Muusikko Ilkka Alangon elämänfilosofia on, että asiat menevät kuten menevät. Lapsetkin hankittiin, kun vaimo ehdotti "Mitä jos?".

4 ruusua

Neljä Ruusua on ollut tauolla kolme vuotta, mutta minulla on hyvät fiilikset bändistä ja bändikavereistani. 25 vuotta samojen tyyppien kanssa on ollut yllättävän kivutonta. Jokaisella on omat tonttinsa emmekä ole astuneet toistemme varpaille. Olemme olleet frendejä lapsesta asti – ja  vieläkin. Hienoa, että kaikki ovat hengissä ja voivat hyvin.

3 sisarusta

Minulla on kolme sisarusta, olemme kaikki muusikoita. Satu on viulisti, Petri huilisti ja Ismo Hassisen Koneestakin tuttu laulaja. Lapsuudessani Ismo joutui usein vahtimaan minua, joten hän otti minut mukaansa treenikämpälleen. Oli jännää ja siistiä kuunnella heidän soittoaan, ja muistan vieläkin putkivahvistimien tuoksun kellarissa. Silloin syntyi kipinä, että minäkin haluan tehdä tätä. Hassisen Kone on mielettömän hieno bändi ja olen aina digannut heidän musiikkiaan. En ole kuitenkaan ikinä ajatellut, että haluaisin olla samanlainen persoona kuin Ismo. Nykyään annamme toisillemme palautetta aika rakentavassa hengessä.

3 korviketta

Juon kofeiinitonta kahvia ja poltan nikotiinitonta vesipiipputupakkaa. En syö lihaa, joten vedän soijanakkeja ja soijapihvejä. Joskus suutuspäissäni olen kokeillut alkoholitonta olutta, mutta se ei ollut minun juttuni.

1000 keikkaa

Olemme aina pyrkineet siihen, ettemme koskaan heittäisi tavallista keikkaa. Jollei muuten, niin ainakin isot kamat, screen ja hirmuinen valoshow pitää olla. On ollut yhteisiä esityksiä sinfoniaorkesterin kanssa ja tanssishow, jossa oli mukana yhdeksän tanssijaa.

Jossain vaiheessa kyllästyimme Juppihippipunkkariin emmekä soittaneet sitä vuosiin. Meillä ei ole kappaletta, jonka olisimme vetäneet joka kerta, emme halunneet sellaista itsestäänselvyyttä. Olemme soittaneet, mikä itseä on huvittanut. Aktiiviselta keikkaelämältä sain ikuisen ystävän, tinnituksen. En pysty nukahtamaan ilman, että televisio on päällä. Tinnituksen kanssa pystyy kuitenkin elämään, eikä omani ole ihan pahimmasta päästä. Kun alan kuulla päässäni muita erikoisia ääniä, voin olla enemmän huolissani.

2 käännekohtaa

Ensimmäinen elämäni käännekohta tapahtui 16-vuotiaana. Kriisien kautta opin ymmärtämään muita ja heidän vaikeuksiaan. Siihen asti olin kulkenut pienessä maailmassani laput silmillä. Henkinen kasvu ei tapahtunut yhdessä yössä eikä yhdessä vuodessakaan, mutta ilman sitä en olisi läheskään yhtä kokonainen kuin olen nyt. Olisin paljon mulkumpi, tyhmempi ja kokemattomampi. Toinen käännekohta oli ensimmäisen lapseni syntymä 2005. Elämääni tuli jotain sellaista, mitä en tiennyt olevan olemassakaan. Rakkaudelle löytyi aivan uusi taso.

2 tärkeää naista

Äitini ja vaimoni ovat molemmat fiksuja ja ihania ihmisiä. Äitini Anna-Liisa on äidinkielen lehtori, joka väitteli tohtoriksi vielä ennen eläkkeelle jäämistään. Olen usein soittanut äidille oikeinkirjoituksesta ja tarkistuttanut tekstejäni. Vaimoni Tessan tapasin Virossa 18 vuotta sitten, menimme siellä myös kihloihin ja naimisiin. Rakastuneena yritän peitellä tunteitani parhaani mukaan. Se ei ole kauhean hyvä piirre.

2 lasta

Eelis on peruspikkujätkä: koheltaa ja on välillä tosi villi ja hankala. Ines taas on niin tyttö kuin olla ja voi. Hän haluaa jatkuvasti olla ballerinamekossaan, katsella prinsessaleffoja ja hyysätä nukkejaan. Molemmat ovat kuitenkin innoissaan musiikista, he laulavat, tanssivat ja soittavat. Heillä on valtava halu esiintyä: tuolit pistetään riviin ja kaikkien on istuttava kuuntelemaan heidän esityksiään. Lapset myös listaavat Neljän Ruusun kärkibiisejä, viimeksi Öisellä rannalla oli paras. Isänä koetan olla sellainen, että lapset tykkäisivät minusta. On tärkeää, että saan olla heidän kanssaan mahdollisimman paljon.

87 aurinkolasiparia

Minulla on laatikollinen aurinkolaseja mutta vain parit vähän
arvokkaammat. Niitä hajoaa ja häviää jatkuvasti. Mitä isommat sen paremmat. Neljän Ruusun aikoina käytin aurinkolaseja niin keikoilla kuin kuvauksissa, mutta nyt ne ovat jääneet. Uskon kuitenkin, että vielä tulee kausi, kun käytän niitä taas. Aurinkolasit ovat minulle läheinen asia, ja niitä pitää olla aina käden ulottuvilla. Oloni on epätäydellinen ja orpo ilman niitä.

0 tavoitetta

Minulla ei koskaan ole ollut selkeää tavoitetta. Luotan siihen, että elämä rakentuu itsestään ja asiat menevät kuten menevät. Vituiksihan ne menevät kuitenkin ja jos eivät, niin sitten sitä yllättyy positiivisesti. Alussa toivoin, että pääsisimme keikoille ja levyttämään, mutta en koskaan ajatellut, että minun pitäisi elättää itseni musiikilla. Lapsetkaan eivät olleet varsinainen tavoite. Vaimo vain ehdotteli, että mitäs jos?

Nyt toivon pysyväni hengissä, suurin piirtein terveenä ja että lapsetkin pysyisivät terveinä ja perhe kelkassa mukana. Työrintamalla toivon luovuutta ja sitä, että saan ensi vuonna luotua jotain, mistä jaksaisin olla innoissani.

Ilkka Alanko

  • Vuonna 1969 Joensuussa syntynyt laulaja ja sanoittaja. Asuu Nurmijärvellä ja Tallinnassa vaimonsa Tessan ja lastensa Eeliksen (2005) ja Ineksen (2008) kanssa. Perheeseen kuuluu kaksi koiraa, kissa, hevonen, poni, rapuja ja ruutanoita.
  • Perusti Neljä Ruusua vuonna 1982 kitaristi Petteri ”Kode” Koistisen, basisti Jari ”Lade” Laakkosen ja rumpali Kari ”Kämy” Kämäräisen kanssa. Yhtye jäi määrittelemättömälle tauolle 2007.
  • Julkaissut kaksi soolo­albumia, Elektra ja Ruusuja.

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.