Fitness-yrittäjä Jutta Gustafsberg hehkuu onnea uudessa suhteessaan. – Nyt haluan olla intohimoisesti rakastunut.

Jouni Harala

Tätä nykyä Jutta Gustafsberg, 38, tunnetaan parhaiten äärimmilleen viritetystä, lihaksikkaasta vartalostaan ja osallistumisestaan fitness-kilpailuihin. Yritykset ja parisuhteet ovat vuosien saatossa tulleet ja menneet, mutta treenaaminen on aina ollut osa Jutan elämää – tähtäsi hän kilpailuihin tai ei.

Parhaillaan Jutan treenaamista voi seurata tv-sarjassa Jutta ja superdieetit. Samalla kun Jutta trimmaa itseään kisakuntoon body fitnessin maailmanmestaruus tavoitteenaan, hän myös valmentaa muita ihmisiä kohti terveempää elämää ja parempaa vartaloa, pyörittää vaatebisnestä ja pitää huolta 8-vuotiaasta pojastaan Maxista. Viime vuonna kuvattu sarja kurkistaa myös Jutan ja yrittäjä-kehonrakentaja Ari "Godzilla" Kokkosen, 39, tuoreeseen suhteeseen.

– Olen nähnyt elämää sen verran, että nyt haluan olla intohimoisesti rakastunut ja samalla myös ihastunut kuin pikkutyttö. Panostan tähän suhteeseen ja toivon, että menemme yhdessä myös vanhainkotiin, Jutta sanoo.

Suhteessa on ainoastaan yksi ongelma: Ari asuu Kuopiossa, Jutta ja Max Tampereella. Välimatka ei kuitenkaan ole mahdoton, ja yrittäjät pystyvät onneksi sumplimaan omia menojaan joustavasti.

– Emme ole vielä saaneet päätettyä, kumpaan kaupunkiin asetumme. Minulle ei olisi ongelma lähteä Kuopioon, mutta minun on ajateltava myös Maxia.

Vauvapohdintaa

Lihakset ovat aina kiehtoneet Juttaa. Hän muistaa katselleensa ja ihailleensa lihaksikkaiden naisten ja miesten vartaloita lehdistä jo nuorena.

Myös Jutan miehet ovat olleet rotevia ja viihtyneet salilla, mutta kehonrakennus ei ole ollut mikään suhteen synnyn edellytys. Päinvastoin, stereotyyppisen portsari-bodarin matkaan Jutta ei lähtisi. Vaikka oviaukoista joutuisi kulkemaan sivuittain, kehonrakennus ei saa olla liian suuri osa elämää.

Jutta muistelee nähneensä Arin ensimmäisen kerran yli kymmenen vuotta sitten kehonrakennuskisojen lavalla.

– Ari kilpaili raskaassa sarjassa, ja tietysti hänellä oli upea kroppa. Hänen lempeät ja komeat kasvonsa poikkesivat kuitenkin täysin muista, ja ulkonäkö jäi mieleeni.

Vuosien varrella Ari ja Jutta tapasivat silloin tällöin töiden parissa, mutta molemmat olivat tahoillaan parisuhteessa.

Sitten jälleen kerran kohtalo puuttui peliin.

Jutta ja hänen yhtiökumppaninsa Sunneva Kantola olivat avanneet uuden vaatemyymälän Kuopioon. Siellä ollessaan Jutta sattui poikkeamaan myös Arin kaupassa ostamassa treenivaatteita ja sai erityisen hyvää asiakaspalvelua, kun komea jättiläinen kertoi auliisti mielipiteensä siitä, mikä toppi pukee Juttaa parhaiten.

– Silloin en tiennyt, että Arikin oli eronnut pitkästä suhteestaan. Aluksi Ari hangoittelikin vähän vastaan. Tiesin kyllä, että hän pitää minusta, mutta siinä vaiheessa elämä oli aika myllerrystä.

Treffit saatiin kuitenkin sovittua, ja pikkuhiljaa suhde on edennyt vakaammalle pohjalle. Saman osoitteen järjestämisen lisäksi pariskunta on keskustellut myös vauvasta. Toistaiseksi kummallakaan ei ole ehdotonta kyllä tai ei -kantaa asiaan.

Max asuu vuorotellen Jutan ja Harrin luona, mikä tarjoaa Jutalle niin omaa aikaa kuin myös mahdollisuuden panostaa uuteen suhteeseen.

– Arilla ei ole lapsia, joten ajatus vauvasta houkuttaa. Toisaalta elämä on nykyisellään aivan mahtavaa. Eronneella on sellaista vapaa-aikaa, jota ei olisi, jos perhe olisi koko ajan yhdessä. Tietysti pieni vauva olisi ihana, mutta se toisi ison muutoksen elämänrytmiin.

Vaikka Jutta on ollut koko elämänsä kiireinen ja keskittynyt uraansa, hän on aina tiennyt haluavansa myös äidiksi. Jutalle tärkeintä ei ole ajan määrä vaan se, miten ajan käyttää. Ei riitä, että lapsen kanssa on fyysisesti samassa paikassa, pitää olla myös henkisesti läsnä.

– Minua on arvosteltu siitä, miten äiti voi treenata kovaa. Onko sitten hyväksyttävämpää lähteä karaokebaariin viettämään iltaa? Kisakaudella treenaan noin kaksi tuntia päivässä, tavallisesti tunnin. Ei se tee minusta muita huonompaa äitiä.


Niklas Räsänen ja Eva Wahlström. Kuva: Jonna Öhrnberg
Niklas Räsänen ja Eva Wahlström. Kuva: Jonna Öhrnberg

Nyrkkeilijäpari Eva Wahlström ja Niklas Räsänen ovat yksi Urheilugaalan näyttävimpiä pariskuntia. 

Glamour ja sporttisuus yhdistyivät Eva Wahlströmin ja Niklas Räsäsen asuissa. Evan Björn Borgin hameita on valmistettu vain kaksi.

– Toinen niistä on ollut Lady Gagalla! Näin tämän Tukholmassa Borgin muotinäytöksessä ja kysyin, voinko saada tämän Urheilugaalaan. Se meni aika helposti, Eva kertoi tänään gaalaan saapuessa.

Parin gaalaan valmistautuminen ei sujunut ongelmitta. Tiistaina Niklas joutui sairaalaan sydämen rytmihäiriöiden vuoksi.

– Kyseessä on flimmeri, eli kammion eteisvärinä. Siinä sydän veti omaa rallia. Ensi viikolla tutkitaan lisään. Odotan lääkäriltä vihreää valoa, että saisin aloittaa treenaamisen.

Eva suhtautui aviomiehen vaivaan maltillisesti. 

– En ollut paniikisissa, ennemmin pettynyt. Niklaksen piti lähteä sunnuntaina treenileirille Iso-Britanniaan. Meille on urheiljoina aika normaalia, että joudutaan tutkailemaan omaa kehoa.

Nyrkkeily on kova laji, mutta molemmat aikovat jatkaa niin kauan kuin mieli kestää.

– Nuoruuden innokkuudesta usein rokotetaan kehässä. Siellä tarvitaan myös viisautta. Uskon olevani nyt 37-vuotiaana lajissa parempi kuin koskaan, Eva sanoo.

Keskenään pari ei nyrkkeile.

– Ei siis täysillä. Minulle kävisi siinä huonosti. Fysiikkaero miehen ja naisen välillä on tässä lajissa niin suuri.

Pari haluaa jatkossa järjestää Suomessa kovatasoisempia otteluita. He ovat mukana yrityksessä, joka järjestää isoja nyrkkeilyiltoja Suomessa.

Vasta vuosien jälkeen kirjailija Johanna Holmström tajusi elävänsä eriarvoisessa avioliitossa. Eron jälkeen hän ei kaipaa uutta suhdetta. 

Lapsena kirjailija Johanna Holmström, 36, halusi olla mies. Hän oli varma, että naiset ovat huonompia kuin miehet – tai että mies on jollain ääneen lausumattomalla tapaa enemmän ihminen kuin nainen.

