Radiojuontaja Kristiina Komulainen jätti huipputyönsä Loopilla ja oppi hellittämään. – Luovuttaminen vaatii superrohkeutta. Se tarkoittaa, että ymmärtää rajansa.

Alkuvuodesta Kristiina Komulaisen, 38, uralla meni lujaa.

Kolmessa vuodessa Loop-radiokanavan ohjelmapäällikkönä työskennellyt Kristiina tiimeineen oli luotsannut taajuuden kovaan suosioon. Keväällä 2015 hän nappasi työstään parhaan ohjelmapäällikön pystin Radio Gaalassa. Samalla Loop nimettiin vuoden radiokanavaksi.

Tulevat työsuunnitelmat kutkuttivat mielessä. Yksi niistä oli alamäkiluistelun MM-kisat. Tammikuun lopulla Kristiina osallistui Loopin tiimin kanssa Jyväskylän osakilpailuihin.

Finaalipaikkaa ei herunut, mutta jotain konkreettista laskuista jäi kouraan.

– Olin jo aikani leikitellyt ajatuksella, että lopettaisin työni. Kisojen aikana päätös vain vahvistui, Kristiina kertoo.

”Totta kai olin peloissani. Samalla tiesin, etten peru päätöstäni.”

Samana päivänä Kristiina rustasi kalenteriin palaverin esimiehensä Sami Tenkasen kanssa. Viikon Kristiina jännitti ja harkitsi. Tulevaisuudesta hänellä ei ollut tietoa.

– Olin totta kai peloissani. Samalla tiesin varmaksi, etten peru päätöstäni. Olin saavuttanut kaiken mahdollisen Loopilla. Oli aikani lähteä.

Maaliskuussa, kuukausi irtisanoutumisensa jälkeen, Kristiina pokkasi jälleen vuoden ohjelmapäällikön pystin Radio Gaalassa. Jo silloin tutut kyselivät, käykö työttömyys psyykelle tai kaduttaako.

– Yksi saman vedon tehnyt tyyppi totesi, että hänellä alkoi kuukauden kuluttua pää hajota, koska kaikki muut menivät töihin ja hän itse jäi kotiin.

Kristiinalle ei käynyt niin. Irtisanoutumisen jälkeen ei tullut kuherruskuukautta, joka olisi pudottanut piinaavaan arkeen. Sen sijaan päiviin pamahti kepeys. Irtisanoutumisen suurin opetus Kristiinalle on ollut se, ettei luovuttamista tarvitse kammoksua.

– Yhteiskunnassamme luovuttaminen ymmärretään usein negatiiviseksi asiaksi – sellaiseksi, että häntä koipien välissä jättää pelin kesken. Mielestäni ajatus pitäisi purkaa. Luovuttaminen vaatii superrohkeutta. Se tarkoittaa sitä, että ymmärtää rajansa, eikä yritä runnoa hampaat irvessä läpi harmaan kiven.

– Minulla oli ihan mahtavaa Loopilla. Koin kuitenkin saaneeni siitä työstä kaiken irti, joten olin valmis päästämään irti, luovuttamaan. Pystyin siihen, koska olin varma, että siellä työskentelevät mahtavat tyypit ottavat duunini haltuun.

Ei turvallisuudelle

Nyt, puoli vuotta lopettamispäätöksen jälkeen, Kristiinan arki koostuu ”endurosta, pojan kanssa hengailusta ja hauskanpidosta”. Kun hän esittelee fiiliksissään endurovideoita kännykkänsä ruudulta, kädet viuhuvat vauhdikkaasti. Puhetta siivittävät kirosanat, ja katseessa loistaa into.

”Kalenterini on edelleen koko ajan täynnä.”

Kristiina ei ole koskaan perustanut rauhallisen elämäntyylin perään.

– Irtisanoutuminen ei ollut minulle lepotauko tai yritys löytää perheeni uudelleen. Stressini määrä on vakio, ja kalenterini on edelleen koko ajan täynnä. Taikurinlahjani on se, että saan paljon aikaan ja minussa on hirveästi virtaa.

– Rakastan riskien ottamista, saan siitä kiksejä. Seinistä kimpoileminen on minulle eliksiiriä. Koen olevani omimmillani, kun saan tehdä minulle rakkaita asioita pää pilvissä.

Kun Kristiinan menoa katsoo ja kuuntelee, alkaa hengästyttää. Pitäisikö tässä itsekin alkaa harrastaa hurjapäisiä urheilulajeja ja ottaa lopputili?

Mutta entä jos on tyytyväinen omaan, rauhalliseen elämäänsä?

– Kaikkien ei todellakaan tarvitse lähteä tähän! Irtiotot eivät ole kaikkia varten.

– Jokainen meistä on erilainen. Joku on onnellisimmillaan, kun saa nyplätä sukkaa kotosalla. Se on täysin ok. Samalla tavalla pitäisi olla hyväksyttävää, että minä en kaipaa tasaisen turvallista elämää.

– Monelle vakituinen työpaikka tarkoittaa turvallisuutta. Minä en yksinkertaisesti kaipaa turvallisuutta.

Toki Kristiinakin kaipaa elämäänsä pysyviä asioita.

– Vaikka pääni on pilvissä, haluan pitää jalkani maassa. Elämä ei voi olla pelkkää ekstremeä. Välillä minäkin haluan leipoa kotona pullaa ja paijata poikaa.

Kaikille irtisanoutuminen ei myöskään ole vaihtoehto. Kun Kristiina kesän alussa starttasi neljännen työttömyyskuukautensa, Tilastokeskus tiedotti, että Suomi on selättänyn laman. Työllisyystilanne näyttää vihdoin lupaavalta. Media-alalla tilanne on kuitenkin toinen. Yt:t ja irtisanomiset piinaavat myös Kristiinan leipälajia eli radiota. Moni ammattilainen takertuu työpaikkoihinsa kynsin hampain.

”Seuraavaksi haluan tehdä jotakin, johon minulla on täysi palo.”

Kristiinan kohdalla päätös luopua vakityöstä tuli omasta persoonasta.

– Haluan synnyttää koko ajan uutta. Saman asian äärellä loputtomiin pyöriminen ei sovi minulle.

Todellisuudessa Kristiina ei jäänyt irtisanoutumisensa jälkeen keikkumaan tyhjän päälle. Hänellä on vahva turvaverkko. Uusia työtarjouksia on jo tullut. Tunnetulle radioäänelle ja juontokasvolle riittäisi pestejä, mutta Kristiina on toistaiseksi kieltäytynyt kaikista.

– Seuraavaksi haluan tehdä jotain, johon minulla on täysi palo. Mitään sataprosenttista vaihtoehtoa ei ole vielä tullut.


”Jos elämässä tapahtuu inhottavia juttuja, ihmisellä on lupa olla paskana. Saa parkua ja olla ihan kamala läheisilleen. Se on osa käsittelyprosessia, jonka avulla asioista pääsee eteenpäin. Elämä ei voi olla koko ajan Jehovien leijonat ja seeprat pussailee menoa”, Kristiina kertoo.

 

Pyörivät kelat

Ruusunhuuruisten kuvitelmien maalaileminen ei ole Kristiinan heiniä. Hän ymmärtää työttömyyden realiteetit, ja välillä myös raha aiheuttaa päänvaivaa. Kun Kristiina juttelee peloistaan kavereidensa kanssa, hän saa usein vastaukseksi korulauseita siitä, kuinka kaikki päättyy hyvin.

– Elämässä voi ihan hyvin käydä niin, että tapahtuu tragedia, minusta tulee alkoholisti ja joudun veneen alle. Välillä se ahdistaa minua valtavasti, Kristiina sanoo.

– Ahdistusta voi kuitenkin hallita. Kun ahdistava ajatus herättää keskellä yötä ja päässäni alkaa pyöriä negatiivisia keloja, siirryn katsomaan elämääni lintuperspektiivistä. Se auttaa huomaamaan, että ongelmani eivät ole niin valtavia.

”Olen tiukan paikan tullen valmis myymään asuntoni.”

Vielä hänellä on päivätyöstään säästöjä, joten elintasoa ei ole tarvinnut karsia.

Jossain vaiheessa sekin saattaa tulla eteen. Asunto Helsingin ytimessä ei ole ilmainen, ja enduroharrastukseen palaa pitkä penni. Kristiinalla on itsensä lisäksi huollettavanaan poikansa, joka on hänen luonaan joka toinen viikko.

– Tämänhetkinen elämäni ilman työpaikkaa ei ole taloudellisesti järkevä. Minä myös tykkään rahasta. En ymmärrä, miten joku ajattelee, ettei sitä tarvitse elääkseen, Kristiina sanoo.

– Olen tiukan paikan tullen valmis myymään asuntoni, että asiat järjestyvät.

Epätäydellinen nainen

Vahva persoona, rempseä innostuja. Sellaisena Kristiinaa usein pidetään. Loopilta lähtemisen jälkeen Kristiina on jutellut entisten alaistensa kanssa. Moni on todennut, että välillä hänen vauhdissaan oli vaikea pysyä.

– Kun minun alaisuuteni tuli uusia työntekijöitä, varoitin heitä heti siitä, että vaadin heiltä paljon. Tiedän, että olen sellainen. Myönnän, että olen joskus aika raskas ihminen.

Vaatiminen ei kuitenkaan rajoitu muihin. Eniten Kristiina odottaa itseltään. Vaikka hän nyt hehkuttaa luovuttamisen hienoutta, se ei tule hänelle luonnostaan.

– Olen suorittaja ja ylianalysoin kaiken mahdollisen. Välillä toivon, että saisin lomaa omasta mielestäni, Kristiina nauraa.

– Nyt kesän aikana olen onneksi onnistunut saamaan sisäisen kontrollimuijani hellittämään.

”Lesboksi luuleminen ei haittaa minua ollenkaan, mutta hyvä jätkä en ole.”

Luonteensa takia Kristiina on saanut usein kuulla olevansa ”hyvä jätkä”.

– Lapsena minulla oli paljon kaveripoikia, joille joskus valehtelin olevani poika. Minussa on perinteisellä tavalla ajateltuna tiettyä maskuliinisuutta ja androgyyniyttä. Varmaan juuri sen takia moni luulee, että olen lesbo, Kristiina toteaa.

– Lesboksi luuleminen ei minua haittaa ollenkaan, mutta hyvä jätkä minä en ole. Minä olen nainen. Mikään minun tekemisissäni ei vähennä sitä.

Välillä oma sukupuoli kuitenkin ärsyttää. Erityisen piinaavalta se tuntuu silloin, kun yrittää nostaa enduropyörää ojanpohjalta. Yläkropan voima ei aina riitä.

– Haluan olla omavarainen, enkä tahdo rakentaa ihmissuhteita sen pohjalle, että joku kannattelee minua. Oma heikkoutensa on kuitenkin myös hyväksyttävä.

Toisinaan liian pienen haban lisäksi Kristiina nimeää akilleenkantapääkseen häpeän.

– Välillä saatan huomata nolostuvani asioista, jotka ovat tapahtuneet lapsuudessani. Häpeän myös sitä, etten ole koskaan rauhallinen ja innostun liiankin helposti. Häpeä on hirveä tunne, joka pahimmillaan estää tekemästä hienoja asioita.

Myös äitiys pohdituttaa Kristiinaa usein.

– Se on loputon kuilu, jossa tunnen aina riittämättömyyden ja epäonnistumisen tunteita. Vaikka kuinka paljon annan itsestäni, aina tuntuu, ettei poika saa tarpeeksi.

Luonteensa oikkuihin Kristiina suhtautuu lempeydellä. Kun on oppinut ymmärtämään heikkouksiaan, niistä on helpompaa puhua.

– Heikkoudet kuuluvat ihmisyyteen, vaikka niiden myöntäminen on vaikeaa. Olen opetellut ajattelemaan ylpeydellä, että vittu mä oon aika helvetin epätäydellinen ja outo, Kristiina virnistää.

– Sehän on vain hienoa! Me kaikki olemme juuri outouden takia omanlaisia.

Elämän koulima

Miten pelottomaksi luovuttajaksi tullaan, jos sellainen ei ole luonnostaan? Opettelemalla ja kokemalla tietenkin.

Ensimmäisen ja suurimman opetuksensa luovuttamisesta Kristiina sai jo parikymppisenä, kun hän erosi Jehovan todistajista. Kristiinan äidillä on vahva usko Jehovaan, joten perheen kaikki viisi lasta kasvatettiin sen oppien mukaan.

– Uskon, että repäisyjen tekeminen elämässä on sitä helpompaa, mitä enemmän niitä kohtaa. Kun kerran tekee ison päätöksen elämässään, osaa seuraavalla kerralla jo etukäteen ennakoida, miten se vaikuttaa pääkoppaan.

Kristiina tietää, että irtioton vaikutus psyykeen on valtava.

– Nuorena todellisuuteni oli uskonnon varassa. Tiukat moraaliarvot ja mustavalkoinen maailmankuva olivat ainoa asia, mitä tiesin. Uskosta eroaminen oli jännittävää, koska se pudotti identiteetin tyhjän päälle, Kristiina kertoo.

Osa uskosta lähtevistä eristetään yhteisön ulkopuolelle. Kristiinalle ei onneksi käynyt niin, vaan vanhemmat tukivat hänen päätöstään. Tuesta huolimatta oman uskon uudelleenrakentaminen kesti useamman vuoden.

Loopilta lähtiessään Kristiina joutui yhtä ison elämänmullistuksen eteen kuin aikoinaan Jehovan todistajista erotessaan.

– Parikymppisenä sain miettiä uskoni uudelleen. Tällä kertaa muutos on ollut kokonaisvaltaisempi – maailmankuvani on muuttunut täysin.

Heittäytyminen valotti Kristiinalle, ettei elämään tarvitse suhtautua ryppyotsaisesti.

– Nyt elämä on hauskaa leikkiä, jota ei tarvitse suorittaa normien mukaan.

– Vaikka irtiottojen tekeminen on aina aluksi ollut pelottavaa, minua ne ovat muokanneet parempaan suuntaan. Ne ovat aina avanneet silmiäni, Kristiina kertoo.

Pysäyttävä pelko

Nykyään Kristiina luovuttaa lähes päivittäin. Endurossa niin on pakko tehdä.

– Jos pyörällä puskee itsensä liian pitkälle, voi käydä tosi pahasti. Siksi mottoni on: pitää uskaltaa pelätä ja välillä panna peli poikki.

”Kun kumppani pettää tai tulee potkut, ihminen saattaa jopa huojentua.”

Luovuttamisenpelko näkyy Kristiinan mielestä yhteiskunnassamme turhautumisena ja jämähtämisenä. Moni roikkuu kehnossa parisuhteessa tai epämieluisessa työssä, koska irrottautuminen kammottaa.

– Kun kumppani pettää tai tulee potkut, ihminen saattaa jopa huojentua, koska päätöstä ei tarvinnut tehdä itse.

Myös Kristiinalle on käynyt niin. Siihen tilanteeseen hän ei halua päätyä enää koskaan.

– Jos jotain olen oppinut menneistä parisuhteistani niin sen, että osasta olisi pitänyt lähteä aiemmin. Esimerkiksi lapseni isän kanssa ero oli oikea päätös, vaikka tulemme hyvin toimeen keskenämme. Meillä on sellainen kemia, että olemme erillään onnellisempia.

– Ydinperhe ei ole kaikille oikea ratkaisu. Minulla ei ole koskaan ollut paskaa tunnetta siitä, että pojallani on kaksi vanhempaa eri osoitteissa.

Nyt vapaus on Kristiinan elämän tärkein prioriteetti.  Vapaus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että työtä tai parisuhdetta ei voi olla ollenkaan.

– Ollakseni vapaa minun täytyy löytää sellainen työ ja ihminen, johon haluan sitoutua aivan kokonaan. En halua jäädä haaleaan veteen eli keskinkertaiseen työhön tai suhteeseen.

Alkuperäisen suunnitelmansa mukaan Kristiinan olisi pitänyt olla töissä jo alkukesästä. Helmikuussa hän ajatteli, että toukokuun lopussa uusi haaste on löytynyt.

– Minulla ei ole edelleenkään hajua, mitä haluan tehdä seuraavaksi. Ehkä olen samassa tilanteessa vielä kuudenkin vuoden päästä. Jos en löydä kutsumusduuniani, saatan tehdä jotain sellaista, mitä en vielä osaa. Uuden oppiminen motivoi.

Kristiina koppaa aiemmin huuleensa sujauttamansa nuuskan pois ja toteaa:

– Elämästä pitää osata nauttia, eikä sitä pidä ottaa liian vakavasti. Toki paskaa tulee välillä niskaan, mutta ilman sitä tämä kaikki ei olisi niin nastaa.

 

Kristiina Komulainen

Radio- ja tv-juontaja syntyi 28.11.1978
Siilinjärven Pöljällä.

Asuu Helsingissä 8-vuotiaan poikansa kanssa. Poika
asuu vuoroviikoin
isänsä, radioääni
Jukka Rossin kanssa.

Juontanut muun muassa Kuorosotaa
ja Radio Aallon
keskipäivää. Siirtyi Loopille vuonna 2013.
Irtisanoutui työstään tänä vuonna.

Vierailija

Huipputyöstä irtisanoutunut Kristiina Komulainen: ”Elämäni ei ole taloudellisesti järkevää”

Haloo! Jokaisella on oikeus pikku breikkiin. Onko vuorotteluvapaakin sinusta vapaamatkustamista? Kristiina ei ajatellut olla loppuelämäänsä pois työelämästä. Sitäpaitsi, Loopilla johtoasemassa hän on helposti tehnyt kerralla kahden ihmisen työt. Mikä siinä on että ihmiset tulistuvat heti kun joku uskaltaa poiketa normista ja luoda elämästään omannäköistä - olla onnellinen? Kerää rohkeutesi ja uskaltaudu sinäkin!
Lue kommentti
NestoriN

Huipputyöstä irtisanoutunut Kristiina Komulainen: ”Elämäni ei ole taloudellisesti järkevää”

Se ajatus, että elää säästöillään ja eikä nosta työttömyyskorvausta ei poista asiaa, että hän elää osaksi vapaamatkustajana niiden henkilöiden kustannuksella jotka maksavat veroja. Mm kaikki infra, terveydenhuolto ja lapsen koulutus tulevat hänelle ilmaisesti ilman verojen maksua. Tällaisia vapaamatkustajia ei meidän velkainen valtiomme kestä. Kun oma itse on se tärkein, tällaiset asiat eivät tule ihmisille mieleen.
Lue kommentti

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.