Leo Hakanen, Jukka Soldan, Jere Marttila ja Elli Haloo jäävät pitkälle lomalle, kun Haloo Helsinki! on tehnyt kaksi areenakeikkaa Helsingissä.  "Tauon aikana voimme elää elämää, jota muut ikäisemme ovat jo eläneet."
Leo Hakanen, Jukka Soldan, Jere Marttila ja Elli Haloo jäävät pitkälle lomalle, kun Haloo Helsinki! on tehnyt kaksi areenakeikkaa Helsingissä. "Tauon aikana voimme elää elämää, jota muut ikäisemme ovat jo eläneet."

Haloo Helsinki! -yhtyeen jäsenet ovat kasvaneet aikuisiksi toistensa kanssa. Menestyksen keskellä nelikko on selvinnyt myös perheidensä ansiosta. – Perheen tuki oli tärkeää varsinkin silloin, kun kiusaaminen teki minut epävarmaksi, laulaja-basisti Elli sanoo.

Siis mikä päivä tänään on?, Jere Marttila, Haloo Helsinki! -yhtyeen kitaristi, katsoo bändikavereitaan kysyvästi.

Porukka on juuri puhunut yhteisestä kiinnostuksestaan hyvään ruokaan ja viineihin ja muistellut visiittiään helsinkiläiseen Yume-ravintolaan. Jeren, 24, mielestä yhtye illasti siellä tällä viikolla, muiden mukaan edellisviikolla. Aletaan laskea päiviä ja päästään kiistelyssä yhteisymmärrykseen.

– Jestas, että päivät menevät vauhdilla, Jere pudistelee päätään.

Sekaannus kuvaa hyvin tahtia, jolla Haloo Helsinki! on työstänyt uransa suurinta puristusta, kahta loppuunmyytyä konserttia Hartwall Areenassa. Ensimmäisen päivän 10 500 lippua myytiin loppuun kahdeksassa minuutissa.

Laulaja Elli Haloo, 25, sai uutisen puhelimeensa heräillessään vapaapäiväänsä Tampereella.

– Olin pelännyt, ettei keikalle tule ketään tai korkeintaan kaksi kuulijaa. Kun kaverini sitten yritti ostaa lippuja netistä, hän alkoi kiljua, että niitä oli jäljellä enää muutama. Kohta kännykkääni tuli viesti: ”Eka ilta täynnä, tehdäänkö toinen?

"Hulluimmat ideamme ovat tyssänneet ainoastaan turvallisuussääntöihin ja byrokratiaan."

Kitaristi Leo Hakasen, 24, ilme ei värähdäkään, kun hän lupaa esityksestä suurinta suomalaista rockshow’ta – ikinä. Areenakeikkoja toteuttaa yli sadan hengen tiimi, ja show’n budjetti on kymmenkertainen verrattuna vaikkapa kesän festariesiintymisiin.

– Heti alusta oli selvää, että tekisimme täysillä ja isosti. Suuruudenhulluimmat ideamme ovat tyssänneet ainoastaan turvallisuussääntöihin ja byrokratiaan, Leo kuvailee.

Rutiinienrakastajat ja haahuilijat

Suuret kuviot sopivat täydellisesti kilpailuhenkiselle Leolle. Ei niin, että hän tappio seurapelissä saisi hänet kilahtamaan, mutta itseään mies tahtoo haastaa jatkuvasti.

– Haluan olla paras itseni paitsi lavalla myös ihmisenä, muusikko sanoo.

Jeren kanssa he ovat jo päiväkotiaikaisia kavereita, entisiä joukkueurheilijoita ja edelleen yhtyeen urheiluhullut.

– Urheiluvuodet ja kilpailuhenki poikien kesken on muokannut meitä. Meille sopivat rutiinit ja se, että otamme vastuun käytännön asioista ja teknisestä puolesta, Jere valottaa ryhmän rooleja.

Elliä sekä rumpali Jukka Soldania, 22, hän kutsuu bändin haahuilijoiksi – kaikella rakkaudella. Työnjako on luontevaa.