– Olin tyttömäinen, mutta vihasin sukupuoltani ja samastuin pitkään isääni, sillä näinhän ympäröivästä yhteiskunnasta, miten paskamainen naisen osa oli. Ajattelin, että sen on pakko olla naisen oma syy.

Tänään se kuulostaa Johannan suusta melkein hauskalta läpältä. Onhan hän yksi arvostetuimpia ja palkituimpia nuoria suomenruotsalaisia kirjailijoita ja käsitellyt kaikissa neljässä suomennetussa teoksessaan naisen asemaa.

Viimeisin romaani, Sielujen saari, kuvaa kolmen eri-ikäisen naisen elämää Seilin suljetulla mielisairaalasaarella. Kirja on ehdolla tämän vuoden Runeberg-palkinnon saajaksi.

Johanna harrastaa kickboxingia, koska ajattelee, että jokaisen naisen on hyvä osata tarpeen tulleen puolustaa itseään ja osallistuu #metoo-kampanjaan kirjaamalla vuoden ajan Facebookissa ylös kaikki kohdalleen osuvat lähentelyt, jottei unohtaisi niitä niin kuin asioille valitettavasti käy, kun niihin tottuu.

– Mitä jos joku nainen käyttäytyisi juhlissa kuin jotkut miehet: kähmisi ja suutelisi väkisin ihmisiä? Häntähän pidettäisiin täysin hulluna, Johanna sanoo.

Mutta ei Johanna aina ole ajatellut näin.

Tarvittiin muutama oma kirja, yksi radikaalifeministinen klassikkoteos ja epäonnistunut avioliitto ennen kuin Johanna kahdenkymmenenviiden tuolla puolen tajusi, ettei sukupuolten välisen eriarvoisuuden syitä pidä etsiä naisista, vaan ihan muualta.

Nuori hääpari

Kun Johanna oli 21-vuotias, hän tapasi itseään pari vuotta nuoremman pojan ja rakastui päätä pahkaa. Poika oli iloinen, sosiaalinen ja urheilullinen. Ja älykäs – siitä kieli jo se, että hän oli oppinut suomenkielen nopeasti, vaikka oli vasta muuttanut tänne Pohjois-Afrikasta.

– Ajattelin, että hän on täysin erilainen kuin muut maahanmuuttajat. Minuun teki suuren vaikutuksen se, miten päämäärätietoinen hän oli, Johanna kertoo.

Johanna ja nuori mies menivät nopeasti naimisiin, koska halusivat muuttaa yhteen eikä poikaystävän perhe olisi muuten hyväksynyt asiaa. Alku oli ihanaa aikaa, ja nyt jälkeenpäin Johanna tajuaa, että nuoruutensa takia heillä molemmilla oli luultavasti romanttinen käsitys siitä, mitä avioliitto olisi.

– Mieheni sanoi olevansa iloinen, että olen oikea nainen, koska suurin osa suomalaisista naisista ei enää ole, mistä jumala ei tykkää, Johanna kertoo.

Meni kuitenkin useampi vuosi ennen kuin Johanna huomasi elävänsä hyvin eriarvoisessa liitossa.

– Meillä oli selkeät roolit ja ajatukset siitä, mitä naiselta odotetaan. Kotona piti olla putipuhdasta, ja minä siivosin joka päivä kädet verillä, mutta mikään ei riittänyt, Johanna kuvailee.

”Nyt tajuan, että ihminen voi olla onnellinen ja arki toimia hyvin ilman avioliittoa.”

Johanna haluaa kuitenkin heti painottaa, ettei suomalaisen ja eri kulttuurista tulevan ihmisen suhde automaattisesti ole eriarvoinen. Niin kuin ei ole kahden suomalaisenkaan suhde tasa-arvoinen.

– Eriarvoinen suhde voidaan perustella milloin milläkin: kulttuurilla, uskonnolla tai biologialla. Mieheni oli tottunut kuvioon kotonaan, ja minä toistin lapsuudenkotini kaavaa. Isäni oli samanlainen, vaikka oli suomalainen. Ei hänen asemaansa perheenpäänä kukaan kyseenalaistanut.

