Selma (vas.) ei tuntenut Paulaa ennen elokuvaprojektia. ”Paulassa on sopivasti huumoria ja anarkiaa.” Työparista on tullut myös ystävykset.
Selma (vas.) ei tuntenut Paulaa ennen elokuvaprojektia. ”Paulassa on sopivasti huumoria ja anarkiaa.” Työparista on tullut myös ystävykset.

Näyttelijä, muusikko Paula Vesala ja­ohjaaja, käsikirjoittaja Selma Vilhunen kasvoivat ilman biologista isää. Koko elämän kestäneen ­etsiskelyn ja kaipuun tilalle on löytynyt rauha.

Kun Selma Vilhunen, 39, kertoo hymyillen olevansa suuri Vesala­-fani, hänen vieressään Paula Vesala, 34, repeää rempseään nauruun.

– Ja minä olen suuri Selma Vilhus -fani, hän virnistää.

PMMP:stä tunnettu ja juuri ensimmäisen soololevynsä julkaissut Paula loistaa yhtenä tämän hetken suosituimmista suomalaismuusikoista. Vuonna 2014 Oscar-ehdokkuuden pokannut Selma on Suomen elokuvantekijöiden kärkeä.

Kaksi vuotta sitten Paula ja Selma alkoivat tehdä yhdessä elokuvaa Tyttö nimeltä Varpu. Käsikirjoitus ja ohjaus ovat Selman taidonnäytteitä, Paula esittää yhtä elokuvan pääosista. Kun kaksikon yhteistyö alkoi, he pitivät toisiaan eritoten työkavereina.

– Nyt kollegasuhteemme on muuttumassa ystävyydeksi. Olemme orastavia ystäviä, he kiteyttävät.

Kaksikkoa yhdistävät elokuvaprojektin ja kaveruuden lisäksi elämän tummat sävyt. He ovat kumpikin kasvaneet ilman biologista isäänsä. Paulan isä kuoli ennen tyttärensä syntymää. Selman isä teki itsemurhan, kun Selma oli vasta vauva.

Kortit ilman osoitteita

Syyskuussa ilmestyvässä elokuvassa isättömyys nousee tärkeäksi teemaksi. Selman 10 vuotta kypsyttelemä tarina kertoo 12-vuotiaasta Varpusta, joka on kasvanut ilman toista vanhempaa. Varpu yrittää turhaan saada äidiltään vastauksia isästä.

”Veljeni kanssa yritimme parittaa äitiä ambulanssikuskille.”

Paulan ja Selman lapsuudessa näin ei ollut. Selma sai kuulla isänsä menehtymisestä jo taaperona.

– Sain konkreettista tietoa vain vähän, mutta ei isää salassa pidetty. Lapsuuteni oli onnellista aikaa. Minulla oli turvallinen äiti, Selma kertoo.

Myös Vesaloiden perheessä isästä sai puhua.

– Isä ei koskaan ollut tabu.

Paula tottui isättömyyteensä asiana, jota ei tarvinnut hyssytellä. Pikkulapsen oli kuitenkin vaikea muodostaa käsitystä isästä.

– Ihan pienenä ajattelin, että melkein kuka tahansa voisi ryhtyä meille isäksi. Veljieni kanssa yritimme kerran parittaa äitiä ambulanssikuskille. Selitimme, että tule meille, äitimme olisi kovin simpsakka henkilö sinulle, Paula kertoo.

– Aikuisesta käytöksemme varmaan vaikutti siltä, että kaipasimme kovasti isää. En kuitenkaan muista kaipuun olleen kovin sentimentaalista. Lähinnä ajattelin, että jos muillakin heiluu kotona joku Reiska, miksei meilläkin. En ymmärtänyt, että isä on ollut tietty henkilö.

Pikkuhiljaa ymmärrys kasvoi.

– Aloin kaivata sitä tiettyä ihmistä, jota en ollut ikinä tavannut. En kaivannut isähahmoa, vaan juuri sitä nimenomaista henkilöä, joka olisi ollut kiva tuntea.

Kun Paula oli kouluikäinen, hänen äitinsä löysi uuden miehen ja meni naimisiin. Perhe kasvoi kahdella veljellä. Siinä vaiheessa hänelle alkoi hahmottua, ettei kukaan toinen pysty korvaamaan isää. Suhtautuminen omaan taustaan muuttui myös koulun takia: isättömyys erotti muista lapsista.

