Heidi Köngäs oli adoptiolapsi ja siirtolainen Ruotsissa. Kokemukset tekivät hänestä kirjailijan ja elokuva-ohjaajan. – Opin varhain, etteivät asiat ole aina sitä, miltä ne näyttävät.

Kuva Panu Pälviä

Heidi Köngäs, 57, on nainen, jolla on kolme lasta ja kaksi uraa: kirjailijana ja elokuvaohjaajana. Niistä ajankohtaisempi on nyt kirjailijan työ, sillä elokuussa julkaistiin hänen viides romaaninsa Dora, Dora.

Kirja sai alkunsa, kun Heidi törmäsi berliiniläisessä kirjakaupassa vanhaan, mustavalkoiseen valokuvaan. Siinä Hitlerin uskottu, natsiministeri Albert Speer seisoo Lapissa lumen keskellä vuonna 1943. Speer on kuin maansa myynyt. Edessään hänellä on rakovalkea ja nokikahvipannu, vieressään lapinmies neljäntuulenlakki päässään.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Heidin oli selvitettävä, mitä oli tapahtunut. Syntyi Dora, Dora, fiktiivinen kertomus Speerin ja hänen seurueensa matkasta kylmään pohjoiseen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ohjaaja-Heidin töistä tunnetuin on tv-elokuva Liian paksu perhoseksi, jossa Kaarina Hazard näyttelee tanakkaa Kaisua. Kaisu on "suomalainen mollamaija, joka kantaa milloin sikaa, milloin anoppiaan ja milloin miestään", kuten Heidi itse kuvaa.

Elokuvan ensiesitys houkutteli television ääreen 1,5 miljoonaa suomalaista vuonna 1998. Palautetta tihkuu edelleen. Heidi kertoo kuulleensa mainostoimistosta, jossa päätettiin elokuvan innoittamana laajentaa naiskuvaa, kirjaimellisesti.

– Liian paksu perhoseksi on terapeuttinen elokuva suomalaisille naisille, koska se sanoo, että ihminen saa olla minkä kokoinen tahansa. Sitä tehdessäni ajattelin, että vaikka kaikki muut ovat pienen ihmisen puolella, niin minä puolustan kerrankin isoa ihmistä.

Tehtaan varjosta

"Olen aina asunut tehtaan varjossa – pienillä paikkakunnilla, joilla on suuri tehdas. 60-luvun muuttovirrassa perheemme lähti Mäntästä Ruotsin Oxelösundiin. Turvallinen yhteisö vaihtui maahan, jonka kieltä kukaan perheessämme ei osannut.

Olin kuusivuotias ja tein kaikkeni tullakseni ruotsalaiseksi. Silti olin koulussa reunimmaisten joukossa. Olisin halunnut viitata ja istua letit ojossa, mutta en yksinkertaisesti ymmärtänyt sanoja.

Vaikka elämä Ruotsissa oli aika ajoin ahdistavaa, huumori pelasti. Suomalaiset osasivat nauraa jatkuville väärinkäsityksille. Pelasimme marjapussia, ja mandoliinit soi. Jouduin kantamaan vastuuta, koska olin perheeni ainut ruotsintaitoinen.

Kun muutimme Raaheen, Rautaruukki oli vasta tullut sinne. Olin toisella luokalla, ja suomeksi kirjoittaminen ja lukeminen oli minulle hyvin vaikeaa, mutta opettajani Elisa Penttilä pelasti minut. Hän sai minut rakastumaan Raaheen kertomalla tarinoita kaupungin historiasta: Kun puutalokaupunki oli palanut, kadunkulmiin asetetut vartijat huusivat tasatunnein: 'Kello on kymmenen ja kaikki on hyvin!'

Olen adoptiolapsi, mikä vaikutti siihen, että minusta tuli taiteilija. Opin varhain, etteivät asiat ole aina sitä, miltä ne näyttävät. Biologinen äitini oli kasvattiäitini sisko. Adoptiota ei koskaan peitelty, sillä vanhemmilleni olin odotettu ja tärkeä.

En koskaan tuntenut tulleeni hylätyksi. Sen sijaan koin biologisen äitini vierailut uhaksi turvallisuudelleni, koska pelkäsin, että hän vaatisi minua itselleen. Minä halusin pysyä vanhempieni kanssa.

Biologinen äitini asui lopulta Yhdysvalloissa. Kun hän kuoli, syntyi kirja Jokin sinusta. Aihe oli pyörinyt mielessäni kauan, mutta oli hyvä, että kirjoitin kirjan vasta tuolloin. Osasin olla armollinen kummallekin sisarelle.

Uskon, että hyvä suhde vanhempiin kantaa elämässä pisimmälle, huono suhde voi haavoittaa eniten. Minulla oli läheiset välit etenkin äitiini. Olen elänyt äitini rakkauden varassa, ja elän edelleenkin, vaikka hän on jo poissa."

Sydän vasemmalla

"Olin Ateenassa pari vuotta sitten, kun ensimmäiset suuret talouskuria vastustavat mielenosoitukset alkoivat. Silloin oikein piristyin. Tajusin, että Suomessa uskotaan sokeasti kaikki, mitä EU sanoo. Siellä ei uskottu. Uutisten mukaan Kreikassa kukaan ei tee töitä, mutta näin itse, kuinka naiset silittivät pesuloissaan vaatteita vielä iltayhdeksältäkin.