– Ellin on hyvä saada viettää taiteilijaelämää ja panostaa luovaan työhön. Jukka taas on mielettömän taitava rumpali, joka treenaa ja kehittää itseään kovaa ja kunnianhimoisesti. Mutta muuten hän haluaa keskittyä rennosti ottamiseen.

Asenne-erot tuovat ryhmään tasapainoa.

– Osa meistä stressaa enemmän ja toiset elävät fiilispohjalta, Jere vilkaisee hymyillen Elliin.

– Mutta se juuri on etumme: fiiliseläjät saavat meidät stressaajatkin huomaamaan, että hei, tilanteen voi tosiaan ottaa rennommin.

"Bändissä tärkeintä on, että kaikki saavat olla omanlaisiaan."

Arjessa erot näkyvät niin, että puoliltapäivin, kun Elli vasta heräilee, pojat ovat jo käyneet aamulenkillä tai tuotantopalaverissa tai aloitelleet päiväänsä studiolla.

– Kyse on myös luottamuksesta. Siitä, ettei kaikkien tarvitse irtoilla jokaiseen asiaan, vaan voimme luottaa siihen, että jokainen hoitaa oman tonttinsa sekä lavalla että kaikessa muussakin. Tärkeintä on, että kaikki saavat olla omanlaisiaan, Elli vahvistaa.

Se on ollut ryhmän voimavara yhtyeen alkumetreiltä asti ja bändin viesti kuulijoilleen vielä nytkin.

Tyttö eriparitennareissaan

2000-luvun alkupuolella Pop & Jazz Konservatorion tiloissa Helsingin Arabiassa vietettiin musiikkiluokkien yhteistä bänditapahtumaa. Pitkätukkaiset Leo ja Jere olivat pukeutuneet pillifarkkuihin, Conversen tennareihin ja valinneet soittolistalleen rankinta heviä legendaariselta Slayerilta.

Kaverukset rakastivat esiintymistä. Suutarilan-koulun bändi-illat eivät heille riittäneet, vaan pojat järjestivät lisäksi omia keikkoja lähes kuukausittain. Ystävyksillä oli yhteinen haave bändistä, jonka kanssa tehtäisiin musiikkia ihan tosissaan.

Arabiassa lavalle astui myös nuori Elli. Tytöllä oli eriparitennarit, vaaleat hiukset ja tumma ääni, jota hän värisytti niin, että moni kyseli, virtasiko hänessä ulkomaista verta. Sinä iltana Elli lauloi Queenia ja painui pysyvästi Leon ja Jeren mieliin.

– Seisoimme salissa silmät lautasina ja kysyimme yhteen ääneen, kuka hitto tuo on, Leo ja Jere muistavat.

Jukka oli tuttu kaveri koulusta, mutta tämän soittotaito oli jäänyt salaisuudeksi.

– Jukka kyllä tiedettiin hyväksi rumpaliksi, mutta hän harvoin esiintyi missään. Kun vihdoin näimme hänet soittamassa Kingston Wallia, kuuntelimme ihmeissämme, että missä toi on ollut.

Arabian illassa Leo ja Jere tiesivät löytäneensä tulevat bändikaverinsa. Haloo Helsinki! syntyi virallisesti vuonna 2006.


 

Keskaria kiusaajille

Jos 15-vuotias ilmoittaa vanhemmilleen ryhtyvänsä NHL-kiekkoilijaksi tai tennistähdeksi, vastaukseksi tullee hyväksyviä hymyjä ja kannustusta. Mutta kun 15-vuotias ilmoittaa ryhtyvänsä rocktähdeksi, tavallisin reaktio lienee epäuskoinen naurunpyrskähdys.

Ellin perheelle haaveet laulajanurasta eivät tulleet yllätyksenä.

– Olin harrastanut partiota ja kerran käynyt yhdellä tennistunnilla, mutta muuten olin aina pyörinyt erilaisissa bändiprojekteissa. Kotona touhuihini suhtauduttiin kannustavasti. Minua rohkaistiin kulkemaan omaa tietäni, Elli kertoo.

Samaa ymmärrystä löytyi Soldaneilta, Marttiloilta ja Hakasilta.

– On ollut mieletön onni, että meidän kaikkien vanhemmat ovat olleet samalla aaltopituudella. He ovat tukeneet silloinkin, kun muut ovat vähätelleet suunnitelmiamme, pojat sanovat.

– On tukahduttava ajatus, ettei kotona olisi saanut olla sellainen kuin halusi. Kotihan on nuoren turvallisin ja luontaisin ympäristö. Kyllä meidän rohkeutemme ja itsetuntomme on ennen kaikkea kotoa saatua.

Koulussa nuorille muusikoille naureskeltiin, sillä heitä ei nähty trendivaatteissa tai muodikkaissa kampauksissa. Pojat saivat lokaa niskaan varsinkin vanhemmilta oppilailta, ja Elliä kiusattiin yläasteen tyttöporukoissa.

– Se oli sellaista huutelua, että ”miksi oot erilainen” ja ”sä olet outo”. Välillä kiusaaminen nostatti minussa epävarmuuskausia, ja varsinkin silloin perheen tuki oli tärkeää. He näkivät potentiaalini ja kannustivat olemaan omanlaiseni, Elli kertoo.

"En vihaa kiusaajiani, olen surullinen heidän puolestaan."

Samat kiusaajat tulevat nykyisin taputtamaan olalle.

– Miten niin kelpaan paremmin nyt kun soitan bändissä? En minä kiusaajiani vihaa. Ennemmin olen surullinen heidän puolestaan. Joskus tekisi mieli näyttää heille keskisormea, Elli virnistää.

Nykyisin Elli tapaa faneja, jotka kertovat samanlaisista kiusaamiskokemuksistaan. Heitä hän kannustaa parhaansa mukaan.

– Yritän tsempata heitä pukeutumaan ihan niin kuin he haluavat ja toteuttamaan unelmiaan, vaikka ne olisivatkin erilaisia kuin kaikilla muilla. Kuulen jatkuvasti mielettömän rohkeista tyypeistä, en todellakaan aina ollut sellainen itse.

Vain sitä Ellin kotona on voivoteltu, ettei tyttärelle koskaan saatu järjestää ylioppilasjuhlia.

– Mutta olemme sitten juhlineet muita saavutuksia. Kun juhlimme yhtyeen viidettä levyä, se oli vähän kuin minun yo-juhlani, Elli nauraa.

Bändin menestyksen perusteella plakkarissa on ainakin kymmenen laudaturin suoritus.

Loma paikkaa poissaolot

Haloo Helsinki! on ollut toiminnassa yhdeksän vuotta, tehnyt viisi albumia ja yli 600 keikkaa. Niistä jokainen on ollut niin täynnä adrenaliinia, etteivät soittajat aina huomaa lavalla sattuneita kolhujakaan. Leolla on arpi siitä kerrasta, kun Elli osui häntä bassonkaulalla vatsaan. Kerran Elli kompastui lavassa olleeseen kuoppaan ja soitti keikan loppuun revähtäneellä ranteella.

Bändi on ylivoimaisesti suosituimpia, kuunnelluimpia ja ostetuimpia kotimaisia yhtyeitä. Kuluneena kesänä yhtye soitti kaikki suurimmat festarit pääesiintyjän paikalla. Ruisrockissa keikan kuuli yli 30 000 kuulijaa.

Triplaplatinalevyt ovat aitiopaikalla levy-yhtiön aulassa Helsingin Vallilassa.

– Välillä oikein havahdun, että oho, tämä on nyt työ, jolla elämme. Se on äärimmäisen kiitollinen tunne. Että juuri meille kävikin näin, Elli kertoo.

Vahingossa suosio ei ole syntynyt. Kun neliko teki ensimmäisen levydiilinsä vuonna 2006, se laati samalla seitsemänvuotissuunnitelman. Siihen he kirjasivat haaveensa, jotka aikoivat siinä ajassa saavuttaa.

– Suunnitelma oli tietysti absurdi, sillä kuulijat päättävät suosikkinsa, vaikka olisimme kuinka hyviä tahansa. Musiikintekemisessä on ikuinen perverssi ristiriita: luot itse, mutta onnistut muiden ehdoilla, Jere aloittaa.

– Seitsemän vuoden jälkeen kuitenkin totesimme, että hemmetti, tämähän meni kuten suunnittelimme.

Vaikka menestystä on tullut, bändiläisten on vaikea erottaa, miten se näkyy heidän elämässään nyt.

– Olimme 15-vuotiaita nuoria, kun aloimme tehdä tätä, ja olemme kasvaneet aikuisiksi musiikin ja toistemme kanssa. Kaikki tapahtunut on osa meitä. Me olemme muovautuneet musiikin mukana ja musiikki meidän mukaamme, Jere sanoo.

Elli huomauttaa bändiläisten viettäneen aina ”normaalia elämää”.

– En ole rajoittanut menemisiäni julkisuuden takia tai vetäytynyt omaan kuplaani. Tuntuu tosi oudolta ajatukselta, että jotenkin määrittäisin itseäni suosion kautta, Elli aloittaa.

– Nettiasioissa tulee usein mieleen, olenko olemassa, jos kukaan ei tykkää Facebook-päivityksestäni. Jos sellainen joskus vilahtaa omassa päässä, muistan kyllä nopeasti, ettei ajatuksella ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Siksi Ellikään ei pelkää suurta romahdusta, kun Haloo Helsinki! jää vuoden pituiselle tauolle lokakuun puolivälistä.

– Tiettyä haikeutta on ilmassa. Alkuun päivät voivat tuntua tosi tyhjiltä, kun ei ole aikatauluja ja säännöllisiä työmenoja. Mutta en usko, että lakkaisin olemasta vain koska en pääse yleisön eteen, laulaja tuumii.

On lomaa odotettukin. Keikkavuosinaan ryhmä on jäänyt paitsi kavereidensa synttäreistä, lakkiaisista, valmistujaisista, häistäkin. Niitä poissaoloja on tarkoitus paikata tulevan lomavuoden aikana.

– Loma on meille tilaisuus irtaantua artistiudesta ja viettää elämää, jota kaverimme ovat jo eläneet. Tauko on uusi kulma meidän nuoreen elämäämme, Leo miettii.

– Ehdimme vihdoin viettää vapaata samaan aikaan kuin perheemme ja muut ystävämme. Tulevalla vuodella tulee olemaan iso merkitys perhe-, ystävä- ja parisuhteillemme, Jere jatkaa.

– Ja kyllä minä ainakin tarvitsen kunnon lepoa. Olemme tehneet niin paljon keikkoja, että tuntuu hyvältä ottaa happea, Elli huokaa.

Painajaisia tulevasta

Lomallaan Elli haaveilee saavansa Jukasta reissukaverin useamman kuukauden matkalle Etelä-Amerikkaan. Sen jälkeen voisi tehdä turneen Suomessa.

– Nukun aina kaikki matkat keikkabussissa, joten minulla ei ole pienintäkään maantieteellistä tajua kaupunkien sijainnista. Olisi niin siistiä hommata hippipaku, kiertää sillä kesäfestarit ja majoittua teltta-alueille, Elli maalailee.

"Kaiken hulinan jälkeen ensimmäinen aamu voi tuntua tyhjältä."

Jere suunnittelee pysyvänsä kiinni rutiineissa aloittamalla espanjantunnit, ja Leo on jo varannut ainakin yhden kaupunkiloman. Yhdessä lätkäkaverukset aikovat reissata New Yorkiin fiilistelemään NHL-otteluita. Kaupunkiin on palattava myös ruuan takia: kun Haloo Helsinki! kuvasi Nykissä levynkantta sekä musiikkivideota, porukka illasti kuuluisassa Nobu-ravintolassa. Siitä tuli kertaheitolla kulinaristiryhmän suosikki.

Ennen lomaansa bändillä on kuitenkin pari isoa keikkaa hoidettavanaan. Elli on nähnyt siitä painajaisia viime yönä.

– Olemme sopineet, että ennen keikkaa otamme ihan rauhallisesti ja hiljennymme omiin oloihimme. Painajaisessani kaikki meni kuitenkin täysin nurinkurisesti, Elli pitelee päätään.

– Unessa etsin reittiä lavalle, mutta en löytänyt oikeaa ovea. Sen sijaan eksyin poikien pukuhuoneisiin, joissa oli menossa megalomaaniset bileet. Jere istui saunan lauteilla ja hoki vain, että ”ei mitään kiirettä”. Vaikka yleensä bileistä diggaankin, painajaisessa kaikki oli yhtä ahdistavaa sekasortoa.

Show’ta on kuitenkin hiottu ja harjoiteltu niin, että pommien, rakettien ja biisien, joita yhtye ei ole aiemmin livenä soittanut, pitäisi toimia kuin rasvattu. Kun viimeiset soinnut on soitettu ja esiintymisasut pakattu pesulapusseihin, Elli aikoo mennä yöksi vanhempiensa luo.

– Varoitin jo äitiä, että tulen sitten viereen nukkumaan. Kaiken hulinan jälkeen loman ensimmäinen aamu voi tuntua niin tyhjältä, etten halua herätä siihen yksin.

Haloo Helsinki!

  • Elli Haloon, Leo Hakasen, Jere Marttilan ja Jukka Soldanin vuonna 2006 perustama rock-yhtye on tällä hetkellä Suomen myydyimpiä bändejä.
  • Yhtye tekee kaksi loppuun-myytyä keikkaa Hartwall Areenassa 16.10. ja 17.10. Päätöskeikasta julkaistaan Arena-niminen livelevy marraskuussa.
  • Keikan jälkeen ryhmä jää vuoden pituiselle tauolle.

Linda Urbanskin isä lähti, kun Linda ja hänen kehitysvammainen sisarensa Sandra olivat pieniä. Voiko sellaista antaa anteeksi?

Tutkija ja muusikko Linda Urbanski, 32, viettää tänä vuonna joulun kuten aina. Äitinsä omakotitalossa Tampereen Kissanmaalla.

Aattoaamuna äiti keittää riisipuuron. Jokaisen lautaselle on piilotettu manteli, ettei kenellekään tulisi paha mieli. Linda tietää jo, että ensimmäisenä lautasensa saa tyhjäksi sisar Sandra, 29.

Ja Linda kysyy kuten joka vuosi, huomasiko Sandra mantelin puurossaan. Ja niin kuin aina, Sandra tekee vitsinä hassun ilmeen. Mikä manteli?

Lindaa hymyilyttää. Sellainen Sandra, rakas pikkusisko, on. Sandralla on Downin syndrooma, ja hän on huumorintajuisin ihminen, jonka Linda tuntee.

–Olisin sydämestäni toivonut, että Sandra olisi saanut olla terve. Toisaalta olen kiitollinen siitä, että hän on elämässäni juuri sellaisena kuin on. Hän on opettanut minulle suvaitsevaisuutta, armollisuutta ja hetkistä nauttimista, Linda kertoo.

–Sandra on erilainen, älyllisesti lapsen tasolla, mutta perheessämme häntä ei ole koskaan kohdeltu toisin kuin muita.

Sisarukset ovat toisilleen läheisiä, mutta elävät täysin erilaista elämää.

”Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.”

Linda on koulutukseltaan diplomi-insinööri. Hän asuu omassa kodissaan ja tekee väitöskirjatutkimusta Tampereen yliopistolla. Tieteellisen työn ohella hän on musiikillinen lahjakkuus, klassinen sopraano, joka konsertoi ympäri Suomen.

Sandra taas asuu synnyinkodissaan äitinsä Sinikan ja isäpuolensa Jarin kanssa. Arkipäivänsä hän viettää kehitysvammaisten päivätoimintakeskuksessa. Vaikean änkytyksen takia kommunikointi vieraiden ihmisten kanssa on Sandralle vaikeaa. Kotona ollessaan hän vetäytyy huoneeseensa omiin maailmoihinsa, järjestelee tussejaan, värittää ja kuuntelee musiikkia.

