Julia Kykkänen on jo vauhdissa. Katsokaa vain, kohta hän liitelee maailman huipulla. 

Kuvat Kimmo Räisänen

Ja nyt hyvä yleisö kaikki peukut pystyyn, kun puomilla istuu päättäväisen näköisenä Suomen...

Niin, kuka? Ei Janne Ahonen. Ei Jari Puikkonen. Ne ajat menivät jo. Eikä oikein tunnu siltä, että se olisi Ville Larintokaan. Annetaan alppikellojen kilkattaa hetki, odotellaan aallonpohja ohi ja tarkennetaan muutaman vuoden päästä katse uudestaan mäkitorniin. Paljonko vetoa, että voittajasuosikki on taas Suomesta? Hänen kypäränsä alta pistää esiin pari vaaleita lettejä.

Lentäminen tuntuu hyvältä

Tänään Suomen mäkihyppytoivoilla on valmennusleiri Jyväskylässä. On kesäinen perjantaiaamu, Laajavuorella on aurinkoista, ja suurmäen huipulla tuulee. 18-vuotias Julia Kykkänen ja 15-vuotias Jenny Rautionaho ovat heränneet hostelissa, verrytelleet, ahtautuneet hyppyhaalareihin, ottaneet hissin torniin ja aikovat tosissaan kohta pudottautua puomilta alas.

Julian isä, tyttöjen valmentaja Kimmo Kykkänen seisoo valmentajalavalla videokameran kanssa ja antaa merkin.

– Jep!

Jenny lähtee lipumaan alas puomilta. Syvä asento, vauhti kiihtyy, hyppyrin nokka lähestyy – ponnistus! Jenny avaa v-asennon ja häviää kummun taakse. 

Kamera seuraa.

– Ihan hyvä aloitus. Vähän se jäi pystyyn, Kimmo kommentoi.

Jennyn vauhti on jo pysähtynyt mäkimontun nurmikolle, tornissa Julia odottaa merkkiä.

Ei häntä jännitä, hyppäämiseen tottuu. Mutta lentäminen tuntuu hyvältä. Se on vähän kuin roikkuisi hengarista. Kuin joku ottaisi niskasta kiinni ja maa katoaisi alta... äh, Julia luovuttaa: ei sitä oikein voi kuvailla.

– Jep!

Kaksikymmentä sekuntia, ja suoritus on ohi. Kimmon kulmasta näkyy Julian ponnistus ja alkulento, ja se kuulemma riittää. Sen jälkeen tietää loputkin.

– Tuo oli vajaat 85 metriä, hyvää perustekemistä. 

Tytöt jyrää

Ei tämä mäkihyppy ole hullun hommaa ollenkaan! Ainakaan, kun ei tarvitse itse hypätä. Hyppääjien peesissä pääsee nimittäin näkemään upeita järvi- ja metsämaisemia lintuperspektiivistä. Eero Järnefelt alkaisi välittömästi maalata panoraamaa.

Julia näkyy pienenä, pinkkinä hahmona alhaalla kesän keskellä. Ennen kuin hän ja Jenny pääsevät taas ylös tornin juurelle, Kimmo ehtii kertoa mäkihyppyjuttuja. Hän on siinä aika hyvä.

Kimmo muistelee Julian lapsuutta. 

Julia ei ollut ihan yhtä paha kuin isoveljensä Jesse, joka tuli ensimmäisessä kisassaan toiseksi, kävi haukkumassa mittamiehet ja alkoi hakata mäkeä suksilla hajalle. Isää hävetti. Julia sen sijaan nosti kohtauksen kaksivuotiaana, kun häntä yritettiin laittaa laskettelurinteessä valjaisiin. Ei! Ite! Tyttö oli pakko päästää laskemaan yksin alas. Seuraavana vuonna Julia lähti veljen mukana hyppyrimäkeen.

Kun tyttömäkikotkat seisovat taas tornin juurella, on kommenttien aika. Jenny ei paljon jaarittele vaan kohauttaa olkapäitään. Kimmolle kelpaa.

– Aavistuksen sitä hartialinjaa korjaat. Mitäs Julia?

– Ihan hyvä mäkihän tää on!

No niin on, se on Matti Nykäsen kotimäki, joka meinattiin jo viime vuosikymmenellä purkaa harrastajien vähyyden takia. Nyt heitä taas on, ja jos Kimmolta kysytään, tulevaisuus on tytöissä.

– Ne ovat vaan ihan eri luokkaa asenteeltaan kuin pojat. Sinnikkäämpiä, iloitsevat hyvästä hypystä teki sen kuka tahansa, jaksavat tehdä töitä.

Kimmon tytöt keskittyvät tänään hyppäämiseen eivätkä hölisemiseen. Heillä on paljon treenattavaa, sillä vastuskin on kova. Hyviä naismäkihyppääjiä tulee Yhdysvalloista, Japanista, Venäjältä, Sloveniasta, Italiasta, Norjasta, vaikka mistä. Saksassa naisten päävalmentajana on kova nimi, Andreas Bauer, ja odotukset ovat korkealla. Ruotsissa on buumi. Siellä kasvaa parinkymmenen nuoren tytön ryhmä, joista tulee vielä huippuja.

Suomi on jälkijunassa. Julia on saanut olla pitkään ainoa tyttö poikien lajissa. Onko se ollut raskasta?

– Ei se mua ole haitannut. Leikin pienenä muutenkin poikien kanssa, Julia sanoo.

Julia ei juuri mieti, mitä muut ajattelevat. Hän treenaa ollakseen koko ajan parempi, eikä siinä sen kummempaa. Valmentaja puolestaan on iloinen siitä, että tyttöjä on nyt ryhmä. Koko laji hyötyy, kun Julian lisäksi ovat myös Jenny, Tanja Kaverinen, Noora Heikkinen, Sanni Tuomisto... yhdessä on kivempaa maailmalla, ja keskinäinen kilpailu nostaa tasoa. Tanja ja Jenny ottivat jo viime kaudella pistesijoja kansainvälisissä kisoissa.

Pojille taas on joskus ollut kova paikka olla Julian seurassa. Kimmoa naurattaa vähän se yksi kerta, kun 11-vuotias Julia ohitti hiihtokilpailussa viisi poikaa loppuylämäessä. Kolme pojista lopetti hiihtämisen siihen paikkaan, vaikka isät koettivat puhua ympäri.

Mikseivät Suomen miesmäkihyppääjät muuten enää pärjää?

– Se on hyvä kysymys. Oltaisiinko siellä väärällä asenteella liikkeellä? Wannabe-sukupolvi, joka hakee kokemusta eikä tosissaan menestystä? Mutta kyllä se siitä. Flopissa on se etu, että enää pääsee vain ylöspäin. 

Nautiskellen menemään

Kyllä joo että. Siinä Küttelistä näkyy sama ku Widhölzlin hypystä että tulee ylilatausta, paino siirtyy liikaa eteen ja vartalo ei lähe hyppyyn mukaan.

Mäkihyppy, tuo uudenvuodenpäivän perinnelaji, jota katsellaan krapulassa sohvalta. Äijää tulee hyppyristä, kommentaattori Toni Nieminen höpöttää ja höpöttää, jollain on väärä säärikulma, joku kaatuu liikaa eteen, kaikki näyttävät sohvalta katsoen ihan samalta. 

Nyt selviää, että lajia pitääkin katsoa livenä ja takaviistosta. Täältä lavalta nimittäin näkyy, että Jennyn kakkoshypyssä asento oli ensimmäistä matalampi. Kimmo nyökkää hyväksyvästi. Just noin!

Julian toinen hyppy näyttää samalta kuin ensimmäinenkin. "Nautiskelet vaan menemään", kuuluu valmentajan vinkki. Kimmo ei paljon ohjeista. Ei ilmeisesti kannata: Julia tietää itse, mihin pyrkii.

– Tässä vaiheessa on turha hirveästi selittää, katsotaan myöhemmin videolta.

Juliakaan ei ole selittäjätyyppiä. Hän hakee tasalaatuisia hyppyjä ja keskittyy jokaiseen täysillä. Epätasaisuus on huono juttu, koska silloin täysosuma saattaa sattua koekierrokselle eikä kisaan. 

Joskus Juliallekin osuu haamuhyppy, jossa kaikki onnistuu nappiin. Kerran eräs valmentaja oli tullut katsomaan Julian hyppäämistä pitkän ajomatkan päästä. Julia hyppäsi päivän ensimmäisen, täydellisen hypyn, ja alkoi riisua kamppeitaan. Katsojan leuka loksahti. Tässäkö se oli? Miksei se jatka?

– Mä olen hypännyt tuota hyppyä aamukahdeksasta asti, Julia totesi.

Kimmo on samaa mieltä siitä, että treeni kannattaa lopettaa onnistumiseen.

– Siihen ei vain moni pysty, hän sanoo ja kuulostaa ylpeältä. 

Ei mitään helppoja tyyppejä

Ritariperhosia! Ne lentävät uljaasti tornin ympärillä ja tietävät varmasti olevansa harvinaisia ja kauniita. Laajavuoren eläimistö on muutenkin moninaista. Sisilisko nauttii auringosta, hiiret rapistelevat varvikossa. Nurmikolla näkyy myös tempoileva sähköjänis, jonka nimi on Sanni Tuomisto.

