"irina puhuu suomen ja ruotsin lisäksi sujuvaa englantia, ranskaa ja venäjää. "Kielitaito on ollut tärkein valttikorttini työmarkkinoilla."
"irina puhuu suomen ja ruotsin lisäksi sujuvaa englantia, ranskaa ja venäjää. "Kielitaito on ollut tärkein valttikorttini työmarkkinoilla."

Näyttelijä-muusikko Irina Björklund muutti perheineen 14 vuoden jälkeen Los Angelesista lapsuudenmaisemiinsa Ranskaan. – Teen asioita mieluummin intohimosta, vaikka se tarkoittaisi pitkiä rahattomia kausia.

Irina Björklund, 41, seisoo ranskalaislukion käytävässä ja hihittää levottomana. Suljetun luokanoven takana odottaa hänen vanha opettajansa, 64-vuotias Pierre-Etienne Hilaire.     

– Toivottavasti hän ei muista, kuinka huono olin matikassa, Irina virnistää.
Sitten hän kerää rohkeutensa ja koputtaa oveen.

Numerot eivät ole monsieur Hilairen mielessä, kun Irina astuu luokkaan. Opettaja hämmentyy yllätysvierailusta niin, ettei saa ensin sanotuksi mitään. Luokka räjähtää nauruun.

Irina kertoo ranskaksi kuulumisensa ja muistelee aikaansa Saint-Germain-en-Layen kansainvälisessä lukiossa.

– Koulu on ollut paras pohja koko elämälle. Täällä opin, että vain itsekurilla ja kovalla työllä voin päästä eteenpäin.

"Kirjoitin Suomessa ylioppilaaksi ja sain ällän paperit lukematta. Se oli ranskalaisen lukion ansiota", Irina kertoo rehtori Joël Biancolle.

Viime syksynä Irina teki paluun tuttuihin maisemiin, kun hän muutti näyttelijäpuolisonsa Peter Franzénin ja kuusivuotiaan Diego-pojan kanssa etelä­ranskalaiseen pikkukylään.

– Tein päätöksen, kun varmistui, että uusi levyni julkaistaan Ranskassa. Kun se sopi perheelleni, niin tilaisuuteen piti tarttua.

Neljätoista vuotta Los Angelesissa asuneet Irina ja Peter jättivät Kalifornian ja ystävät haikein mielin.

– On tämä iso elämänmuutos, vaikka eivät ystävät mihinkään häviä. Tarkoitus on käydä Amerikassa aina kun mahdollista.

Muutto oli sentään vaivaton.

– Emme halunneet roudata koko omaisuutta mukanamme, joten järjestimme kotikirppu­torin ja myimme valta­osan tavaroistamme, Irina kertoo.

Ranska saa tulokkaiden mukana suuren palan Suomea, sillä Irina on kääntänyt uudelle La vie est une fête -albumille suosikkilaulujaan Tapio Rautavaarasta J.Karjalaiseen.

– Vaikka olen asunut pitkään muualla, minulla on voimakas tunneside suomalaiseen musiikkiin. On hienoa viedä kansallisaarteita muidenkin kuultavaksi.

Sain-Germain-en-Layen lukio

”Ranskassa itsevarmuuteni kasvoi”

”Kun muutin isäni työn takia Ranskaan vuonna 1988, suhtauduin uuteen kotimaahan kuin seikkailuun. Olin 15-vuotias ja katselin teinien tapaan telkkarin musiikkikanavaa. Siellä pyöri siihen aikaan lapsitähti Vanessa Paradisin Joe le taxi -video ja Glenn Medeiroksen duetto ihanan Elsa Lunghinin kanssa. Ranskalaiset biisit kolahtivat heti.

Sain paikan Saint-Germain-en-Layen kansainvälisestä lyseosta, joka sijaitsi puolen tunnin junamatkan päässä Pariisista. Kaupunki oli sopivan pieni ja koulun vanha päärakennus kuin linna. Asuin äidin ja isän kanssa viereisessä pikkukylässä.

Kuvittelin, että sujahtaisin uuteen kouluun hetkessä. Kieli oli hallussa, sillä olin opiskellut koko ala- ja yläasteen ranskalais-suomalaisessa koulussa Helsingissä.

Minulla oli muutenkin kivoja muistoja Pariisista, sillä olin vain nelivuotias, kun asuimme siellä ensi kerran.

Olin ollut Suomessa ihan hyvä oppilas, mutta Ranskassa jouduin aloittamaan alusta. Opetusmetodit olivat aivan erilaiset: täällä ei riittänyt se, että tiesi oikean vastauksen. Jopa matematiikan laskutoimitukset piti perustella sanallisesti. Kaikesta piti olla mielipide. Silloin tajusin erilaiset juureni. Olin aika ujo verrattuna itsevarmoihin ranskalaisiin, jotka osasivat esiintyä luokan edessä.

Nykyään tuo ominaisuus viehättää minua ranskalaisissa eniten. On parasta viihdettä kuunnella täkäläistä uutis­radiota, jossa on aina käynnissä kiihkeä väittely. Kaikki huutavat toistensa päälle.

Minunkin itsevarmuuteni kasvoi, mutta jouduin tekemään valtavasti työtä sen eteen. Koulupäivät kestivät puoli viiteen, ja sen jälkeen väänsin iltamyöhälle esitelmiä ja läksyjä. '

Koska matematiikka ei ollut vahvuuteni, valitsin kirjallisuuslinjan ja aloitin myös ensimmäisen teatterikurssini. Se oli vapauttavaa! Pääsin mukaan klassikkonäytelmiin, kuten Don Juaniin. Vapaa-ajalla harrastin itsepuolustus­lajeja ja kävin laulutunneilla.

Olen vasta jälkikäteen tajunnut, kuinka merkittävä Saint-Germain-en-Layen lyseo on elämässäni ollut. Se vahvisti intohimoani taiteisiin ja antoi vahvan kielellisen pohjan, joka on avannut työssäni eniten mahdollisuuksia. Samanlaisen lahjan haluan antaa pojalleni, joka aloitti viime syksynä koulun kotikylässämme Etelä-Ranskassa. Muutos on jännittänyt myös minua, mutta tiedän, että siitä on hänelle hyötyä.

Montmartren kukkula

”Paluu nuoruuteni maisemiin”

Vietin nuoruusvuosina paljon aikaa Pariisin Montmartressa. Hyppäsin viikonloppuina kavereiden kanssa junaan ja hujautin tänne puolessa tunnissa.

Välillä kiipesimme suljettujen porttien yli puistoon yöksi nukkumaan. Aamulla haimme croissantteja lähileipomosta ja jatkoimme maailman parantamista.

"Näemme perhettämme ja kavereita enemmän sen ansiosta, että asumme ulkomailla. Moni ystävä on jo käynyt luonamme Ranskassa", Irina kertoo.

Yksi kavereistani oli samaa koulua käyvä suomalainen tyttö, jonka kanssa meillä oli tarvittaessa oma salakielemme. Puhuimme välillä hirvittävää neljän kielen sotkua, jota kukaan muu ei ymmärtänyt. Oma pieni Suomi-klaanimme toi turvaa, vaikka toki muuten viihdyin kansainvälisessä kaveriporukassa.

Montmartressa hienointa on Place du Tertren boheemit katutaiteilijat ja upea Sacré-Coeurin kirkko. Siellä kiteytyy Pariisin sielu.

On ihmeellistä, että näitä samoja katuja on joskus kuljeskellut laulaja Edith Piaf. Tuo sama vanhan ajan tunnelma on Montemartressa yhä läsnä.

Puolitoista vuotta sitten palasin nuoruuteni maisemiin, kun tulin bändini kanssa nauhoittamaan albumia Montmartreen. Vuokrasimme asunnon täältä ja vietimme päivät rähjäisessä studiossa, joka oli niin pieni, että mahduimme hädin tuskin sisälle. Levyntekoon se antoi silti mahtavan rosoisen tunnelman.

Oli absurdia laulaa Tapio Rautavaaran Sinistä unta ranskaksi, kun sade rummutti huonosti eristettyä studion kattoa.

On ollut ylipäätään ihana seurata, miten täkäläiset ovat reagoineet minulle rakkaisiin suomalaisiin lauluihin. Kun tuottajani Marc Collin ja Liset Alea kuulivat ensimmäistä kertaa Samuli Putron Elämä on juhla -biisin ranskalaisversion, Liset alkoi itkeä.

Naïve Records, Pariisi

”Carla Brunin kanssa samassa levy-yhtiössä”

Kohtalon oikulta tuntuu sekin, että ranskalainen levy-yhtiöni Naïve
sijaitsee juuri Montmartren kupeessa. Oli unelmien täyttymys päästä taloon, joka on julkaissut niin Carla Brunin kuin Tanita Tikaraminkin musiikkia.

Muistan, kun tapasin Naïven edustajat Cannesissa muutama vuosi sitten. Ensimmäinen ranskankielinen albumini oli juuri ilmestynyt ja haaveilin levityssopimuksesta Naïven kanssa. Kaikki oli onnistumaisillaan, kunnes levy-yhtiö viime hetkillä vetäytyi. He pitivät albumiani liian suurena riskinä.

Olin tietysti pettynyt, mutta pian päätimme bändin kanssa, ettemme anna periksi.  Teimme uuden albumin, jossa oli selkeämpi teema. Siitä innostuttiin Ranskan päässä heti. En olisi ikinä uskonut, että mikään ranskalainen levy-yhtiö voisi paneutua niin täysillä tuntemattoman suomalaisneidon projektiin. En liioittele yhtään, kun sanon, että Naïve on mullistanut elämäni.

Temescal canyon, Los Angeles

”Enkeli istahti viereen lentokoneessa”

Olen tehnyt elämässäni kaikki suuret päätökset vaistooni luottaen. Niin kävi myös vuonna 1999, kun hyppäsin mieheni kanssa Los Angelesin koneeseen. Meillä ei ollut asuntoa, ystäviä eikä selkeää määränpäätä Kaliforniassa.

Ainoastaan arvonnassa voitetut oleskelu­luvat Yhdysvaltoihin.
Jo matkan aikana selvisi, että lähteminen kannatti. Tutustuimme koneessa mieheen, joka tarjosi meille Los Angelesin -asuntonsa ja lainasi autoaan. Hän oli kuin enkeli, joka istahti viereen ja ratkaisi ensimmäisen haasteen.

Seikkailumme Kaliforniassa venähti neljäntoista vuoden mittaiseksi. Sinä aikana saimme tehdä töitä monipuolisesti ja tutustua uskomattomiin ihmisiin, joista on tullut rakkaita ystäviä.

Moni pitää amerikkalaisia pinnallisina, mutta kun kulttuuriin sulautuu, oppii näkemään kulissien taakse. Minusta on yhä sympaattista, että ventovieraat tervehtivät kadulla ja kysyvät kuinka voin. On aivan sama, haluavatko he oikeasti tietää kuulumiseni. Jokaisesta kohtaamisesta ja hymystä tulee hyvä mieli.

Kun joku mainitsee sanan Hollywood, ihmiset ajattelevat heti elokuvastudioita ja Walk of Fame -katua. Minulle Los Angeles tuo mieleen ennen kaikkea upean luonnon. Olen vaeltanut lukuisia kertoja Temescal Canyonin puistossa, joka kulkee vuorten päällä ja josta on huikeat näköalat merelle.

Parasta Kaliforniassa on tietynlainen letkeys. Siellä ihmiset nojaavat kävellessäänkin rennosti taaksepäin, kun New Yorkissa ja muissa suurkaupungeissa ryntäillään puolijuoksua etukenossa. Tämän takia en halunnut muuttaa viime syksynä perheen kanssa Pariisin sykkeeseen, vaan etsimme kodin Etelä-Ranskan maaseudulta. En kaipaa ylimääräistä kiireen tuntua tähän elämäntilanteeseen.

The Hotel Cafe, Los Angeles

”Avoimena ja varuillaan”

Laulajana merkittävin paikka on ollut Hollywoodin sydämessä sijaitseva The Hotel Cafe, jossa olen esiintynyt usein. Tunnelma on intiimi,  ja klubilta voi saada myös asiallisen palkan.

Patrick Schuster ja Didier Martin suunnittelevat Irinan kanssa levynjulkkareita. Albumi ilmestyy Ranskassa 7.4.

On ollut hullua huomata, kuinka pienistä sattumista elämä on kiinni. Jos en olisi vuonna 2004 tutustunut elokuva­säveltäjä Peter Foxiin tehdessäni Red is the Color of -leffaa, olisin tuskin esiintynyt The Hotel Cafessa. Peter tunsi klubilta jonkun, jolle hän suositteli bändiämme.

Suhteiden merkitystä ei elokuva- ja musiikkibisneksessä voi sivuuttaa. On oltava koko ajan avoin uusille kohtaamisille ja valmis heittäytymään uusiin ihmissuhteisiin. Ristiriitaisinta on, että samaan aikaan pitää olla varuillaan, jotta välttäisi ne suhteista raastavimmat.

Peter Foxin kanssa tunsin heti niin voimakasta hengenheimolaisuutta, että kirjoitimme kolme albumia yhdessä.
Oli vapauttavaa, että sain Yhdysvalloissa keskittyä täysillä musiikin tekoon.

Seine-joki, Pariisi

”En osaa pelata taloudellisesti varman päälle"

Muistan, kun luin peruskoulussa runon kodittomasta, joka asui Pariisissa kuuluisan Pont Neufin sillan alla. Siinä oli yhtä aikaa jotain romanttista ja surumielistä. Kouluaikoina kävelinkin usein Seinen vartta pitkin. Veden äärellä tulee yhä inspiroiva vapauden tunne.

Virtaavan veden kaipuuni ei liity oikeastaan vain Seineen. Olen sanoittanut monia biisejä Tyynenmeren äärellä, ja haluan viettää kesälomat Suomen saaristossa. Sama teema tulee myös uniin: näen usein unta, että sukellan meressä tai joessa.

Virtaava vesi kuvastaa myös elämänfilosofiaani. Tiedän, että vaikka tänään tapahtuisi mitä tahansa, huomenna virta vie jo eteenpäin.

En osaa pelata taloudellisesti varman päälle. Teen asioita mieluummin intohimosta, vaikka se tarkoittaisi pitkiä rahattomia kausia. Olen oppinut luottamaan siihen, että jossain vaiheessa asiat järjestyvät.”

Lue lisää:

Irina Björklund: "Perhe tulee ykkösenä"

Irina Björklund: "Uraputki ei ole minua varten"

Peter Franzen: "Minun piti voittaa oma vastusteluni"
 

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.