–Tiedän, että monet ihmiset näkevät perheemme tilanteen niin, että minun pitää elää meidän molempien puolesta. En haluaisi heidän ajattelevan siten. Silti koen jollakin lailla velvollisuudekseni vastata tuohon mielikuvaan, Linda Urbanski kertoo.

–Olen pienestä pitäen ollut luonteeltani suorittaja, perfektionisti.

Satu kahdesta nallesta

Ensimmäiset vuodet olivat ihania. Lindan isä soitti usein kitaraa ja lauloi esikoistyttärelleen pehmeästi puolaksi. Isällä oli kaunis ääni ja juuri samanlainen kihara musta tukka kuin Lindalla itsellään. Isä pörrötti usein hiuksia ja otti syliin.

Ihan parasta oli leikkiä isän ja äidin kanssa biisonia. Ensin sukellettiin peiton alle. Siellä oltiin ihan hiljaa, pidäteltiin hengitystä. Sitten äiti alkoi tömistellä sängyn ympärillä. Isä ja Linda työnsivät päänsä esiin peiton alta ja huusivat yhdessä: Biisoni! Pientä Lindaa nauratti, leikki oli yhtä aikaa ihana ja jännittävä.

–Isä ja äiti rakastuivat Ruotsissa, jossa he molemmat olivat kesätöissä sairaalassa. Kun isä sai loppuun opintonsa Varsovassa, hän muutti äidin perässä Suomeen, Linda kertoo.

Lokakuussa 1988, kun Linda oli kolmevuotias, syntyi Sandra.

Downin syndrooma todettiin heti synnytyslaitoksella.

–Jo sairaalassa isä ja äiti kertoivat, että sisko on erilainen kuin minä. Sanottiin, ettei hän ehkä isompanakaan osaa leikkiä kanssani, Linda kertoo.

–Minulle tuli jo pienenä voimakas halu suojella Sandraa, hän oli niin pieni ja hauras. Äiti antoi minun auttaa hänen hoitamisessaan.

”Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt.”

Mutta kotona ei enää naurettu eikä leikitty yhdessä biisonia.

Vuotta myöhemmin Lindan isä jätti perheensä ja muutti Helsinkiin. Tuli avioero, isä aloitti tahollaan uuden elämän.

–Isäni ei kestänyt erityislapsen syntymää. Äitini jäi yksin meidän kanssamme. Onneksi hänellä oli tukenaan omat vanhempansa ja siskonsa, Linda sanoo.

–Isä oli minulle tosi rakas. Yhtäkkiä häntä ei enää näkynyt. Kaipasin isää hirveästi ja kadehdin kavereitani, joilla oli ehjät perheet, Linda muistaa.

Onneksi oli äiti. Hän halasi ja suukotti, peitteli nukkumaan ja luki usein ääneen Lindan lempikirjaa, Richard Bachin Lokki Joonatania. Äidillä oli vilkas mielikuvitus. Kun Sandra vähän kasvoi, äiti alkoi kertoa tytöilleen tarinoita kahdesta nallesta, Lindasta ja Sandrasta.

Pieni Sandra kuunteli tarkasti. Joskus suu jäi auki jännityksestä, välillä hän nauroi ääneen samoissa kohdissa kuin Lindakin.

Äidin uudesta miesystävästä, Jarista, tuli tytöille nopeasti tärkeä. Sandra kutsui häntä alusta asti iskäksi.

Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield
Linda ja Sandra ovat lapsesta asti olleet läheisiä. Kuva: Heli Blåfield

Sisko opettaa

Kouluiässä Linda kuunteli asiantuntijoiden ja terapeuttien yleistyksiä ja ärsyyntyi: Downin syndroomaa sairastavat eivät opi juomaan pillillä tai leikkaamaan saksilla. Eivät hypi yhdellä jalalla. