Kirjailija Juha Itkonen oppi rakastamaan Helsinkiä, vaikka alku olikin vaikeaa. Uusinta kirjaansa hän työsti Münchenissä. – Maisemanvaihto teki hyvää perheellemme.

Kuvat Juha Metso

Kirjailijoilla on maine viinaanmenevänä ja itsekeskeisenä ammattikuntana, mutta Juha Itkonen, 37, on imagoltaan toista maata. Mainosjulisteissa hymyilee urheilullisen ja hyväkäytöksisen näköinen kikkaratukka, joka kirjailijakekkereillä heilumisen sijaan taputtelee varmasti mieluummin hiekkakakkuja leikkipuistossa.

– En ole niin kunnollinen kuin miltä näytän, Juha väittää heti käsipäivän jälkeen.

Itkosten kotona Helsingin Arabianrannassa on aamutuimaan hiljaista, sillä vaimo Maija on jo lähtenyt töihin ja yksivuotias Unto päiväkotiin. Perheen 7-vuotias esikoinen Jalo aloitti tänä syksynä koulun. Tilava kerrostaloasunto näyttää tyypilliseltä lapsiperheen kodilta. Eteinen on täyttynyt ulkoiluvaatteista ja
-välineistä, lattialla pyörii leluja ja pieniä tohveleita.

Yleensä Juhakin lähtee työhuoneelleen Suvilahteen heti aamusta, mutta nyt kirjailijan takki on tyhjä. Kolme vuotta kestänyt kirjoitusprojekti on saanut päätöksensä. Tuorein romaani Hetken hohtava valo on kansissa ja ilmestyi viikko sitten.

Viisisataasivuinen järkäle on sukupolviromaani, johon Juha sai idean kolmisen vuotta sitten oman perheen sukukokouksen jälkeen. Tarinan keskiössä ovat kodinkonekauppias Esko ja hänen poikansa Esa. Kirjan perhe on keksitty, mutta monet teokseen vuodatetuista tunteista ovat omia. Yksi teemoista on lapsen ja vanhemman suhde, yhteyden katkeaminen.

– Menee kyllä luultavasti hetki ennen kuin alan kirjoittaa uutta romaania, ainakaan näin laajaa. Kaikki, mitä olen viime vuosina pyöritellyt mielessäni, olen pannut tähän kirjaan.

Juha Itkonen kertoo elämänsä merkittävimmät osoitteet:

Arabianranta, Helsinki

"Helsinki on hieno kaupunki. Tajusin sen eräänä talvisena aamuna, kun lähdin hiihtämään kotoa Arabianrannasta. Herttoniemen kohdalla pysähdyin kalliolle. Oli aivan hiljaista, vain jostain kaukaa kuuluva liikenteen humina paljasti, että olemme kaupungissa. Missä muussa suurkaupungissa luonto on niin lähellä, että kotiovelta pääsee hiihtämään keskustan tuntumassakin?

Päädyimme asumaan Arabianrantaan viisi vuotta sitten, kun esikoisen lelut alkoivat vallata asuntoamme ja tarvitsimme lisää tilaa. Kaupunginosa on kallis, mutta onnistuimme saamaan Hitas-asunnon. Pidän Arabianrannan historiasta muotoilijoiden ja käsityöläisten alueena. On hassua, kun kotitalon eteen ajaa bussilauma turisteja ihmettelemään Arabian tehdasta tai paikan arkkitehtuuria."

Kylänevantie, Etelä-Haaga

"Muutin Helsinkiin syksyllä 1994 ja tavoitteeni oli tulla runoilijaksi. Olin päässyt opiskelemaan Helsingin yliopistoon yleistä kirjallisuustiedettä, ja minulla oli tarunhohtoiset kuvitelmat tulevaisuudestani. Yliopistolla minulle valkeni, että opiskelin tiedettä. En tajunnut siitä mitään, eikä se auttanut minua eteenpäin pyrkimyksissäni.

Tajusin, että runonikin olivat ihan paskoja. Elämänkokemukseni ei kuitenkaan riittänyt parempien kirjoittamiseen. Minulla oli ollut siihen mennessä yksi rakkaussuhde, eikä siitä riittänyt loputtomasti runoiltavaa. Lukiossa olin vielä tuntenut itseni valmiiksi ja aikuiseksi. Helsinki tuntui suurelta ja vieraalta.

Muistoissani kaikki tämä kurjuus tiivistyy opiskelijakämppääni Kylänevantiellä Etelä-Haagassa. Talo oli järkyttävän ruma betonimöhkäle. Nyt se on jo purettu, enkä yhtään ihmettele miksi.

Ensimmäisen opiskeluvuoden jälkeen menin armeijaan ja siellä päätin lopettaa haikailemisen ja hankkia oikean ammatin. Olin pohjimmaltani kunnon poika. Vaihdoin valtiotieteellisen ja viihdyin siellä tosi hyvin. Pääsin toimittajan töihin. Nuoresta miehestä tuntui hienolta, kun sai tavata julkkiksia ja juoda ilmaista viinaa."

Suvilahden työhuone

"Pidän siitä, että voin edelleen lähteä aamuisin töihin. Suvilahden alueella on paljon muitakin kulttuurityöläisiä. Koska kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa, on mukavaa, että edes ympärilläni tapahtuu. Voin yhä tuntea olevani osa jotakin yhteisöä. Kun jäin kirjailijaksi, eniten jännitti juuri työyhteisöstä luopuminen.

Tunnen monia kirjailijoita, mutta en pyöri kirjailijaporukoissa. Ystäviini kuuluu entisiä työkavereitani ja lapsuudenystäviä Hämeenlinnasta. No, kirjailija Miika Nousiainen on kaverini, mutta kun käymme pelaamassa sählyä, puhumme yleensä kaikesta muusta paitsi kirjallisuudesta.

Kiistelen välillä vaimoni Maijan kanssa siitä, kumpi saa tehdä enemmän töitä. Vaimollani on oma yritys, ja kun kumpikin suhtautuu työhönsä yhtä intohimoisesti, uran ja perheen yhteensovittaminen ei ole ihan ongelmatonta.”

Untamontie, Käpylä

"Olen ollut Maijan kanssa yhdessä 90-luvun lopulta. Muutimme 2003 Käpylään, pieneen kolmioon, samana vuonna kuin esikoiskirjani ilmestyi. Tuolloin elämässäni tapahtui isoja asioita: päätin jättäytyä kirjailijaksi, ja esikoisemme syntyi.

Isäksi tulo oli minulle euforinen kokemus. Ensimmäiset puoli vuotta suorastaan leijuin. Vasta sen jälkeen minulle alkoi avautua se ajoittainen vitutus ja muu tunteiden kirjo, mitä vanhemmuuteen liittyy. Ihmisillä on kuva minusta tosi perhekeskeisenä miehenä, mutta en ole aina niin kunnollinen miltä näytän. Olen huono jaksamaan kotitöitä ja turhaudun nopeasti leikkipuistossa seisoskeluun. Olen välillä poissaoleva ja tunnen kaikenlaisia ikäviä tunteita."

Roihuvuoren treenikämppä

"Minustahan piti tulla myös rocktähti. Soitin klassista pianoa 12 vuotta, mutta lukioajoista asti minulla oli myös bändi, Helmi, jossa soitin bassoa ja koskettimia. Helmin kanssa meidän piti valloittaa, jos ei nyt ihan Wembleyn stadionia, niin ainakin Provinssirockin päälava. Bändi hajosi 'musiikillisiin erimielisyyksiin' kymmenisen vuotta sitten.

Nyt olen alkanut uudestaan soitella muutaman tyypin kanssa. En vielä tiedä, olemmeko bändi, mutta olemme muutaman kerran kokoontuneet yhteen ja esitelleet toisillemme biisien aihioita. Nyt kun ei ole mitään painetta menestyä, on voinut keskittyä siihen, mikä rockissa on oikeasti nautinnollista – äänen tuottamiseen."

Neuhausen, München

"Maisemanvaihto avaa ajatukset ja ulkomailla aivot asettuvat automaattisesti erilaiseen tilaan. Monia kirjoistani olenkin kirjoittanut matkoilla. Hetken hohtava valo löysi lopullisen muotonsa Münchenissä Saksassa, jossa asuimme viime elokuusta huhtikuuhun.

Olimme haaveilleet jo jonkin aikaa ulkomailla asumisesta. Kun kuopus syntyi ja vaimo jäi äitiyslomalle, siihen tarjoutui mahdollisuus. Halusimme Saksaan, koska osasimme vähän kieltä. Mietimme Berliiniä mutta päädyimme pienempään ja rauhallisempaan Müncheniin.

Maisemanvaihto teki hyvää perheellemme. Se oli tosi onnellista aikaa. Olimme paljon yhdessä. Viikonloppuisin teimme retkiä Alpeille ja Italiaan.

Olen varmasti aika tyypillinen sukupolveni isä, osallistun lasten hoitamiseen siinä missä vaimonikin. Tosin vierastan käyttää lasten kanssa olemisesta sanaa 'hoitaa'. Hoitaminen kuulostaa ikävältä velvollisuudelta, ja olen kuitenkin itse halunnut hankkia ne tyypit elämääni.

Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä helpompaa hänen kanssaan on vain olla. Nykyään kun menen esikoisen kanssa ratikalla kaupunkiin, saatamme istua kahdenkymmenen minuutin matkan hiljaa vierekkäin tai lueskella kumpikin omia kirjojamme. Se tuntuu hyvältä ja läheiseltä.

Minussa on myös takertuvan isän vikaa. Suhtaudun melankolisesti ajan kulumiseen ja olen herkkä lasten kasvamiselle. Yksi pahimmista peloistani on, että yhteys omaan lapseen katkeaa."

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.