Äidin hoitaminen, lapsen verensiirto ja työporukan matka Lappiin tekivät Meeri Roposta syntisen uskonnollisen yhteisön silmissä. Lähtö Jehovan todistajista tarkoitti lopulta eroa myös pienestä tyttärestä.

Turha tulla syyttelemään valehtelijaksi! Meeri Ropo, 57, heristää sormeaan kahvikupillisen yllä.

Valehtelijan leimaa Meeriin on yritetty iskeä siitä asti, kun hän lähti Jehovan todistajista 30 vuotta sitten.

Meeri uskoo saman toistuvan taas, kun järjestön toimintaa kriittisesti tutkiva kirja Vartiotornin varjossa ilmestyy tällä viikolla. Järjestö on tavannut kuitata valheiksi ne puheenvuorot, joissa eronneet ja erotetut ovat kertoneet kohtelustaan, karttamisesta ja läheisten hylkäämisestä.

– Niin käy takuulla nytkin, Meeri puuskahtaa turhautuneesti.

Aila Ruohon kirjoittamassa Vartiotornin varjossa -kirjassa ääneen pääsee 64 entistä Jehovan todistajaa, Meeri on heistä yksi. Tälle sirolle ja jämptille naiselle järjestön vaatimukset pienen tyttärensä hylkäämisestä ja välien katkaisemisesta omaan äitiin ovat totisinta totta.

– Olen tällainen tiikeriemo, jolla on kova pää ja pohjalainen sisu, Meeri kuvailee kipakkuuttaan.

– Joskus häpeilen kovapäisyyttäni, mutta on piirteestä ollut hyötyäkin. Tuskin olisin muuten jaksanut karttamisen ja painostuksen keskellä.

Karttaminen on käsite, josta entiset Jehovan todistajat ovat kertoneet, mutta jonka olemassaolon sellaisena yhteisö kiistää. Rajuimmillaan karttaminen tarkoittaa läheisen täydellistä hylkäämistä: vanhemmat ovat voineet ilmoittaa lahkosta eronneelle lapselleen, että heille tämä on yhtä kuin kuollut.

Kun Meeri näki karttamista seurakunnassaan, hän alkoi kyseenalaistaa koko uskoa. Syitä tuli muitakin.

– Olen kummastellut eniten sitä, miten ihmeessä tulin ylipäätään lähteneeksi mukaan koko touhuun.

Pikarakastuminen vei lahkoon

Meeri oli silloin parikymppinen vaasalainen. Isän tyttö, joka oli nelivuotiaana menettänyt isänsä liikenneonnettomuudessa ja jäänyt äitinsä ja velipuolen kanssa kolmisin.

– Suhde äitiin oli aina vähän kiikun kaakun. Ilman isää tunsin olevani kuin puolikas. Nuorena kaipasin läheisiä ystäviä.

Kirjeenvaihtoilmoituksella Meeri tutustui rovaniemeläiseen mieheen, jonka herkkyys ja terveysongelmat herättivät hänessä myötätuntoa. Jouluna mies tuli käymään Vaasassa, sitten Meeri matkusti Rovaniemelle.

– Matkalla menimme kihloihin ja huhtikuussa jo avioon. Kaikki tapahtui puolen vuoden sisään. Nyt sellainen vauhti tuntuu, että huh huh, ihan kuin olisin toiminut mielenhäiriössä.

Mutta nuori Meeri oli jo pitkään etsinyt henkistä kotia ja suuntaa elämälleen. Hän haaveili lapsista ja näki miehessä hyvän isäehdokkaan.

Miehen kuuluminen Jehovan todistajiin tuli Meerille ensin yllätyksenä, järkyttikin vähän, mutta yhteisö vaikutti sydämelliseltä. Meerin lapsuudessa Jumala ja Raamattu olivat tulleet tutuiksi lähinnä kirkon kerhoissa.

– Ensin minuun suhtauduttiin viileästi, mutta kun seurakunnassa huomattiin, että olin kiinnostunut tutkimaan uskontoa, asenne muuttui. Ihmiset olivat ihania, ja pääsin osaksi tiivistä yhteisöä. Se tuntui turvalliselta, Meeri muistelee.

– Silloin katselin kaikkea vaaleanpunaisten lasien läpi. Myöhemmin tajusin, että yhteisö näki minussa vain uuden käännytettävän. Koin karvaasti, miten ulkokultaista ystävyys oli ollut.

Epäilyksen siemen

Meeri tuli raskaaksi pian häiden jälkeen ja sai hartaasti toivomansa perheen. Tyttären syntymä muokkasi arkea, mutta vähintään yhtä paljon sen kulkua saneli seurakunta. Tiistaisin ohjelmassa oli kirjan tutkiskelua, torstaisin teokraattinen koulu ja sunnuntaisiin tutkittiin Vartiotornia.

– Niinä päivinä ei voinut olla muuta menoa, eikä sairastuminen tai työ ollut syy jäädä pois. Jaoin lehtiä aamuisin, työskentelin ompelijana ja minulla oli pieni lapsi, ei siinä ehtinyt oikein edes nukkua.

Meerin piti myös tehdä ovelta ovelle -työtä.

– Siihen minulla oli hirveä kynnys, ja sanan jakaminen tuntui tyrkyttämiseltä. Tunsin jatkuvasti riittämättömyyttä.

Ennen kastetta Meeri oli harjoittanut uskonnon tutkiskelua kaksi vuotta. Hän oli 24-vuotias ja odotti, että kastetta seuraisi ihana vapauden tunne. Meeri ja 80 muuta upotettiin vuorollaan pinnan alle uimahallin altaassa.

– Ehkä epäilyksen siemen minussa oli jo alkanut kasvaa. Kun kaste oli ohi, laitoin silmälasit takaisin päähäni ja ajattelin, että tässäkö tämä nyt oli.

Äitiä ei kuulu auttaa

Hengellisen kuherruskautensa jälkeen Meeri oli alkanut kaivata asioita entisestä elämästään ja nähdä epäkohtia uskonsa sanelemissa säännöissä. Kun äiti sairastui, Meeri nipisti aikaa uskontöistä tämän auttamiseen. Sitä ei katsottu hyvällä.

– Annettiin ymmärtää, ettei äitiä kuulunut auttaa, koska hän oli maailmallinen ihminen. Minun olisi pitänyt hylätä hänet.

Meeriä askarrutti moni asia. Lapselle ei saanut ostaa lahjoja eikä juhlia hänen syntymäpäiviään. Tytär tapasi vain todistajaperheiden lapsia eikä saanut itse löytää ystäviään. Nuoria ei kannustettu opiskelemaan tai toteuttamaan luovuuttaan.

– Lapsuudessani syntymäpäivät olivat ihania elämyksiä. Tyttäreltäni ne kiellettiin syntinä.

Jehovan todistajat ovat myös totaalikieltäytyjiä eivätkä suorita asevelvollisuutta. Kun Meeri ompelijana kutsuttiin paikkaamaan laskuvarjoja lennostoon, hän joutui kieltäytymään työstä.

– Silläkin kertaa seurakunnasta vastattiin, että päätös on toki omani, mutta tiesin, että siitä tulisi seuraamuksia, Meeri sanoo.

– Tunsin olevani pikkulapsi, jota vanhemmat pitivät talutusnuorassa. Kaikki meni hyvin, kun elin sääntöjen mukaan, mutta pienestäkin rikkeestä saattoi joutua puhutteluun. Vaikka jokaisen sanottiin tekevän päätöksensä itse, koin, että edessäni heilui henkinen pyövelin kirves.

Meeri kertoi tuntemuksistaan miehelleen, mutta ei saanut niille vastakaikua.

– Ei hän ymmärtänyt ajatuksiani. Vastasi vain, että omapahan on asiasi.

Jos Meeri jäi pois kokouksista, hänen menoistaan kyseltiin. Häntä painostivat sekä seurakunta että aviomies. Meeri oli onneton myös avioliitossaan. Ei hän ollut halunnut elämästään tällaista.

– Olimme menneet naimisiin liian nopeasti. Ajattelen silti, että tyttäreni sai hyvän isän. Unohdin vain, että minunkin olisi pitänyt tulla toimeen hänen kanssaan.

Lopullinen nöyryytys

Tyttären joutuminen leikkaukseen oli Meerille viimeinen niitti. Lähisukulainen vetosi uskontoon ja kielsi lääkäreitä tekemästä lapselle verensiirtoa. Tulistunut Meeri soitti sairaalaan ja kumosi kiellon.

– Olin raivoissani. Miten yksikään uskonto voisi olla tärkeämpi kuin lapseni henki?

Kun teko kantautui seurakunnan vanhimpien tietoon, Meeri kutsuttiin oikeusneuvoston eteen.

– Puhuttelu on kuin tuomioistuin. Neljä kuulustelijaa uteli intiimejä asioita yksityiselämästäni.

Meerin synneiksi laskettiin maailmallisen äitinsä hoivaaminen, verensiirron salliminen tyttärelleen sekä työporukan matka Lappiin.

– Tivattiin, olinko pettänyt miestäni matkalla. Oli totta, ettei avioliittomme enää ollut vain kahden ihmisen välinen kuvio, mutta oli nöyryyttävää, että minua epäiltiin pettäjäksi. Lopulta jopa tivattiin, olinko varma, että aviomieheni ylipäätään oli tyttäreni isä.

Pikkuruinen nainen nousi tuoliltaan, nappasi kassinsa ja oikaisi ryhtinsä.

– Sanoin vain, että hyvästi, minulle riitti. Sillä hetkellä otin takaisin päätäntävallan omaan elämääni. En ole koskaan tuntenut niin valtavaa vapaudentunnetta kuin kävellessäni valtakunnansalista ulos raittiiseen ilmaan, Meeri muistelee ja yhä melkein hengästyy.

– Tänäkään päivänä en tiedä, onko minut erotettu vai katsotaanko minun eronneen itse. En koskaan palannut takaisin.

Hyvästit lapsen parhaaksi

Vapaudenpuuska sai pian seuraa kauhusta: Mitä tästä kaikesta koituisi perheelle? Päättyisikö avioliitto tähän?

– Mietin, pitäisikö minun paeta ja viedä tyttäreni turvaan. Pelkäsin riitoja, ja tuntui itsekkäältä riistää lapselta koko hänen sukunsa.

Puoliso oli pettynyt, mutta valmis jatkamaan avioliittoa. Mutta Meeri tiesi, millaista arjesta tulisi, jos hän jäisi.

– Aina uskonveljien käydessä minun olisi pitänyt pysytellä eri huoneessa. En suostunut piilottelemaan omassa kodissani. Olisin parempi äiti, kun en läsnäolollani aiheuttaisi paineita perheelle.

Lopulta mies taipui eroon, ja Meeri muutti yksin Kemiin.

– Ihmiset, jotka vielä äsken olivat esittäneet ystäviäni, käänsivät minulle selkänsä. Tutut eivät tervehtineet. Jotkut soittivat perääni ja painostivat palaamaan.

Aluksi Meerin ei annettu tavata tytärtään. Tapaamisia järjestyi vasta, kun Meeri vei kiistan oikeuteen. Tytär oli eron aikaan kuusivuotias.

– Hän oli riittävän vanha, että hänenkin tahtoaan kuunneltiin. Likka oli sanonut lastensuojelun virkailijalle, että haluaa nähdä äitiään. Vasta sitten asiat nytkähtivät eteenpäin.

Tapaamiset harvenivat, kun Meeri muutti töihin Norjaan, sitten Ruotsiin, välillä Helsinkiin ja lopulta Kouvolaan, jossa hän asuu edelleen.

– Välimatka, koulu ja uskonto sanelivat, milloin saimme tavata. Jouluisin hän ei saanut olla luonani, koska todistajat eivät vietä joulua ja meillä sitä vietettiin. Ikävöin lastani niin.

 

 

 


 

Etä-äidin syyllisyys

Meeri hukutti ajatukset työhön. Häntä lohdutti, että tyttären isä meni pian uusiin naimisiin. Tytär sai kaverikseen siskopuolen.

Meeri haki iloa uusista ystävistä, kävi elokuvissa ja istuskeli ravintoloissa ensi kertaa pelkäämättä, näkisikö joku.

– Aloin saada itsetuntoni ja arvostukseni takaisin. Oli kohottava kokemus, kun jatkuva syyllistäminen ja riittämättömyyden tunne jäivät pois. Kannoin taas itse vastuun itsestäni.

Kouvolasta löytyi nykyinen puoliso. Meeri seurusteli miehen kanssa kaksi vuotta ennen kuin rohkeni naimisiin.

Karttamisenkin keskelläkin Meeri sanoo olleensa onnellisessa asemassa. Hän säilytti yhteyden äitiinsä, ja edes jonkinlaisen linkin tyttäreensä. Hänellä oli ammatti ja kokemusta lahkon ulkopuolisesta maailmasta. Toista on niillä, jotka ovat kasvaneet todistajuuteen. Sellainen oli Meerin tytär.

Jehovan todistajat sitoutuvat uskoonsa aikuiskasteessa. Meerin tytär sai kasteen 11-vuotiaana.

– Minusta sen ikäinen ei ole aikuinen, Meeri puhisee.

– Yritin aina sanoa tyttärelleni, että muista ajatella omilla aivoillasi. Ymmärrän kuitenkin, ettei hän olisi voinut sukunsa painostukselle mitään.

Kun tytär oli lapsi, Meeri ei kyseenalaistanut tämän uskoa. Hän ei halunnut aiheuttaa tyttärelleen lisää paineita.

– Oma äitisuhteeni ei ollut häävi, ja vannoin, että itse yrittäisin olla äitinä parempi. Mietin usein, miten tyttöä kohdeltiin lähtöni takia.

Meeri muistaa, ettei tytär koskaan valittanut. Vasta aikuisena tämä on kertonut nuoruudestaan.

– Hänelle oli alleviivattu, ettei kotiasioista puhuta äidille. Olen vasta pikkuhiljaa saanut tietää, millaisen lapsuuden tyttäreni eli. Olen kantanut hirveää syyllisyyttä siitä, etten voinut puuttua hänen kohteluunsa tiukemmin.

Meerin tytär meni naimisiin 18-vuotiaana. Puoliso oli löytynyt lahkon ulkopuolelta ja oli tukena, kun tyttö alkoi kyseenalaistaa uskoaan. Hän erosi todistajista samassa iässä kuin äitinsäkin, 27-vuotiaana.

– Suhteemme on muuttunut läheisemmäksi ja kaverillisemmaksi. Voimme puhua toisillemme pelkäämättä, että kumpikaan syyllistäisi toista, Meeri kuvailee.

– Olen niin helpottunut, että sain hänet lopulta hengissä takaisin. Muistutan tytärtäni jatkuvasti, että olen aina hänen puolellaan. En tuomitse häntä mistään.

Tämä vai ikuinen elämä?

Viime kesänä Meeri teki reissun Tallinnaan. Sattumalta paikalle osui tyttären lähisukulainen perheineen. Tutut kävelivät toistensa ohitse tervehtimättä.

– Sellaisina hetkinä maailma tuntuu kaatuvan päälle. Karttaminen tuntuu pahalta erityisesti tyttären vuoksi. Näen, miten yksin hänet on jätetty.

Sekä äiti että tytär ovat saaneet tukea Uskontojen uhrit -yhdistyksestä sekä vertaistukiryhmistä. Niissä tärkeintä on oivallus siitä, ettei ole kokemustensa kanssa yksin.

– Aluksi minussa heräsi vanha viha, jota olin tuntenut lahkoa kohtaan. Yhteiset keskustelut auttoivat käsittelemään sitä. Nyt olen vapaa ja osaan arvostaa sitä.

Jumalaan Meeri uskoo edelleen.

– Kyllä se varmaan on sama Jumala, johon uskoin silloinkin, mutta Raamattua tutkin eri tavalla. Vieläkään en ole löytänyt sieltä kohtaa, jossa käsketään karttamaan niitä, jotka uskovat toisin, hän pohtii.

– Lähtiessäni lahkosta saatoin luopua mahdollisuudesta ikuiseen elämään, mutta tunnen, etten menettänyt mitään. Sain tilalle paremman elämän. Elän sitä tässä ja nyt, enkä sitten joskus ikuisessa paratiisissa.

Lue lisää:

Kristiina Komulainen jätti Jehovan todistajat

Tämän hetken kuumin huippumalli on Jehovan todistaja: En suostu alastonkuviin

Jehovan todistajat

  • Suomen kolmanneksi suurin uskonnollinen yhteisö evankelisluterilaisen ja ortodoksisen kirkon jälkeen. Noin 19 000 aktiivista jäsentä. Yhteisöä johdetaan Yhdysvalloista.
  • Puhuvat yhteisöstään meikäläisinä ja lahkon ulkopuolisista maailmallisina.
  • Jehovan todistajat odottavat Harmagedonia eli sotaa, jossa Jeesus enkeleineen tuhoaa maailmasta ne, jotka eivät ole todistajia.
  • Järjestö julkaisee Vartiotorni-lehteä.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.