Nuorena olin hyvin radikaali ja lukioikäisenä kuuluin Teiniliittoonkin. Mieltäni painoivat isot kysymykset Vietnamin sodasta, imperialismista ja kehitysmaiden riistämisestä. Aloitin opinnot Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa.
Tämä on jälkiviisautta, mutta Suomen kehityksen kannalta oli traagista, että radikalismimme kanavoitui Neuvostoliittoa myötäilevään kommunismiin. Sen jälkiseurauksena yhteiskunnassa ei ollut minkäänlaista oppositiota, ennen kuin vihreät tulivat kuvaan.

Muistan, kun istuin 90-luvun taitteessa ystäväni Taina Westin kanssa auton takapenkillä ja totesimme sosialistisen maailmanjärjestelmän romahtaneeksi. Aloimme nauraa hysteerisesti, sillä siinä vaiheessa katsoin tietenkin maailmaa jo eri tavalla. Emme olisi nuorina lukiolaisina osanneet kuvitella, että niin voi käydä. Aiheesta syntyi Kalliolle, kukkulalle -elokuva vuonna 1993.

En edelleenkään ymmärrä, miksi meidän pitäisi hyväksyä epätasa-arvo tai ihmisten hyväksikäyttö ja riisto. Monissa asioissa menin nuorena päin männikköä, mutta monissa asioissa olin erittäin oikeassa. Ranskan vallankumouksen teesit – vapaus, veljeys ja tasa-arvo – ovat edelleen kestäviä, mikään ei ole pystynyt syrjäyttämään niitä. 

Sydämeni sykkii vasemmalla puolella, eikä sen asian pidäkään muuttua. Konservatiivinen elämänasenne ei kiinnosta minua pätkääkään, en elä tässä maailmassa kuluttaakseni tai hankkiakseni uutta tavaraa."

Kiintoisat naiset

"Opiskelin toimittajaksi, koska halusin muuttaa maailmaa. Sanomien toimittajakoulun jälkeen työskentelin Helsingin Sanomissa ja tein Kuukausiliitettä. Niihin aikoihin tutustuin naisliikkeeseen ja feminismiin.

Vuonna 1984 lähdin Ylelle televisioon ja ryhdyin ohjaajaksi. Journalistinen totuudellisuus ei riittänyt minulle, sillä olen tarinankertoja. Se on arvatenkin perua lapsuudenkodistani, jossa vitsailtiin ja puhuttiin paljon. Äitini oli kotiompelija, joten kasvoin alushameissaan pyörivien naisten keskellä. Isäni kertoi usein Lapin sodasta, jossa hän menetti nuorukaisena kuulonsa.

Olen onnekas, koska olen saanut toteuttaa itseäni. Silti jokaisen elokuvan kanssa seison edelleen kynnyksellä, ja portinvartijat kertovat, saanko tulla sisään.

Liian paksu perhoseksi oli kuitenkin kuin myötäkarvaan silittämistä. Se tuntui hyvältä. Viime syksynä elokuva esitettiin Berliinissä Prix Europa -elokuvafestivaalin 25-vuotisjuhlassa, ja se herätti edelleen keskustelua naiseudesta.

Mietin paljon, minkälaisia naisia tuon esille. Viimeiset mitalit -elokuvani kertoi kahdesta yli 90-vuotiaasta naisesta, joita näyttelivät Birgitta Ulfsson ja Seela Sella. Monien mielestä ei ollut soveliasta tehdä elokuvaa niin vanhoista ihmisistä, mutta minusta mikä tahansa maailma on kiinnostava, kun se avautuu ihmisten kautta. En aio stressata ikääntymisestä, ennen kuin tulee se yhdeksänkympin kriisi."

Paljastava työ

"Romaanien kirjoittaminen on minulle hyvin haastavaa ja luonnollista. Kaikki kirjani kertovat myös minusta itsestäni, sillä kirjoittamalla paljastaa sen, minkälaisena näkee maailman.

Julkaisin ensimmäisen romaanini vasta 46-vuotiaana. Minulla on päässäni valmiina aiheita, joiden kirjoittamista oikein odotan. Muutamia aiheita siirrän ja siirrän, koska tunnen, etten ole vielä valmis.

Dora, Dora oli raskain työ, jonka olen tehnyt. Kun tein taustatutkimusta, opin valtavasti sodan julmuudesta. Lapissa saksalaiset kävelyttivät vankikolonnoja satoja kilometrejä. Jos ei jaksanut, ammuttiin. Ruumiit jäivät usein suomalaisten haudattaviksi.

Kun näin valokuvan Speeristä, minun oli saatava tietää, miksi hänen kasvojensa ilme oli niin sulkeutunut. Historiantutkijoiden mukaan Hitlerin ja Speerin välillä oli eroottinen jännite. Valokuvissa Hitler oli kuin koiranpentu, kun Speer on paikalla. Lapin-matkalla Speer oli kuitenkin joutunut ensimmäistä kertaa epäsuosioon.

Aihe kinnasi minua vielä kirjan mentyä painoon. Heinäkuussa lähdin vielä kerran Jäämerelle, kirjani tapahtumapaikalle. Kesälläkin siellä oli vain kuusi astetta lämpöä ja vastatuuleen sai kävellä kyyryssä. Nautin siitä. Mikään Jäämeren rannoilla ei ole pikkumaista, eivät ihmiset eivätkä olosuhteet.

Luulin kasvaneeni karun meren rannalla, mutta Perämerihän on aivan sisävesi Jäämereen verrattuna. Ehkä vielä muutan Jäämerelle, katselin taloja sillä silmällä. Voisin ulvoa siellä tuuleen."

Sisältö jatkuu mainoksen alla