Johanna muistaa pitkään ajatelleensa, ettei avioliiton tarvitse olla onnellinen, kunhan asiat jotenkin sujuvat.

– Naisen osa nyt vain on sinnitellä, ajattelin. Nyt tajuan, että ihminen voi olla onnellinen ja arki toimia hyvin ilman avioliittoa.

Äidin päätös

Harvoin kirjailija kirjoittaa fiktiota suoraan omasta elämästään, ei Johannakaan, mutta hänen kirjojensa tarinat ja aiheet kulkevat kyllä limittäin hänen kokemustensa kanssa.

Muslimitytön rimpuilusta kahden kulttuurin välillä kertovaa romaania Itämaa Johanna alkoi kirjoittaa ennen kuin tuli äidiksi, koska halusi pohtia, millainen elämä hänen lapsillaan olisi, jos hän joskus sellaisia saisi.

Kirjoitustyön aikana perheeseen syntyikin kaksi tytärtä, ja samaan aikaan Johannalle valkeni, ettei hän pysty kasvattamaan naisia samassa kodissa miehensä kanssa.

– Tajusin, että, jos jään, heidän lapsuudestaan ei ikinä tule iloista ja onnellista, Johanna kertoo.

Johannan avioliitto oli rakoillut jo usean vuoden ajan. Mitä huonommin suhteessa meni, sitä enemmän Johannalle kasautui kotihommia ja sitä useammin hän huomasi viettävänsä aikaa neljän seinän sisällä yksin.

– Kotona oli huono ilmapiiri heti, jos kotityöt eivät olleet tehtynä. Se oli passiivis-aggressiivista vallankäyttöä, hän kuvailee.

Johanna koki, että myös hänen liikkumistaan rajoitettiin.

– Sain ehkä käydä museossa, mutta minun piti soittaa kotiin, jos olin viisi minuuttia myöhässä. Jos halusin lähteä jonnekin pitämään hauskaa, saatoin olla melko varma, että siitä tulisi jonkinlaisia seurauksia.

Vaikka Johannalla oli kädet täynnä kahden pienen lapsen kanssa, Johannan mies toi hänen vahdittavakseen vielä sukulaistenkin lapsia.

– Naista on helppo alistaa väittämällä, että nainen on luonnostaan parempi hoitamaan lapsia kuin mies. Tai mies voi sanoa, ettei osaa tehdä jotain, ja saattaa tehdä asian tahallaan väärin. Keinoja on vaikka kuinka paljon, jos ei halua osallistua, Johanna sanoo.

Feminismi avaa silmät

Sitten Johanna sai käsiinsä kirjan, joka muutti koko hänen ajattelunsa.

Amerikkalainen Valerie Solanas ei varmasti ollut mieleltään vakaimpia ihmisiä – olihan hän nainen, joka tuli kuuluisaksi siitä, että ampui Andy Warholia – mutta Solanasin kirjoittama SCUM manifesti teki Johannaan suuren vaikutuksen.

– Nauroin ääneen, kun luin sitä ja tajusin, että sukupuoliroolit oli siinä käännetty päälaelleen ja teos oli tahallaan ironinen. Yhtäkkiä tuntui, että juuri näinhän minäkin olen aina ajatellut, Johanna kertoo.

Ero tuli kaikille läheisille yllätyksenä, sillä Johanna oli vaiennut täysin parisuhteensa ongelmista.
Ero tuli kaikille läheisille yllätyksenä, sillä Johanna oli vaiennut täysin parisuhteensa ongelmista.

Johanna etsi käsiinsä misogynian eli naisvihan historiaa käsitteleviä teoksia ja luki myös feministisen tulkinnan Koraanista.

– Se oli tosi vapauttavaa, sillä tajusin, että mistä tahansa, myös Koraanista, voi tehdä monenlaisia tulkintoja, Johanna sanoo.

