Kuva Jonna Öhrnberg
Kuva Jonna Öhrnberg

Ohjaaja Maarit Lalli pisti poikansa Henrikin kotiarestiin, ja sinä aikana he tekivät yhdessä Kohta 18 -elokuvan käsikirjoitusta. – Olemme joskus kiistelleet, kummalla meistä on ollut vaikeampi lapsuus. Oikein kilpailimme isiemme alkoholiongelmilla.

Joskus äidit luulevat olevansa ovelampia kuin ovatkaan. Elokuvaohjaaja Maarit Lallikin, 47, huomasi sen, kun hän päätti vähän järjestellä poikansa Henrik Mäki-Tanilan 18-vuotisjuhlia ja tilasi heille yhteisen matkan New Yorkiin. Hän juoni, että varaamalla lähdön heti synttäripäivää seuraavaksi aamuksi pojan saa pidettyä poissa pahoilta teiltä. Olihan tämä viime aikoina riekkunut vähän liiankin kanssa, mikä oli kiristänyt kodin tunnelmaa.

Henkalle oli tietysti miljoona kertaa tärkeämpää juhlia täysi-ikäisyyttä kavereidensa kanssa kuin vanheta kotona äidin seurassa. Joten synttäriyönä äiti jälleen valvoi ja jännitti, löytääkö poika ajoissa kotiin.

Aamulla Henkka herää pahantuuli­sena ja sulkeutuu huoneeseensa puhelimen kanssa. Hän ei uskalla kertoa, että passi on kadoksissa. Paitsi, ettei ole. Ovela äiti on yöllä korjannut sen varmaan talteen, mistä Henkalla ei ole mitään mielikuvaa. Sotku selviää ja kaksikko pääsee lentokentälle ja koneeseen. Matkakin on oikein onnistunut.

Kaljoittelua ja kurinpalautusta

Äidin ja pojan yhteisestä lomamatkasta on nyt yli neljä vuotta. Kun katsoo heitä juomassa vierekkäin iltateetä pojan lapsuudenkodin sohvalla Helsingin Suomenlinnassa, on vaikea uskoa, että muutama vuosi sitten näissä huoneissa riideltiin ja mökötettiin. Kun huolehtivan äidin menevä poika kasvoi murrosikäiseksi, yhteentörmäyksiä ei voinut välttää.

– Olen ihan normaali äiti, tosin tiukka. Jos pojalla on kivaa kavereidensa kanssa ja hän haluaa käydä paljon ulkona ja pistää vanhemmilleen vastaan, niin totta kai silloin otetaan yhteen, Maarit sanoo.

Jo alaikäisenä Henkka alkoi viihtyä kaupungilla kavereidensa kanssa. Viikonlopusta toiseen kellon lähestyessä kotiintuloaikaa äiti soitti poikansa kännykkään ensimmäisen kerran ja patisti tätä ottamaan suunnan kohti Kauppatoria ja Suomenlinnan lauttaa. Seuraavaksi äiti tarkisti, että nuorukainen oli selvinnyt lauttarannan odotuskoppiin. Kerran Maarit jopa soitti poliisille ja ­kysyi, voisivatko he hakea hänen alaikäisen lapsensa ravintolasta, mihin virkavalta totesi, ­etteivät resurssit ihan riitä siihen.

– Musta tuntui, että äiti puski liikaakin mun reviirille. Enhän mä yksin missään ryypännyt. Kaverit veti ihan samalla tavalla. Kyllä ne puhelut hävettivät ihan hemmetisti, Henkka sanoo nyt.

Kun Henkka täytti kahdeksantoista, Maarit päätti, että huolehtiminen saa loppua. Pojan on pärjättävä itse, sillä ­yhteiselosta ei tullut mitään, kun nuorimies joko juoksi yöjalassa tai toi tuttuja ja tuntemattomia jatkoille luokseen. Kun äidin mitta täyttyi, hän määräsi lukiolaisensa kolmen viikon kotiarestiin. Koulun jälkeen oli tultava suoraan kotiin, ja viikonloput poika sai luvan viettää perheen kanssa.

– Silloin sain itsekin aikaa olla Henkan kanssa kahden, mitä ei ollut tapahtunut pitkään aikaan, Maarit muistelee.

Hän myös houkutteli Henkan kirjoittamaan kanssaan kohtauksia nuorten elämästä. Kirjoituksista syntyi elokuva Kohta 18, joka kertoo täysi-ikäisyyden kynnyksellä haahuilevista nuorukaisista.

Osa tarinoista perustuu todellisiin ­tapahtumiin. Mukana on herkullisia dialogeja äidin ja pojan tosielämästä.

– Olemme joskus kiistelleet keittiön pöydän ääressä siitä, kummalla meistä on ollut vaikeampi lapsuus. Oikein kilpailimme isiemme alkoholiongelmilla. Mieheni kulki ohi ja kysyi, tajusimmeko miltä kuulostimme, mutta ei siinä ollut meistä mitään traagista. Tilanne oli ­minun ja pojan hetki, ei menneisyyden isien, Maarit kertoo.

