Terveys on tärkein, mutta on kiva näyttää myös hyvältä. ”Tykkään nykyään varsinkin hyvästä ryhdistäni ja rinnoistani. Ja siitä, että minulla on paljon lihasta”, Hanna sanoo.
Terveys on tärkein, mutta on kiva näyttää myös hyvältä. ”Tykkään nykyään varsinkin hyvästä ryhdistäni ja rinnoistani. Ja siitä, että minulla on paljon lihasta”, Hanna sanoo.

Hanna Kaske laihtui kolmessa vuodessa 75 kiloa. Samalla muuttui moni muukin asia, ja Hanna karisti miellyttämisen tarpeen. Vielä yhteen muutokseen hänet sysäsi syöpä.

Usein ihmiset uneksivat lentämisestä, mutta Hanna Kaske näki vuosien ajan unia, joissa hän juoksi.

Unissa aurinko lämmitti selkää, ja Hanna oli vapaa, voimakas ja kevyt. Askeleet uhmasivat painovoimaa. Niistä unista hän heräsi haikeana.

Vihdoin neljä vuotta sitten Hanna juoksi, ensimmäistä kertaa sitten varhaisteinivuosien. Leveä metsäpolku myötäili kimaltavan Saimaan rantaa, juoksuaskelia otti umpionnellinen nainen.

– Vapaudentunne oli ihan uskomaton. Juokseminen tuntui mielettömän ihanalta, 37-vuotias Hanna sanoo. Hän ei ollut juossut kahteenkymmeneen vuoteen.

Vasta viikkoja aikaisemmin Hanna oli tuulettanut spinningtunnilla, kun otsalle kihosivat ensimmäiset hikipisarat vuosiin. Samoihin aikoihin hän huomasi olevansa riittävän nopea, että pystyi aloittamaan uudelleen nuoruudenrakkautensa nyrkkeilyn.

”Vasta kun paino alkoi pudota, tajusin, miten paljon se oli rajoittanut elämääni.”

Pitkään nämä kaikki olivat olleet mahdottomuuksia, sillä Hanna painoi 140 kiloa. Hän pelkäsi työpaikan virkistyspäiviä, mietti, jaksaisiko nousta portaita, ja murehti, joutuisiko pyytämään lisäturvavyötä lentokoneessa. Kun kotikaupunki Mikkeliin tuli tivoli, ei sinne ollut järkeä mennä. Hanna ei mahtuisi laitteisiin.

– Vasta kun paino alkoi pudota, tajusin, miten paljon se oli rajoittanut elämääni.

Syy muutokseen löytyy

Minä painan 140 kiloa. Miksei kukaan sano mitään?

Se ajatus välähti kolmikymppisen Hannan mielessä monta kertaa.

Hanna oli ollut pienestä asti pyöreä, kunnes 18-vuotiaana kilot alkoivat tosissaan kertyä. Hän sai ajokortin, mikä pikkukaupungissa merkitsi uudenlaista vapaudentunnetta. Hyötyliikunta vaihtui punaiseen volkkariin, jolla Hanna hurautti työpaikalleen pikaruokaravintolaan.

140 kiloon Hannan paino nousi kolmikymppisenä. Peiliin katsominen ei tuntunut pahalta.

– Olen aina nähnyt itseni kutakuinkin samannäköisenä kuin olen nyt. Se harmitti, että istuvia, muodikkaita vaatteita oli vaikea löytää.

Ja jotta niitä löytäisi paremmin, Hanna monesti päätti muuttaa ulkonäköään mahdollisimman nopeasti. Hän kokeili kuuria toisensa perään: pussikeittodieettiä, kaalikeittodieettiä, Painonvartijoiden pisteitä, kasvissyöntiä. Kun kuuri päättyi, kilot palasivat.

”Minua ei koskaan syrjitty painoni takia. Elämässä ei ollut mitään vikaa.”

Mutta koska elämä oli hyvää, syytä isoon muutokseen ei ollut. Hanna teki pitkiä päiviä markkinointityössään it-yrityksessä ja nautti niistä valtavasti. Hannalla oli todettu kilpirauhasen vajaatoiminta, mutta siihen oli lääkitys ja satunnaisilla lääkärikäynneillä veriarvot olivat aina hyvät.

– Minulla oli mielettömän kiinnostava työ, hyviä kavereita, poikaystäviä. Minua ei koskaan syrjitty painoni takia. Elämässä ei ollut mitään vikaa.

Muutos käynnistyi, kun ympärillä alkoi rytistä. Vuonna 2011 parisuhde päättyi, ja vesivahinko ajoi Hannan kotoaan evakkoon vanhempiensa luo. Isoisä joutui sairaalaan, jossa hän kuoli viikkoa myöhemmin.

Hanna oli varannut kesän gradun viimeistelyä varten, mutta ohjaaja soittikin ilouutisia: tutkielma oli valmis. Edessä olisi neljän viikon loma vailla velvoitteita. Kotikaupungin satamafestarit olisivat sille täydellinen aloitus. Jääkaapissa jäähtyi viini, ulkona paistoi aurinko.

– Laitoin kulmiani peilin edessä, kun äiti soitti, että iskää elvytetään, tule äkkiä. Isä oli saanut sydänkohtauksen, Hanna kertoo.

– En pystynyt maksamaan taksia: tärisin niin paljon. Puolen tunnin elvytyksen jälkeen isä kuoli.

– Tajusin silloin, että olen ainoa lapsi, kuten äitinikin. Hänen molemmat vanhempansa olivat kuolleet. Olin äidille ainoa läheinen jäljellä. Olisi hirveää, jos minulle tapahtuisi jotakin.

On pysyttävä kunnossa, ettei äiti jäisi yksin. Se on kiltin ihmisen ajatus, sen Hanna tietää itsekin. Mutta se oli riittävän suuri syy muuttaa elintapoja.

 


Nykyisin Hanna työskentelee omalla kuntosalillaan Mikkelissä. "Nautin siitä, että voin auttaa muita.”
Nykyisin Hanna työskentelee omalla kuntosalillaan Mikkelissä. "Nautin siitä, että voin auttaa muita.”

 

Lupaatko, että pärjään?

Elämänmuutos kävi lopulta kevyesti, Hanna sanoo nyt.

– Se oli helppoa, kun löysin oikeanlaisen motivaation ja tajusin, että muutos pitää tehdä pieni askel kerrallaan.

Aluksi Hanna opetteli uuden ruokailurytmin. Tähän asti hän oli malttanut syödä ensimmäisen kerran vasta työpäivän jälkeen. Silloin nälkä oli hirveä ja lautasella jotakin mahdollisimman nopeaa. Illan ruokamaraton vaihtui tiukkaan rytmitykseen: Hanna alkoi syödä kuudesti päivässä.

Hän palkkasi personal trainerin, koska ilman sitä kynnys kuntoiluun oli liian korkea. Hanna halusi tehdä kaiken oikein.

Seuraavaksi Hanna asetti päämääräkseen lapsuudenhaaveensa, Poliisiammattikorkeakoulun pääsykokeet.

– Ajattelin, että minulla täytyy olla tosi tiukka tavoite, että liikunta säilyy, hän perustelee.

– Ensimmäiselle kahvakuulatunnille mennessäni kysyin liikuntakeskuksen respasta monta kertaa, pärjäänkö minä, lupaatko, että pärjään. Ensimmäiset puoli vuotta varmistin aina, pärjäänkö varmasti. Jos näin pienenkin vihjeen, että luvassa olisi liian rankka tunti, nousi pala kurkkuun.

Iso merkitys oli lääkärillä, joka uskalsi kuusinkertaistaa Hannan kilpirauhassairauden lääkityksen. Sen ansiosta kehossa alkoi tapahtua. Hannasta tuntui, että hän näki ja kuuli selvemmin, nukkui paremmin, maistoi tarkemmin ja pysyi virkeänä vielä työpäivän jälkeenkin.

– Tuntui kuin olisin herännyt talviunesta. Tältäkö elämän kuului tuntua?

Kilpirauhasen vajaatoiminta oli saanut kropan jumiin niin, ettei aineenvaihdunta ollut toiminut kunnolla vuosiin. Siksi spinning-tunnilla irronnut ensimmäinen hikipisara tuntui vallankumoukselta.

”Aiemmin vartaloni ei tuntunut vartalolta. Se ei ollut oma.”

Poliisikouluun Hanna ei päässyt, mutta uusi elämäntapa säilyi. Ensimmäinen tavoite oli saada paino kaksinumeroiseksi. Siitä hän jatkoi aina kymmenellä kilolla alaspäin. Kehon muuttuessa Hanna alkoi pikkuhiljaa löytää myös itsensä. Kolmen vuoden aikana hän karisti 75 kiloa.

– Hassuinta oli, että olen nähnyt itseni tämän näköisenä aina.

– Aiemmin vartaloni ei tuntunut vartalolta. Se ei ollut oma, vaan jotakin muuta. Jotakin, joka ei toiminut.

Pää ei pysy mukana

Laihtuminen avasi Hannalle uuden maailman monella tavalla. Isoin muutos oli huomata, miten tuntemattomat ihmiset katsoivat häntä nyt eri tavalla.

– Pahinta oli tajuta, miten katseet muuttuivat.

– En ollut ennen tunnistanut säälivää, ivallista tai välttelevää katsetta. Minua alettiin katsoa niin kuin ihmisiä normaalisti katsotaan. Katseet olivat hyväksyviä ja inhimillisiä.

Töissä hän tajusi, että uudet tuttavuudet odottivat häneltä yhtäkkiä enemmän kuin muut olivat aikaisemmin odottaneet.

– Ikään kuin olisin tullut äkkiä fiksummaksi!

Hannan mieli ei pysynyt muutoksessa mukana. Äkkiä hän pystyi ostamaan vaatteensa samoista kaupoista kuin ystävätkin.

– Se lähti käsistä. Rakastin ja rakastan vaatteita, ja ne ennen piti aina tilata netistä tai ostaa jostain hitsin telttakaupasta – ja sitten voikin mennä merkkiliikkeeseen! Ostin hirveät määrät vaatteita, joita en kaikkia edes ehtinyt käyttää, kun paino jatkoi putoamistaan.

”Tuntemattomien ihmisten huomio alkoi sokaista.”

Myös miesten kanssa teki mieli revitellä. Hanna huomasi, että seuran löytäminen olikin yhtäkkiä helppoa. Hannalla ei ollut koskaan ollut puutetta poikaystävistä, mutta nyt tuntui siltä, että koko maailma näki hänet.

– Tuntemattomien ihmisten huomio alkoi sokaista, Hanna sanoo.

– Olen tosi onnellinen, etten ollut parisuhteessa suurimpien muutosvuosien aikana, sillä olen aika varma, ettei se olisi kestänyt. Oma muutos korvien välissä oli niin iso.

– Minusta tuntuu, että kokoni vaikutti itsetuntooni alitajuisesti. Nyt ajattelen, että en ollut täysin oma itseni isoina vuosina. Silloin minulle oli aina tärkeää hakea hyväksyntää, ja se vaikutti varmasti myös parisuhteisiin.

 


Hannan rintasyöpä löytyi ihonkorjausleikkauksen yhteydessä. ”Näen syövän lahjana, jonka ansiosta pystyin siirtymään eteenpäin.”
Hannan rintasyöpä löytyi ihonkorjausleikkauksen yhteydessä. ”Näen syövän lahjana, jonka ansiosta pystyin siirtymään eteenpäin.”

 

Täydestä vauhdista seinään

Valtava painonpudotus tarkoitti sitä, että kehossa roikkui äkkiä ylimääräistä ihoa. Sitä on poistettu kolmen viime vuoden aikana useissa leikkauksissa julkisessa terveydenhoidossa: Hannan reisiä, vatsaa, käsivarsia ja rintoja on kiristetty. Leikkauksista toipuminen vie viikkoja, ja iholle jäävät muutoksista kertovat pitkät arvet.

Ihon leikkausta kannattaisi yleensä odottaa vielä kaksi vuotta sen jälkeen, kun laihtuminen on pysähtynyt, sillä keho jatkaa muovautumistaan. Hanna ei jaksanut odottaa niin pitkään.

– En jaksanut, en tietenkään. Olin tosi malttamaton, sillä halusin olla valmis.

– Irtonahan kanssa oli myös vaikeaa vetää rajaa siihen, mikä on turhamaisuutta ja mikä pelkästään fiksua.

Samaan aikaan Hanna kävi läpi samaa aikuisuuskriisiä, joka on tuttu lähes kaikille kolmikymppisille. Hän tuskaili, mihin suuntaan lähteä.

Hanna ei tiennyt, että edessä olisi vielä yksi muutos, joka järkyttäisi elämän uuteen asentoon.

Keväällä 2014 edessä oli vatsanahankiristys, jonka yhteydessä kirurgi lupasi korjata edellisessä leikkauksessa epäsymmetriseksi jääneen rinnan. Mikäs siinä, samalla toipumisella se menisi, ajatteli Hanna ja varasi ajan mammografiaan, joka tehdään aina ennen rintaleikkausta.

Tutkimusaika oli tunnin myöhässä. Työpalaveria odottava Hanna käveli hermostuneena sairaalan käytävää edestakaisin ja näpytti kiihkeästi sähköposteja puhelimellaan.

Tutkimuksen jälkeen maailma pysähtyi täydestä vauhdista seinään.

– Henkilökunta alkoi sipistä keskenään, ja tiesin heti, että jokin on vialla.

Rinnasta otettiin heti ohutneulanäytteet, ja muutamaa viikkoa myöhemmin Hanna makasi leikkauspöydällä. Rinta säästyi, mutta hoito jatkui sädehoidoilla viitenä päivänä viikossa viiden viikon ajan.

”Ennen syöpää minulla ei ollut rohkeutta tehdä muutoksia.”

Sairastuminen pelästytti kunnolla. Nopeasti Hanna huomasi, että toipumisaika merkitsi hänelle jälleen uuden elämänvaiheen alkua.

– Ennen syöpää en tiennyt, mitä haluan elämältäni, eikä minulla ollut rohkeutta tehdä muutoksia. Siksi näen syövän lahjana, joka on auttanut minua eteenpäin.

– Kun hoidot alkoivat edistyä, mieli oli valoisa. Oravanpyörä pysähtyi, ja minulla oli todella aikaa miettiä, mitä haluan. Tuollaisella hetkellä purkautuu hirveästi energiaa, jonka halusin kanavoida oikein. Päätin, että ryhtyisin auttamaan muita.

Pois miellyttämisestä

Aurinko puskee sisään ikkunoista, jotka avautuvat takapihalle. Järvenranta on kivenheiton päässä, ja sitä myötäilevää polkua Hanna juoksee kevein askelin.

Elämässä kaikki on toisin. Vuosi sitten Hanna toteutti haaveen, jonka syöpä nosti esille: hän avasi kuntokeskus Otteen Mikkelin keskustan kylkeen kihlattunsa Aapo Nylénin sekä toisen pariskunnan kanssa. Poliisikouluun Hanna ei toisellakaan kerralla päässyt, mutta hän on valmistunut personal traineriksi ja opiskelee nyrkkeily- ja joogaohjaajaksi. Omalla salillaan hän pääsee auttamaan muita.

”Enää en hae hyväksyntää olemalla nöyrä ja sanomalla kaikkeen joojoo.”

Hanna on opetellut katsomaan itseään toisin. Aiemmin hän ajatteli, että kiltteys on osa hänen luonnettaan. Myöhemmin hän on ymmärtänyt, että se oli tarvetta miellyttää.

– Enää en hae hyväksyntää olemalla nöyrä ja sanomalla kaikkeen joojoo. Opettelen kuitenkin edelleen sanomaan ei. Terve itsekkyys on pakko säilyttää, tai on toisten vietävissä.

Kiltin ihmisen ajatuksia Hanna ajattelee yhä.

– Haaveilen siitä, että asiat voisivat jatkua yhtä hyvinä kuin ne ovat nyt. Minulla on ihana perhe ympärilläni, äidillä on hyvä olla, saisin nähdä poikapuoleni kasvavan, aikuistuvan, hankkivan oman perheen. Toivon, että voisin auttaa ihmisiä voimaan hyvin, se on minun kutsumukseni.

Tämänkin aamun Hanna aloitti kahvikupillisella sohvannurkassa. Kaurapuuro ja raejuusto ovat vaihtuneet rahkaan, sillä Hanna toivoo pudottavansa häädieetillään viitisen kiloa. Kirjahyllystä nousee kolme siistiä lehtipinoa: Sport, Fit, Häät.

Kesäkuisiin juhliin Hanna valmistautuu kuten kuka tahansa morsian. Hän aikoo näyttää törkeän hyvältä.

– Hääpäivä on kuin fitnesskisan loppuhuipennus – eihän kukaan näytä siltä loppuelämäänsä, Hanna nauraa.

– Totta kai jatkan kehon muokkaamista kuntosalilla ja tavoittelen kapeampaa vyötäröä, timmimpää peppua ja pyöreämpiä olkapäitä niin kuin varmaan kaikki muutkin naiset.

Makuuhuoneen komeron ovesta roikkuu valkoinen pukupussi, joka kätkee sisälleen Hannan hääpuvun. Hihaton mekko ei peitä Hannan käsivarsia.

– En ole halunnut piilotella arpiani. Ne kertovat minun tarinaani ja tekevät minusta sen, joka olen nyt.

Päivää ennen vihkimistä Hanna on kutsuttu syöpäkontrolliin.

Hän aikoo siirtää ajan myöhempään kesään.

Jari Sillanpää. Kuva: Jonna Öhrnberg

Jarin mukaan ainoa liikunnaksi kutsuttava asia hänen elämässään on esiintymislavalla oleminen ja seksi.

Laulaja Jari Sillanpää, 52, kertoo pudottaneensa viime aikoina 6–7 kiloa painoa.

Miten hän siinä onnistui? Varsin yksinkertaisilla muutoksilla.

– Olen vähentänyt limsan juontia. Nuorena harrastin kilpauintia, mutta nykyään en urheile mitenkään. En ole käynyt uimassa, koska on ollut niin paljon muuta mukavaa. Mun on pakko mennä joku kerta! Jari kertoo.

Jari kertoo saavansa liikuntaa ainoastaan esiintymislavalla – ja kumppanin kanssa.

– Harrastan seksiä, Jari nauraa.

– En usko, että liikunnalla laihdutetaan. Jos puolen tunnin kävelyllä kuluttaa sata kaloria, sen syö tosta noin vaan, hän pohtii. 

Elämä huumekohun jälkeen

Jari kertoi kuulumisiaan tilaisuudessa, jossa julkistettiin hänen elämästä kertovan Rakkaudella merkitty -musikaalin esiintyjät. Musikaalia esitetään ensi kesänä Suomen kesäteatterissa Valkeakosken Apianniemessä.

Itse Jaria musikaalissa ei nähdä, mutta hän on käsikirjoittaja-ohjaajan apuna tekoprosessissa. Musikaalissa kuullaan kirjo Jarin levyttämiä lauluja.

”Asiat voi sanoa niin monella eri tavalla.”