Hän ei pidäkään entisen miehensä uskontoa pelkästään ongelmallisena. Islamin hyviä puolia on sen perhekeskeisyys, lähimmäisistä huolehtiminen ja vanhempien arvostaminen – silloin, kun he arvostusta ansaitsevat.

– Islam myös opettaa arvostamaan omaa kroppaa: ei ihmiselle ole hyväksi mennä sänkyyn kenen tahansa vastaantulijan kanssa.

Johanna kertoo, että myös hänen tänään 8- ja 6-vuotiaat tyttärensä ovat läpeensä feministejä.

– Olen halunnut kasvattaa heidät sellaisiksi. He ovat tietoisia rajoistaan, eikä heidän esimerkiksi tarvitse halata sukulaisia, jos se ei heitä huvita. He huomauttavat myös nopeasti, jos joutuvat tekemään kotitöitä, joihin heidän isänsä ei osallistu, Johanna kertoo ja hymyilee.

Hullujen naisten saari

Johanna kirjoitti viime syksynä ilmestynyttä romaaniaan Sielujen saari kaikkiaan viisi vuotta. Välillä hän oli jättää homman kokonaan kesken.

Vierailu entisellä suljetulla mielisairaalasaarella paljasti nimittäin idyllin, joka tuntui olevan aivan liian kaukana menneisyyden kauheista tapahtumista.

– Seili oli vihreä, mielettömän luonnonkaunis paikka, missä lehmät ja lampaat laidunsivat ja merenkulkulaitoksen nuoret rakastavaiset kävelivät käsi kädessä. Minut majoitettiin siipeen, missä aikoinaan olivat asuneet kaikkein väkivaltaisimmat potilaat, ja olin varma, että siellä kummittelisi, mutta nukuin tosi hyvin, Johanna kertoo.

Myös päähenkilöiden rakentaminen tuntui haastavalta. Johanna luki taustaksi Jutta Ahlbeck- Rehnin väitöskirjassa esiteltyjä potilaskertomuksia, mutta tajusi, että jos kirjoittaisi oikeista potilaista, hänen antamansa ääni olisi ainoa, jonka yhteiskunnan pohjalla eläneet naiset ikinä saisivat.

– Silloin oli vaarana, että hyväksikäytän heidät vielä kerran heidän kuolemansa jälkeen, eivätkä he pysty itse puolustautumaan.

Lopullisessa romaanissa Johanna kertoo kolmen eri aikaan ja eri syistä saarelle saapuneen naisen tarinat, mutta yhdellekään heistä ei ole täsmällistä historiallista vastinetta, vaan jokainen on kursittu yhteen useammasta potilaskertomuksesta.

– Mietin kaikkien henkilöiden kohdalla, mitä jos minä itse olisin ollut heidän tilanteessaan? Olisin silloin varmasti kahdessa viikossa joutunut Seiliin. Meidän aikanamme Elli olisi normaali teini, mutta viime vuosisadan alussa psykopaatin määritelmäksi riitti, jos oli vähän epäsosiaalinen tai ei tehnyt, mitä muut käskivät, Johanna kertoo.

Erityisesti yhdessä henkilöhahmossa, lapsenmurhasta tuomitussa Kristiinassa, on paljon Johannaa itseään.

Valvottuja öitä

Kun Johannan ja hänen miehensä liitto päättyi eroon kaksi vuotta esikoisen syntymän jälkeen, Johannan elämässä alkoi raskas vaihe. Kaoottisessa tilanteessa hän joutui muuttamaan lastensa kanssa vanhempiensa luo, kunnes sai oman asunnon. Takana oli pitkä ja riitaisa liitto, mutta Johannan oli pakko jaksaa, vaikka lapset olivat pieniä ja korvatulehduskierteen takia yöt entistä rikkonaisempia.

Nuori äiti tunsi olevansa täysin eristyksissä muusta maailmasta.

– Vaikka parisuhteemme oli ollut huono, olin kuitenkin tottunut siihen, että elämässäni on toinen aikuinen, jonka kanssa puhua ja purkaa päiviä. Nyt olin ihan yksin.

”Jos joku olisi etukäteen kertonut minulle, miten raskasta äitiys voi olla, en olisi ikinä lähtenyt siihen.”

Kerran viikossa Johannan luona kävi kodinhoitaja. Hän oli ainoa henkilö, joka kävi lasten kanssa puistossa, kukaan muu ei auttanut Johannaa. On kuukausia, joista Johanna ei muista mitään, vaikka hän viimeisteli samaan aikaan Itämaa-romaaninsa.

– Jos joku olisi etukäteen kertonut minulle, miten raskasta äitiys voi olla, en olisi ikinä lähtenyt siihen. Pelkäsin, että romahdan enkä pysty nousemaan sängystä ylös tai olen kohta työkyvytön, hän kertoo.

– Jos äiti on niin väsynyt ja yksin kuin minä olin, kyseessä on selviytymiskamppailu, jossa ihminen muuttuu eläimeksi. Oma itse menee kaiken muun edelle, kun ei enää kykene olemaan rationaalinen. Kristiinan tunteet romaanissa on kopioitu suoraan omista sen aikaisista tunteistani. Mietin miksi Kristiina sortuu lapsenmurhaan ja joku toinen ei. Miksi jotkut napsahtavat, toiset eivät.

Ero tuli kaikille Johannan läheisille yllätyksenä, sillä hän kertoo jatkaneensa lapsuudenperheensä vaikenemisen kulttuuria, jossa omista tai perheen ongelmista ei kuulunut puhua ulkopuolisille.

– Sen kierteen haluan katkaista. Puhumme tyttärieni kanssa kaikesta. Joskus he kertovat minulle asioita ihan liikaakin.

Hän uskoo vaienneensa parisuhteensa ongelmista myös, koska halusi todistaa vanhemmilleen, että he olivat väärässä, kun epäilivät suhteen kestävyyttä.

Ihana täysi arki

Johanna tiesi jo nelivuotiaana haluavansa isona kirjailijaksi. Hän on välillä tehnyt opettajan ja toimittajan töitä, mutta fiktion kirjoittaminen on hänen suuri intohimonsa. Työpäivä alkaa heti, kun tyttäret on saateltu kouluun ja päiväkotiin.

– Aamu on minulle parasta työaikaa. Minulla on kotonamme työhuone, mutta koska se on vaivihkaa muuttunut pyykkienkuivaustilaksi, kirjoitan sängyssä.

Iltapäivät ja illat on varattu lasten harrastuksille.

– Olen ihan kone, kun kuljetan heitä ratsastukseen, balettiin ja soittotunneille. Tosin tajuan kyllä, että voi olla vaarallista, jos yrittää pärjätä kaikessa yksin.

”En haluaisi enää nähdä jonkun miehen sukkia lattiallani.”

Omasta hyvinvoinnistaan Johanna huolehtii käymällä neljä kertaa viikossa kuntosalilla ja silloin tällöin tyttäriensä kanssa sieni- tai marjametsässä.

– Haluan asua Itä-Helsingissä, jotta lapseni eivät ole koulussa ainoat, joilla ei ole vaalea tukka ja siniset silmät, mutta myös, koska luonto on siellä niin lähellä.

Johannan avioerosta on nyt kuusi vuotta, eikä hän haikaile uutta parisuhdetta.

– Ystäväni aina kysyvät olenko löytänyt jonkun uuden, mutta olen joka päivä onnellinen siitä rauhasta, mikä minulla on. On kivaa, kun saa päättää kaikesta itse, enkä haluaisi enää nähdä jonkun miehen sukkia lattiallani.

Suomenruotsalainen kirjailija syntyi Sipoossa vuonna 1981.

Julkaissut seitsemän teosta, joista on suomennettu neljä: Camera obscura, Itämaa, Sulje silmäs pienoinen ja Sielujen saari.

Sielujen saari on tämän vuoden Runeberg-palkintoehdokas.

Asuu Helsingissä kahden tyttärensä kanssa.