Hänen ohjaamansa leffa pääsee poikkeuksellisen lähelle nuorten miesten elämää. Ei ihme, että elokuvateattereiden salit ovat täyttyneet ääneen räkättävistä teineistä ja onneksi aikuisistakin – kertoohan Kohta 18 paitsi nuorista myös isistä, äideistä ja vanhemmuudesta.

Yksin äitinä 

Henrikin saadessaan Maarit oli 25-vuotias. Nelilapsisen perheen esikoinen oli tottunut hoitamaan pienempiä siskojaan, ja oma lapsi tuntui maailman luonnollisimmalta asialta. Ja koska Maarit oli kasvanut naislauman keskellä, hänestä oli mahtavaa, että vauva oli poika.

– Siskojeni takia tunsin niin perin juurin tyttöjen elämän, että halusin itselleni vain poikia. Poikien ja miesten ajatusmaailma kiinnosti hirveästi.

Maarit työskenteli sisustustoimistossa ja haaveili taideopinnoista. Yhteiselo avomiehen ja lapsen isän kanssa ei kuitenkaan onnistunut.

– Henrikin isällä ei mennyt hyvin, ja olimme pari kertaa joutuneet pelottavaan tilanteeseen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin repäistä meidät siitä irti. Kun lähdin, minulla oli mukanani vain pinnasänky ja poika.

Maarit suri omasta ja lapsensa puolesta ja oli pahoillaan siitä, että oli rikkonut isän ja pojan välit.

– Tuntui pahalta jäädä lapsen kanssa kahden. Uskon, että moni nainen ajattelee yhteen mennessään ja lapsia saadessaan, että hän haluaa pitää perheen viimeiseen saakka – että kaikki menee hyvin.

– Itkin kaksi viikkoa putkeen, ja kun selvisin jälleen jotenkin arkeen, päätin, että saan surra vuoden ajan, eikä minun tarvitse silloin hymyillä eikä nauraa millekään jutuille, jos ei naurata.

Onneksi Maaritilla oli paljon ystäviä, jotka auttoivat. Henkka oli myös molempien sukujen ensimmäinen lapsenlapsi, joten paapojia riitti. Erityisesti Maaritin siskot ovat hoitaneet ja rakastaneet poikaa ja olleet muutenkin tukena.

– Olemme olleet hirvittävän onnekkaita, sain aina tarvitessani apua. Kaikki nämä ihmiset ovat edelleen Henkalle tärkeitä. Häntä on aina rakastettu.

– Joo. Ehkä vähän liikaakin välillä, Henkka toteaa sivusta.

Poikia, miehiä ja isiä

Kaksin elettyjen vuosien aikana Maaritista ja Henrikistä muotoutui tiivis parivaljakko. Molemmille oli kuitenkin selvää, että taloon tarvittaisiin mies. Maarit muistelee nauraen, miten poika oli eräänä aamuna tavalliseen tapaansa kömpinyt äitinsä sänkyyn ja alkanut patistaa tätä miehenmetsästykseen:

– Henkka potki minua hereille ja käski lähteä kadulle etsimään itselleni miestä. Loppujen lopuksi Maaritin ilo ja kiinnostus muuta maailmaa kohtaan palasi-vat ennen kuin erosta oli kulunut vuotta. Ihan ketä tahansa kaksilahkeista hän ei kuitenkaan halunnut tuoda kotiinsa Henkan nähtäväksi.

Samoin kuin Maaritin omalle äidille, myös hänelle itselleen oma lapsi oli ­kaikkein tärkein asia maailmassa, eikä ­kukaan olisi voinut tulla siihen väliin.

– Oli ihan selvää, että jos Henkka ei olisi hyväksynyt miestä tai mies Henkkaa, niin ei siinä olisi auttanut, vaikka olisin ollut kuinka rakastunut.

Henrik oli viisivuotias, kun kotiin muutti äidin uusi mies. Vaikka Henkka ei ole koskaan kutsunut isäpuoltaan isäksi, on tämä käytännössä ollut hänelle isä ja miehen malli. Eivätkä perheen miehet tähän loppuneet. Yhdeksän vuotta sitten taloon saatiin erityisesti Maaritin iloksi vielä yksi kaksilahkeinen, kun Henrikille syntyi pikkuveli. Henkasta oli hienoa ryhtyä isoveljeksi.

– Olin aina kaivannut kaivannut sisarusta ja seuraa. Isäpuolellani on aikaisemmasta suhteesta kaksi tytärtä, mutta he olivat meidän luona vain joka toinen viikonloppu. Hoidin veljeä paljon, ja se oli tosi kivaa, Henkka sanoo.

Henrikin biologinen isä kuoli muu­tama vuosi sitten. Henkka kertoo, että vaikka hän ehkä välillä kaipasikin isää, tuntui tämä kuitenkin enemmän sedältä, koska asuikin toisella paikkakunnalla.

Maaritin omassa lapsuudessa isä oli ollut lähinnä vieraileva hahmo. Äiti ja alkoholismista kärsinyt isä erosivat, palasivat yhteen ja erosivat taas uudestaan. Maarit kertookin kaivanneensa aina miestä perheessä. Ehkä siksi hän on tutkinut miehiä ja poikia elokuvissaankin.

Kun lapsi lähti, itku tuli

Menneistä erimielisyyksistään huolimatta Maarit ja Henkka näkevät toisissaan paljon yhteistä. Tai oikeastaan Henkka yrittää olla näkemättä yhtäläisyyksiä äitinsä kanssa, aivan kuten hänen ikäisensä kuuluukin.

– Olemme molemmat aika suoraselkäisiä ja luotettavia, Maarit kuvailee.

– Ja minä stressaan ja huolehdin turhista asioista niin kuin sinäkin, Henkka jatkaa. 

Leffayhteistyö heiltä sujui hienosti.

– Henkka on äärimmäisen luotettava, hän ei ole ikinä myöhässä. Oli ihmeellistä nähdä omassa pojassaan sekin puoli, miten hän pitää huolta ja hoitaa asiat.

Eikä Maarit voi olla kehumatta elokuvan muitakin nuoria miehiä.

– Kotona kun niitä komentaa, ne eivät suostu mihinkään. Mutta minusta vaikutti siltä, että kuvauksissa pojat nauttivat, kun niitä käski. He tekivät kaiken ihan täysillä.

Vaikka Maaritin suvussa on ollut alkoholisteja ja Henkan isä kärsi riippuvuuksista, Maarit ei pelkää poikansa tulevaisuuden puolesta. Hän ei myöskään ajattele, että maailma olisi ­nykyään nuorelle pahempi paikka kuin parikymmentä vuotta sitten.

– Minulla oli jo alle kouluikäisenä käsitys siitä, minkälainen ihminen olen ja mitä haluan tehdä. Geeneilläni minustakin olisi voinut tulla alkoholisti, mutta toisaalta äitini oli jämäkkä ja piti huolta. ­Aikuiseksi tul­tuaan ihminen on vastuussa itsestään.

Omille lapsilleen Maarit on halunnut opettaa tasa-arvoa ja toisten ihmisten kunnioittamista ja huomioon ottamista.

– Meillä kaikki ovat tehneet kotitöitä ja siivonneet. En halua, että Henkan tyttöystävät tulevat sanomaan, että eikö äitisi tätäkään sinulle opettanut.

Ainakaan toistaiseksi valituksia ei ole kuulunut. Kaksi vuotta sitten, kuukausi ylioppilasjuhlien jälkeen, Henkka ilmoitti muuttavansa tyttöystävänsä luo. ­Hänelle on tärkeää, että nainen on itsenäinen mutta kuitenkin kohtelias, ja että tämän kanssa voi puhua kaikesta.

– Silloin koin, että minulla oli aika jäiset välit äidin kanssa ja oli parempi meille molemmille, ettemme enää stres­sanneet meidän suhteestamme yhtään enempää, Henkka muistelee.

Öisiä valvomisia ja viimeisen Suomenlinnan-lautan odottelua ei äitikään kaipaa, mutta jotain muuta kyllä.

– Kun Henkka ei enää asu täällä, kaipaan hänen huumorintajuaan. Kellään muulla ei ollut sellaisia juttuja kuin meillä kahdella, Maarit tunnustaa.

Ja kyllähän esikoisen muutto tuntui äidistä ylipäätään riipaisevalta.

– Sinä iltana, kun Henkka pakkasi ­tavaroitaan, multa tuli itku. Tajusin, että nyt tuo lapsi oikeasti lähtee käsistäni, emmekä me enää tämän jälkeen ole se parivaljakko, joka olimme olleet. Olemme eri tavalla läheisiä kuin ennen. Jokin aikakausi on auttamatta ohi.

Juttu on julkaistu Me Naisten numerossa 14/2012.

Maarit Lalli

Elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja syntyi 4.4.1964 Raumalla. Hän on kirjoittanut Kotikatua ja ohjannut Sydänjää-televisiosarjaa. Hänen lyhytelokuvistaan muistetaan etenkin palkittu Kovat miehet (1999). Hän asuu miehensä ja nuoremman poikansa kanssa Helsingin Suomenlinnassa. Ohjannut Jussi-palkitun Kohta 18 -elokuvan. Hän teki sen käsikirjoituksen yhdessä esikoispoikansa Henrikin kanssa.

Henrik, Henkka, Mäki-Tanila

Kohta 18 -elokuvassa näyttelevä Henrik syntyi 8.1.1990 Helsingissä. Hän viettää välivuotta töitä tehden ja aikoo keväällä pyrkiä opiskelemaan. Henkka asuu tyttöystävänsä kanssa Helsingissä.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.