Heidi Foxell uskoo vakaasti vielä jonain päivänä palaavansa poliisiksi. Kuvat: Milka Alanen
Heidi Foxell uskoo vakaasti vielä jonain päivänä palaavansa poliisiksi. Kuvat: Milka Alanen

Ensin Heidi Foxellia ammuttiin kuolettavasti, sitten hoitovirhe vei hänen kävelykykynsä. Kun elämä näytti jo valoisammalta, hän sairastui leukemiaan. Mutta kaiken tämänkään jälkeen Heidi ei ole lakannut haaveilemasta.

Hiekkarantaa, uima-altaalla makoilua, snorklausta, avoautolla ajamista ja tietenkin aurinkoa. Heidi Foxellin, 29, juuri päättynyt reissu Floridan Key Westissa oli kaikin tavoin unelmien täyttymys.

Se oli täydellinen matka siitäkin huolimatta, ettei Heidi päässyt kävelemään kuumalle hiekalle eikä tuntenut nurmikkoa jalkojensa alla, sillä hänen jaloissaan ei enää ole tuntoa. Fiilistä ei pilannut sekään, ettei Heidi voinut pukea päälleen bikinejä valtavien leikkausarpiensa takia.

Vuosien toipumisen jälkeen ensimmäinen lento ja hotelliloma tuhansien kilometrien päässä Meilahden sairaalasta tuntuivat tärkeiltä.

– Viimeiset viisi vuotta olen asunut ja rampannut sairaalassa, joten päätin, että nyt riittää, hyvinvoivan näköinen Heidi kertoo kirkkaana kevätpäivänä Kaivopuiston rantakahvilassa. Mukaan matkalle Heidi otti äitinsä, joka oli valvonut joka päivä tyttären sängyn vieressä, lukenut Heidille kirjoja ja pitänyt tämän järjissään synkimpinäkin hetkinä.

– Halusin tarjota matkan äidilleni, joka on ollut suurin tuki selviytymisessäni. Se on vähintä, mitä voin tehdä kiittääkseni häntä, Heidi sanoo.

Kuusitoista kattolaattaa

Heidi muistetaan toukokuun yönä vuonna 2012 Hyvinkäällä tapahtuneesta ampumisesta. Ravintola­illan päätteeksi ystäviensä kanssa riitaantunut nuori mies haki isänsä kotoa kiväärin ja alkoi ampua sillä talon katolta summamutikassa ihmisiä. Dramaattisessa välikohtauksessa kuoli kaksi ja haavoittui seitsemän. Vakavimmin loukkaantui poliisikokelas Heidi, jonka elämä muuttui silmänräpäyksessä totaalisesti.

Heidistä tuli Meilahden sairaalan vatsakirurgian päivystysosaston pitkäaikaisin potilas. Hänelle tehtiin 150 nukutusta vaativaa operaatiota, ja kun hän pääsi sairaalasta pois vuoden 2015 syksyllä, hän oli viettänyt siellä yhtäjaksoisesti yli kolme vuotta.

"Luojan kiitos sain oman huoneen. En olisi jaksanut katsoa ­ihmisiä, jotka tulevat ja lähtevät."

Sinä aikana Heidi ehti laskea moneen kertaan huoneensa katon kuusitoista laattaa. Pieneen huoneeseen mahtui sänky, yöpöytä, lamppu ja nojatuoli.

– Luojan kiitos sain oman huoneen. En olisi jaksanut katsoa ­ihmisiä, jotka tulevat ja lähtevät, kun itse aina jäin, Heidi kertoo.

Sairaalassa päivät seurasivat toisiaan , ajantaju katosi.

– Vietin sairaalassa niin kauan, että hoitajat tunsivat tapani: halusin nukkua aamulla pitkään ja koska en pystynyt syömään aamupalaa, hoitajat hipsivät vain hiljaa tuomaan pöydälleni mehua ja vettä, Heidi kertoo.

Päivän kohokohta oli mieluisan fysioterapeutin Iirun tapaaminen. Silloin Heidi nousi jalkeille, vaikka muuten ei aina kipujen ja masennuksen takia jaksanut. Kolmessa vuodessa Heidistä ja nyt jo eläkkeelle jääneestä fysioterapeutista ehti tulla läheiset.

– Iiru on ihana ihminen, joka osasi tsempata minua juuri oikealla tavalla. Hän uskoi minuun aina, koska oli niin monta kertaa nähnyt sen tarmon ja draivin, mikä minulla voi olla päällä. Hän osasi myös lohduttaa minua vaikeina hetkinä, kun en pystynyt pidättämään itkua.

"Olen varma, että ilman televisiota olisin seonnut."

Iltapäivisin Heidin äiti saapui sängyn viereen.

– Katsoimme yhdessä 32 tuumaista telkkaria, jonka poliisiystäväni olivat ostaneet ja kiinnittäneet seinään sairaalan pienen television tilalle. Iltapäivisin tuijotin kaikki sieltä tulevat sarjat, esimerkiksi alaskalaisista kullankaivajista kertovan Gold Rushin, jota varmaan kukaan toinen lisäkseni ei seurannut. Olen varma, että ilman televisiota olisin seonnut.

Myös musiikki auttoi. Janna Hurmerinnan Sä et ole hullu ja Ellinooran Elefantin paino olivat Heidille voimabiisejä.

Maailma ulkopuolella

Kun makaa päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen samassa sairaalasängyssä, kaikki siteet ulkomaailmaan muuttuvat tärkeiksi. Heidi on varma, ettei olisi selvinnyt ilman ystäviään ja kollegoitaan, jotka kävivät tapaamassa häntä ja pitivät mukana maailman tapahtumissa.

– Ystäväni Tiia tuli Vaasasta asti luokseni ja nukkui sairaalan nojatuolissa. Hän on my person niin kuin Greyn anatomiassa sanotaan. Kurssikavereistani Aleksista ja Joonasta tuli tosi tärkeitä: kun he vierailivat luonani, minusta tuntui, ettei minua ole unohdettu poliisissa.

"Vaikka välillä oli vaikeaa, ajattelin, että näiden ihmisten takia en luovuta."

– Vaikka välillä oli vaikeaa, ajattelin, että näiden ihmisten takia en luovuta.

Sairaala-ajan hienoimpana hetkenä Heidi muistaa päivän, jolloin hän pystyi kävelemään rollaattorilla kanttiinin asti ostamaan energiajuomaa.

Vähän myöhemmin toipuminen oli niin hyvässä vauhdissa, että Heidi käveli pitkää käytävää ainoastaan fysioterapeuttinsa kädestä kiinni pitäen.

Kotiinpääsy siinsi lähellä, mutta sitten Heidi joutui palaamaan lähtöruutuun.

Uusi romahdus

Keväällä 2014 vatsalaukun tähystyksessä jokin meni pahasti pieleen. Hoitovirheen takia Heidille syntyi selkäydinvamma ja hän menetti kävelykykynsä.

Kunnon romahtamisen lisäksi Heidiä piinasi hirvittävä hermosärky.

– Kipu oli viiltävää. Tuntui kuin jalkoja pitkin kulkisi polttavia muurahaisia ja kynsien alle työnnettäisiin lasinsirpaleita. Minulle annettiin niin paljon vahvoja kipulääkkeitä, että lääkärit miettivät kestävätkö elimeni sitä.

– Tuon hoitovirheen takia istun nyt pyörätuolissa. Vuosien jälkeen lihakseni ovat niin surkastuneet, että saan melkein sormeni yltämään pohkeen ympäri. Kävelemään oppiminen vaatii tuhottomasti töitä, verta, hikeä ja kyyneliä, mutta se voi onnistua. Ainakin minä uskon niin. Samoin kuin äitini. Ja entinen fysioterapeuttini.

"Tuon hoitovirheen takia istun nyt pyörätuolissa."

Heidi kertoo, että synkimpinä hetkinä hoitovirheen jälkeen hän ei nähnyt elämässään mitään valoa.

– Olin niin masentunut, että mietin onko mitään järkeä elää. Tuntui epäreilulta, että minun kohdalleni piti taas sattua tällaista. Eikö yhdelle ihmiselle annettu vähän liikaa kannettavaksi? Heidi pohtii.

Heidi ihmemaassa

Syyskuussa 2015 Heidi pääsi viimein muuttamaan sairaalasta Validian kuntoutuskeskukseen ja paluu ulkomaailmaan alkoi. Heidi tunsi olevansa kuin vanki, joka pääsee vuosien jälkeen vapauteen eikä enää osaa toimia siellä.

– Siihen asti olin saanut kaiken ravinnon suoneen. Ja jos on yli kolme vuotta syömättä, kaikki maistuu tosi oudolta. Jouduin totuttelemaan ruokiin samalla tavalla kuin pienet lapset, Heidi kertoo.

Myös ensimmäinen kauppareissu yhdessä toimintaterapeutin kanssa oli kokemus.

– Useiden vuosien sairaalassa olon jälkeen koko maailma oli muuttunut. Maitotölkkeihin oli ilmestynyt pyöreät muovikorkit, karkkipussit olivat erinäköisiä ja isompia, ja ihan joka paikassa myytiin yhtäkkiä niitä smoothieita, Heidi nauraa.

"Useiden vuosien sairaalassa olon jälkeen koko maailma oli muuttunut."

Heidi pääsi kuntoutuksesta kotiin tammikuussa 2016 ja ehti jo iloita tulevan kesän luokkakokouksesta ja ystävänsä häistä. Sitten hänellä todettiin leukemia.

– Ulkona paistoi aurinko. Minun piti viettää ihana kesä. Mutta olin jälleen takaisin sairaalassa.

Heidi ei muistanut lääkärin diagnoosista mitään ja vasta, kun hänen äitinsä purskahti itkuun, hän tajusi, miten vakavasta asiasta oli ollut kyse.

Onneksi leukemian todettiin olevan lievää muotoa ja se pysyy nykyään kurissa yhdellä lääkkeellä.

– Leukemia ei mene huonompaan suuntaan, muttei täysin paranekaan, Heidi kertoo.

Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty Hera on Heidin silmäterä.
Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty Hera on Heidin silmäterä.

Viimeinkin oma koti

Jos kaikki menee hyvin, Heidi saa poliisiopintonsa päätökseen vielä tämän vuoden aikana.

– Poliisi minussa ei ole kadonnut mihinkään. Toimisin tänään ihan samalla tavalla kuin ampumisyönä. Kun tehtävä tulee, tehtävälle mennään ja hoidetaan se niin hyvin kun pystytään, hän sanoo.

"Toimisin tänään ihan samalla tavalla kuin ampumisyönä."

– Mikään ei estä minua palaamasta poliisin työhön, vaikka kentällä en ehkä pystykään toimimaan.

Opintojen lisäksi Heidin suurimpia ilonaiheita ovat nyt ensimmäinen oma koti ja 1,5-vuotias koira, jonka hän hankki melkein heti sairaalasta päästyään.

Tammikuussa ostettu asunto on kokenut muodonmuutoksen, kun kaikki sen pinnat on remontoitu.

Parasta kodissa on sen sijainti maan tasolla:

– Voin päästää koirani Heran aamulla suoraan takapihalle ja pääsen liikkumaan kodissa helposti, Heidi kuvailee.

Kreikkalaisen jumalan mukaan nimetty koira on Heidin silmäterä.

– Olen aina halunnut koiran, mutta aikaisemmin elämäni oli liian kiireistä, jotta olisin voinut huolehtia eläimestä, muun muassa jalkapalloa SM-tasolla pelannut Heidi kertoo.

Vaikka Heidi on päässyt sairaalasta kotiin, hänen arkensa on entiseen urheilulliseen elämään verrattuna hidasta.

– Kaikista vaikeinta minulle on ollut oman kehon muuttuminen vieraaksi. Olen aina pitänyt huolta muista ja itsestäni ja ollut vahva. Kun katselen vanhoja valokuviani, huomaan, että minulla on ollut melkein sixpack. ­Vihaan olla avuton ja heikko.

"Kaikista vaikeinta minulle on ollut oman kehon muuttuminen vieraaksi."

– Olen aina ajatellut, että vatsa on ihmisen kaunein ruumiinosa. Nyt minulla ei ole lainkaan vatsalihaksia, vain pelkkä nahka ja sisäelimet ja suolenpätkä, joka turpoaa ulos pallovatsaksi, kun syön, Heidi kertoo.

Pyörätuoli leimaa

Heidin suurin unelma on päästä vielä kävelemään omin jaloin. Siihen asti hän on päättänyt yrittää suhtautua pyörätuoliin välineenä, joka ei ole hänelle vihollinen, vaan apuväline.

Se ei kuitenkaan ole helppoa, kun kaikille tuoli tuntuu olevan symboli henkisen kapasiteetin puutteesta.

– Pyörätuolilla liikkuvaa ihmistä katsotaan alaspäin. Ajatellaan, että tuolla on varmasti päässä vikaa.

– Kukaan ei enää näe minua tai katso minua silmiin, kun istun pyörätuolissa. Ihan kuin en olisi enää samanlainen ihminen kuin kaikki muutkin.

"Kukaan ei enää näe minua tai katso minua silmiin, kun istun pyörätuolissa."

Liikuntakyvyttömänä eläminen kiristää sähäkän ja impulsiivisen naisen pinnaa muutenkin.

– Minua ärsyttää, jos olen juuri päässyt sohvalle makaamaan ja tajuan, että jotain puuttuu. Joudun kampeamaan itseni pystyyn ja änkeämään tuoliin, ja se on raivostuttavan hidasta. Yritän nykyään aina miettiä, mitä haluan tehdä tai juoda seuraavan puolen tunnin aikana, koska kaikki on niin hankalaa.

– Välillä vihaan tätä pyörätuolia ja sitä, etten voi mennä koirani kanssa metsään. Onneksi äitini kanssa Hera pääsee juoksemaan vapaana.

Toisen ihmisen kaipuu

Kaiken kokemansa jälkeen Heidi ei ole lakannut haaveilemasta rakkaudesta.

– Olen hirveän hellyydenkipeä, tykkään maata toisen kainalossa, hän sanoo.

– Sen ihmisen pitää vaan olla tosi vahva, että pystyy tähän kaikkeen. Arki kanssani vaatii ylimääräistä voimaa ja taistelutahtoa.

Kaikki ystävyyssuhteet eivät ole kestäneet.

– On myös ihmisiä, jotka ennen olivat tärkeitä ystäviäni, mutta joita en enää näe ollenkaan. Jotkut eivät vaan jaksa tällaista taakkaa, Heidi sanoo.

Suhde poikaystäväänkin päättyi, kun Heidi kotiutui sairaalasta. Se tuntuu raskaimmalta.

– Ehkä arki kanssani oli sittenkin liikaa. Kyllä minua sattuu, etten pystynyt tekemään häntä onnelliseksi ja etten riitä sellaisena kuin olen nyt.

"Minusta tuntuu, ettei minulla enää ole lainkaan naiseutta."

Heidi ei itsekään halunnut olla suhteessa, jossa tunsi, ettei hänellä ole mitään tarjottavaa. Ampumisen seurauksena hänen vatsansa alueella on niin isoja vaurioita, ettei hänen elimistönsä kestä vaikkapa raskautta.

– Minusta tuntuu, ettei minulla enää ole lainkaan naiseutta, Heidi sanoo.

Vasta hiljattain Heidi on tajunnut, että hänen elämänsä oli pause-näppäimellä koko sen neljä vuotta, jonka hän vietti sairaalassa ja kuntoutuksessa.

– Tuntuu kuin olisin edelleen 24-vuotias, mutta ystäväni ovat menneet elämässään eteenpäin. He menevät nyt naimisiin ja perustavat perheitä.

Ystävien onnea ei ole aina helppo seurata.

Vähän aikaa sitten kyläpaikassa Heidi katseli, miten vauvaperhe leikki yhdessä legoilla. Hän joutui poistumaan toiseen huoneeseen.

– Minua alkoi itkettää, kun näin, miten symbioosissa ja siunattuja he ovat. Tajusin, ettei minulla ikinä tule olemaan sellaista onnea.

 

Heidi

Foxell

Syntynyt 29.3.1988 Vaasassa.

Poliisiharjoittelija loukkaantui vakavasti Hyvinkään ammuskelussa toukokuussa 2012.

Pelasi maalivahtina jalkapalloa naistenliigassa. Edusti viimeiseksi HJK:ta.

Asuu Vantaalla koiransa Heran kanssa.

Vierailija

Hyvinkäällä haavoittunut poliisi Heidi Foxell ei lannistunut hoitovirheestä eikä leukemiasta: ”Vihaan olla avuton ja heikko”

Ihana Heidi olet! Mukava lukea kuulumisiasi, vaikka liian paljon pahaa tunnut saaneesi kohdallesi. Taistelutahtoa sinulta ei onneksi puutu, vaikka hetkittäin kuka tahansa väsyy taakkojensa alla... Asenne kantaa ja toivo paremmasta! Ja niiden asioiden hyväksyminen, joita ei voi muuttaa. Kateus ja katkeruus ei auta, elämä kurittaa jokaista ennemmin tai myöhemmin. Tuo ajatus on ainakin itseäni lohduttanut... että jokaiselle tulee elämässä vaiheita, jolloin jostain tärkeästä joutuu luopumaan. Älä...
Lue kommentti
Hatun nosto

Hyvinkäällä haavoittunut poliisi Heidi Foxell ei lannistunut hoitovirheestä eikä leukemiasta: ”Vihaan olla avuton ja heikko”

Voi Heidi! Olet kyllä totisesti saanut enemmän kantaaksesi kuin suurin osa meistä muista. En voi kuin ihailla miten kaikesta huolimatta jaksat jatkaa elämääsi niillä eväillä, jotka nyt ovat käytössäsi. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja jaksamista ja voimia. Sinulla on sisukas ja hieno luonne, varmasti tulevaisuus tulee yllättämään sinut vielä positiivisesti! Kaikkea hyvää Heidi!
Lue kommentti

– Idiootit ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, sanoo Italiassa asuva Ella Kanninen.

Helsingin Sanomat kertoi tammikuun alussa , että seksuaalista ahdistelua vastustava #metoo-kampanja sai Italiassa aikaan raivoisan vastareaktion (HS 1.1.). Artikkelin mukaan saapasmaassa ei ole tavatonta, että miehet kouraisevat tavatessa tuttavallisesti naispuolisia kavereitaan takapuolesta.

Italiassa viisitoista vuotta asunut juontaja Ella Kanninen, 43, ei tunnista nykyistä kotimaataan kuvauksesta.

"En näe tässä asiassa kulttuurieroja."

– Huono käytös, kuten toiseen ihmiseen käsiksi käyminen, on yhtä huonoa niin Italiassa kuin kaikkialla muuallakin. Seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä ja kiusaamista, joka on kaikissa muodoissaan tuomittavaa. En näe tässä asiassa kulttuurieroja, Ella sanoo.

Italialainen kulttuuri on toki suomalaista kehollisempaa. Lämmin ilmasto mahdollistaa kevyen vaatetuksen, hyvältä näyttäminen ja pikku flirtti ovat tärkeää.

Ellasta ne eivät täytä ahdistelun määritelmää. 

– Ystäväpiirini Italiassa on laaja, tunnen naisia leipomotyöntekijöistä tv-toimittajiin. Olemme keskustelleet tästä aiheesta paljon. Yhdelläkään meistä ei ole miespuolisia tuttuja, jotka tervehtisivät käymällä luvatta kiinni. Se olisi yhtä tökeröä Italiassa kuin Suomessakin, Ella toteaa. 

– Poskisuudelmat sen sijaan kuuluvat asiaan niin miesten kuin naistenkin välillä. Samoin toisen ulkonäöstä heitetyt kohteliaisuudet tai viheltely kadulla, kun viehättävä nainen kulkee ohi. Ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vallankäyttö ja törkeä ahdistelu, juontaja korostaa.

"Hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni."

Käsi polvella

Italiassa tv-alan töitä monta vuotta tehnyt Ella muistaa omalta uraltaan vain yhden arveluttavan tapahtuman.

– Kymmenisen vuotta sitten olin lounaalla miespuolisen tv-pomon kanssa. Lounaan lopuksi hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni. Tartuin siihen, siirsin sen hänen omalle polvelleen ja totesin, että minulla on poikaystävä. Asiaan ei palattu, eikä torjuminen vaikuttanut töihini millään lailla, Ella kertoo.

– Tämä olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin. Idiootit, jotka eivät kunnioita toisten ihmisten koskemattomuutta tai reviiriä, ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, Ella toteaa.

"Aloimme ystäväni kanssa karjua niin, että heppu säikähti."

Reippaalla otteella

Lisäksi Ellalle on eri puolilla Eurooppaa metrossa ja busseissa sattunut tilanteita, joissa joku on hivuttautunut ruuhkan varjolla vaivihkaa selvästi liian lähelle aivan takapuolen taakse ”hinkuttamaan”.

– Paras suhtautumistapa on kääntyä ympäri, katsoa tyyppiä silmiin ja kysyä napakasti: Mitä luulet tekeväsi? Se yleensä auttaa, oltiinpa missä tahansa. Varpaille tallominen on myös hyvä keino, Ella nauraa.

– Joskus on käynyt niinkin, että kyseessä on todella ollut viaton kanssamatkustaja, joka pelästyy silminnähden reaktiotani. Silloin ei auta kuin pahoitella. 

Italiassa viettämiensä vuosien aikana Ella on huomannut, että tasa-arvo etenee koko ajan. Naisen asemasta ja esimerkiksi perheväkivallasta puhutaan paljon, samoin miesten ja naisten palkkaeroista.

– Suomea ja Pohjoismaita pidetään Italiassa tasa-arvon mallimaina, Ella Kanninen sanoo.

 

Putous-tähti Kiti Kokkonen ja 10 vuotta nuorempi sisko Pauliina Virta ovat kummakin bonusäitejä, eikä heillä kummallakaan ole biologisia lapsia. – Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Se ei ollut mikään onnenpäivä. Kun näyttelijä Titta Jokinen otti hieman alle kymmenvuotiasta Kiti Kokkosta kädestä ja asetti tämän kämmenen vatsakummulleen kertoakseen, että Kitistä tulee isosisko, Kiti ryntäsi vessaan lukkojen taakse itkemään. Ainakin näin Kitille on kerrottu, totuutta hän ei itse tarkalleen muista.

Sen Kiti kuitenkin muistaa, että tieto pikkusiskon syntymästä tavoitti hänet tanhuharjoituksissa. Kiti lähti treeneistä hymyssä suin ja kirjoitti kotonaan päiväkirjaansa sanat: ”Olen saanut pikkusiskon.” Se jäi lopulta kirjan ainoaksi lauseeksi.

Nyt Kiti, 43, ja Pauliina Virta, 33, hassuttelevat ja repeilevät tuon tuosta kovaääniseen nauruun, Kiti vielä aavistuksen Pauliinaa kovempaan. Siskosten olemuksessa on jotain ihan samaa ja jotain täysin erilaista. Pauliina on hillitty, hallittu, pitkä blondi, Kiti puolestaan rönsyilevä, riehakas, 150-senttinen punapää.

”Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi.”

Myös naisten vierekkäiset työhuoneet Suomen Komediateatterin toimistolla kuvastavat sisarusten eroja. Taiteellisen johtajan Kitin työhuoneen matto on kulunut ja mytyssä, papereita lojuu ympäriinsä vinksin vonksin. Pahvikuva Titta-äidistä Tarja Halosena vahtii Kitin huonetta. Lipunmyynnistä vastaavan Pauliinan työhuoneessa taas jokainen tavara on aseteltu niin jämptisti paikalleen, että niiden välit voisi tarkistaa viivaimella.

– Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi. Pauliina rakastaa Excel-taulukoita, minä askartelua. Olemme aikaansaavia, mutta eri osa-alueilla: Pauliina tykkää urheilusta, minä virkkaan, Kiti kuvailee.

– Minä rentoudun liikkumalla, Kiti askartelemalla ja hoitamalla puutarhaa. Hänellä on jäätävän hyvät kädentaidot. En ymmärrä, miten hän jaksaa puuhata käsillään illasta toiseen, Pauliina jatkaa.

Nämä erot sisarusten välillä ovat kuitenkin vain ulkokuorta. Henkisesti he ovat samalla viivalla.

– Kiti on sielunsisareni. Hänelle voin puhua aina kaikesta, Pauliina kehaisee.

– Pauliinan kanssa voin olla täysin oma itseni. Hän on yksi harvoista, joille voin kertoa ihan rehellisesti, miltä minusta tuntuu, Kiti peesaa.

Viime aikoina Pauliina on sparrannut Kitiä myös Komediateatterin ulkopuolella, sillä Kiti on uusi Putous-näyttelijä. Pauliinalla on vahva luotto siihen, että Kiti tulee olemaan suorissa lähetyksissä tosi hyvä.

– Minun silmissäni Kiti oli luonnollinen valinta ohjelmaan. Ihailen hänen itseironiakykyään, siitä syntyy hauskin huumori.

Sama äiti, eri isät

Kitillä ja Pauliinalla on sama äiti mutta eri isät. He eivät kasvaneet lapsena samassa kodissa.

Kun Kiti oli 3,5-vuotias, äiti Titta ja leffaohjaaja-isä Ere Kokkonen erosivat. Kiti jäi asumaan isänsä kanssa. Silloin ratkaisua pidettiin erikoisena.

– Minusta tuntui tosi luonnolliselta, että jäin isälleni. Uskon, että asiat ovat menneet aikanaan ihan oikein, Kiti huomauttaa.

Pauliina syntyi Titalle ja muusikko Pauli Virralle, laulaja-näyttelijä Olavi Virran pojalle. Titta ja Pauli erosivat, kun Pauliina oli 3,5-vuotias, saman ikäinen kuin Kiti vanhempien erotessa. Pauliina jäi erossa asumaan äitinsä kanssa.

– En ole koskaan osannut tuntea kateutta siitä, että Pauliina on asunut äidin kanssa ja minä en. Meitä on aina kohdeltu samanarvoisesti. Äiti on ollut siinä jopa hysteerisen tarkka: kaupassa tavaroita tutkiessa hän selitti jo etukäteen, että tämän ostan sitten myös siskollesi, Kiti kertoo.

Lapsuudessaan Kiti muistaa hoivanneensa Pauliinaa ja vahtineensa tämän leikkejä Kaivopuiston rannassa. Yksi erityisen pelästyttävä muisto ahdistaa vieläkin. Pauliina oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun hän sai vahingossa jalalleen kiehuvaa vettä niin, että iho lähti.

– Se oli minulle hirveä tragedia. Hän joutui sen vuoksi sairaalaankin, Kiti kertoo.

– Hei, mä en muista, Pauliina kuittaa.

"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.
"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.

Rakkautta Kitin ja Pauliinan perheessä on aina osoitettu avoimesti pussailemalla, halailemalla ja kannustamalla. Toistensa isien kanssa he eivät juurikaan viettäneet aikaa, mutta äidin kanssa kolmistaan sitäkin enemmän.

– Kasvattajana äiti oli aika erikoinen ja spontaani. Saatoimme herätä keskellä yötä leipomaan kakun tai tekemään tonnikalapastaa. Ja jos ei aamulla jaksanut mennä kouluun, ei ollut aina ihan pakko, Kiti muistelee.

– Äidissä parasta on se, että hän ottaa kiinni, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja kun äiti alkaa heittää läppää, se on parasta ikinä. Meillä lähtee kikatus helposti laukalle: ensin sen aloittaa äiti, sitten Kiti, sitten minä alan nauraa heille, eikä siitä tule loppua, Pauliina virnistää.

Se, että suku on täynnä taiteilijoita, tuntuu Pauliinasta ihan normaalilta. Kitiä ihmisten kiinnostus perhettä kohtaan on sen sijaan välillä häirinnyt.

– Kiti on tarkempi yksityisestä tilastaan. Minusta taas tuntuu luonnolliselta, että äiti, isä ja koko suku ovat esillä, koska olen tottunut siihen pienestä pitäen. En koskaan mieti, katsooko joku meitä kadulla, Pauliina sanoo.

Etäisistä läheisiksi

Nuorempana Kiti ja Pauliina eivät olleet yhtä läheisiä kuin nykyään. Pauliina hurahti jo seitsemänvuotiaana täysillä hevosiin. Hänestä kasvoi kilpaesteratsastaja, joka kiersi kisoissa ympäri maailmaa.

– Olimme kyllä siskoksia, mutta emme sielunsiskoja. Yritin olla osa Pauliinan elämää, mutta ratsastuksen vuoksi hänellä oli omat menonsa ja kuvionsa. Toivoin, että olisit ollut avoimempi, sillä olisin halunnut kuulla sinusta enemmän ja päästä lähemmäs, Kiti sanoo Pauliinalle.

– Myös kymmenen vuoden ikäeromme varmaan vaikutti siihen, ettemme olleet kovin intensiivisesti tekemisissä. Elimme omaa elämäämme, emme yhteistä elämää. Kunnolla lähennyimme vasta aikuisina, Pauliina pohtii.

”Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli.”

Kun Pauliina lopetti 25-vuotiaana kilpaesteratsastuksen, siskosten välit alkoivat hiljalleen lämmetä. Erityisesti he tukeutuivat toisiinsa, kun molemmat menettivät isänsä. Ere menehtyi pitkän sairastelun päätteeksi vuonna 2008, Pauli vuonna 2011.

– Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli. Silloin tajusin, että ihan sama mitä hänelle sanon, en pysty täysin ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu, Pauliina myöntää.

– Mutta ei toista voi myöskään vaatia ymmärtämään. Meillä oli omanlaiset isäsuhteemme ja omat tapamme surra, Kiti sanoo.

Syvempi yhteys siskosten välille kehittyikin Pauliinan isän menehtymisen jälkeen.

– Kun isämme kuolivat, välillemme syntyi sanaton ymmärrys. Tiedämme ihan tasan tarkkaan, miltä tilanteeseen liittyvät tunteet tuntuvat ilman, että sitä tarvitsee sanoittaa toiselle, Pauliina miettii.

– On lohdullista jakaa kokemus siitä, miltä lopullisuus tuntuu, Kiti sanoo.

Uusperheen ilot ja haasteet

Kaikista eniten Kitiä ja Pauliinaa on lähentänyt nykyinen elämäntilanne uusperheessä, sillä he ovat molemmat bonusäitejä. Kiti on ollut kumppaninsa, muusikko Olavi Tikan tyttären Sofian elämässä seitsemän vuotta. Pauliina puolestaan on seurustellut puolitoista vuotta 6- ja 8-vuotiaiden lasten isän kanssa, ja he asuvat yhdessä.

– Viime aikoina olemme puhuneet Kitin kanssa enemmän kuin koskaan. Hän on ollut tässä elämäntilanteessa minulle korvaamaton tuki. Jos ennen avauduin elämästäni 10 prosenttia, nyt puhun siitä Kitille 100-prosenttisesti, Pauliina iloitsee.

– Bonusäitiys on ihanaa, mutta ei helppoa. Onneksi minulla on ollut Kiti, joka on näyttänyt, millaista se on. Kitin antaman esimerkin vuoksi olen pystynyt olemaan suhteessani järkevä aikuinen.

Kiti suoristaa ryhtinsä ja köhäisee tyytyväisyyden merkiksi.

– Uskon, että Pauliina on nopeammin löytänyt paikkansa bonusäitinä, koska hän on osannut olla itsekkäämpi. Itse mielistelin sekä kumppaniani, lapsen äitiä että lasta, koska halusin, että minut hyväksytään. Pelkäsin konflikteja ja tunsin oloni ulkopuoliseksi, vaikka en sitä oikeastaan edes ollut.

"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.
"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.

Erityisesti Kiti kipuili pohtiessaan, voiko hän sanoa olevansa Sofian vanhempi. Kiti tunsi olevansa aina vähän sivussa: vaikka hän oli mukana neuvolatapaamisissa, terveydenhoitaja ei katsonut silmiin.

– Vaikeinta uusperheydessä on ollut tuntea itsensä tasavertaiseksi vanhempana. Aikanaan mietin, pitäisikö minun kokonaan lakata yrittämästä olla vanhempi ja vetäytyä taka-alalle, Kiti sanoo.

– Minäkin huomasin heti suhteeni alussa, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: olla joko isän tyttöystävä ja lasten kaveri tai sitten kunnolla vanhempi. Päätin, että haluan rakastaa lapsia täysillä. En olisi osannut olla vähempää, Pauliina kuvailee.

Kiti näyttää työhuoneensa seinällä roikkuvaa Sofian tekemää piirustusta. Siinä on meri, vihreä lisko ja teksti: ”Mä oon valmis rakastamaan sua.” Sitä katsellessa Kitin silmäkulma kostuu ja Pauliinakin herkistyy.

– Minulle isoin työ on ollut ymmärtää se, että vaikkeivät lapset ole biologisia, he ovat silti minun lapsiani. Rakastan heitä tosi paljon, Pauliina sanoo.

Lapsettomuus kirpaisi

Kiti olisi halunnut omia biologisia lapsia, mutta ei ole niitä koskaan saanut. Enää se ei ole mahdollistakaan, sillä hiljattain häneltä poistettiin kohtu terveydellisten syiden vuoksi.

– Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi. Se asia minun on pitänyt sisimmässäni työstää. Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Erityisesti lapsettomuus kirpaisi Kitin edellisessä parisuhteessa, sillä kummatkin olisivat halunneet yhteisen lapsen.

”Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi.” 

– Se oli tosi kova paikka. Mutta jos ihan rehellinen olen, en lopulta ole varma, onko minulla koskaan ollut kunnolla vauvakuumetta. Olenkin asian kanssa nykyään sinut. Ja onhan minulla lapsi, Sofia, hän on rikkaus, Kiti kiittelee.

– Aika näyttää, miten minun kohdallani käy. Mutta onneksi minullakin on ihan mielettömät bonuslapset, Pauliina sanoo.

Jos Kitin ja Pauliinan suhde lapsuudessa olikin äidillinen, tätä nykyä tilit ovat tasan. Tai no, edelleen Kitiä kyllä vaivaa jatkuvasti pieni huoli Pauliinasta. Eihän siskolle vain satu mitään pahaa?

– Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme. Oikeastaan vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä, että Pauliina on aikuinen ihminen, joka pärjää kyllä, Kiti sanoo.

Ja vaikka sisarukset ovat biologisesti puolikkaita, sillä ei ole heille merkitystä.

– Emme ajattele olevamme puolikkaita siskoksia. Tilanne on vähän sama kuin bonusäitiydessä: kun sisko tai lapset ovat siinä, he ovat siinä sataprosenttisesti. Henkisellä tasolla olemme yhtä.

Kiti Kokkonen

Syntyi 4.10.1974 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa, muusikko Olavi Tikan kanssa.

Äiti näyttelijä Titta Jokinen ja isä Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen.

Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja. Näytellyt mm. revyissä sekä Onneli ja Anneli -elokuvissa.

Uusi Putous-näyttelijä. Ohjelma alkaa MTV3:lla 20.1.

Pauliina Virta

Syntyi 23.10.1984 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa.

Äiti Titta Jokinen ja isä muusikko Pauli Virta, isoisä laulaja Olavi Virta.

Entinen kilpaesteratsastaja, työskentelee Suomen Komediateatterin lipunmyyntivastaavana ja ääninäyttelijänä.