Iris Flinkkilä, Kaisa Pylkkänen ja Elina Reenkola ovat oppineet, että häpeän voittaa, kun uskaltaa mennä rohkeasti sitä kohti.
Iris Flinkkilä, Kaisa Pylkkänen ja Elina Reenkola ovat oppineet, että häpeän voittaa, kun uskaltaa mennä rohkeasti sitä kohti.

Häpeä on lievänä hyväksi, mutta pahimmillaan se lamauttaa ihmisen ja estää elämästä. Graafikko Iris Flinkkilä, stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen ja psykoanalyytikko Elina Reenkola kertovat, miten häpeä on näkynyt heidän elämässään ja miten he ovat päässeet siitä irti.

 


"Teininä en sopinut muottiin, vaan tunsin olevani lähinnä outo. Häpeä itsestä kääntyi kapinaksi", sanoo podcast-äänenäkin tunnettu graafikko Iris Flinkkilä.
"Teininä en sopinut muottiin, vaan tunsin olevani lähinnä outo. Häpeä itsestä kääntyi kapinaksi", sanoo podcast-äänenäkin tunnettu graafikko Iris Flinkkilä.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Graafikko Iris Flinkkilä, 24: ”Kun hävettää, mietin, mitä Rosa Meriläinen tekisi”

”Minut palkattiin 19-vuotiaana graafikoksi mainostoimistoon, jossa kaikki olivat vähintään kymmenen vuotta minua vanhempia. Saavuin palaveriin suunnittelemani materiaalit mukanani. Heti alkuun asiakas, vanhempi mies, kysyi minulta, saisiko kahvia. Hän oletti automaattisesti, että en ole ainakaan suunnittelija. Rohkeuteni katosi saman tien ja pienenin entisestäni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Häpeä iskee usein juuri työtilanteissa: avaan suuni ja yhtäkkiä tuntuu, että sieltä tuleekin vain jotain hölmöä piipitystä. Tiedostan, että tunne on ehkä vain omaa alemmuudentuntoani. Järkeily ei auta, hävettää silti. Kadehdin nuoria miehiä, jotka tulevat kokouksiin reteästi takki auki. Tuntuu, ettei heillä ole koskaan samaa ongelmaa.

Jos joku äijä lähestyy epäasiallisesti vaikka sporassa, ensimmäinen reaktioni on häpeä: jos olisin toisenlainen, näin ei olisi tapahtunut.

Olen joutunut opettelemaan järkevämpää suhtautumista myös seksuaaliseen ahdisteluun. Jos joku äijä lähestyy epäasiallisesti vaikka sporassa, ensimmäinen reaktioni on häpeä: Eihän kukaan vain kuullut? Minä aiheutin tämän itse. Jos olisin toisenlainen, näin ei olisi tapahtunut.

Välillä tulee häpeätakaumia. Ala-asteella piti käydä laittamassa raksi seinälle joka kerta, kun unohti tehdä läksyt. Vieläkin hävettää, kun muistelen päivää, jolloin minulla oli rakseja eniten. Liikuntatunnilla sain hävetä sitä, että minut huudettiin aina viimeisten joukossa joukkueeseen. Nyt tuntuu kummalliselta, että lasten häpäisy on kouluissa ihan sallittua.

Teininä olisin hirveästi halunnut kuulua ’suosittuihin tyttöihin’: olla laiha, kaunis ja urheilullinen, hillitty, mutta hyvällä eli poikamaisella tavalla villi. En sopinut muottiin, vaan tunsin olevani lähinnä outo. Häpeä itsestä kääntyi kapinaksi, ja sopeuduin koulunnurkalla räkiviin ’vaikeisiin tapauksiin’. Nykyään käsitykseni kauneudesta ja naiseudesta ovat onneksi jo kehittyneempiä.

Häpeä itsestä kääntyi kapinaksi, ja sopeuduin koulunnurkalla räkiviin ’vaikeisiin tapauksiin’.