Jos kaverit kysyivät isästä, vastaaminen oli vaikeaa. Kun isänpäivän alla taiteiltiin onnittelukortteja, Paula osallistui puuhaan, vaikka kortilla ei ollut vastaanottajaa. Niin elokuvan Varpukin tekee. Selma puolestaan samastuu Varpun tapaan tarkkailla muiden perheiden elämää.

– Minäkin pohdin ja ihmettelin muita ulkopuolelta. Mietin, että tuollaistako meilläkin olisi, jos olisi tuollainen isä.

Muistikirjoja ja männynkäpy

Varpu etsii kuumeisesti isäänsä jo esiteininä. Paulalla ja Selmalla vaihe tuli eteen vasta myöhemmin.

Selma havahtui isän poissaoloon 21-vuotiaana. Hän näki ruotsalaiselokuvan, jossa keski-ikäinen mies saa äitinsä kuoltua käsiinsä pinon kirjeitä, jotka poissa ollut isä on lähettänyt pojalleen vuosien varrella.

”Olisin ollut iloinen tiedosta, söikö isä näkkileipää vai ei.”

– Se vaikutti minuun syvästi. Kun kävelin ulos elokuvateatterista, tunsin ensimmäistä kertaa surua siitä, että minulla ei ole isää.

Alkoi pitkä käsittelyprosessi. Tärkein lohtu olivat isästä kertovat muistot.

– Aloin kysellä isästä hänen vanhoilta kavereiltaan. Kaipasin mahdollisimman yksityiskohtaista tietoa. Ihan pienetkin jyvät saivat aikaan voimakkaan yhteenkuuluvuuden tunteen ja tuntuivat tärkeiltä, Selma kertoo.

– Olisin ollut iloinen tiedosta, söikö isä näkkileipää vai ei.

Salapoliisin työtä helpotti, että Selman isä oli kirjoittanut innokkaasti. Muistikirjoista ja kirjeistä Selma tunnisti samankaltaisuuksia. Myös yhtäläinen musiikkimaku iski silmään.

Paula yritti teini-iässä viritellä keskustelua isästään sukulaisten kanssa. Vastaukset olivat niukkoja.

– Nyt ymmärrän, mistä se johtui. Kerran mökkitalkoissa kysyin kummisedältä isästä ja minussa heräsi valtava tunnereaktio ja itku. Sellainen reaktio varmasti säikäyttää aikuisen, jolloin aihetta alkaa helposti varoa.

Asiaa pystyi käsittelemään myös ilman sanoja: isä konkretisoitui tavaroidensa kautta. Paula esimerkiksi sai isänsä opiskelukansion, joka paljasti tämän käsialan. Vajaan sullotun aarrekätkön piiput, rannekellot, t-paidat ja matkamuistoina tuotu männynkäpy tuottivat lisää tarinaa.

– Isällä oli iso ja tarkkaan harkittu kokoelma vinyylejä artisteilta ja kokoonpanoilta, jotka ovat edelleen relevantteja. Lapsena kuuntelin niitä jatkuvasti. Niistä muodostuu minun musiikillinen perintöni, Paula kertoo.

Vielä viime vuosinakin Paula on oppinut uutta isästään. Kun Paula Vain elämää -sarjassa kertoi isänsä kohtalosta, tämän vanhat opiskelukaverit ottivat Paulaan yhteyttä. He kertoivat hassuja tarinoita, kuinka isä oli laulanut äänekkäästi aina palatessaan juhlista kotiin. Lisäksi heillä oli valokuvia, ­joita Paula ei ollut aiemmin nähnyt.

– Oli erikoinen tunne lukea isän nuoruuden muistoja nyt, kun olen elänyt häntä vanhemmaksi. Pienet tarinat saattoivat tuntua kertojistaan mitättömiltä, mutta minulle ne olivat suuria juttuja.

Monenmoiset perheet

Kun kasvaa ilman perinteistä ydinperhettä, perhekäsitys muokkautuu moniulotteiseksi. Selma on luonut elokuvaansa laajan kirjon kohtaloita. Varpun oma, yhden äidin ja yhden tyttären perhe, on samaan aikaan lämmin ja turvaton. On myös onnellisia ja onnettomia ydinperheitä.

Paulalle ja Selmalle oma perhekuvio on todistanut, ettei ole yhtä oikeaa tapaa olla perhe.

– Kaikissa perheissä on säröjä ja rikkimenneitä kohtia. Niissä on surullisia ja ihania asioita. Silti ne kaikki ovat ihan hyviä.

Myös ajatus sukupuolirooleista on hälventynyt: isyyskin on liikkuva käsite.

– En ole varma, onko olemassa mitään absoluuttista isyyttä. Pääasia on, että ­lapsella on aikuisia elämässään. Ovatko he sitten miehiä tai naisia, ei ole väliä. Omassa tarinassani on ollut tärkeää löytää isä, mutta kaikille se ei ole oleellista, Selma pohtii.

– Mielestäni olemme ennen muuta ihmisiä. Naisissa ja miehissä on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä.

”Minua ei kiinnosta miehen ja naisen malli vaan vastuullinen, kiva vanhempi.”

Paula on samoilla linjoilla:

– Minua ei kiinnosta miehen ja naisen malli vaan vastuullinen, kiva vanhempi. That’s it.

Lapsuuden uusperhekuvio avasi Paulan silmät sille, ettei kokonainen perhe ole aina ruusunpunainen idylli. Hetken aikaa hän, äiti, isäpuoli ja neljä veljeä olivat kokonainen perhe. Isäpuoli kuitenkin menehtyi, kun Paula oli alle parikymppinen.

– Minulla on kokemus isähahmosta, vaikka loppu olikin onneton. Illuusioni täydellisestä ihanneihmisestä loppuivat siihen. Se karisti luulot, että joku taivaan lähettämä sankari voisi tulla ja kääntää kaiken toisin, Paula kertoo.

– Sain lapsesta seurata, miten isä­puoleni kamppaili alkoholismin kanssa ja menehtyi siihen. En halua sanoa hänestä rumasti, mutta surullinen tautihan se alkoholismi on.

Myöskään elokuvassa Varpun isä ei vastaa haavekuvia. Totuuden paljastuessa Varpu kuitenkin hyväksyy ihmisen ihmisenä. Niin Paulakin teki.

Hän ajattelee, ettei lapsuus välttämättä olisi ollut auvoisaa, vaikka isä olisi ollut läsnä.

– Elämä olisi todennäköisesti ollut ihan samanlaista kuin muilla, vaikka isäni ei olisi menehtynyt. Minulla on arkiset ajatukset siitä, mitä vanhemmuus on ja miten vanhemmat ovat läsnä.

– Tuskin meillä olisi syöty timantteja ja puhuttu runomitassa, vaikka isä olisi ollut lapsuudessani. Edesmennyttä ei voi ­glorifioida.

Unelmointia ja rohkeutta

Miten isättömyys sitten vaikuttaa ihmiseen? Siihen Paulan ja Selman on hankalaa tarjota vastausta.

– On vaikeaa erotella kaikkien elettyjen tapahtumien seasta, mikä on minkäkin asian aiheuttamaa, Selma kertoo.

Paulaa on joskus harmittanut se, että isättömyyden vaikutusta korostetaan.

– Kävin puhumassa asiasta jonkun tyypin kanssa, jolle maksetaan siitä, että se kuuntelee sun juttuja. Minua ärsytti valtavasti, kun hän lausahti, että ihmiset käsittelevät isäänsä niin ja näin, ja että minulla on siinä pelkkä aukko, Paula kertoo.

– En usko, että isättömyys vaikuttaa kaavamaisesti ihmisen persoonaan.

Ystävykset ajattelevat, että parhaimmillaan omaa taustaa voi pitää voimavarana.

– Elokuvassa isän kaipuu on niin iso, että se tekee Varpusta rohkean. On kaunis ajatus, että oma kaipaukseni olisi antanut kovan palon taiteen tekemiseeni. Ehkä se on antanut palon nähdä yli ilmeisen ja näkyvän, Selma kertoo.

Paulalla ja Selmalla on jo lapsesta saakka ollut vahva kyky kertoa tarinoita. ­Paula on kirjoittanut aina ja purkanut ajatuksiaan musiikin kautta. PMMP:n kappale Lautturi kertoo isän poismenosta.

Selma alkoi kirjoittaa tosissaan 16-vuotiaana. Uusi elokuva avaa hänen omia tunnetason kokemuksiaan isän kuolemasta.

– Kokemus ei ole ainakaan huonontanut mielikuvitusta, Paula naurahtaa ja Selma nyökkää.

– Kun harrastaa kaikilla elämänalueilla eskapistista unelmointia ja luo itselleen rinnakkaishistorioita, se vaikuttaa tarinankerrontaan. Se on varmasti lisännyt tarinankertojan väritystaitoja.

”Ei tarvita mitään traagista haavaa, jotta voi olla taiteilija.”

Kumpikaan ei usko, että alkuelämän tragedia olisi tehnyt heistä taiteilijoita.

– Vastustan sitä taiteen tekemiseen liittyvää myyttiä. Ei tarvita mitään traagista haavaa, jotta voi olla taiteilija. Henkilökohtaisia ongelmia ei ole välttämättä hyvä tuoda työyhteisöön puitavaksi, Paula kertoo.

– Romanttinen ajatus haavoittuneesta taiteilijasta edustaa kapeaa taidenäkemystä. Taiteilijan työn lähtökohta voi olla muuallakin kuin kipeissä kokemuksissa. Samaan aikaan on toki totta, että taide on keino kertoa vaikeista kokemuksista, Selma jatkaa.

– Uskon, että kaikilla ihmisillä on omat haavansa.

Isän varhainen menetys on antanut Selmalle kyvyn suhtautua elämään ja sen karikkoihin mutkattomasti.

– Olen aina ajatellut, että monenmoiset vaikeudet elämässä on mahdollista ylittää. Kaikki on melko hyvin niin kauan kun aamulla herää, kohtaa vaikeutensa, on elossa ja hengittää. Usein on tuntunut, että asiat ovat ihan hyvin, kun kukaan ei kuole.

Elokuvaa tehdessään Selma ja Paula pohtivat ihmisen heikkoutta, jota moni yrittää peitellä, ja puskea läpi harmaan kiven. Paulan roolihahmo Siru on malliesimerkki siitä, kuinka omien haavojen kätkeminen vaikuttaa muihin. Koska Siru ei pysty käsittelemään suhdettaan tyttärensä isään, myös Varpu kärsii.

Lopulta oman heikkouden paljastaminen muille kääntyy vahvuudeksi.

– Oman heikkoutensa peitteleminen on usein tie umpikujaan, Selma sanoo.

Taitekohdissa

Selma vietti nuoruutensa joulut useimmiten kaksin äitinsä kanssa. Vaikka se oli ihanaa, joskus isää olisi toivonut joulu­pukiksi hassuttelemaan.

Paulalla isän kaipuu on korostunut elämän taitekohdissa.

– En ole koskaan ollut häiden rakastaja. On aina ollut kova hetki, kun isät saattelevat tyttäriään alttarille, hän kertoo.

Myös oman lapsen syntymän aikaan isä pyöri mielessä.

– Ajattelin, että tapahtuma olisi mahdollisesti kiinnostanut häntä. Kun odotin lasta, vein pienen enkelipatsaan isän haudalle, Paula kertoo.

Vaikka Selman perheessä on kaksi aikuista, oman lapsen saaminen kirkasti hänen ymmärrystään äitinsä kokemuksesta ainoana vanhempana. Elokuvan Siruunkin hän voi samastua.

– Siru käyttäytyy välillä kuin lapsi, ja Varpun on otettava aikuisen rooli. Omat heikot hetket ovat auttaneet ymmärtämään, miksi niin käy, Selma kertoo.

Paulalle elokuvan tekeminen antoi uutta perspektiiviä, ja tarjosi mahdollisuuden tarkastella taustaansa muiden näkökulmasta.

– En käsitellyt isättömyyttäni elokuvaa tehdessä, roolihahmoni ei ole isätön. Hän on vanhempi, joka jää yksin lapsen kanssa. Lähestyin teemaa siis ennemmin lähipiirini kokemusten kuin omieni kautta.

”Kuuntelen yhä tarkalla korvalla, jos ihmiset kertovat, millä tavalla minä ja veljeni muistutamme isää.”

Nuorempana isättömyyden käsitteleminen työssä olisi voinut olla haaste. Nykyään asia on jo nivoutunut osaksi identiteettiä. Paula ja Selma ovat saavuttaneet pisteen, jossa isän kohdalla sydämessä on rauha.

– Kuuntelen yhä tarkalla korvalla, jos vanhemmat ihmiset kertovat, millä tavalla minä ja veljeni muistutamme isää. On hauska tietää, miten paljon meissä on samaa. Asiasta on kuitenkin tullut arkinen ja tavallinen. Se ei enää herätä voimakkaita tunnereaktioita tai vaadi aktiivista käsittelyä, Paula kuvailee.

– Konkreettisten esineiden, käveltyjen kilometrien ja laulettujen laulujen kautta asiaan on löytynyt rauhallisempi olo. Nyt tunnen, että minulla on tarpeeksi isää, Selma sanoo. 

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla