”Me olemme pieniä vahvoja naisia”, Kaisa sanoo ja kaappaa Jennyn kainaloonsa. Kuvat: Mikko Nikkinen
”Me olemme pieniä vahvoja naisia”, Kaisa sanoo ja kaappaa Jennyn kainaloonsa. Kuvat: Mikko Nikkinen

Jenny Jäppinen menetti äitinsä ja Kaisa Juntunen pikkusiskonsa Imatran kolmoissurmassa joulukuussa. He haluavat, että uhrit muistetaan.

Aamulenkillä Jenny Jäppinen, 28, huomasi, että viimeisetkin hautakynttilät ovat hävinneet ravintola Vuoksenvahdin edustalta Imatran keskustan kävelykadulta. Hyvä, hän ajatteli. Paikan stigman pitää hälvetä.

Kynttilämeri syöpyi monien mieliin uutiskuvista, jotka kertoivat joulukuun alussa Imatran kolmoissurmasta. Kauheasta yöstä muistuttavat kynttilät joutivat Jennyn mielestä jo mennä, mutta uhreja hän ei unoda koskaan. Hän menetti samalla kertaa kaksi itselleen hyvin läheistä naista: Tiina-äitinsä ja äidin Anne-serkun.

Välillä Jenny melkein unohtaa, ettei äitiä ja Annea enää ole. Niin epätodelta kaikki tuntuu. Kuusi viikkoa surman jälkeen tapahtumapaikalla järjestettiin Yhdessä eteenpäin -muistotilaisuus, johon Jennykin osallistui noin kuudensadan imatralaisen kanssa.

–Odotin koko ajan, milloin äiti tulee ja liittyy seuraamme. Jouduin hokemaan itselleni, että äiti on poissa, Jenny kertoo.

Kaisa Juntunen, 48, tietää, mistä Jenny puhuu. Hänellekin tulee usein mieleen, että ”tämä täytyy kertoa meidän Katrille”. Kaisan pikkusisko Katri kuoli Annen ja Tiinan kanssa 23-vuotiaan imatralaismiehen ampumiin luoteihin.

Väistää vai kohdata?

Tämän tiedämme uutisista: Paikallislehden toimittajat Katri Ikävalko, 36, ja Anne Vihavainen, 52, olivat olleet lauantaina 3. joulukuuta kollegoidensa kanssa teatteriretkellä Helsingissä. Kun bussi yhdentoista maissa palasi kotikaupunkiin, osa seurueesta päätti käydä vielä yksillä. Joukkoon liittyi myös Annen serkku Tiina Wilén-Jäppinen, 53, paikkakunnalla tuttu poliitikko ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja.

Kolmikko poistui ravintolasta puoliltaöin. Vain hetkeä aiemmin 23-vuotias mies oli pysäköinyt autonsa kävelykadulle Vuoksenvahdin eteen ja noussut siitä tarkoituksenaan tappaa. Uhrinsa ampuja valitsi täysin sattumanvaraisesti.

Jennystä ja Kaisasta on väärin, että yleensä vain murhaajien nimet jäävät ihmisten mieliin ja historiaan. Siksi Imatran ampumistragedian uhrien omaiset ovat perustaneet rakkaidensa nimiä kantavan yhdistyksen.

Ehkä uhrien nimet unohtuvat siksi, että rikosuhrien omaisten surua on Suomessa pidetty yksityisenä. Kaisa ja Jenny arvelevat, että tuskan väistäminen voi myös olla helpompaa kuin sen kohtaaminen silloin, kun on tapahtunut niin hirveitä, ettei sitä osaa edes kuvitella omalle kohdalle.

”Otan osaa -fraasikin on niin kömpelö. Voi sanoa vaikka kuten enoni, että perkeleen perkele.”

–Pelätään, että me omaiset olemme murentuneita eikä tiedetä, mitä meille pitäisi sanoa. Otan osaa -fraasikin on niin kömpelö. Voi sanoa vaikka kuten enoni, että ”perkeleen perkele”. Se oli oikein hyvä osanotto, Kaisa sanoo.

 



Mielettömyydelle mieli

Kaisa ja Jenny ovat päättäneet selvitä yhdessä.

–Nämä kaikki kolme naista elivät täysillä. He olivat niin mahtavia naisia, että heidän muistonsa on saatava elämään. On myös tarve antaa mielettömyydelle mieli. Ettei heidän kuolemansa olisi turha, Kaisa sanoo.

Valon Vuoksi – Annen, Katrin ja Tiinan muisto ry perustettiin edistämään mielenterveyttä. Tarkoitus on vaikuttaa päättäjiin sekä kerätä varoja tutkimukseen ja hoitoon. Lehtitietojen mukaan ampujan vanhemmat olivat yrittäneet hakea apua poikansa ongelmiin.

–Miksi sellainen jätkä kulki täysin valvomatta? Mitä voimme tehdä, ettei kenenkään tarvitsisi kokea tällaista tuskaa kuin meidän? Jenny kysyy.

Siskonsa menettänyt Kaisa: ”Miten niin eläväinen ihminen voi olla kuollut?”

”Viime aikoina olen katsellut paljon valokuvia. Yhdessä lempikuvassani olen 11-vuotias ja pitelen vastasyntynyttä Katria kesäkuussa 1980. Oli uskomattoman ihanaa, kun sai pitää omaa, kauan toivottua pikkusiskoa sylissä.

 


”Muistan senkin, kuinka Katri potki äidin mahassa. Tässä nostalgiaa kesältä 1980. 11-vuotias ja odotettu pikkusisko.”

 

Olimme paitsi siskoja myös työkavereita. Viimeinen yhteiskuva meistä on marraskuun lopulta. Työkaveri räpsäisi sen, kun vietimme Kaisan ja Katrin nimipäivää työpaikkamme Etelä-Saimaan kahvihuoneessa. Se kuva on nyt aarteeni.

Olimme niin läheisiä, että Katrin poissaolo näkyy kaikkialla. Töissä juon kahvia Katrin kupista ja käytän häneltä jääneitä vaaleanpunaisia sisäkenkiä. Ensin arastelin, mutta kun laitoin ne jalkaani, tuntuikin hyvältä.

Viimeisen kuvan Katri laittoi Facebookiin Helsingin Kansallisteatterista, jossa hän oli työkavereiden kanssa katsomassa Sumu-näytelmää. ”Isolla kirkolla kulttuurin äärellä”, Katri kirjoitti ryhmäkuvaan. Hän nauraa siinäkin.

 


”Katrin viimeinen ilta työkavereiden kanssa oli erityisen hilpeä.” Katrin vieressä Anne Vihavainen (toinen oikealta), yksi uhreista.

 

Monet mukana olleet ovat muistelleet, että tuo viimeinen ilta oli harvinaisen hilpeä. Sekin tuntuu lohduttomalta: miksi sen piti päättyä niin julmasti? Niitä iltoja olisi voinut olla vielä monia, monia lisää.

Olisin itsekin ollut mukana teatteriretkellä, jollen olisi ollut perheeni kanssa lomalla Teneriffalla.

En yleensä lue lomalla uutisia, mutta sunnuntaiaamuna 4. joulukuuta sanoin miehelleni ja tyttärelleni, että menkää te aamiaiselle edeltä, vilkaisen nopeasti nettiuutiset. Luin Imatran ampumisista ja laitoin äidilleni tekstarin: Kamalaa, mitä siellä tapahtuu, eihän ketään tuttuja?

Ajattelin, että ei tietenkään, mutta samalla mielessäni välähti myös, että tämä oli suunnilleen se ainoa ilta vuodesta, kun Katri oli ollut ulkona. Kolmen lapsen äiti kävi harvoin yöelämässä.

Kotona Imatralla äitini oli minuutti sitten saanut suruviestin ja vastasi: ”Katri”.

Rojahdin hotellihuoneen lattialle. Ensimmäinen ajatukseni oli, että täältä on päästävä äkkiä pois Katrin lasten luokse. Heistä pienin täytti juuri viisi.

”Kun tärisin hotellihuoneessa, mieleeni tuli, että elokuvissa tällaisissa tilanteissa juodaan konjakkia.”

Saimme paluulennon vasta seuraavalle päivälle. Kun tärisin hotellihuoneessa, mieleeni tuli, että elokuvissa tällaisissa tilanteissa juodaan konjakkia, ja käskin miestäni ostamaan konjakkia. Jälkikäteen olen tajunnut, että olisi pitänyt käydä lääkärissä. Lentomatkakin oli kauhea.

Kotona laitoin tunteet pauselle, jotta pystyin hoitamaan kaikki karmeat asiat, hautajaisjärjestelyt ja muut. Tein ja toimin. Katrin lasten takia yritettiin tehdä tavallisia juttuja, viedä joulukin läpi: koristeltiin kuusi, odotettiin pukkia, jahdattiin ulkona pokemoneja.

Vasta hautajaisten jälkeen olen uskaltanut ajatella Katria enemmän. Tuntuu, että kannan häntä mukanani ihan koko ajan, loppuelämäni. Suru on aaltoa. Toiset päivät ovat pahempia kuin toiset.

Päällisin puolin arki jatkuu, on palattu töihin ja kouluun. Samalla yritetään mennä eteenpäin yhdessä ja kukin omalla tavallaan.


”Katrilla oli tapana tulla iltavuoroon vähän aikaisemmin, että ehdimme vaihtaa kuulumiset. Kuva on viime aprillipäivältä. Onko tämä totta vai aprillia, Katri äimisteli, kun iltavuorolaiselle oli jätetty kakkua.”

Jos Katri olisi kuollut vaikka kolarissa, se olisi myös kamalaa, mutta helpompi selittää. En tiedä, pystyykö tätä koskaan käsittämään.

”Olen joutunut tekemään ihan tietoisen päätöksen, etten rupea katkeraksi.”

Olen tuntenut niin valtavaa raivoa ja vihaa, etten olisi uskonut pystyväni sellaista edes tuntemaan. Olen joutunut tekemään ihan tietoisen päätöksen, etten rupea katkeraksi.

Tuli myös hirveä turvattomuuden tunne. Säntäsin pakoon sydän jyskyttäen, kun koiraa ulkoiluttaessani näin miehen, jolla oli jotain pitkulaista selkärepussa. Varmaan sählymaila tai jokin soitin, mutta olin varma, että se ampuu.

Yhtenä päivänä löysin itseni purkamasta raivoa keittiöstä. Varjonyrkkeilin ja itkin, että tämä on niin v***n epäreilua.

Unettomina öinä yritän ajatella ihmisten hyvyyttä. Painajaisen keskellä lämmittää ihmisten valtava välittäminen. Meille tulvi kukkia, ystävät tulivat siivoamaan ja syöttämään, yllättävätkin ihmiset ovat halunneet muistaa. Se ajatus vie eteenpäin, että voittopuolisesti maailmassa on kuitenkin hyvyyttä. Jokaista ampujaa kohti on tuhat hyvää ihmistä.

”Olen päättänyt, että toteutan Katrin toiveet.”

Eniten suren lasten surua. Sydäntä särkee, kun ajattelen Katrin lapsia. He olisivat vielä tarvinneet äitiä. Sekin tuntuu niin riipaisevalta, ettei Katri näe heidän kasvavan. Onneksi tiedän, mitä hän olisi halunnut tehdä. Olen päättänyt, että toteutan ne toiveet.

Kun Katrin keskimmäinen täyttää loppuvuodesta kymmenen, ostamme isot irtokarkkisäkit ja katsomme Titanicin. Joku päivä mennään vielä Pariisiinkin. Katri rakasti Ranskaa.

Katri oli oikeasti harvinaisen eläväinen ihminen. Hän oikein pursusi sitä elämää ja näki kauneutta kaikkialla, otti esimerkiksi upeita luontokuvia. Katselimme niitä hautajaisissa ja soitimme Katrin lempisoittolistalta lattarimusiikkia.

Tuntuu epätodelliselta, että niin eläväinen ihminen voi olla kuollut.”

Äitinsä menettänyt Jenny: ”Äiti lähti niin kauniina”

”Voi hitsinpimpulat! Se oli yksi äitini lempifraaseja, jonka olen huomannut perineeni häneltä. Olen välillä ihan samanlainen kuin äitini. Monet sanovat, että kuulostankin ihan häneltä. Nuorempana se ärsytti, mutta nyt ajattelen, että jos olen lähellekään niin hyvä tyyppi kuin äiti, olen tehnyt asiat oikein. Tehtäväni on nyt muistuttaa äitiä, koska uskon, että läheiseni voivat saada siitä vähän lohtua. Äiti elää minussa.

”Tehtäväni on nyt muistuttaa äitiä, koska uskon, että läheiseni voivat saada siitä vähän lohtua.”

Teininä en ymmärtänyt, miksi äidin piti hakata käsillään tahtia, kun hän kuunteli musiikkia autossa. Nyt rummutan itse rattia samalla tavalla ja vedän täysillä, että Savanni nukahtaa iltapäivän kuumuuteen… Ultra Bra oli äidin suosikkeja, joita kuunneltiin, kun ajeltiin yhdessä vaikka Imatralta Lappeenrantaan shoppailemaan.

Kaiken surun keskellä olen pystynyt myös nauramaan kaikille äidin jutuille. Meillä oli ronski huumorintaju ja aina hauskaa yhdessä. Äiti oli myös paras ystäväni. En tajunnut sitä hänen eläessään, mutta hän tunsi minut tosi hyvin. Nyt on epävarma olo.

 


”Moottoripyöränsä äiti risti Kultu Kimallukseksi.” Tiina tunnettiin Imatralla kuntapolitiikasta. Ammatiltaan hän oli mittausesimies.

 

Viime kesänä äiti oli oikein elementissään, kun hän sai kunnian ajaa moottoripyörällään avauskierroksen Imatran ajoissa. Kawasakinsa äiti oli ristinyt Kultu Kimallukseksi. Kännykässäni on kuva, jossa pelleilemme, pullistelemme lihaksiamme äidin kanssa kesämökillä. Äiti oli niin ylpeä isoista epäkkäistään. Meidän mutsi oli sellainen skrode, että olisi pärjännyt Gladiaattoreissakin.

Viime vuosina äiti pääsi taas vauhtiin saatuaan polveensa tekonivelen. Hän intoili chia-siemenistä, lenkkeili, hoikistui ja iloitsi siitä, että pohkeet mahtuivat nahkasaappaiden varsiin. Äiti oikein loisti. Hän lähti niin kauniina.

Viimeinen keskustelumme tuntuu nyt ironiselta. Olimme käyneet katsomassa iskän äitiä, joka on hyvin huonossa kunnossa. Sanoin, että onneksi te ette iskän kanssa ole vielä pitkään aikaan tuossa tilanteessa. Äiti lupasi, että hän elää vanhaksi. Hän odotti myös malttamattomasti, että olisi päässyt mummottamaan. Hän ehti paapoa vain Lenni-koiraani, jonka kuolema viime keväänä oli hänelle kova pala.

Viimeinen kuvani äidistä on, kun hän nukkuu vieressäni etupenkillä ajaessamme mummon luota pois. Äiti oli väsynyt, koska oli ollut yövuorossa, ja otti torkut autossa ennen ystävänsä kanssa sopimaansa illanviettoa.

Pikkusiskoni piti hakea äiti kotiin silloin yöllä viimeistään kahdeltatoista, mutta äidin soittoa odotellessaan hän nukahti ja heräsi vasta kahden maissa. Sisko hätääntyi, kun kuuli, että keskustassa oli ammuttu eikä hän saanut äitiä kiinni.

Sisko oli yrittänyt soittaa yöllä minullekin. Kuuden maissa olin lähdössä töihin, kun hän soitti, ettei äiti ollut tullut kotiin. Ampumisjutun ohitin ajatellen, että se oli jokin mustasukkaisuusdraama tai huumevelkasotku. Äiti oli varmaankin jäänyt jonkun ystävänsä luokse yöksi.

Kun äiti ei sitten vastannut puhelimeensa, aloin soitella hälytyskeskukseen, sairaalaan ja tutuille. Kukaan ei tiennyt mitään. En osannut ajatella pahinta edes silloin, kun kummitätini soitti 8.40 ja pyysi tulemaan vanhempieni kotiin. Kysyin vain, onko äiti löytynyt, ja hän vastasi, että on. Kun näin pihassa poliisiauton, ajattelin, että jotain ikävää on tapahtunut, mutta äiti on olohuoneessa ja kaikki selviää.

”Sokissa minulla meni suoritusvaihde päälle.”

Sokissa minulla meni suoritusvaihde päälle. Yritin olla siskoni tukena ja rauhoitin puhelimessa iskää, joka oli risteilyllä. Soitin tapahtuneesta lähimmille sukulaisille ja perheystäville. Muutama sukulainen tuli huolehtimaan meistä. He keittivät meille aamupuuroa. Menin sellaiseen tilaan, että esitin poliiseille erikoisia juridisia kysymyksiä: Onko henkilö jo otettu kiinni? Miten esitutkinta? Koska käräjät pidetään? Tädiltäni kysyin, miten käy uuden kotini ja asuntolainani, jonka äiti ja iskä juuri takasivat.

Tunteitani kävin läpi vasta, kun menimme avomieheni kanssa myöhään illalla omaan kotiimme. Surussa auttavat avopuoliso, perhe, ystävät, sukulaiset, työkaverit ja terapeutit. Salilla heitin kuntopalloa seinään, soitatin Johanna Kurkelan Prinsessalle-kappaletta ja itkemällä itkin.

Lohtua tuo äidin valkoinen fleecepusakka, jota käytän aamuisin. Se on lämmin ja tuoksuu tutulta, Versacen hajuvedeltä, jota myös olen alkanut käyttää. Tuntuu, että äiti on lähellä ja halaa minua. Tunnen äidin myös aina, kun liikautan kättäni ja häneltä saamani hopeisen Kalevala-sormuksen sydän kilisee.

Heti tapahtuman jälkeen pelotti ruokakaupassakin. Oli kurkittava hyllyn takaa ennen kuin uskalsi astua käytävälle. Ne pelot ovat nyt jääneet, ainoastaan yöelämään meneminen tuntuu kynnykseltä. Vaikka on kulunut vasta pari kuukautta, moni asia on jo kirkastunut. Kuten se, että haluan rauhanturvaajaksi. Minulla on iso halu auttaa oman kykyni mukaan. Haluan auttaa, koska minua on autettu kriisin keskellä.

Olen päättänyt tatuoida käsivarteeni naarasleijonan. Äiti kulkee siinä mukanani ja seuraa elämääni. Äiti oli taistelija ja naarasleijona, joka kasvatti minusta ja siskostani vahvoja naisia. Korvissani kaikuu, kuinka äiti sanoisi, että elämän ja arjen on jatkuttava. Surra saa ja pitää, mutta elämää ei saa jättää elämättä. Eikä pelon saa antaa voittaa.

Hautajaisiin kirjoitin äidille kirjeen: Tanssi siellä pilven reunalla nahkasaappaissasi Tina Turnerin tahtiin ja lenkkeile Lenni-koiran kanssa auringonnousussa. Me pärjäämme täällä kyllä.”

– Idiootit ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, sanoo Italiassa asuva Ella Kanninen.

Helsingin Sanomat kertoi tammikuun alussa , että seksuaalista ahdistelua vastustava #metoo-kampanja sai Italiassa aikaan raivoisan vastareaktion (HS 1.1.). Artikkelin mukaan saapasmaassa ei ole tavatonta, että miehet kouraisevat tavatessa tuttavallisesti naispuolisia kavereitaan takapuolesta.

Italiassa viisitoista vuotta asunut juontaja Ella Kanninen, 43, ei tunnista nykyistä kotimaataan kuvauksesta.

"En näe tässä asiassa kulttuurieroja."

– Huono käytös, kuten toiseen ihmiseen käsiksi käyminen, on yhtä huonoa niin Italiassa kuin kaikkialla muuallakin. Seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä ja kiusaamista, joka on kaikissa muodoissaan tuomittavaa. En näe tässä asiassa kulttuurieroja, Ella sanoo.

Italialainen kulttuuri on toki suomalaista kehollisempaa. Lämmin ilmasto mahdollistaa kevyen vaatetuksen, hyvältä näyttäminen ja pikku flirtti ovat tärkeää.

Ellasta ne eivät täytä ahdistelun määritelmää. 

– Ystäväpiirini Italiassa on laaja, tunnen naisia leipomotyöntekijöistä tv-toimittajiin. Olemme keskustelleet tästä aiheesta paljon. Yhdelläkään meistä ei ole miespuolisia tuttuja, jotka tervehtisivät käymällä luvatta kiinni. Se olisi yhtä tökeröä Italiassa kuin Suomessakin, Ella toteaa. 

– Poskisuudelmat sen sijaan kuuluvat asiaan niin miesten kuin naistenkin välillä. Samoin toisen ulkonäöstä heitetyt kohteliaisuudet tai viheltely kadulla, kun viehättävä nainen kulkee ohi. Ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vallankäyttö ja törkeä ahdistelu, juontaja korostaa.

"Hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni."

Käsi polvella

Italiassa tv-alan töitä monta vuotta tehnyt Ella muistaa omalta uraltaan vain yhden arveluttavan tapahtuman.

– Kymmenisen vuotta sitten olin lounaalla miespuolisen tv-pomon kanssa. Lounaan lopuksi hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni. Tartuin siihen, siirsin sen hänen omalle polvelleen ja totesin, että minulla on poikaystävä. Asiaan ei palattu, eikä torjuminen vaikuttanut töihini millään lailla, Ella kertoo.

– Tämä olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin. Idiootit, jotka eivät kunnioita toisten ihmisten koskemattomuutta tai reviiriä, ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, Ella toteaa.

"Aloimme ystäväni kanssa karjua niin, että heppu säikähti."

Reippaalla otteella

Lisäksi Ellalle on eri puolilla Eurooppaa metrossa ja busseissa sattunut tilanteita, joissa joku on hivuttautunut ruuhkan varjolla vaivihkaa selvästi liian lähelle aivan takapuolen taakse ”hinkuttamaan”.

– Paras suhtautumistapa on kääntyä ympäri, katsoa tyyppiä silmiin ja kysyä napakasti: Mitä luulet tekeväsi? Se yleensä auttaa, oltiinpa missä tahansa. Varpaille tallominen on myös hyvä keino, Ella nauraa.

– Joskus on käynyt niinkin, että kyseessä on todella ollut viaton kanssamatkustaja, joka pelästyy silminnähden reaktiotani. Silloin ei auta kuin pahoitella. 

Italiassa viettämiensä vuosien aikana Ella on huomannut, että tasa-arvo etenee koko ajan. Naisen asemasta ja esimerkiksi perheväkivallasta puhutaan paljon, samoin miesten ja naisten palkkaeroista.

– Suomea ja Pohjoismaita pidetään Italiassa tasa-arvon mallimaina, Ella Kanninen sanoo.

 

Putous-tähti Kiti Kokkonen ja 10 vuotta nuorempi sisko Pauliina Virta ovat kummakin bonusäitejä, eikä heillä kummallakaan ole biologisia lapsia. – Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Se ei ollut mikään onnenpäivä. Kun näyttelijä Titta Jokinen otti hieman alle kymmenvuotiasta Kiti Kokkosta kädestä ja asetti tämän kämmenen vatsakummulleen kertoakseen, että Kitistä tulee isosisko, Kiti ryntäsi vessaan lukkojen taakse itkemään. Ainakin näin Kitille on kerrottu, totuutta hän ei itse tarkalleen muista.

Sen Kiti kuitenkin muistaa, että tieto pikkusiskon syntymästä tavoitti hänet tanhuharjoituksissa. Kiti lähti treeneistä hymyssä suin ja kirjoitti kotonaan päiväkirjaansa sanat: ”Olen saanut pikkusiskon.” Se jäi lopulta kirjan ainoaksi lauseeksi.

Nyt Kiti, 43, ja Pauliina Virta, 33, hassuttelevat ja repeilevät tuon tuosta kovaääniseen nauruun, Kiti vielä aavistuksen Pauliinaa kovempaan. Siskosten olemuksessa on jotain ihan samaa ja jotain täysin erilaista. Pauliina on hillitty, hallittu, pitkä blondi, Kiti puolestaan rönsyilevä, riehakas, 150-senttinen punapää.

”Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi.”

Myös naisten vierekkäiset työhuoneet Suomen Komediateatterin toimistolla kuvastavat sisarusten eroja. Taiteellisen johtajan Kitin työhuoneen matto on kulunut ja mytyssä, papereita lojuu ympäriinsä vinksin vonksin. Pahvikuva Titta-äidistä Tarja Halosena vahtii Kitin huonetta. Lipunmyynnistä vastaavan Pauliinan työhuoneessa taas jokainen tavara on aseteltu niin jämptisti paikalleen, että niiden välit voisi tarkistaa viivaimella.

– Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi. Pauliina rakastaa Excel-taulukoita, minä askartelua. Olemme aikaansaavia, mutta eri osa-alueilla: Pauliina tykkää urheilusta, minä virkkaan, Kiti kuvailee.

– Minä rentoudun liikkumalla, Kiti askartelemalla ja hoitamalla puutarhaa. Hänellä on jäätävän hyvät kädentaidot. En ymmärrä, miten hän jaksaa puuhata käsillään illasta toiseen, Pauliina jatkaa.

Nämä erot sisarusten välillä ovat kuitenkin vain ulkokuorta. Henkisesti he ovat samalla viivalla.

– Kiti on sielunsisareni. Hänelle voin puhua aina kaikesta, Pauliina kehaisee.

– Pauliinan kanssa voin olla täysin oma itseni. Hän on yksi harvoista, joille voin kertoa ihan rehellisesti, miltä minusta tuntuu, Kiti peesaa.

Viime aikoina Pauliina on sparrannut Kitiä myös Komediateatterin ulkopuolella, sillä Kiti on uusi Putous-näyttelijä. Pauliinalla on vahva luotto siihen, että Kiti tulee olemaan suorissa lähetyksissä tosi hyvä.

– Minun silmissäni Kiti oli luonnollinen valinta ohjelmaan. Ihailen hänen itseironiakykyään, siitä syntyy hauskin huumori.

Sama äiti, eri isät

Kitillä ja Pauliinalla on sama äiti mutta eri isät. He eivät kasvaneet lapsena samassa kodissa.

Kun Kiti oli 3,5-vuotias, äiti Titta ja leffaohjaaja-isä Ere Kokkonen erosivat. Kiti jäi asumaan isänsä kanssa. Silloin ratkaisua pidettiin erikoisena.

– Minusta tuntui tosi luonnolliselta, että jäin isälleni. Uskon, että asiat ovat menneet aikanaan ihan oikein, Kiti huomauttaa.

Pauliina syntyi Titalle ja muusikko Pauli Virralle, laulaja-näyttelijä Olavi Virran pojalle. Titta ja Pauli erosivat, kun Pauliina oli 3,5-vuotias, saman ikäinen kuin Kiti vanhempien erotessa. Pauliina jäi erossa asumaan äitinsä kanssa.

– En ole koskaan osannut tuntea kateutta siitä, että Pauliina on asunut äidin kanssa ja minä en. Meitä on aina kohdeltu samanarvoisesti. Äiti on ollut siinä jopa hysteerisen tarkka: kaupassa tavaroita tutkiessa hän selitti jo etukäteen, että tämän ostan sitten myös siskollesi, Kiti kertoo.

Lapsuudessaan Kiti muistaa hoivanneensa Pauliinaa ja vahtineensa tämän leikkejä Kaivopuiston rannassa. Yksi erityisen pelästyttävä muisto ahdistaa vieläkin. Pauliina oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun hän sai vahingossa jalalleen kiehuvaa vettä niin, että iho lähti.

– Se oli minulle hirveä tragedia. Hän joutui sen vuoksi sairaalaankin, Kiti kertoo.

– Hei, mä en muista, Pauliina kuittaa.

"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.
"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.

Rakkautta Kitin ja Pauliinan perheessä on aina osoitettu avoimesti pussailemalla, halailemalla ja kannustamalla. Toistensa isien kanssa he eivät juurikaan viettäneet aikaa, mutta äidin kanssa kolmistaan sitäkin enemmän.

– Kasvattajana äiti oli aika erikoinen ja spontaani. Saatoimme herätä keskellä yötä leipomaan kakun tai tekemään tonnikalapastaa. Ja jos ei aamulla jaksanut mennä kouluun, ei ollut aina ihan pakko, Kiti muistelee.

– Äidissä parasta on se, että hän ottaa kiinni, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja kun äiti alkaa heittää läppää, se on parasta ikinä. Meillä lähtee kikatus helposti laukalle: ensin sen aloittaa äiti, sitten Kiti, sitten minä alan nauraa heille, eikä siitä tule loppua, Pauliina virnistää.

Se, että suku on täynnä taiteilijoita, tuntuu Pauliinasta ihan normaalilta. Kitiä ihmisten kiinnostus perhettä kohtaan on sen sijaan välillä häirinnyt.

– Kiti on tarkempi yksityisestä tilastaan. Minusta taas tuntuu luonnolliselta, että äiti, isä ja koko suku ovat esillä, koska olen tottunut siihen pienestä pitäen. En koskaan mieti, katsooko joku meitä kadulla, Pauliina sanoo.

Etäisistä läheisiksi

Nuorempana Kiti ja Pauliina eivät olleet yhtä läheisiä kuin nykyään. Pauliina hurahti jo seitsemänvuotiaana täysillä hevosiin. Hänestä kasvoi kilpaesteratsastaja, joka kiersi kisoissa ympäri maailmaa.

– Olimme kyllä siskoksia, mutta emme sielunsiskoja. Yritin olla osa Pauliinan elämää, mutta ratsastuksen vuoksi hänellä oli omat menonsa ja kuvionsa. Toivoin, että olisit ollut avoimempi, sillä olisin halunnut kuulla sinusta enemmän ja päästä lähemmäs, Kiti sanoo Pauliinalle.

– Myös kymmenen vuoden ikäeromme varmaan vaikutti siihen, ettemme olleet kovin intensiivisesti tekemisissä. Elimme omaa elämäämme, emme yhteistä elämää. Kunnolla lähennyimme vasta aikuisina, Pauliina pohtii.

”Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli.”

Kun Pauliina lopetti 25-vuotiaana kilpaesteratsastuksen, siskosten välit alkoivat hiljalleen lämmetä. Erityisesti he tukeutuivat toisiinsa, kun molemmat menettivät isänsä. Ere menehtyi pitkän sairastelun päätteeksi vuonna 2008, Pauli vuonna 2011.

– Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli. Silloin tajusin, että ihan sama mitä hänelle sanon, en pysty täysin ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu, Pauliina myöntää.

– Mutta ei toista voi myöskään vaatia ymmärtämään. Meillä oli omanlaiset isäsuhteemme ja omat tapamme surra, Kiti sanoo.

Syvempi yhteys siskosten välille kehittyikin Pauliinan isän menehtymisen jälkeen.

– Kun isämme kuolivat, välillemme syntyi sanaton ymmärrys. Tiedämme ihan tasan tarkkaan, miltä tilanteeseen liittyvät tunteet tuntuvat ilman, että sitä tarvitsee sanoittaa toiselle, Pauliina miettii.

– On lohdullista jakaa kokemus siitä, miltä lopullisuus tuntuu, Kiti sanoo.

Uusperheen ilot ja haasteet

Kaikista eniten Kitiä ja Pauliinaa on lähentänyt nykyinen elämäntilanne uusperheessä, sillä he ovat molemmat bonusäitejä. Kiti on ollut kumppaninsa, muusikko Olavi Tikan tyttären Sofian elämässä seitsemän vuotta. Pauliina puolestaan on seurustellut puolitoista vuotta 6- ja 8-vuotiaiden lasten isän kanssa, ja he asuvat yhdessä.

– Viime aikoina olemme puhuneet Kitin kanssa enemmän kuin koskaan. Hän on ollut tässä elämäntilanteessa minulle korvaamaton tuki. Jos ennen avauduin elämästäni 10 prosenttia, nyt puhun siitä Kitille 100-prosenttisesti, Pauliina iloitsee.

– Bonusäitiys on ihanaa, mutta ei helppoa. Onneksi minulla on ollut Kiti, joka on näyttänyt, millaista se on. Kitin antaman esimerkin vuoksi olen pystynyt olemaan suhteessani järkevä aikuinen.

Kiti suoristaa ryhtinsä ja köhäisee tyytyväisyyden merkiksi.

– Uskon, että Pauliina on nopeammin löytänyt paikkansa bonusäitinä, koska hän on osannut olla itsekkäämpi. Itse mielistelin sekä kumppaniani, lapsen äitiä että lasta, koska halusin, että minut hyväksytään. Pelkäsin konflikteja ja tunsin oloni ulkopuoliseksi, vaikka en sitä oikeastaan edes ollut.

"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.
"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.

Erityisesti Kiti kipuili pohtiessaan, voiko hän sanoa olevansa Sofian vanhempi. Kiti tunsi olevansa aina vähän sivussa: vaikka hän oli mukana neuvolatapaamisissa, terveydenhoitaja ei katsonut silmiin.

– Vaikeinta uusperheydessä on ollut tuntea itsensä tasavertaiseksi vanhempana. Aikanaan mietin, pitäisikö minun kokonaan lakata yrittämästä olla vanhempi ja vetäytyä taka-alalle, Kiti sanoo.

– Minäkin huomasin heti suhteeni alussa, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: olla joko isän tyttöystävä ja lasten kaveri tai sitten kunnolla vanhempi. Päätin, että haluan rakastaa lapsia täysillä. En olisi osannut olla vähempää, Pauliina kuvailee.

Kiti näyttää työhuoneensa seinällä roikkuvaa Sofian tekemää piirustusta. Siinä on meri, vihreä lisko ja teksti: ”Mä oon valmis rakastamaan sua.” Sitä katsellessa Kitin silmäkulma kostuu ja Pauliinakin herkistyy.

– Minulle isoin työ on ollut ymmärtää se, että vaikkeivät lapset ole biologisia, he ovat silti minun lapsiani. Rakastan heitä tosi paljon, Pauliina sanoo.

Lapsettomuus kirpaisi

Kiti olisi halunnut omia biologisia lapsia, mutta ei ole niitä koskaan saanut. Enää se ei ole mahdollistakaan, sillä hiljattain häneltä poistettiin kohtu terveydellisten syiden vuoksi.

– Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi. Se asia minun on pitänyt sisimmässäni työstää. Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Erityisesti lapsettomuus kirpaisi Kitin edellisessä parisuhteessa, sillä kummatkin olisivat halunneet yhteisen lapsen.

”Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi.” 

– Se oli tosi kova paikka. Mutta jos ihan rehellinen olen, en lopulta ole varma, onko minulla koskaan ollut kunnolla vauvakuumetta. Olenkin asian kanssa nykyään sinut. Ja onhan minulla lapsi, Sofia, hän on rikkaus, Kiti kiittelee.

– Aika näyttää, miten minun kohdallani käy. Mutta onneksi minullakin on ihan mielettömät bonuslapset, Pauliina sanoo.

Jos Kitin ja Pauliinan suhde lapsuudessa olikin äidillinen, tätä nykyä tilit ovat tasan. Tai no, edelleen Kitiä kyllä vaivaa jatkuvasti pieni huoli Pauliinasta. Eihän siskolle vain satu mitään pahaa?

– Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme. Oikeastaan vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä, että Pauliina on aikuinen ihminen, joka pärjää kyllä, Kiti sanoo.

Ja vaikka sisarukset ovat biologisesti puolikkaita, sillä ei ole heille merkitystä.

– Emme ajattele olevamme puolikkaita siskoksia. Tilanne on vähän sama kuin bonusäitiydessä: kun sisko tai lapset ovat siinä, he ovat siinä sataprosenttisesti. Henkisellä tasolla olemme yhtä.

Kiti Kokkonen

Syntyi 4.10.1974 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa, muusikko Olavi Tikan kanssa.

Äiti näyttelijä Titta Jokinen ja isä Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen.

Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja. Näytellyt mm. revyissä sekä Onneli ja Anneli -elokuvissa.

Uusi Putous-näyttelijä. Ohjelma alkaa MTV3:lla 20.1.

Pauliina Virta

Syntyi 23.10.1984 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa.

Äiti Titta Jokinen ja isä muusikko Pauli Virta, isoisä laulaja Olavi Virta.

Entinen kilpaesteratsastaja, työskentelee Suomen Komediateatterin lipunmyyntivastaavana ja ääninäyttelijänä.