Joskus tuntuu, että pitäisi hävetä ihan vain sitä, että on nuori ja nainen. Teen ystäväni kanssa podcast-lähetyksiä, ja saamme usein palautetta, jossa ääniämme moititaan ärsyttäviksi. Emme ole ainoita: nuoren naisen ääni koetaan jostain syystä kulttuurissamme häiritseväksi. Googlasin huvikseni ’nuoren miehen ärsyttävä ääni’. En löytänyt yhtään ketjua, jossa olisi puitu tällaista ongelmaa. Nuorten naisten pitäisi kai vain ymmärtää paikkansa ja olla hiljaa.

Käsittelemme podcast-lähetyksissämme myös seksiä. Jotkut ovat kokeneet sen provosoinniksi. Keskisuomalaisen päätoimittaja Pekka Mervola noteerasi kolumnissaan minut ja kirjoitti 'levottomien seksipuheideni' hämmentävän ihmisiä. Ehkä joidenkin vanhempien ihmisten on vaikea ymmärtää, että minun sukupolvelleni seksistä puhumiseen ei liity enää häpeää, vaan se on ihan luontevaa.

Ikäpolveni käsitys seksistä, seksuaalisuudesta ja sukupuolista on varmasti myös paljon moninaisempi kuin aiempien. Jotta tähän on päästy, se on tietysti vaatinut työtä aiemmilta sukupolvilta. Ihmiset ja ajattelu kehittyvät; muutaman vuoden nuoremmalle pikkusiskolleni seksi tai seksuaalisuus eivät ole juttuja, joista pitäisi edes jauhaa, vaan aiheita muiden joukossa.

Rosa Meriläinen on kehtaaja, jonka rohkeutta ihailen.

Aina välillä saan kuulla itseäni vanhemmilta naisilta, kuinka he ihailevat minun sukupolveni tapaa olla esillä ja uskaltaa. Se tuntuu hassulta, kun kuitenkin itsestä tuntuu, että pitäisi olla rohkeampi, jopa röyhkeämpi.

Viime syksynä jouduin julkisen kohun kohteeksi, kun paljastui, että seurustelen Vihreiden puheenjohtajan Touko Aallon kanssa. Jotkut lehdet kaivoivat sosiaalisen median profiileista kuviani, irrottivat ne kontekstistaan ja julkaisivat niitä luvatta. Yhtäkkiä olin muun muassa paidatta Iltalehdessä, vaikka kuvan alkuperäinen tarkoitus oli ollut ottaa kantaa naisen oikeuteen määrätä omasta kehostaan.

Ensiksi ajattelin, että poistan kaiken ja suljen tilini. Ystäväni kuitenkin neuvoi minua miettimään, mitä Rosa Meriläinen tekisi. ’Rosa ei poistaisi’, hän sanoi. Niinpä en tehnyt mitään. Päätin, että annan elävän esimerkin siitä, kuinka nuoria naisia – tai muita puolustuskyvyttömässä tai ei niin arvokkaassa asemassa olevia ihmisiä – voidaan häpäistä ja käyttää hyväksi mediassa ja yhteiskunnassa.

Tosin minua enemmän suututti kuin hävetti.

Sittemmin olen alkanut miettiä muissakin tilanteissa, kuinka Rosa nyt toimisi. Rosa on kehtaaja, jonka rohkeutta ihailen.”


"Nuorena Yhdysvalloissa minua hävetti, kun en osannut suhtautua treffeillä käymiseen kevyesti. Suomessa olin tottunut siihen, että ennen kuin poikia alettiin tapailla, heihin kuului vähintään ihastua", muistelee häpeää paljon tutkinut psykoanalyytikko Elina Reenkola.
"Nuorena Yhdysvalloissa minua hävetti, kun en osannut suhtautua treffeillä käymiseen kevyesti. Suomessa olin tottunut siihen, että ennen kuin poikia alettiin tapailla, heihin kuului vähintään ihastua", muistelee häpeää paljon tutkinut psykoanalyytikko Elina Reenkola.


Psykoanalyytikko Elina Reenkola, 72: ”Rakkaus on hoitanut häpeääni”

”Kärsin lapsena hankalasta atooppisesta ihottumasta, joka kutisi ja jota täytyi rasvata jatkuvasti paksulla, tervanhajuisella rasvalla. Tunsin itseni rumaksi ja inhottavaksi rupisammakoksi. Nuorena taas häpesin ulkonäköäni eri syistä: olin pitkä, laiha ja vaalea, kun senaikainen kauneusihanne oli tumma, pieni ja kurvikas, sellainen kuten Elizabeth Taylor.

Kuusitoistavuotiaana olin vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa, jossa tutustuin deittailukulttuuriin. Kaikilla kuului olla joku, mutta yhden kanssa saatettiin käydä ulkona vain kerran tai pari. Sen ei kuulunut olla vakavaa, ja minua hävetti, kun en osannut suhtautua treffeillä käymiseen kevyesti. Suomessa olin tottunut siihen, että ennen kuin poikia alettiin tapailla, heihin kuului vähintään ihastua.

En halunnut sekasaunoa enkä vaihtaa kumppania kuin paitaa. Häpesin estyneisyyttäni.

Vartuin maaseudulla, jossa tyttöjen seksuaalisuutta suojattiin selkeästi enemmän kuin poikien. Esimerkiksi raskaaksi tuleminen kesken koulun olisi ollut valtava häpeä. Kun sitten myöhemmin opiskelin yliopistossa, seksuaalinen vapautuminen oli saavuttanut helsinkiläiset opiskelijapiirit. Minä en halunnut sekasaunoa enkä vaihtaa kumppania kuin paitaa. Häpesin estyneisyyttäni.

Olen luennoinut ja kirjoittanut paljon häpeästä. Häpeän herättää sisäinen ristiriita minän ja ihanteiden välillä. Lievänä häpeä on tärkeä tunne: se suojelee meitä ja auttaa muiden huomioimisessa.

Naisen anatomiaan liittyy monia intiimejä asioita, joiden hallitsemattomuus tekee niistä jotenkin häpeällisiä.

Valitettavan usein häpeä kuitenkin myös lamaannuttaa ja aiheuttaa tuskaa. Urani aikana vastaanotollani on käynyt paljon naisia, jotka häpeä on saanut voimaan huonosti. Hyvin usein häpeä liittyy naisilla ulkonäköön kuten minullakin. Viehättävät naiset uskovat olevansa rumia tai muuten vain vääränlaisia. Myös mokaamista ja siitä seuraavaa häpeää pelätään. Mokaamisen pelko estää toteuttamasta itseään ja unelmiaan. Se voi olla este myös uralla etenemiselle.

Totta kai miehetkin tuntevat häpeää, mutta naiset tuntuvat olevan alttiimpia rajoittavalle ja kärsimystä aiheuttavalle häpeälle. Se voi johtua muun muassa siitä, että naisia ja tyttöjä on alistettu ja nöyryytetty yhteiskunnassa niin pitkään. Naisen anatomiaan liittyy myös monia intiimejä asioita, joita ei voi hallita: kuukautisvuoto, raskaus, maidon valuminen rinnoista, vaihdevuodet… Vaikka ne ovat luonnollisia, niiden hallitsemattomuus tekee niistä jotenkin häpeällisiä.

Minun lapsuudessani tavattiin vielä sanoa, että ’tyttö tuli, tyhjä tuli’.

Häpeän juuret ovat usein syvällä lapsuudessa. Minun lapsuudessani tavattiin vielä sanoa, että ’tyttö tuli, tyhjä tuli’. Suomessa on myös kasvatettu lapsia pitkään häpeän kautta. Ennenhän oli esimerkiksi ihan tavallista laittaa lapsi nurkkaan häpeämään. Omat vanhempani olivat kyllä hyvin kannustavia, ehkä sukupolvelleen jopa epätyypillisiä. Perheemme tyttöjä rohkaistiin opiskelemaan, matkustamaan ja hankkimaan kielitaitoa siinä, missä poikiakin.

Omia häpeänaiheitani pääsin aikoinani hoitamaan opintoihini kuuluvassa psykoterapiassa. Myös rakkaus ja tunne hyväksytyksi tulemisesta ovat hoitaneet häpeääni.

Uskon, että häpeälle kannattaa jossain määrin altistaa itsensä. Minäkin pelkäsin pitkään julkista puhumista ja esiintymistä, mutta olen karaissut itseäni hakeutumalla pelottaviin tilanteisiin.

Uskon, että häpeälle kannattaa jossain määrin altistaa itsensä.

On huojentavaa, että häpeä on ajan kuluessa hälvennyt monista asioista. Mielenterveysongelmiin ei liity enää entisenlaista stigmaa, homoseksuaalisuutta ei tarvitse piilottaa, avioeroista on tullut arkipäiväisiä. Alkoholismi, itsemurhat tai insesti ovat olleet perinteisesti suuria, ahdistavia salaisuuksia suvuissa, mutta nykyään niistäkin voidaan jo puhua. Jotta asiat voivat muuttua, tarvitaan aina kehtaajia, jotka sanovat ääneen sen, mitä muut eivät uskalla.

Joidenkin mielestä nykyään ollaan varmasti jo liian häpeämättömiä: julkkikset paljastavat kaiken, naisetkaan eivät epäröi enää esiintyä humalassa, seksiä tulee joka tuutista. Ei häpeän tunne silti ole mihinkään hävinnyt. Se kuuluu ihmisyyteen. Ehkä tässä ajassa hävettävää on oman sisimpänsä, heikkoutensa ja haavoittuvuutensa paljastaminen. Olivatpa hävettävät asiat mitä hyvänsä, aina häpeän ytimessä on pelko siitä, että minua ei hyväksytä tai rakasteta sellaisena kuin olen.”


”Koulussa pelkäsin niin paljon englannin puhumista, että pissasin mieluummin housuuni kuin pyysin päästä kesken tunnin vessaan”, kertoo stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen.

 

Stand up -koomikko Kaisa Pylkkänen, 43: ”Häpeä on hyvää materiaalia”

”Ajelin laina-autolla ja perillä huomasin, että avain oli juuttunut virtalukkoon. Istuin parkissa neuvottomana: en voinut jättää toisen autoa parkkipaikalle ovet avoimina, avain lukossa. Lauma pukumiehiä katseli, kun sähelsin avainta irti, mutta ajattelin, että en perkele pyydä noilta apua. Mieluummin ajoin toiselle puolelle kaupunkia äitini luokse. Hänkään ei saanut avainta irti. Haimme apuun äitini miehen. Totta kai hän onnistui heti.

Että hävetti. Haluan rikkoa stereotypioita, ja minua on aina ärsyttänyt, että naisia pidetään avuttomina autojen kanssa. Minun ja äitini puolustukseksi on sanottava, että emme voineet tietää, että Saabeissa avain irtoaa vain pakki päällä. Äidin mies taas on vanha Saab-kuski.

Jos mokaan lavalla, en häpäise vain itseäni, vaan koko sukupuoleni. Jos en saa yleisöäni nauramaan, olen juuri todistanut, että naiset eivät ole hauskoja.

Stand upissa olen jatkuvasti tekemisissä häpeän kanssa. Urani alussa häpesin jo lavalle noustessani: Sydän hakkasi, kädet hikosivat ja oksetti. Mitä, jos kukaan ei naura? Mitä, jos yleisö näkee vain tärisevän möykyn ja joutuu tuntemaan myötähäpeää puolestani? Pahinta on se, että jos mokaan, en häpäise vain itseäni, vaan koko sukupuoleni. Naiset ovat stand upin tekijöinä vähemmistössä ja jos en saa yleisöäni nauramaan, olen juuri todistanut, että naiset eivät ole hauskoja.

Kun olin ekaluokalla, perheeni asui vuoden Lontoossa isäni opintojen takia. Koulussa pelkäsin niin paljon englannin puhumista, että pissasin mieluummin housuuni kuin pyysin päästä kesken tunnin vessaan. Mokaamisen pelko johti lopulta vain suurempaan häpeään.

Yksi vakiojutuistani kuuluu ’Olen feministi. Tai kuten miehet sanovat: sinkku.’

Lapsena häpesin myös Ladaamme. Teininä tuli punkvaihe, ja silloin taas hävetti, että perheelläni oli Mersu!

Uskon, että häpeän voi voittaa vain menemällä rohkeasti sitä kohti. Kuvailen itseäni häpeämättömäksi. Se tarkoittaa minulle sitä, että olen valmis häpäisemään itseni lavalla. Saatan vitsailla noloistakin jutuista, kuten krapulamorkkiksista tai vaihdevuosista. Tai sinkkuudestani – 43-vuotias sinkkuhan on jo vähän säälittävä. Yksi vakiojutuistani kuuluu ’Olen feministi. Tai kuten miehet sanovat: sinkku.’ Kerran olin kaatuillut ja näytin ihan hakatulta vaimolta. Tein siitä vitsin, kun tuntui, että sekin oli parempi kuin olla sinkku.

Yksi seurueemme miehistä lupasi siivota asuntoni alasti, jos siellä oikeasti olisi sotkuista. Ja hän siivosi.

Tosin kyllä minäkin sorrun välillä naisille niin tyypilliseen anteeksipyytelyyn, jos esimerkiksi tulee vieraita ja kotini on siivoton. Aivan kuin minulla olisi naisena velvollisuus pitää pesäni puhtaana. Kerran olimme menossa baarista jatkoille kotiini. Varoitin, että siellä ei ole siivottu aikoihin. Yksi seurueemme miehistä lupasi siivota asuntoni alasti, jos siellä oikeasti olisi sotkuista. Ja hän siivosi.

Mimmit joutuvat kohtaamaan häpeää pienestä pitäen; se, joka saa ensimmäisenä koulussa rinnat, saa myös helvetin. Intiimiasiat ovat naisille häpeän ydintä. On mahtavaa, että nykyään on menkka-aktivisteja! Saadaan sekin asia normalisoitua. Omalle sukupolvelleni seksiasioista puhumiseen on liittynyt vielä vähän hihittelyä, mutta nuoremmat puhuvat siitä jo ihailtavan vapautuneesti.

Koomikolle häpeä on hyvää materiaalia. Mutta vaikka saatan vääntää vitsiä vaikeistakin aiheista, en ajattele olevani lavalla murtamassa tabuja. Haluan tarjota yleisölle huojentavan kokemuksen: onneksi se en ollut minä, jolle tuo nolo juttu tapahtui.”

Tällä viikolla Me Naiset on pohtinut häpeän olemusta sekä lehdessä että verkossa. Mikä sinua hävettää tai nolottaa? Miten olet päässyt häpeästä yli? Voit osallistua keskusteluun netissä, Mimmien Facebookissa ja Instagramissaaihetunnisteella #vähänköhävettää.

Tuulia.jussilainen

Koin häpeää nuorena. Minulla on teini-ikä poikia, jotka joskus tuntevat samoin. Jos ei kaikki, niin melkein kaikki joskus kokevat häpeää. Se on normaalia, etenkin nuorena.

Mutta kasvoin aikuiseksi. Nyt sitä ymmärtää mikä elämässä merkitsee, eikä ota kaikkea niin vakavasti.

Minusta on outoa, että jotkut meistä naisista "omivat" tälläisiä ongelmia, kuin he olisivat ainoat, joilla on tälläisiä tuntemuksia. Kyllä niitä on aikalailla kaikilla. Miten niiden kanssa elää on omasta pään toiminnasta ja henkisestä kasvusta kiinni.

Sisältö jatkuu mainoksen alla