Pilvi Torsti ei 
hätkähdä eriävistä mielipiteistä. ”On paljon kiinnostavampaa, minkä puolesta olet kuin mitä vastaan olet”, hän sanoo.Kuvat Panu Pälviä
Pilvi Torsti ei hätkähdä eriävistä mielipiteistä. ”On paljon kiinnostavampaa, minkä puolesta olet kuin mitä vastaan olet”, hän sanoo.Kuvat Panu Pälviä
Pilvi ehtii hämmästyttävän moneen mukaan. Arjessa se vaatii jatkuvaa soveltamista. Bosnian-työmatkalle Pilvi otti mukaansa kuopuksensa Kaiuksen.
Pilvi ehtii hämmästyttävän moneen mukaan. Arjessa se vaatii jatkuvaa soveltamista. Bosnian-työmatkalle Pilvi otti mukaansa kuopuksensa Kaiuksen.
Mostarin rauhankoulu on Pilvin mielestä esimerkki siitä, miten yhteistyöllä ja sinnikkyydellä saa mahdottomaltakin tuntuvia asioita aikaan.
Mostarin rauhankoulu on Pilvin mielestä esimerkki siitä, miten yhteistyöllä ja sinnikkyydellä saa mahdottomaltakin tuntuvia asioita aikaan.

Pilvi Torstin, 37, halu muuttaa maailmaa heräsi jo kouluaikoina. – Jos jostakin ärsyynnyn, niin taivastelusta. Mieluummin mennään ja tehdään.

Ensimmäinen asia, johon pakolaisleirillä havahtui, oli haju. Se oli tarttunut kaikkiin ja kaikkeen. Sitten huomio kiinnittyi siihen, että kaikki näyttivät samalta epäsopivissa vaatteissaan ja huivit päässään. Lapset tulivat liki, olivat yli-innokkaita leikkimään, aikuiset katsoivat ohi, istuivat hiljaa, tappoivat aikaa. Olo tuntui tunkeilijalta.

Lukiolainen Pilvi Torsti oli toki nähnyt uutisia Bosniasta, mutta pakatessaan laukkuaan 1993 hän ei aavistanut, kuinka paljon pienen itäeurooppalaisen maan sota vaikuttaisi hänen omaan elämäänsä. Pikkukylän tyttö oli päässyt kansainväliseen United World Collegeen suorittamaan ylioppilastutkintoa, ja tulevat kaksi vuotta vaikuttivat suurelta seikkailulta.

Italiassa sijaitsevassa rauhankoulussa opiskeli nuoria ympäri maailmaa, ja tärkeä osa opiskelua oli vapaaehtoistyö. Pilvi päätyi töihin Slovenian ja Kroatian pakolaisleireille, joille virtasi ihmisiä väkivaltaisesti hajonneesta Jugoslaviasta. Pahin tilanne oli Bosniassa, jossa kansanmurhaksi kärjistynyt sota jatkui koko Pilvin lukioajan. Sota tuli iholle myös entisestä Jugoslaviasta kotoisin olevien koulukavereiden vuoksi.

– Näiden nuorten elämänkokemukset ja valokuvat ennen sotaa olivat niin samanlaisia kuin omani. Ja sitten heiltä romahti kaikki. Se oli samalla epätodellinen ja ravisuttava kokemus 17-vuotiaalle. Mitä jos niin olisi käynyt itselle? Pilvi muistelee ajatelleensa.

Toinen ravisuttava kokemus Italian-koulussa oli mahdollisuus innostua ja toteuttaa intohimojaan.

– Suomessa sanotaan herkästi, että teet liian monta asiaa. Minua raivostuttaa, jos asetutaan toisen innon tielle. Ajattelen, että jos on viisi into­himoa ja seuraa niitä kaikkia, todennäköisesti kolmesta tai neljästä saa jotakin irti.

Pilvi, jos joku, on seurannut into­himojaan. Hän on kansainvälisen rauhanpalkinnon saanut tutkijatohtori ja Balkan-asiantuntija, työministerin erityisavustaja, tuore Helsingin kaupunginhallituksen jäsen ja nuoremman poikansa jalkapallojoukkueen johtaja.

Jos Pilviltä kysytään, tämä kaikki on vain luontevaa jatkoa kouluaikoina heränneelle halulle muuttaa maailmaa.

Vanhemmat veivät muurille

Kun laiskempi kansalainen potee tuskaa maailman tilasta, hän ostaa joululahjaksi hyväntekeväisyysvuohen tai tunkee kolikoiden sijaan setelin keräyslippaaseen. Kun tv suoltaa uutista uudesta sodasta Lähi-idässä tai vanhan selvittelystä Haagin sotarikostuomioistuimessa, kanava vaihtuu herkästi. Vaikka toisten hätä liikuttaisi, tulee helposti voimaton olo.

Pilvi ei kieriskele maailmantuskassa.

– Jos joskus suututtaa, se on enemmän sellaista eteenpäin vievää raivoa.

Tänä kosteankirpeänä aamuna on havaittavissa pikemminkin intoa, kun Pilvi harppoo pitkin maailman hylkäämän bosnialaisen pikkukaupungin pääkatua. Vaikka sota loppui 17 vuotta sitten, Bosnian eri kansanryhmät eivät vieläkään mahdu samoihin koululuokkiin – paitsi Mostarissa United World Collegessa, jota Pilvi on ollut perustamassa. Koululla juhlitaan sen seitsemättä toimintavuotta, ja päivän päätteeksi Pilvi kokoaa illallispöydän ääreen joukon toistensa entisiä vihamiehiä – nykyisiä koulun puuhamiehiä ja -naisia.

"Pian siellä! Pelasin erän shakkia loppuun Kaiuksen kanssa", Pilvi viestittää seuraavaan tapaamiseen. Hän on ottanut 7-vuotiaan kuopuksensa mukaan työmatkalleen Bosniaan ja aikoo näyttää Sarajevossa syntyneelle Kaiukselle vanhoja kotikulmia. Kaius on 8-vuotiaan veljensä tavoin tottunut siihen, että äidin työ ei mahdu virka-aikaan tai yhteen toimistoon.

– Mitä isommiksi lapset tulevat, sitä enemmän se heitä myös toisinaan ärsyttää, Pilvi myöntää.

Pilvi itse kasvoi Lammilla, jossa ei järin suurissa ympyröissä pyöritty, saati sellaisista haaveiltu. Torstin perheessä lieka ei kuitenkaan ollut turhan kireällä. Hammaslääkäriäiti ja palomestari-isä laskivat tyttärensä 11-vuotiaana omin päin teatterileirille Itävaltaan ja 15-vuotiaana työleirille Saksaan. Kun Berliinin muuri murtui, vanhemmat pakkasivat Pilvin ja pikkuveljen asuntoautoon ja lähtivät näyttämään lapsille avautuvaa Itä-Eurooppaa.

– Jonkinlainen uteliaisuus ja halu ymmärtää ovat varmasti peruja jo kotoa.

Pilvi on myös aina ollut hyvä lähtemään. 

– Yritän opetella, että paikkoihin ei voi kiintyä. Ihmisiin voi.

Escortilla läpi Itä-Euroopan

Lukion jälkeen Pilvi opiskeli Helsingissä ja teki vapaaehtoistyötä Nepalissa. Mutta Bosnia poltteli yhä mieltä: Pilvi päätti tehdä historian gradunsa ja sittemmin väitöskirjansa nuorten kokemuksista sodassa. Koska haastattelu­aineiston  keräämiseen ympäri Bosniaa tarvittiin autoa, Pilvi ajoi yksin vanhalla Escortilla Itä Euroopan läpi Sarajevoon.

– Ovelleni ilmestyi hento tyttö, jolla oli itseään isompi rinkka selässä, Ziba Gacanovic, 78, muistelee.

Hän on Pilvin Bosnian-mummo, jonka pienessä sarajevolaiskaksiossa Pilvi ja Kaius tälläkin reissulla asuvat.

Pilvi sai aikoinaan Ziban osoitteen paikalliselta opettajalta, joka arveli, että yksin asuva nainen voisi ehkä majoittaa opiskelijatytön.

Ziba Gacanovic oli menettänyt sodassa poikansa ja paljolti elämänhalunsa. Hänellä ei ollut silmälaseja eikä hampaita.

– Ziba näytti paljon vanhemmalta silloin kuin nyt, Pilvi sanoo.

Yhteistä kieltä ei juuri ollut, mutta vuokrasopimus syntyi, ja naiset alkoivat käydä kävelyillä yhdessä. Kotona juttu jatkui, ja Pilvi oppi pian paikallisen kielen. Zibasta Pilvi huomasi pian löytäneensä hengenheimolaisen. 40 vuoden ikäerolla ei ollut merkitystä, kun Ziba lähti vuokralaisensa kartanlukijaksi pitkille autoreissuille ympäri sodan runtelemaa maata.

– Moni sarajevolainen ei olisi astunut jalallaankaan serbitasavallan puolelle, mutta Ziba lähti, Pilvi hymyilee.

– Jos jostakin ärsyynnyn, niin taivastelusta. Ziba on samanlainen. Mieluummin mennään ja tehdään.

Synnytys Sarajevossa

Kuusi vuotta myöhemmin, helmikuussa 2005, Pilvi palasi Bosniaan tarkoituksenaan perustaa maahan rauhankoulu. Mostarin UWC-koululle ei ollut riittävää rahoitusta, ei rakennusta eikä yhteistyöhalua eri kansanryhmien välillä. Oli lähinnä idea, jota Pilvi ja hänen Italian-koulunsa rehtori olivat vuosia koettaneet saada eteenpäin.

– Ihminen pystyy hirvittäviin tekoihin, mutta jos niitä jollain voi tulevaisuudessa estää, niin koulutuksella, Pilvi sanoo.

Tällä kertaa Pilvi saapui Sarajevoon isänsä ja yhdeksänkuisen esikoisensa Eliaksen kanssa. Lakitoimistosta hoito­vapaalle jäänyt puoliso Samuli tuli perässä ja otti lapsenhoitovastuun.

– Kouluhanke oli inspiroivaa aikaa. Nautin, kun sain työskennellä itseäni kokeneempien kanssa.

Samoihin aikoihin Pilvi koki poliittisen heräämisen. Bosnian sota oli karmea esimerkki siitä, mihin vallanhimoisella ja demokratiaa väheksyvällä politiikalla voitiin päätyä. Sellaistahan voisi tapahtua muuallakin Euroopassa.

Keväällä 2006 Pilvi yllätti paikalliset ystävänsä päättämällä synnyttää kuopuksensa Sarajevossa, jossa sairaaloiden varustelu oli yhä heikkoa.

– Minulla oli täällä samaan aikaan ystäviä raskaana. Olisi tuntunut ylimieliseltä lähteä Suomeen synnyttämään.

Kaius syntyi terveenä, ja vielä samana syksynä ensimmäiset oppilaat aloittivat koulun Mostarissa.

Purnausta vaikea sietää

Pilvi ja Samuli olivat kuitenkin päättäneet, että pysyvä koti perustetaan Suomeen, koska täällä olivat kaikki vanhat ystävät ja läheiset. Perhe palasi kotimaahan, ja Pilvi ajatteli keskittyä tutkijantyöhön. Ympärillä oli kuitenkin niin paljon muutakin, johon teki mieli tarttua. Bosniasta oli jäänyt spontaanius ja kokemus siitä, että ihmeellisiäkin asioita saa vietyä läpi. Pilvi havahtui myös katsellessaan tuttavapiiriään. Omanikäiset ihmiset vaikuttivat kyllä erilaisissa järjestöissä, mutta puolue­politiikkaa tuntuivat välttelevän kaikki.

– Aikamme isoja kysymyksiä voi ratkoa vain poliittisilla päätöksillä. Ilmastonmuutos, luonnonvarat, hyvinvointivaltion tulevaisuus... ne on kaikki ratkaistava meidän elinaikanamme!

Pilvi jäi eduskuntavaaleissa täpärästi rannalle, mutta pestattiin työministeri Lauri Ihalaisen erityisavustajaksi. Alkuvuodesta hän aloitti Helsingin kaupunginvaltuustossa ja -hallituksessa.

Politiikassa Pilviä viehättää se, että ollaan eri mieltä ja voidaan silti muodostaa yhteinen päätös. Turhauttavaa sen sijaan on, että asiat etenevät hitaasti.

– Silloin pitää yrittää motivoitua siitä, että ne etenevät edes oikeaan suuntaan. Bosnian-kokemustensa jälkeen Pilvi ei tahdo kestää suomalaista purnaamisen kulttuuria.

– Meillä on jo niin paljon hyvää, minkä pohjalle voidaan rakentaa, vaikka olisikin vaikeat ajat. Siitä pitäisi innostua!

Itsekäs elämäntapa?

Monen samanikäisen naisen into politiikkaan hiipuu lasten myötä. Esimerkiksi Suomen kunnanvaltuustoissa on selvä aliedustus lapsiperheiden vanhempia. Viimeistään politiikkaan lähtiessään Pilvikin on joutunut miettimään, riittääkö hänestä sekä kotiin että maailmalle.

– Totta kai tämä on myös itsekäs elämän­valinta. Ympärillä on iso joukko  ihmisiä pyörittämässä arkea, jotta voin olla monessa mukana. Ja ilman Samulin kannustusta en olisi koskaan lähtenyt sen paremmin Bosniaan kuin politiikkaankaan.

Pilvi tunnistaa itsessään kiltin tytön ja suorittajan vikaa, mutta on pyrkinyt eroon siitä, että miettisi liikaa muiden odotuksia. Omissakin on tarpeeksi.

– Olen välillä ollut liian poikki, kun samaan syssyyn on tullut liian monta uutta, opeteltavaa asiaa. Kokenut ystävä on sanonut, että pitää oppia myös lintsaamaan. Naiset ovat siinä kuulemma huonoja miehiin verrattuna.

Eikä kyse ole pelkästä ajanpuutteesta. Omille lapsille on välillä vaikea olla läsnä, vaikka paikalla olisikin. Ja jos Pilvin Facebookia seuraa, kaverit ja kylänmiehet eivät jätä kommentoimatta, että "lapset ovat vain kerran pieniä".

– En usko, että kukaan tarvitsee muita ihmisiä kertomaan sitä. Kyllä sen tajuaa jokainen tullessaan vanhemmaksi, hän huomauttaa.

Pilvi myös tietää, että aikaa liikenee juuri sille, minkä kokee tärkeäksi. Siksi hän opettelee raivaamaan sitä pojille vaikka väkisin. Se tarkoittaa välillä lyhyitä yöunia, parisuhdeaikaa läppärit vastakkain ja poikien ottamista mukaan työhön liittyviin juttuihin. Harrastukset ovat pitkälti perheen yhteisiä.

– Perustelen iltapoissaoloja itselleni miettimällä, mitä vastaisin pojille, kun nämä aikuisena kysyvät, mitä minun sukupolveni teki asioiden eteen.

– Koen myös, että kun olen itse saanut elämässäni käsittämättömän paljon, minulla on velvollisuus jakaa sitä eteenpäin. Mitä merkitystä omilla kyvyillä on, jos niitä ei toteuta jotenkin tämän maailman hyväksi?

Lisää aiheesta:

Jehki Härkönen: "Mikä olisi itsekkäämpää kuin maailmanparannus"

Mistä täyspäiväiset maailmanparantajat on tehty?

Pilvi Torsti

■ Syntynyt Imatralla 6.1.1976.  

■ Asuu Helsingissä miehensä sekä 

7- ja 8-vuotiaiden poikiensa kanssa. 

■ Valtiotieteen tohtori, työministerin erityisavustaja, Helsingin kaupunginvaltuuston ja -hallituksen jäsen, kirjoittaa julkaisua Mostarin UWC-koulusta. 

”Nautin ryhmätyöstä ja isojen kokonaisuuksien rakentamisesta. Haluan, että sillä mitä teen, on jokin merkitys.”