitten pitäisi olla? kysyy Jutta iloisesti.

– No johtamassa puoluetta tietysti.

Sdp:n vastavalittu puheenjohtaja ei pääse työpaikallaan viittä metriä eteenpäin ilman että joku onnittelee tai lähettää terveisiä kotiin. Koti ei tässä tapauksessa tarkoita Jutan aviomiestä Juha Mustosta vaan isää Kari Urpilaista, entistä kansanedustajaa Kokkolassa.

Jutta on lapsesta saakka tottunut viemään kotiin terveisiä.

– Kokkola on kohtuullisen pieni kaupunki, joten ihmiset tunsivat myös kansanedustajan lapset. Meillä oli tietynlainen leima otsassa. Tuntemattomat lähettivät isälle terveisiä, ja joskus aikuiset arvostelivat minulle eduskunnan päätöksiä. Silloin aloin aina puolustaa isääni ja eduskunnan tekemisiä.

Jutalla on edelleen leima otsassa. Nykyään se ilmoittaa, että tässä kulkee oppositiopuolueen puheenjohtaja, kansanedustaja Urpilainen. Nainen itse muistuttaa, että ne ovat vain rooleja. Niiden takana elää tavallinen 32-vuotias nainen, joka tasapainoilee työn ja vapaa-ajan välillä.

Ei Jutta kyllä ihan tavallinen ole. Kaikki eivät kuljeta mukanaan mustia vahakantisia A5-kokoisia muistivihkoja. Jutta kaivaa laukustaan pari sellaista ja esittelee niitä vaarattomista kohdista.

– Harrastan muistilistoja. Listaan, ketä pitää tavata ja mihin aihepiireihin haluan perehtyä. Kirjoitan ylös myös tekemättömät kotityöt, kuten ’hae kaupasta lamppu ja vie talvivaatteet varastoon’. Sitten vain kylmän viileästi hoidan asiat ja kruksaan ne yli.

Syvällinen ihminen

”En tiedä, onko tämä liian suureellisesti sanottu, mutta koen olevani syvällinen ihminen. Olen pohtinut paljon syntyjä syviä, esimerkiksi millainen olen ja mitä haluan elämältä.
Kun minua puheenjohtajavalinnan jälkeen vietiin haastattelusta toiseen, hoin itselleni, että nauti, jotta tästä jäisi muistijälkiä. Yritän elää huokoset auki. Nämä ovat tietysti yleviä sanoja, mutta teen töitä tämän eteen.

Olen aina ollut joukkojen johtaja -tyyppi. Nelilapsisen perheen esikoisena olen komentanut muita, mutta huolehtinut myös. Sain alle kouluikäisenä hirveän raivarin, kun hoitotätini oli tullut hakemaan minua päiväkerhosta ja jättänyt parivuotiaan pikkuveljeni yksin nukkumaan. Mun veljeä ei jätetä yksin nukkumaan! Iltaisin, kun söimme koko perhe yhdessä ja keskustelimme päivän tapahtumista, huolehdin kyllä siitä, että sain suunvuoron.

Nuorin siskoni on minua 15 vuotta nuorempi. Otin hänet lukioikäisenä usein mukaani, kun lähdin kavereille. Stressasin, että mitä jos vanhemmillemme tapahtuu jotain ja sisko on vielä niin pieni. Olisiko minun vastuullani, että hän pääsee aikuisikään? Sellaisessa tilanteessa olisin varmasti ottanut hänet hoitooni.

Koska minulla ja miehelläni ei ole lapsia, sisarukset ovat edelleen olennainen osa ydinperhettäni. Sittemmin roolimme ovat tasavertaistuneet, nykyään sisareni ja veljeni saattavat lohduttaa minua.

Olin seitsemänvuotias, kun isä pääsi eduskuntaan. Hän oli pois kotoa tiistaiaamusta perjantai-iltaan. Äiti oli sataprosenttisesti läsnä. Hän on vahva nainen: kasvatti meidät, hoiti talouden, työskenteli opettajana ja opiskeli. En muistele isän poissaoloa pahalla, mutta kyllä minä isää ikävöin, tietenkin. Isän kotiintulo perjantaisin oli suuri asia. Hän toi aina tuliaisia: lakun, Pätkiksen, Suffelin.

Mietin aikoinani hyvin pitkään, lähdenkö kansanedustajaehdokkaaksi. Se työ on elämäntapa. Ekat ihmiset voivat soittaa aamulla seitsemältä ja viimeiset puoli kahdeltatoista yöllä. Julkinen kritiikki saattaa loukata perheenjäseniä. Mietin, että jos saan lapsia, miten työni vaikuttaa heihin.

Mies ja kaksi kotia

En olisi lähtenyt kansanedustajaehdokkaaksi vuonna 2003, jos mieheni Juha olisi kovasti vastustanut. Olenhan päättänyt jakaa elämäni hänen kanssaan. Tänä keväänä, kun olen ollut paljon menossa, Juhalta ei ole kyllä pahemmin kyselty, hahhaa.

Olemme seurustelleet kahdeksan vuotta. Elokuussa tulee kaksi vuotta siitä, kun menimme naimisiin. Tapasimme kansalaisjärjestötoiminnassa.

Aloin seurustella vakavasti vasta yli parikymppisenä, ja minulla oli useampi seurustelukumppani ennen Juhaa. Olin siis jo valmis vakiintumaan hänet tavatessani.

Juha on ammatiltaan diplomaatti. Hän on toiminut nuorena Kokoomusnuorissa, mutta nykyään hän on sitoutumaton. Joten kotona ei tule arvoristiriitoja.

Meillä on kaksi kotia, molemmat kerrostaloissa. Oikea koti on Kokkolassa, työkämppä Helsingissä. Meillä on muuten ikkunat yleensä tähän aikaan vuodesta pesty, mutta nyt en ole ehtinyt.

Olemme tosi harvoin viikonloppuja Helsingissä. Vaikka teen Pohjanmaallakin töitä, elämisen rytmi on siellä erilainen. Neljän tunnin junamatkan aikana ehdin hyvin virittäytyä tunnelmaan. Käyn kahvilla ja luen viikon lehtiä.

Kotona Kokkolassa parasta ovat sunnuntaiaamut. Teemme erinomaisen aamiaisen, käytännössä brunssin: leipää, munakasta, jogurttia ja salaattia. Luemme päivän lehdet, ja taustalla soi hyvä musiikki, vaikkapa Chopin tai Keski- Pohjanmaan Kamariorkesteri. Meillä soi kotona aina musiikki. Valitsen sen mielentilani mukaan.

Minulle on tärkeää, että koti on järjestyksessä, koska työni on niin hektistä. En ole siivousintoilija, mutta stressaannun, jos kotona on kaaos.

Olen luonteeltani sellainen, että noin ja näin ja tosta poikki ja sitten mentiin. Toisaalta olen hyvin tunteellinen, saatan liikuttua hyvästä kirjasta tai elokuvasta. Suutun harvoin, mutta kun pinnani katkeaa, se katkeaa niin, että oksat pois. Vihaan yli kaiken paskanpuhumista selän takana.

Itsepäisyyteni on kouliintunut parisuhteessa. Olen joutunut antamaan periksi sille, etten ole aina oikeassa.

Opettaja ja lihansyöjä

Minusta ei pitänyt tulla ammattipoliitikkoa. Politiikka oli minulle pitkään harrastus. Olin kyllä jo nuorena hyvin tiedostava.
Näin lukioikäisenä dokumentin eläinkuljetuksista ja päätin alkaa kasvissyöjäksi. Sitä kesti 12 vuotta. Aloin syödä lihaa vasta pari vuotta sitten hiihtoreissulla Lapissa. Olimme hiihtäneet kolmenkymmenen kilometrin lenkin, ja porukat alkoivat grillata makkaraa. Minulla oli vain leipää. Se tuoksu, se hetki, se fiilis. Maistoin makkaraa, ja vähitellen minusta tuli taas kaikkiruokainen.

Lukiossa, kun koulukaverini alkoi käyttää huumeita, teimme muutaman kaverini kanssa kuntalaisaloitteen huumevalistuksesta. Aloite ei johtanut oikein mihinkään, mutta saimme siitä kimmokkeen perustaa Kokkolaan Demarinuoret. Luin kaikkien puolueiden ohjelmat, sillä minulle oli hirveän tärkeää valita puolueeni itse. Kunnallispolitiikkaan lähdin 21-vuotiaana. Lukiokaverini muuten lopetti myöhemmin huumeiden käytön.

Lukion jälkeen opiskelin vuoden musiikkia ja tanssia. Halusin nähdä, olisiko taiteesta minulle työksi. Ei ollut, joten menin opettajankoulutuslaitokseen. Opettajan työ ei ollut minulle mikään kutsumus. Ajattelin, että luokanopettajana saan tehdä asioita, joista tykkään.

Olen työskennellyt opettajana kaksi vuotta, vuoden Pikku Huopalahden koulussa Helsingissä ja vuoden Torkinmäen koulussa Kokkolassa. Kun minut oli valittu Sdp:n puheenjohtajaksi, sain sähköpostionnittelun entiseltä oppilaaltani. Oppilaani ovat minulle edelleen tosi tärkeitä, ja mietin aina välillä, mitä heille kuuluu. Tykkäsin opettajantyöstä ja saatan hyvinkin joskus palata siihen. Lapsissa näkee työnsä tuloksen.

Tiedän, että minulla on opettajamaneereja. Kun esitän asian, esitän sen topakasti. En ota siitä paineita, mutta yritän kyllä lieventää opettajamaisia piirteitäni.

Itsensä näköinen johtaja

Olen 32-vuotias, nuori nainen, ja hoidan tämän puoluejohtajuuden omalla tavallani. En halua katsoa itseäni peilistä kahden vuoden päästä ja huomata, että olen jotain, mitä en halua olla. Uskon, että minut on tällaisena ihmisenä tähän tehtävään valittu.

Tehtävä on iso ja poikkeuksellinen, mutta perustunnelmani on levollinen. Ihmiset näitä hommia ovat ennenkin hoitaneet, ja ihmiset näitä minun jälkeenikin hoitavat. Totta kai uudet asiat jännittävät, enkä tiedä, minkälaisia ylä- ja alamäkiä on tulossa, mutta eihän elämästä ikinä tiedä.

Olen saanut sellaisen kasvatuksen, että kun jonkun tehtävän ottaa, se on hoidettava hyvin. Pitää olla nöyrä, mutta periksi ei saa antaa eikä ylpistyä.

Olen ihan yltiötehokas ihminen. Pystyn tekemään monta asiaa yhtä aikaa. Minulla on myös hyvä stressinsietokyky. Kovin monta kertaa elämässäni en ole panikoinut, että miten hoidan tämän. Osaan myös hyödyntää niitä, jotka tietävät asioista enemmän kuin minä.

Siitä, että isäni on ollut kansanedustaja, on ollut minulle sekä hyötyä että haittaa. Kansanedustajan työtä ei voi ymmärtää tunnetasolla kuin ihminen, joka on sitä tehnyt. Isältä voin kysyä neuvoa ja mielipidettä.

Toisaalta minun on pitänyt todistaa muille, että olen tässä omilla avuillani. Teen sen takia töitä kahta kauheammin.

Olen täydellisyyteen pyrkivä luonne, vaikka olenkin oppinut vähän armahtamaan itseäni. Olen opetellut, että keskinkertainenkin on joskus ok. Koska minulla on niin paljon puheita ja kirjoituksia, kaikki eivät voi olla täydellisiä. Välillä tunnen riittämättömyyttä siitä, että valtani ei riitä ihmisten auttamiseen.

Tytöttelyyn en ole juurikaan törmännyt. Luulen, että se johtuu pitkälti siitä, etten asetu tytöteltäväksi. Suhtaudun kaikkiin ihmisiin samanlaisella reippaudella. Nahkani on parkkiintunut viiden kansanedustajavuoteni aikana sen verran, etten jaksa ihan kaikista arvosteluista loukkaantua. Minua loukkaa ainoastaan henkilökohtaisuuksiin menevä, epäasiallinen palaute. Sellaista meille naisille näyttää toisinaan tulevan.

Orpokotiin tai pääministeriksi

En edelleenkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Tärkeintä on tehdä työtä, jolla on minulle jotain merkitystä. Voisin hyvin lähteä joskus kehitysyhteistyöhön tai ulkomaille orpokotiin töihin. On paljon asioita, joita voisin kuvitella tekeväni.
Olen myös käytettävissä pääministeriehdokkaaksi, jos olen puheenjohtaja vielä eduskuntavaaleissa 2011, kun Sdp:llä on mahdollisuus palata hallitukseen.

Toivon, että ympärilläni olisi jatkossakin läheisiä ihmisiä. Yksinäisyys on niin valitettavan yleistä. Olen iloinen siitä, että minulle on jäänyt ystäviä joka elämänvaiheesta. Moni heistä ei ole mukana politiikassa, se on virkistävää.

Mieheni, ystäväni ja erityisesti äitini sanovat hyvin suoraan, jos he näkevät, että olen mennyt liikaa. Yksi ystäväni soitti juuri ja kysyi, olenko nukkunut yhtään. Olin kuulemma ollut tv:ssä törkeän väsyneen näköinen."

 

Jutta Urpilainen

  • Kansanedustaja ja Sdp:n tuore puheenjohtaja. Kansanedustaja vuodesta 2003.
  • Asuu Kokkolassa aviomiehensä, ulkoministeriön virkamiehen Juha Mustosen kanssa. Perheellä on kakkosasunto Helsingin keskustassa.
  • n Koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri, musiikkiin erikoistunut luokanopettaja. Valmistunut Jyväskylän yliopistosta.
  • Säde Tahvanaisen eduskunta-avustajana 2001–2002.
  • Entisen kansanedustajan Kari Urpilaisen tytär. Kari oli eduskunnassa 1983–1995 ja 1999–2003.
  • Laulaa ja soittaa koskettimia Parlamentti-bändissä. ”Stressiä puran käymällä lenkillä ja spinningissä. Mahtavaa polkea täysillä, kun musiikki soi.”

Jaana Kivimäki halvaantui, kun hevoskuljetusauton lastaussilta katkaisi hänen selkärankansa. Ensin Jaana oli katkeroitua, mutta sitten hän päätti selviytyä.

Punaisen omakotitalon oven avaa hymyilevä emäntä. Vaikka kello on vasta yksitoista, Jaana Kivimäki , 44, on ehtinyt jo paljon. Hän on herännyt kuudelta, ruokkinut hevosensa ja ajanut 25 kilometrin päähän ratsastushallille. Kello kahdeksalta hän on aloittanut kolmen vartin treenit valmentajansa kanssa. Tänään kaksikko kävi läpi lähestyvien SM-kisojen ratoja.

Jaana kelaa pyörätuolillaan keittiöön. Henkilökohtaiset avustajat Linda ja Tiia käyvät pöydän ääressä läpi lähiviikkojen aikataulua. Rekkakuskina ja maanviljelijänä työskentelevä kihlattu Teppo tulee tervehtimään.

– Kodissamme on päivisin vilskettä. Ihmisiä tulee ja menee, ovet ovat jatkuvasti auki, Jaana sanoo ja kaataa kahvia Muumi-mukeihin.

Jaana aloitti ratsastamisen kuusivuotiaana, kun hänen isänsä hankki perheeseen ensimmäisen ravihevosen. Jaana kokeili muitakin lajeja, kuten laskettelua, mutta hevosissa oli taikaa, jota ei löytynyt muualta.

– Kun ymmärsin, että pystyn hallitsemaan isoa eläintä ja toimimaan sen kanssa yhteistyössä, en halunnut tehdä muuta, Jaana kertoo.

”Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.”

Parikymppisenä Jaanan elämä rakentui ratsastamisen ympärille. Hän kilpaili kansallisella tasolla este- ja kenttäratsastuksessa sekä aluetasolla kouluratsastuksessa. Lisäksi hän osti ja möi hevosia sekä pyöritti ravintolaa.

– Jälkeenpäin ajatellen tein liikaa. Minut oli pakko pysäyttää.

Sitten hän alkaa kertoa onnettomuudesta, joka muutti hänen elämänsä.

Elämä muuttui sekunneissa

Kun Jaana heräsi syyskuisena sunnuntaiaamuna neljätoista vuotta sitten, hänen olonsa oli kummallinen. Heti silmänsä avattuaan hän ajatteli, että jäisi mieluiten kotiin.

Jaanalla ja hänen silloisella puolisollaan oli ollut kinaa. Lisäksi nuorempi poika toivoi, että äiti ei lähtisi kotoa Valkealasta Haminaan esteratsastuksen aluemestaruuskilpailuihin. Poika pelkäsi, että äidille kävisi jotain.

– Minun oli kuitenkin pakko mennä, koska kisat olivat tärkeät.

Yleensä Jaanan puoliso ajoi, mutta tällä kertaa Jaana lähti yksin. Kyydissä oli viisi hevosta ja neljä tallityttöä.

Hiekkatie kisapaikalle oli kuoppainen ja huonokuntoinen. Kun Jaana pääsi pihaan, hän kysyi järjestyksenvalvojalta, minne parkkeeraa. Valvoja neuvoi ajamaan loivaan, kallioiseen ylämäkeen kisapaikan laitamille.

Kun Jaana oli melkein perillä, autosta kuului pamaus. Jaana veti käsijarrun päälle ja meni katsomaan, mitä tapahtui. Auton perästä vuoti öljyä.

– Mietin, uskallanko avata laskeutumissiltaa nähdäkseni, ovatko hevoset kunnossa.

Kun lastaussilta toimii, se aukeaa hydrauliikan turvin. Jaana ei kuitenkaan tiennyt, että autosta kuulunut pamaus oli rikkonut hydrauliikkaletkun.

Jaana hyppäsi auton takapuskurille ja veti lastaussillan ketjusta. Muutamassa sekunnissa hän ymmärsi, että 500 kiloa painava lastaussilta ei aukeakaan hitaasti, vaan tulee hänen päälleen.

– Ehdin ottaa askeleen ja kääntyä. Sen jälkeen lastaussilta katkaisi selkärankani.

Katkeruudesta valoon

Onnettomuuden jälkeen Jaana asui sairaaloissa ja kuntoutuskeskuksessa lähes vuoden. Ajatukset kiersivät kehää. Jaana oli katkera ja mietti, miksi juuri hänelle kävi näin.

Kuntoutuskeskuksessa Jaana ryhtyi keräämään pilleripurkkiin unilääkkeitä. Kun omahoitaja löysi kätkön muutaman viikon jälkeen, Jaana alkoi tavata psykologia. Hänen kanssaan keskustellessaan Jaana ymmärsi, että ei tahtonut kuolla.

– Kun näin poikani ensimmäisen kerran itsemurha-ajatusteni jälkeen, tajusin myös, että en voisi koskaan aiheuttaa heille niin suurta surua. Päätin selvitä.

Kun Jaana pääsi kotiin, edessä oli vielä muutoksia. Silloinen puoliso ei ymmärtänyt, että Jaana tarvitsi henkilökohtaisen avustajan. Jaana eli täysin miehensä, appivanhempiensa ja äitinsä avun varassa.

Vaikka Jaana ei aluksi päässyt edes vessaan yksin, hän alkoi nähdä tilanteessaan myös valoa. Hän alkoi miettiä, miksi oli aina kiirehtinyt elämänsä läpi.

– Ennen onnettomuuttani en lukenut lapsilleni muutamaan vuoteen edes iltasatua. Olin jatkuvasti stressaantunut ja painoin vain 44 kiloa.

”Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. ”

Jaana ryhtyi kyseenalaistamaan myös liittoaan, jossa oli ollut jo pitkään ongelmia. Tunteina vuorottelivat viha ja rakkaus. Jaana tunsi olevansa kuin teini, joka etsi paikkaansa. Kolme vuotta onnettomuuden jälkeen pari erosi.

– Onnettomuus sai minut ottamaan elämäni omiin käsiini. Aloin toden teolla miettiä, mitä haluan ja tarvitsen.

Välit poikiin lähentyivät. Jaana oli pitkään ylihuolehtivainen ja pelkäsi, että pojat joutuisivat esimerkiksi kolariin. Hän ajoi auton käsihallintalaitekortin, jotta saattoi kuljettaa lapsiaan kouluun ja harrastuksiin. Kun Jaana uskalsi lopulta päästää poikansa myös muiden kyytiin, kaikki iloitsivat.

– Olin pitkään varovainen, koska tiesin, että elämä on arvaamatonta ja voi muuttua sekunneissa.

Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.
Kun kihlattu Teppo Harju on kotona, hän nostaa Jaanan Legolaksen selkään. Muulloin saman tekevät Linda ja Tiia.

Pehmeämpi ratsastaja

Ratsaille Jaana halusi nousta takaisin mahdollisimman pian.

– Koska en käynyt enää töissä, tavoitteet oli asetettava toisaalle. Olen aina tykännyt haastaa itseäni ja näyttää, että pystyn. Olen jääräpää.

Näin Jaana ajatteli ensimmäisen kerran jo silloin, kun hän heräsi kahdentoista tunnin leikkauksen jälkeen Töölön sairaalassa. Kun lääkäri saapui katsomaan potilastaan, hän sanoi, että Jaana ei kävele enää koskaan.

– Itkin hetken ja sitten totesin, että alan treenata paralympialaisiin. Tämä oli selviytymiskeinoni. Minun oli pakko lohduttaa itseäni jotenkin.

Jaanan isoveli totesi myöhemmin, että keneltäkään muulta ei voinut odottaa samanlaista kommenttia. Ensin Jaana alkoi ratsastaa terapiahevosella kuntoutuskeskuksen lähellä olevalla tallilla. Hevonen oli rauhallinen ja leveäselkäinen suomenhevonen, jonka kanssa Jaana opetteli tuntemaan vartalonsa uudestaan.

– Ymmärsin, että hevosen käsittelemiseen riittää joskus kaksi sormea. Onnettomuus teki minusta ratsastajana entistä pehmeämmän.

Kuusi vuotta sitten Jaana kisasi Lontoon paralympialaisissa. Hän sijoittui vapaaohjelmassa seitsemänneksi.

Odotukset Rion paralympialaisista 2016 olivat korkealla, mutta juuri kisojen alla Jaana horjahti uuden hevosensa selästä ja sai välilevynpullistuman. Kisat jäivät väliin, sillä lääkäri kielsi ratsastamisen puoleksi vuodeksi.

Uusi usko rakkauteen

Neljä vuotta sitten Jaana kohtasi Tepon. Vuosi aiemmin hän oli todennut ystävälleen, että nyt riitti. Vaikka Jaanalla oli vuosien varrella mukavia kumppaneita, tärkeimpiä olivat hevoset ja lapset. Hän päätti omistaa kaiken aikansa ratsastamiselle ja äitiydelle.

Kesällä Jaana lähti silloisen avustajansa kanssa Tallinnan-risteilylle. Kun naiset pääsivät takaisin Elimäelle, he päättivät jatkaa hauskanpitoa paikallisessa ravintolassa. Avustaja soitti ystävälleen, joka sanoi liittyvänsä seuraan erään Tepon kanssa.

Kun Jaana näki Tepon, hän ajatteli, että onpa charmikas ja pitkä mies. Illan aikana Jaana ja Teppo juttelivat ammateistaan ja harrastuksistaan. Seuraavana päivänä Teppo tuli käymään. Ja jäi.

– Tämän jälkeen olemme olleet erossa ainoastaan kisa- ja työmatkojen vuoksi. Kihloihin menimme vuoden seurustelun jälkeen, Jaana kertoo.

”Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. ”

Jaana sanoo olevansa Tepolle paljosta kiitollinen. Teppo opetti hänet taas luottamaan ja uskomaan rakkauteen. Pari ei ole kertaakaan riidellyt tai korottanut toisilleen edes ääntään.

– Päätimme, että olemme yhdessä ja kestämme kaiken. Olen edelleen umpirakastunut, Jaana sanoo.

Sisukkaana syntynyt

Jaana uskoo syntyneensä sisukkaana. Esimerkkiä hän sai myös edesmenneeltä isältään.

– Hän aloitti yrittäjänä nollasta ja vaati meiltä kakaroilta paljon. Ehkä asenteeni on osaltaan kasvatuksen tulosta. Kun jotain sattuu, käyn asian läpi ja siirryn eteenpäin.

Yksi selviytymiskeino on ollut myös avoimuus. Jaana kertoo tarinaansa, koska haluaa auttaa. Viimeksi toissa viikolla hän sai kirjeen parikymppiseltä naiselta, joka oli halvaantunut tiputtuaan hevosen selästä.

Jaana kokee, että onnettomuus teki hänestä huolettomamman. Hän on tosin, ainakin poikiensa mielestä, edelleen ylihuolehtivainen vanhempi, mutta itseensä ja tekemisiinsä hän suhtautuu rennosti.

Muutama vuosi sitten Jaana esimerkiksi selvitti, missä voisi hypätä benji-hypyn. Lääkäri kuitenkin kielsi aikeet. Eräänä kesänä Jaana päätti puolestaan kelata pyörätuolillaan 380 kilometrin matkan Tuurin kyläkauppaan. Näin hän myös teki.

– Olen käynyt rajalla, joten otan jokaisen päivän kuin se olisi viimeiseni. Haluan toteuttaa haaveitani ja olla ratsastamisessa maailman paras.

Puoli vuotta sitten Olga ja Tuukka Temonen ottivat Jaanaan yhteyttä ja kertoivat, että olisivat kiinnostuneita tekemään Jaanasta fiktiivisen elokuvan. Muutaman kuukauden ehdotusta pohdittuaan Jaana vastasi kyllä.

– Ensireaktioni oli, että minusta, miksi? Halusin miettiä, jaanko tarinaani. Olin otettu ja ihmeissäni.

Kuvaukset alkavat ensi kesänä. Elokuvateattereissa lopputulos nähdään syksyllä 2020.

Arvot uusiksi

Ennen onnettomuuttaan Jaana koki, että tärkeintä elämässä olivat bisnes ja raha. Hevosten hoitaminen tapahtui liukuhihnalta ja oli rutiinia. Nyt tilanne on toinen.

– Kun kelaan aamuisin tallille, olen onnellinen ja läsnä. Se tekee kiitolliseksi.

Poikien ollessa teini-ikäisiä Jaana pelkäsi, mitä lapset ajattelevat vammautuneesta äidistään. Huoli oli turha: pojat olivat ylpeitä. Nuorempana he kertoivat usein kavereilleen, että äiti pystyy mihin vain.

Ja hevosista Jaana on saanut aina voimaa.

– Ne ovat ihania ja voimakkaita lohduttajia. Kuin perheenjäseniä. Ihan hyvin tässä lopulta kävi.

Jaana Kivimäki

  • 44-vuotias kilparatsastaja.
  • Asuu Ratulan kylässä Elimäellä.
  • Perhe avopuoliso Teppo ja kaksi täysi-ikäistä poikaa edellisestä liitosta. Talouteen kuuluu myös kolme kissaa ja kaksi hevosta.

”Soulin kuningatar” Aretha Franklin oli menehtyessään 76–vuotias.

Yhdysvaltalainen soul-, r'n'b- ja gospel-laulaja Aretha Franklin on kuollut. Franklin oli menehtyessään 76-vuotias.

Asiasta on uutisoinut muiden muassa Associated Press, jolle Franklinin tiedottaja on vahvistanut laulajan menehtymisen.

Franklin menehtyi aikaisin aamulla kotonaan tänään torstaina 16. elokuuta. Virallinen kuolinsyy on haimasyöpä, jotta Franklin sairasti tiettävästi useamman vuoden ajan. 

– Emme löydä sopivia sanoja ilmaisemaan sydämissämme olevaa kipua. Olemme menettäneet perheemme matriarkan ja kallion, Franklinin perhe kommentoi tiedotteessaan.

– Olemme tunteneet rakkautenne Arethaa kohtaan. Meitä lohduttaa tieto siitä, että hänen perintönsä jää elämään.

People kertoo, että Franklinin kunto heikkeni viime päivien aikana äkillisesti, ja hän menehtyi nopeasti.

– Aretha oli ollut sairas jo pitkään. Hän ei halunnut ihmisten tietävän asiasta eikä siksi tehnyt siitä julkista, Franklinin pitkäaikainen ystävä kertoo Peoplen artikkelissa.

Frankliniä pidetään yhtenä kaikkien aikojen merkittävimmistä soullaulajista. Hänen suosionsa huippu ajoittui 1960–70-lukujen vaihteeseen. Franklinin tunnetuimpia kappaleita ovat esimerkiksi I Never Loved a Man (The Way I Love You),Think ja I Say a Little Prayer.

Franklin muistetaan myös vuoden 1980 elokuvasta The Blues Brothers.