– Kaikki voidaan kertoa ja näyttää, mutta sen pitää olla tyylikäs. Asiat voi sanoa niin monella eri tavalla. Toivonkin, että siitä tulee moninainen, Jari kertoo.

– Minulla ei ole mitään rajoituksia, kaikki aiheet käyvät. Ja tässä viimeaikoina on tullut vielä lisää, Jari sanoo, ja viitannee syyskuussa tapahtuneeseen kohuun, missä Sillanpään uutisoitiin ajaneen huumausaineen vaikutuksen alla.

Lehdistötilaisuudessa Jarilta kysyttiin, miten hän on selviytynyt kohusta.

– Päivä kerrallaan, Jari vastaa.

Heikki Paavilaisen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa musikaalissa eri ikäisiä Jareja esittävät näyttelijät Martti Manninen ja Jari Ahola. Muina esiintyjinä nähdään muiden muassa Ushma Karnani sekä muusikko Olli Herman, joka esittää musikaalissa Jarin rakkauden kohdetta.

Jatkuvaa ideointia

Jari on parhaillaan konserttikiertueella, ja hän julkaisi äskettäin uuden sinkun, Mä elän taas. Uuden levyn julkaisua ei ole päätetty, mutta pari uutta biisiä on valmiina. Jari kertoo, että hänen mielensä pulppuaa jatkuvasti uusia ideoita ja unelmia.

– Haluaisin kirjoittaa sen tyyppisen tarinan kuin The Producers -musikaali on. Tarina ei kertoisi minusta, mutta käyttäisin siinä omia biisejäni. 

– The Producers on onnistunut ja monipuolinen tarina, jossa on ollut hyvä kynä. En pystyisi sitä kokonaan kirjoittamaan, mutta voisin olla takapiruna. Siinä olisi huumoria, tragediaa ja koko elämän kirjo. Olen konserteissakin tunteiden ja sielujen nuohooja musiikin kautta, Jari kertoo.

Vierailija

Hoikistunut Jari Sillanpää kertoo, miten onnistui painonpudotuksessa: ”En urheile mitenkään”

Media on kohdellut kuin silkkihansikkain kovista huumeista kärähtäneitä Nordinia sekä Sillanpäätä, kyseiset artistit ovat suorastaan asetettu uhrien asemaan vaikka kummallakaan on tuskin ollut mistään yksittäisestä kokeilusta kyse kun käry on käynyt. Toista on ollut kyyti Metsäkedon kohdalla, artisti ei ole mihinkään lain tuntemaan rikokseen syyllistynyt mutta olemassaoleva sekä tuleva ura on järjestelmällisesti tuhottu kaikissa mahdollisissa "vastuullisissa" medioissa.
Lue kommentti
Anna Härön liike on Helsingin Vanhassa kauppahallissa. Kuva: Lasse Lecklin

Lihakauppaa pitävä Anna Härö pisti firman pystyyn neljä vuotta sitten. – Kukaan ei tuntunut kaipaavan perinteistä lihamestariäijää.

Anna Härö on 30-vuotias lihakauppias, jolla on viisi osa-aikaista työntekijää ja liike suositussa Helsingin Vanhassa kauppahallissa.

– En edes kehtaa kertoa, kuinka vähän teen töitä nykyään, Anna Härö nauraa.

Aina tilanne ei ole kuitenkaan ollut sama.

– Aluksi tein hirveästi töitä. Nykyään olen hiljaiset päivät kokonaan pois myymälästä. Loppuviikosta halli vilkastuu. Täytän viikkoloppuaamuisin tiskit itse. Parasta on, kun saan laittaa perjantaina tai lauantaina aamulla tiskin täyteen upeita tuotteita ennen kiireistä päivää.

Kun Vanhaa kauppahallia oltiin avaamassa uudestaan ison remontin jälkeen vuonna 2014, hallissa oli yhden lihakaupan ammottava aukko. Anna oli jo aiemmin työskennellyt hallissa, ja kun liiketila vapautui, Anna tarttui mahdollisuuteen.

– Minä vain tein sen. Näin jälkeenpäin ajatellen aika vähän ehdin sitä miettiä. Lainasin pienen summan rahaa kylmälaitteisiin ja soitin lihatilalle, jossa olin ollut harjoittelussa. Pyysin heitä myymään minulle lihaa.

Pian Anna huomasi tarvitsevansa apua liikkeessä. Nyt tiskin takana työskentelee vaihtelevasti osa-aikaisia myyjiä, toiset opiskelijoita, ja toiset eläkeläisiä.

– Palkkasin ensin Annelin. Hän on myynyt hallissa lihaa yli 40 vuotta ja hän kannusti minua aloittamaan oman liikkeen. Anneli on ilmiömäisen hyvä myyjä. Siitä on koko tiimille tarttunut hyvä myymisen meininki.

”Olin tiskin takana sinä päivänä, kun synnytys alkoi.”

Kirjanpitoa Anna inhoaa, mutta onneksi aviomies ja kirjanpitäjä hoitavat sen.

Ennen lapsen syntymää Anna teki töitä minkä pystyi. Seisomatyö on kuitenkin fyysisesti raskasta. Lapsen syntymän jälkeen Anna päätti jäädä maanantaisin kotiin hoitamaan lasta.

– Olin tiskin takana sinä päivänä, kun synnytys alkoi. Olin myymässä jollekin turistille porosalamia, kun äkkäsin, että nämä taitavat olla niitä supistuksia.

Liike on erikoistunut sesonkituotteisiin ja riistaan. Tiskissä on hirveä, peuraa ja riistalintuja. Firman nimeksikin valiutui Annan Villiliha.

– Kun avasin liikkeen, ihmiset olivat aika viehättyneitä tähän. Kukaan ei tuntunut kaipaavan perinteistä lihamestariäijää.

”Ehkäpä sen hypen takia alku oli helppo, ja kaikki meni niin hyvin. Nyt joutuisin varmasti tekemään enemmän töitä tullakseni tunnetuksi.”

Asiakkaat löysivät Villilihan nopeasti. Tietenkin jotkut pettyivät, kun vanha tuttu lihakauppa ei ollutkaan enää siinä, missä Annan uunituore yritys oli. Suurin osa kuitenkin tykästyi uuteen, asiantuntevaan kauppiaaseen. Sana kulki ja vasta avattu kauppahalli oli muutenkin paljon esillä.

– Ehkäpä sen hypen takia alku oli helppo, ja kaikki meni niin hyvin. Nyt joutuisin varmasti tekemään enemmän töitä tullakseni tunnetuksi.

Anna nauttii siitä, kun saa itse päättä ja tehdä asiat omalla tavallaan.

– Tärkeintä yrittäjyydessä on arvostaa omia työntekijöitä. Heidän pitää olla sydämellään mukana. Jos he eivät työskentele sen eteen, että kauppa menestyy, se ei voi menestyä. Pelkkä hyvä tuote ei riitä.

Villiliha täyttää kesällä neljä vuotta.

– Haaveilen myös siitä, että yritys voisi periytyä tyttärellemme. Jotain muutakin tästä kuitenkin varmaan tulee kuin pelkkä tämä yksi lihakauppa.

#metoo

Anna, 30, perusti oman lihakaupan: “En edes kehtaa kertoa, kuinka vähän teen töitä nykyään”

Ulkomaille muuttava kirjoitti: Kukaan ei kaipaa äijiä tai miehiä mihinkään. Suominaiset on niin ylivertaisia että äijät on ihan perseestä. Toisaalta on hyvä että äijät kuitenkin vielä painaa duunia. Heidän panoksensa verotuksen kautta on edelleen merkittävä. Kommentti jonka olisit voinut pitää omanasi, lepakko tai muuten vaan natsi-feministi
Lue kommentti