– Siinä on kanssa yks adhd-tapaus, Kimmo naureskelee.

Siltä se tosiaan näyttää. 18-vuotias Sanni on hypännyt vasta kolme vuotta eikä vielä mene suurmäkeen. Vieressä oleva pienempi mäki olisi mainio, mutta se on huoltotauolla. Niinpä Sanni joutuu tappamaan aikaa, kun kaverit hyppäävät. Hän on juuri keskeyttänyt raivokkaan nurmikon nyppimisen ja alkanut tehdä kärrynpyöriä ja yhden käden punnerruksia. Liike jatkuu saumattomasti. Turhauttaako?

– No en mä tiedä, mitä tekisin!

Sanni ei harrasta nakkikioskitappeluita eikä ylinopeuden ajamista kyläteillä, vaikka vähän turhauttaisi. Mutta eihän se mikään salaisuus ole, että monet mäkihyppääjät ovat rämäpäitä. He tykkäävät riskin ottamisesta ja hakevat adrenaliinipiikkiä. He eivät ole aina persoonista helpoimpia.

Kimmo Kykkänen oli itse oikea keskittymishäiriöiden mallikappale kouluaikoinaan, mutta tyttärellä ei ole ollut ongelmia. Julia opiskelee Vierumäellä liikuntaneuvojaksi ja harrastaa laskettelua ja temppujen tekemistä rinteessä. Kesälomalla hän aikoo ajella mökillä crossipyörällä:

– Kai mulla pitää olla jokin, jolla pääsee kovaa eteenpäin. 

– Ja voi vähän sattua, isä lisää.

Kimmo jää miettimään mäkihyppyä ja riskejä. Ensinnäkin, hyvän ja huonon hyppääjän erottaa loukkaantumisten määrä. Kun kaatuu tarpeeksi monta kertaa pienissä mäissä, edessä on lupaava tulevaisuus. Muutama katkennut solisluu opettaa hallitsemaan pelkoa. Sitten tulee vielä syvällisempi ajatus:

– Joskus pelko voittaa, mutta yleensä sisu kasvaa. Se näkyy jossain – jos ei hyppäämisessä, niin suhtautumisessa elämän vastoinkäymisiin.

Sanni on tehnyt tässä välissä muutaman leuanvedon ja kiepin, ja nyt hän keskittää huomionsa syntymässä olevaan kukkakimppuun. Sannikin on kahdeksantoista ja käy lukiota, ja hän haluaisi ehkä opiskelemaan lääkäriksi Helsinkiin. Sisäänpääsy ei ole helppoa, mutta Sanni osaa myös lukea täysillä:

– Mä olen aika sisukas, kun haluan saada jotain aikaiseksi. 

Paino- ja tuulilaji

– Pitäiskö?

Tytöt katsovat toisiinsa. Laajavuoren gasthausissa saisi lounaalla jälkiruoaksi suklaakuorrutteisen muffinssin.

– No otetaan, tulee enemmän vauhtia, Julia päättää ja käy hakemassa.

Mäkihyppy on näet painolaji. Jos on tukeva, ei liidä. Mutta jos on tosi laiha, aletaan nykyään lyhentää suksia. Moni muistanee Janne Ahosen mitalikahvien läpinäkyvän pullasiivun, jotkut myös Sven Hannawaldin, joka joutui anoreksian takia sairaalaan.

– Pitää olla tarkkana näiden nuorten naisten kanssa, Kimmo toteaa.

– Jos heille sanoisi, että on vähän pyöreyttä tullut, niin siinä olisi äkkiä joku anoreksia.

Painoasiat kalvavat hyppääjiä, mutta sanonko, mikä rasittaa katsojaa? Tuuliraot! Selostajat käyttävät loputtomasti aikaa spekulaatioihin siitä, kuka hyötyy mistäkin virtauksesta. Ikään kuin mäkihyppytorneja riepottelisivat nykyään raamatulliset taifuunit, jotka vievät kaikki reilun pelin mahdollisuudet. Silti palkintopallilla seisovat lopulta aina samat tyypit. 

Ovatko tuulet oikeasti muuttuneet ja ilmastonmuutos tekemässä koko lajista lopun? Kimmo ei usko.

– Sitä mitataan vain enemmän, ja nykyiset puvut reagoivat puuskiin. Mutta tuuri sattuu jokaiselle vuorollaan, eivätköhän puntit ole kolmenkymmenen kisan jälkeen tasan. 

Sankarit paareilla

Mäkihyppytorni on erikoinen rakennelma, kun sitä katselee kesällä. Se vetää myös puoleensa erikoisia ihmisiä. Näitä hyppääjiä tietysti, mutta myös siviilejä, jotka näkevät alastulorinteessä elämänsä pulkkamäen.

– Kerran hyppyrin alla oli hirveä verilammikko heti aamulla. Joku sankari oli lyönyt kännissä vetoa, uskaltaako tulla hiihtosuksilla alas, Kimmo muistelee.

Sankarille ei käynyt pahasti, eikä hyppääminen ole muutenkaan niin vaarallista kuin luulisi. Onnettomuuksia sattuu vähemmän, mutta ne ovat vastaavasti näyttävämpiä. Kun Julia kaatui pari vuotta sitten Klingenthalissa, ambulanssimies tuli paikalle paarien kanssa, suu leveässä virneessä. "Aivan mieletön tuuri! Viime vuonna ajoin sairaalaan Janne Happosen, ja nyt vielä Julia Kykkäsen!"

Keski-Euroopassa mäkihyppy on iso laji ja harrastajat tähtiä. Juliakin luki onnettomuuden jälkeen netistä spekulointiketjuja siitä, mitä kaikkea hänelle oli kaatuessa käynyt: sormi irti, käsivarret ja jalka murtunut...

– Oikeasti meni vain solisluu.

Kesällä on kivempi kaatua kuin talvella. Muovi ja nurmikko tekevät tössähdyksestä armollisemman.

Tänäänkään ei tarvitse kerätä kenenkään irtojäseniä mäkimontusta. Harjoituspäivä on noin seitsemän hypyn jälkeen ohi. Jenny koki oivalluksen: hyppy alkoi loppua kohden "osua paremmin keulille, niin se lähti paremmin". Julia taas miettii, että olisi ehkä pitänyt lopettaa toisen hypyn jälkeen. Se oli paras.  

Loppuu se vähättely

– Kun kysytään, olenko mä feministi, niin kyllä olen. Haluan samat mahdollisuudet kuin pojatkin, Julia sanoo.

Mäkihyppy on nimittäin edelleen aikamoinen äijälaji. Ensin Julia oli tyttö, joka pärjäsi pojille. Mahtavaa, hienoa, hauskaa! Sitten hänestä tuli uhka. Kykkästen mielestä käänne tapahtui, kun Julia voitti 12-vuotiaana alle 14-vuotiaiden kesäkisat, sekasarjassa.

– Ruvettiin väkisin etsimään virheitä. Vauhtimäkiasento oli väärä. Ponnistus nousi voimiin nähden liian syvältä... yritettiin vähätellä, vaikka nähtiin, että hän hyppäsi parhaiten ja voitti, Kimmo muistelee.

Vuonna 2010 Julian seura päätti, että ei tue naisten mäkihyppyä erikseen, Julia saisi hypätä poikien sarjassa. Se tarkoittaa sentyyppistä tasa-arvoa kuin se, että Krista Lähteenmäkeä arvostettaisiin hiihtäjänä vasta sitten, kun hän voittaisi miehetkin.

Julian hermot paloivat vähättelyyn. Hän oli kilpaillut jo monta vuotta tyttöjen sarjassa, kiertänyt kansainvälisiä kisoja, treenannut päästäkseen huipulle, ja sitten äijät alkavat höpistä, että ei me ruveta mitään tyttöjen hyppyä tukemaan.

– Otin kevarin alle, ajoin seuran pihaan ja pyysin eropapereita saman tien.

Nyt Julia kuuluu Ounasvaaran hiihtoseuraan, samaan mihin Jennykin. Tässä välissä naisten mäkihypystä on tullut myös olympialaji, joten setien on ollut pakko lopettaa kitinä ja alkaa tarjota tukea. Julia kuuluu porukkaan, joka saa psykologista valmennusta, ravintoneuvontaa ja mitä nyt huippu-urheiluun kuuluu.

Kimmon valmentama tyttöryhmä ottaisi toki mielellään lisääkin tukea, jotta päästäisiin leireilemään kunnolla. Nyt on nimittäin, mihin tähdätä: Sotsin olympialaiset vuonna 2014. Julian harjoittelee 35 tuntia viikossa. Se on hurja määrä, mutta unelmatkin ovat korkealla.

– Kyllä mä aion olla maailman paras naismäkihyppääjä. 

Julia Kykkänen

  • Syntyi 17.4.1994 Lahdessa.
  • Aloitti mäkihyppäämisen kolmevuotiaana.
  • Julian esikuvat ovat Harri Olli ja oma veli Jere Kykkänen.
  • Opiskelee liikuntaneuvojaksi Vierumäen urheiluopistolla. "Sieltä paperit hyvällä tsägällä, muuta tulevaisuutta en ole ehtinyt suunnitella".
  • Viime kaudella kahdeksas nuorten MM-kisoissa.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.