Kirjailija Irving on kirjoittanut taas kirjan, jossa on paljon seksiä, hirveästi sivuja ja jonkun verran aineksia miehen omasta elämästä.

Kirjailija John Irvingin uusimmassa romaanissa on paljon tuttua kaikille niille, jotka ovat lukeneet kolmenkymmenen vuoden takaisen Garpin maailman. Minä olen monta käsittelee tietysti seksuaalista poikkeavuutta, ympäristön ahdasmielisyyttä ja päähenkilön kasvua pojasta mieheksi. Mukana on villejä juonenkäänteitä ja hahmot ovat sympaattisen vinksahtaneita.

Sävyt ovat tällä kertaa kuitenkin entistä tummempia ja vähemmän satiirisia.

– Kun kirjoitin Garpin maailman, ajattelin, että suvaitsemattomuus ja ennakkoluulot olisivat kohta muinaishistoriaa eikä minun enää ikinä tarvitsisi kirjoittaa niistä. Tämä tarina ehti olla päässäni yli kymmenen vuotta, ennen kuin aloin kirjoittaa sitä – taisin toivoa, ettei se enää olisi ajankohtainen. Toisin kävi, kirjailija miettii.

Uudessa tarinassa edetään biseksuaalisen päähenkilö Billyn mukana läpi villien 1960- ja 70-lukujen aina vapaamieliselle uudelle vuosituhannelle. Romaanin synkin jakso sijoittuu aids-epidemian puhkeamiseen 80-luvulla.

– Se oli julmaa aikaa. Asuin New Yorkissa, kun epidemia alkoi. Luulin tietäväni, ketkä ystävistäni olivat homoja. Kun epidemia alkoi, soitin heille ja kysyin, oliko heillä oireita. Siihen en ollut varautunut, että monen heteroksi luulemani ystävän homous selvisi minulle samalla tavalla kuin heidän vanhemmilleenkin, sairaalassa.

Kadonnut isä ja muuta tuttua

John Irvingin omasta elämästä voisi tulla tylsempi teos kuin Irving-romaanit ovat, mutta vakavaa siitä ei tulisi. John on todennut, että hänen käsissään raskaatkin asiat kääntyvät koomisiksi. Omaelämäkerrassa olisi myös monta tuttua käännettä – kuten uutuusromaanin 13-vuotiaan Billyn ihastus yli kolmekymppiseen kirjastonhoitajaan.

– Fantasioin koko teini-ikäni kaverien isosiskoista tai äideistä. Mitään ei tapahtunut, mutta veto vanhempiin naisiin oli vahva, kunnes 19-vuotiaana rakastuin ensimmäiseen oikeaan tyttöystävääni.

Mies kiistää silti kirjoittavansa liiaksi oman elämänsä pohjalta.

– Näen romaanin mielessäni melkein heti kokonaan. Tiedän keskeiset henkilöt ja käänteet ensimmäisten kymmenen minuutin aikana. Kun noin vuoden tai parin päästä alan lisätä yksityiskohtia, ammennan omasta elämästäni.

Sieltä on ammennettu kirjailija-päähenkilöitä, pari painijaa ja muutama kadonnut isä. John ei koskaan tavannut isäänsä: tämä oli kotona kielletty puheenaihe, joka häilyi Johnin mielessä välillä sankarina, välillä hirviönä. Vuonna 2001 Johniin otti yhteyttä mies, joka kertoi olevansa hänen velipuolensa. Isä John Blunt oli kuollut viisi vuotta sitten. Ilmeisesti hän olisi halunnut pitää yhteyttä myös vanhimpaan poikaansa, mutta Johnin äiti oli estänyt tapaamisen.

– Totta kai olin surullinen, etten koskaan tavannut isääni. Toisaalta olen iloinen, että olen saanut tutustua neljään sisarukseeni, jotka pitivät isää hyvänä ja rakastavana miehenä, John on sanonut.

John itse on kolmen pojan isä. Nuorin Everett on 21-vuotias opiskelija, Brendan ja Colin ensimmäisestä avioliitosta jo yli nelikymppisiä, perheellisiä miehiä. Isän rooli on ollut kirjailijalle rakas ja myös hyödyllinen: lähettyvillä on ollut eläviä malleja siitä, millaista on olla vaikka 9-vuotias, 15-vuotias tai 18-vuotias poika.

– Lapset ja lapsenlapset myös muistuttavat siitä, mitä eniten pelkää: että rakkaille ihmisille kävisi jotain. Enemmän minä kirjoitan peloistani kuin siitä, mitä on oikeasti tapahtunut. Olen elänyt suurimman osan elämästäni kuvitellen pahinta mahdollista.

Muu kritiikki ei Johnia haittaa, kunhan kirjaa ei haukuta tylsäksi. Koko haastattelu Me Naisten numerossa 19/2013.

Lue myös: John Irvingin uusin vaatii lukijalta kärsivällisyyttä

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla