Keväällä Satu Tuomisto väsyi niin, että harkitsi ajavansa kolarin. Hetkeen hän ei kehdannut puhua väsymyksestään kenellekään. – Isäni on lähtenyt oman käden kautta masennuksen vuoksi. Pelkäsin, että olen tulossa samaan jamaan.

Malli, juontaja ja yrittäjä Satu Tuomisto istuu makuuhuoneensa muhkealla parisängyllä, kallistaa päätään ja hymyilee kameralle. ”There is no place like home”, valkoisessa koristetyynyssä lukee. Jaloissa makaa lauhkea Leo-koira.

– Leo, nyt sinulla on perse kameraan, Satu sanoo ja koettaa kääntää suurikokoista koiraa.

Sade piiskaa jugend-kerrostalon suuria ikkunoita, mutta Satun olemus on tyyni ja rauhallinen.

– Saatte syyttää tästä säästä minua. Huomenna on kesäni ainoa vapaapäivä, joten tietysti sataa!

Vapaahetket ovat harvassa, sillä Satu paiskii töitä kahdessa omassa yrityksessään. Hän pyörittää kuntosalia Helsingin Töölössä ja tekee juontokeikkoja ja mallin töitä toisen yrityksensä kautta. Päivät venyvät aamusta pitkälle iltaan. Yleensä se ei hetkauta työnarkomaaniksi itseään kutsuvaa Satua.

Aina tilanne ei ole ollut yhtä onnekas. Keväällä Satu uupui pahasti ja harkitsi hetken ajavansa tahallaan kolarin.

– Ajattelin, että voisin sanoa, että näin on käynyt, en pääse huomenna töihin, Satu sanoo.

Viime kuukausien aikana hänen elämässään on myllertänyt muutenkin. Parisuhde ex-jääkiekkoilija Kimmo Pikkaraisen kanssa päättyi hiljattain. Pari ehti seurustella kaksi kertaa.

Nyt Satu on tyytyväinen yksin.

– Yksin eläminen on minulle luontevaa. En pelkää yksinoloa, päinvastoin. Nautin siitä, Satu sanoo.

– Olen tehnyt parisuhteissani uhkarohkeita ratkaisuja, jotka ovat aina kääntyneet oikeiksi. Jos jokin asia häiritsee minua, muutan sen. Minulla on äärettömän hyvä intuitio.

Energiaa antava työ

”Minun täytyy saada tehdä töitä, jotta voin hyvin. Olen vähän adhd, enkä pidä työtä taakkana.

Olen myös ylitunnollinen. Kun töissä hoidan asian hyvin, saan kehuja. Mitä tunnollisempi olen, sitä tyytyväisempiä työpanokseeni ollaan. Se on minulle tosi tärkeätä.

Jos minulla on ylimääräistä aikaa, tulee levoton ja turha olo. Mitäs minä nyt teen? Vapaa-iltana alan siivota kotona vaatekaappia, vaikka olisin tehnyt sen edellisellä viikolla. En osaa vain olla.

Puuhastelu tuntuu terapialta. Omassa työssäni en tee käsillä mitään. Pitelen vain juontomikkiä tai ajan autoa. Siksi tykkään siivota, laittaa ruokaa ja hoitaa pihaa.

Olin 13-vuotias, kun aloin tehdä töitä. Silloin en osannut arvostaa vapaa-aikaa niin paljon. Oli itsestäänselvyys, että viikonloput olivat vapaita. Nyt minulla on vapaa viikonloppu kerran kesässä. Silloin teen juuri sitä, mitä mieleen juolahtaa. Jos haluan nukkua päikkärit yhdeltätoista ja uudelleen kolmelta, teen sen.

Minusta työn tekeminen on etuoikeus. En osaa sanoa, kumpi on kivempaa, vapaa-aika vai työaika.

Kymmenen vuotta olen tehnyt töitä vain itselleni. Yrittäjäksi lähteminen ei ole koskaan pelottanut. Jos en olisi menestynyt tässä, olisin menestynyt jossain muussa. Tiedän, että olen hyvä työntekijä.”

Armollisuus itseä kohtaan

”Viime keväänä väsyin, koska olin rullannut niin kauan hypertilassa. Olin lähdössä perjantai-iltana työkeikalta kotiin, istuin autoon ja aloin itkeä. En ikinä itke. Se herätti minut. Säikähdin.

En muista ajomatkasta mitään. Hetken ajattelin oikeasti, että ajan kolarin: en niin, että loukkaan ketään tai itseäni, vaan niin, ettei tarvitsisi mennä töihin. Voisin sanoa, että näin on käynyt, en pääse töihin. Se olisi ainut syy, jonka takia voisin jättää menemättä.

En harkinnut itsemurhaa. Olen tosi tunnollinen työntekijä ja haluan hoitaa hommani. Olen aina etuajassa, en koskaan myöhässä. Ne kerrat, kun olen ollut kipeyden takia pois töistä, pystyy laskemaan yhden käden sormilla ja sormia jää silti yli.

Puolet tunnollisuudestani on sitä, että jos olisin kipeänä kotona, tiedän, että touhuaisin sielläkin koko ajan. En osaa vain olla. On ihan sama mennä töihin.

On normaalia, että joskus väsyttää, mutta keväällä tunsin, että olin todella epäkunnossa. Se oli totaalinen väsymys, joka kesti useita viikkoja. Se oli minulle todella raskasta, koska olen normaalisti niin energinen ja menevä.

Kun mieli on väsynyt, se käy läpi kaikki mahdolliset sairaudet. Pelkäsin esimerkiksi, että minulla on masennus. Isäni on lähtenyt oman käden kautta masennuksen vuoksi, ja pelkäsin, että olen tulossa itse samaan jamaan. Hän kuoli vuonna 2009, kun olin mukana Tanssii tähtien kanssa -kilpailussa.

Keväällä en saanut nukuttua, ja vaikka olisin nukkunut, se ei piristänyt yhtään. Olin aivan unessa monta viikkoa, mutta tein silti töitä. Pystyn aina laittamaan naamarin naamalle, kun poistun ovesta.

En puhunut uupumuksesta kenellekään. Saatoin vitsailla, että tänään ei huvita mikään, mutta ei kukaan läheisistäni tiennyt. Häpeilin sitä.

En olisi kestänyt yhtäkään syyllistävää, säälivää tai vähättelevää kommenttia. En olisi kestänyt kuulla kenenkään sanovan, että kyllähän sinä aina jaksat. Tai että mehän olemme sanoneet, että älä tee niin paljon.

Ihminen on hyvä huijaamaan itseään. Kun jokin on vialla, syitä etsii ympäristöstä: En ole nukkunut tarpeeksi, syönyt tarpeeksi tai saanut tarpeeksi vitamiineja. Minulla on vääränlainen tyyny, sänky tai vaatteet. Keväällä tajusin, että ulkoisten asioiden muuttaminen ei auta. Minä olen se, joka on epäkunnossa.

Ensin säikähdin, kun tajusin, että tämä ei johdu mistään ulkoisesta. Oli hätkähdyttävää, että olin itse aiheuttanut tämän tilan itselleni.

Helpotus lähti siitä, että myönsin tilanteen. Tajusin, että kyse ei ole mistään vakavasta. Kaikki menee hyvin, kun vain otan happea.

Jätin ylimääräiset työjutut pois ja yritin delegoida kaiken mahdollisen eteenpäin. En käynyt salilla tai juossut. Kävelin vain.

Minulle on tullut samanlainen olo kerran aiemminkin, isän kuoleman jälkeen. Ensin tuli sokki, sitten hyperenergiatila. Kun se lakkasi, alkoi väsymys.

En silti usko, että tunnistaisin väsymystä vieläkään ennakkoon. Osaan niin hyvin valehdella itselleni.”

Perhe ja 20 hyvää ystävää

”Yksi elämäni tärkeimmistä paikoista on vanhimman veljeni koti Pirkkalassa. Siellä minulla on aina tervetullut olo. Näen veljeni lapsia tosi harvoin, mutta kerran vuodessa vietän viikon heillä.

Isän kuoleman jälkeen kokoonnuimme sinne koko perhe. Meillä ei ole enää kotitaloa, ja veljeni koti on paikka, jossa olemme käyneet läpi raskaita asioita.

Isän kuolema oli elämäni vaikeimpia hetkiä, ihan järkyttävän raskas paikka. Puolet oli surua menettämisestä, puolet huolta siitä, miten äiti pärjää. En muista siitä oikein mitään. Olin sokissa monta viikkoa.

Huolehdin muista liiaksikin. Aina kun voin auttaa muita, autan. On se rahallista apua, aikaa tai mitä vain. Se ei ole minulta pois. Ajattelen, että kaikki hyvä tulee takaisin. Se on tullutkin, koska minulla on hyvä olo.

En ikinä riitele ystävieni tai perheeni kanssa. He ovat hengenheimolaisia, joihin voin luottaa. Minulla on 20 hyvää ystävää. Tapaaminen heidän kanssaan on kuin katselisi Kauniita ja rohkeita: vaikka näkisimme vain kerran vuodessa, tarina jatkuu samasta kohdasta.

Olen kotoisin maalta, eikä siellä ollut julkisuuden henkilöitä. Kun minusta yhtäkkiä tuli Miss Suomi ja muutin Helsinkiin, yhteydenpito lapsuudenystäviin jäi. Osa jäi sinne ja perusti perheen. Elämäntilanteemme olivat liian erilaiset.

Ehkä monet ovat ajatelleet, että olen muuttunut tai erilainen.

Olin jo pienenä tosi määrätietoinen. Veljeni riistivät aika paljon vanhempieni hermoja, ja sain varmaan siksi paljon vapauksia.

Vanhempani ovat metsästäjiä, ja isäni nylki aina jäniksiä keittiössä. Olin 11-vuotias, kun hermostuin siihen ja olin kahdeksan vuotta syömättä palaakaan lihaa. Jos päätän jotakin, pidän sen.

Teen edelleen tosi nopeita päätöksiä, uhkarohkeitakin. En ole silti koskaan katunut. Vahva intuitioni koskee myös muita. Olen pelastanut monta ihmistä pahojen miesten kynsistä – ja päinvastoin.

Parisuhteessa tärkeintä on kyky olla yksin. Niin kliseistä kuin se onkin, täytyy löytää onni itsensä kanssa ennen kuin voi olla onnellinen kenenkään muun kanssa.

Suurin osa parisuhteiden ongelmista syntyy siitä, että toinen tai kumpikaan ei osaa olla yksin. Kun on onnellinen yksin, on helppo olla suhteessa.”

 


 

Rauhoittava liikunta

”Minun on vaikea pysyä paikoillani ja olen koko ajan tekemässä jotakin. Liikuntaan voin purkaa energiaani. Kun urheilen, käyn läpi päivän asioita. Se on ainoa oma hetkeni, kun en ole tavoitettavissa puhelimitse.

Koetan liikkua paljon, mutta se ei ole minulle pakkopullaa. Liikun silloin, kun tuntuu hyvältä, ja jos ei tunnu, jätän väliin.

Kärsin nuorempana syömishäiriöstä, ja liikunta oli pakonomaista. Vaikka ei yhtään huvittanut, keksin miljoona syytä, miksi oli pakko lähteä lenkille.

Sairastuin, kun aloin tehdä mallintöitä 16–17-vuotiaana. Tajusin sen vasta vanhempana, kun tietoa alkoi tulla lisää. Muistan, että söin vain puolikkaan omenan päivässä ja ihannoin langanlaihuutta.

Omaksuin ajatusmalleja ystäviltä. Silloin ei ollut Instagramia tai Facebookia. En tiedä, miten olisin pärjännyt tällaisessa maailmassa nuorena ja kasvavana.

Vielä kolme vuotta sitten liikuin ulkonäön takia. Mietin, mistä pitäisi ottaa pois ja mihin haluaisin lisää. Vaikka tein mallin töitä, ei minun olisi tarvinnut liikkua sillä tavalla. Tarve oli oman pääni sisällä.

Kun fitnessbuumi tuli, ulkonäkökeskeisyys meni yli. Seurasin sitä sivusta, ja tuli sellainen olo, että ei hemmetti, mihin tämä maailma on menossa.

Olen itsekin ollut suorittaja, mutta en ole enää. Ei voi olla hyvä olo, jos koko ajan katsoo, mikä itsessä on vialla ja mitä kohtaa pitäisi muuttaa. Se on ikuinen oravanpyörä. Silloin ei ole koskaan tyytyväinen siihen, mitä saavuttaa.

Teen mallinhommia edelleen, mutta koko ajan vähemmän. Urheilen hyvinvointini ja terveyteni takia. Viis veisaan ulkonäöstäni tai siitä, mitä vaaka näyttää.”

Rakas Leo-koira

”Koiran kanssa juokseminen on jokapäiväinen harrastukseni. Jos yritän lähteä lenkille ilman Leoa, siitä ei tule mitään. Kuin olisin jättänyt lenkkarit kotiin.

Leo on kulkenut matkassani melkein kuusi vuotta. Vaikka lemmikki ei ole koko elämä, lemmikki tekee minun elämästäni kokonaisen. Pidämme huolta toisistamme.

Minusta tuntuu, että meillä on jotain erityistä. Kun katsomme toisiamme, tajuamme, mitä toinen ajattelee. Leo on kantanut minua monesti. Se on minulle ystävä, se on minulle kaikki. Nukummekin sylikkäin.

Jos olen kiireinen ja mieli on maassa, Leo tasapainottaa minua. Varsinkin silloin, kun olen pahimmassa ylienergiatilassa ja touhuan koko ajan, Leo havahduttaa minut katseellaan.

Jos reissaan Suomessa, otan Leon melkein kaikkialle mukaan. Se on tosi sopeutuvainen, eikä oireile lainkaan.

Käymme yhdessä lenkillä Kaivopuiston rannassa, kun koko Helsinki vielä nukkuu. Tykkään siitä, että juostessa minun ei tarvitse puhua. Olen aika erakko.

Parhaita hetkiä ovat ne, joita joku sanoo vapaa-ajaksi. Kun kukaan ei saa minua puhelimella kiinni, enkä jää juttelemaan kenenkään kanssa. Kun teemme pitkän lenkin ja jään venyttelemään rantakallioille. On vain meri, pieni tuuli ja aurinko.

Tiedän voivani hyvin, kun minulla on tosi kiire, mutta silti rauhallinen olo. Mieli on luottavainen ja näen kirkaasti tulevaisuuteen.” 

HYVÄ PÄIVÄ

Aurinkoinen päivä.

HYVÄ KIRJA

Lapsuuteni lempikirja Mestaritontun seikkailut.

HYVÄ KAPPALE

Tom Odell: Another Love.

HYVÄ TV-SARJA

Breaking Bad.

HYVÄ IHMINEN

Äiti.

HYVÄ SUHDE

Perhe.

HYVÄ RUOKA

Itse tehty.

HYVÄ PAIKKA

Oma sohva.

Lue lisää:

Satu Tuomisto sairasti vuosia syömishäiriötä: ”Yleensä kalorit jäivät 500:aan päivässä”

Ex-miehensä kanssa yhteen palannut Satu Tuomisto: ”Menee paremmin kuin koskaan”

IL: Satu Tuomisto eroaa miesystävästään – palasivat jo kertaalleen yhteen

Satu Tuomisto

  • Malli, juontaja ja kuntosaliyrittäjä on syntynyt 17. helmikuuta 1986.
  • Kotoisin Akaalta, asuu Helsingissä.
  • Valittiin Miss Suomeksi vuonna 2008.
  • Seurustellut ex-jääkiekkoilija Kimmo Pikkaraisen kanssa. Pari erosi hiljattain.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.