Me Naiset 2008: Tuore SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen on tunteellinen täydellisyydentavoittelija ja itsepäinen pohjalainen. – Parisuhteessa olen kyllä joutunut antamaan periksi sille, etten ole aina oikeassa.

Eduskuntatalon väki on riehakkaalla tuulella, sillä kevätistuntokausi on juuri päättynyt.

– Mitä sää täällä vielä teet? eduskunnan puhemies Sauli Niinistö huikkaa Jutta Urpilaiselle eduskunnan kahvilassa.

– Missäs mun sitten pitäisi olla? kysyy Jutta iloisesti.

– No johtamassa puoluetta tietysti.

Sdp:n vastavalittu puheenjohtaja ei pääse työpaikallaan viittä metriä eteenpäin ilman että joku onnittelee tai lähettää terveisiä kotiin. Koti ei tässä tapauksessa tarkoita Jutan aviomiestä Juha Mustosta vaan isää Kari Urpilaista, entistä kansanedustajaa Kokkolassa.

Jutta on lapsesta saakka tottunut viemään kotiin terveisiä.

– Kokkola on kohtuullisen pieni kaupunki, joten ihmiset tunsivat myös kansanedustajan lapset. Meillä oli tietynlainen leima otsassa. Tuntemattomat lähettivät isälle terveisiä, ja joskus aikuiset arvostelivat minulle eduskunnan päätöksiä. Silloin aloin aina puolustaa isääni ja eduskunnan tekemisiä.

Jutalla on edelleen leima otsassa. Nykyään se ilmoittaa, että tässä kulkee oppositiopuolueen puheenjohtaja, kansanedustaja Urpilainen. Nainen itse muistuttaa, että ne ovat vain rooleja. Niiden takana elää tavallinen 32-vuotias nainen, joka tasapainoilee työn ja vapaa-ajan välillä.

Ei Jutta kyllä ihan tavallinen ole. Kaikki eivät kuljeta mukanaan mustia vahakantisia A5-kokoisia muistivihkoja. Jutta kaivaa laukustaan pari sellaista ja esittelee niitä vaarattomista kohdista.

– Harrastan muistilistoja. Listaan, ketä pitää tavata ja mihin aihepiireihin haluan perehtyä. Kirjoitan ylös myös tekemättömät kotityöt, kuten ’hae kaupasta lamppu ja vie talvivaatteet varastoon’. Sitten vain kylmän viileästi hoidan asiat ja kruksaan ne yli.

Syvällinen ihminen

”En tiedä, onko tämä liian suureellisesti sanottu, mutta koen olevani syvällinen ihminen. Olen pohtinut paljon syntyjä syviä, esimerkiksi millainen olen ja mitä haluan elämältä.
Kun minua puheenjohtajavalinnan jälkeen vietiin haastattelusta toiseen, hoin itselleni, että nauti, jotta tästä jäisi muistijälkiä. Yritän elää huokoset auki. Nämä ovat tietysti yleviä sanoja, mutta teen töitä tämän eteen.

Olen aina ollut joukkojen johtaja -tyyppi. Nelilapsisen perheen esikoisena olen komentanut muita, mutta huolehtinut myös. Sain alle kouluikäisenä hirveän raivarin, kun hoitotätini oli tullut hakemaan minua päiväkerhosta ja jättänyt parivuotiaan pikkuveljeni yksin nukkumaan. Mun veljeä ei jätetä yksin nukkumaan! Iltaisin, kun söimme koko perhe yhdessä ja keskustelimme päivän tapahtumista, huolehdin kyllä siitä, että sain suunvuoron.

Nuorin siskoni on minua 15 vuotta nuorempi. Otin hänet lukioikäisenä usein mukaani, kun lähdin kavereille. Stressasin, että mitä jos vanhemmillemme tapahtuu jotain ja sisko on vielä niin pieni. Olisiko minun vastuullani, että hän pääsee aikuisikään? Sellaisessa tilanteessa olisin varmasti ottanut hänet hoitooni.

Koska minulla ja miehelläni ei ole lapsia, sisarukset ovat edelleen olennainen osa ydinperhettäni. Sittemmin roolimme ovat tasavertaistuneet, nykyään sisareni ja veljeni saattavat lohduttaa minua.

Olin seitsemänvuotias, kun isä pääsi eduskuntaan. Hän oli pois kotoa tiistaiaamusta perjantai-iltaan. Äiti oli sataprosenttisesti läsnä. Hän on vahva nainen: kasvatti meidät, hoiti talouden, työskenteli opettajana ja opiskeli. En muistele isän poissaoloa pahalla, mutta kyllä minä isää ikävöin, tietenkin. Isän kotiintulo perjantaisin oli suuri asia. Hän toi aina tuliaisia: lakun, Pätkiksen, Suffelin.

Mietin aikoinani hyvin pitkään, lähdenkö kansanedustajaehdokkaaksi. Se työ on elämäntapa. Ekat ihmiset voivat soittaa aamulla seitsemältä ja viimeiset puoli kahdeltatoista yöllä. Julkinen kritiikki saattaa loukata perheenjäseniä. Mietin, että jos saan lapsia, miten työni vaikuttaa heihin.

Mies ja kaksi kotia

En olisi lähtenyt kansanedustajaehdokkaaksi vuonna 2003, jos mieheni Juha olisi kovasti vastustanut. Olenhan päättänyt jakaa elämäni hänen kanssaan. Tänä keväänä, kun olen ollut paljon menossa, Juhalta ei ole kyllä pahemmin kyselty, hahhaa.

Olemme seurustelleet kahdeksan vuotta. Elokuussa tulee kaksi vuotta siitä, kun menimme naimisiin. Tapasimme kansalaisjärjestötoiminnassa.

Aloin seurustella vakavasti vasta yli parikymppisenä, ja minulla oli useampi seurustelukumppani ennen Juhaa. Olin siis jo valmis vakiintumaan hänet tavatessani.

Juha on ammatiltaan diplomaatti. Hän on toiminut nuorena Kokoomusnuorissa, mutta nykyään hän on sitoutumaton. Joten kotona ei tule arvoristiriitoja.

Meillä on kaksi kotia, molemmat kerrostaloissa. Oikea koti on Kokkolassa, työkämppä Helsingissä. Meillä on muuten ikkunat yleensä tähän aikaan vuodesta pesty, mutta nyt en ole ehtinyt.

Olemme tosi harvoin viikonloppuja Helsingissä. Vaikka teen Pohjanmaallakin töitä, elämisen rytmi on siellä erilainen. Neljän tunnin junamatkan aikana ehdin hyvin virittäytyä tunnelmaan. Käyn kahvilla ja luen viikon lehtiä.

Kotona Kokkolassa parasta ovat sunnuntaiaamut. Teemme erinomaisen aamiaisen, käytännössä brunssin: leipää, munakasta, jogurttia ja salaattia. Luemme päivän lehdet, ja taustalla soi hyvä musiikki, vaikkapa Chopin tai Keski- Pohjanmaan Kamariorkesteri. Meillä soi kotona aina musiikki. Valitsen sen mielentilani mukaan.

Minulle on tärkeää, että koti on järjestyksessä, koska työni on niin hektistä. En ole siivousintoilija, mutta stressaannun, jos kotona on kaaos.

Olen luonteeltani sellainen, että noin ja näin ja tosta poikki ja sitten mentiin. Toisaalta olen hyvin tunteellinen, saatan liikuttua hyvästä kirjasta tai elokuvasta. Suutun harvoin, mutta kun pinnani katkeaa, se katkeaa niin, että oksat pois. Vihaan yli kaiken paskanpuhumista selän takana.

Itsepäisyyteni on kouliintunut parisuhteessa. Olen joutunut antamaan periksi sille, etten ole aina oikeassa.

Opettaja ja lihansyöjä

Minusta ei pitänyt tulla ammattipoliitikkoa. Politiikka oli minulle pitkään harrastus. Olin kyllä jo nuorena hyvin tiedostava.
Näin lukioikäisenä dokumentin eläinkuljetuksista ja päätin alkaa kasvissyöjäksi. Sitä kesti 12 vuotta. Aloin syödä lihaa vasta pari vuotta sitten hiihtoreissulla Lapissa. Olimme hiihtäneet kolmenkymmenen kilometrin lenkin, ja porukat alkoivat grillata makkaraa. Minulla oli vain leipää. Se tuoksu, se hetki, se fiilis. Maistoin makkaraa, ja vähitellen minusta tuli taas kaikkiruokainen.

Lukiossa, kun koulukaverini alkoi käyttää huumeita, teimme muutaman kaverini kanssa kuntalaisaloitteen huumevalistuksesta. Aloite ei johtanut oikein mihinkään, mutta saimme siitä kimmokkeen perustaa Kokkolaan Demarinuoret. Luin kaikkien puolueiden ohjelmat, sillä minulle oli hirveän tärkeää valita puolueeni itse. Kunnallispolitiikkaan lähdin 21-vuotiaana. Lukiokaverini muuten lopetti myöhemmin huumeiden käytön.

Lukion jälkeen opiskelin vuoden musiikkia ja tanssia. Halusin nähdä, olisiko taiteesta minulle työksi. Ei ollut, joten menin opettajankoulutuslaitokseen. Opettajan työ ei ollut minulle mikään kutsumus. Ajattelin, että luokanopettajana saan tehdä asioita, joista tykkään.

Olen työskennellyt opettajana kaksi vuotta, vuoden Pikku Huopalahden koulussa Helsingissä ja vuoden Torkinmäen koulussa Kokkolassa. Kun minut oli valittu Sdp:n puheenjohtajaksi, sain sähköpostionnittelun entiseltä oppilaaltani. Oppilaani ovat minulle edelleen tosi tärkeitä, ja mietin aina välillä, mitä heille kuuluu. Tykkäsin opettajantyöstä ja saatan hyvinkin joskus palata siihen. Lapsissa näkee työnsä tuloksen.

Tiedän, että minulla on opettajamaneereja. Kun esitän asian, esitän sen topakasti. En ota siitä paineita, mutta yritän kyllä lieventää opettajamaisia piirteitäni.

Itsensä näköinen johtaja

Olen 32-vuotias, nuori nainen, ja hoidan tämän puoluejohtajuuden omalla tavallani. En halua katsoa itseäni peilistä kahden vuoden päästä ja huomata, että olen jotain, mitä en halua olla. Uskon, että minut on tällaisena ihmisenä tähän tehtävään valittu.

Tehtävä on iso ja poikkeuksellinen, mutta perustunnelmani on levollinen. Ihmiset näitä hommia ovat ennenkin hoitaneet, ja ihmiset näitä minun jälkeenikin hoitavat. Totta kai uudet asiat jännittävät, enkä tiedä, minkälaisia ylä- ja alamäkiä on tulossa, mutta eihän elämästä ikinä tiedä.

Olen saanut sellaisen kasvatuksen, että kun jonkun tehtävän ottaa, se on hoidettava hyvin. Pitää olla nöyrä, mutta periksi ei saa antaa eikä ylpistyä.

Olen ihan yltiötehokas ihminen. Pystyn tekemään monta asiaa yhtä aikaa. Minulla on myös hyvä stressinsietokyky. Kovin monta kertaa elämässäni en ole panikoinut, että miten hoidan tämän. Osaan myös hyödyntää niitä, jotka tietävät asioista enemmän kuin minä.

Siitä, että isäni on ollut kansanedustaja, on ollut minulle sekä hyötyä että haittaa. Kansanedustajan työtä ei voi ymmärtää tunnetasolla kuin ihminen, joka on sitä tehnyt. Isältä voin kysyä neuvoa ja mielipidettä.

Toisaalta minun on pitänyt todistaa muille, että olen tässä omilla avuillani. Teen sen takia töitä kahta kauheammin.

Olen täydellisyyteen pyrkivä luonne, vaikka olenkin oppinut vähän armahtamaan itseäni. Olen opetellut, että keskinkertainenkin on joskus ok. Koska minulla on niin paljon puheita ja kirjoituksia, kaikki eivät voi olla täydellisiä. Välillä tunnen riittämättömyyttä siitä, että valtani ei riitä ihmisten auttamiseen.

Tytöttelyyn en ole juurikaan törmännyt. Luulen, että se johtuu pitkälti siitä, etten asetu tytöteltäväksi. Suhtaudun kaikkiin ihmisiin samanlaisella reippaudella. Nahkani on parkkiintunut viiden kansanedustajavuoteni aikana sen verran, etten jaksa ihan kaikista arvosteluista loukkaantua. Minua loukkaa ainoastaan henkilökohtaisuuksiin menevä, epäasiallinen palaute. Sellaista meille naisille näyttää toisinaan tulevan.

Orpokotiin tai pääministeriksi

En edelleenkään tiedä, mikä minusta tulee isona. Tärkeintä on tehdä työtä, jolla on minulle jotain merkitystä. Voisin hyvin lähteä joskus kehitysyhteistyöhön tai ulkomaille orpokotiin töihin. On paljon asioita, joita voisin kuvitella tekeväni.
Olen myös käytettävissä pääministeriehdokkaaksi, jos olen puheenjohtaja vielä eduskuntavaaleissa 2011, kun Sdp:llä on mahdollisuus palata hallitukseen.

Toivon, että ympärilläni olisi jatkossakin läheisiä ihmisiä. Yksinäisyys on niin valitettavan yleistä. Olen iloinen siitä, että minulle on jäänyt ystäviä joka elämänvaiheesta. Moni heistä ei ole mukana politiikassa, se on virkistävää.

Mieheni, ystäväni ja erityisesti äitini sanovat hyvin suoraan, jos he näkevät, että olen mennyt liikaa. Yksi ystäväni soitti juuri ja kysyi, olenko nukkunut yhtään. Olin kuulemma ollut tv:ssä törkeän väsyneen näköinen."

 

Jutta Urpilainen

  • Kansanedustaja ja Sdp:n tuore puheenjohtaja. Kansanedustaja vuodesta 2003.
  • Asuu Kokkolassa aviomiehensä, ulkoministeriön virkamiehen Juha Mustosen kanssa. Perheellä on kakkosasunto Helsingin keskustassa.
  • n Koulutukseltaan kasvatustieteiden maisteri, musiikkiin erikoistunut luokanopettaja. Valmistunut Jyväskylän yliopistosta.
  • Säde Tahvanaisen eduskunta-avustajana 2001–2002.
  • Entisen kansanedustajan Kari Urpilaisen tytär. Kari oli eduskunnassa 1983–1995 ja 1999–2003.
  • Laulaa ja soittaa koskettimia Parlamentti-bändissä. ”Stressiä puran käymällä lenkillä ja spinningissä. Mahtavaa polkea täysillä, kun musiikki soi.”

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.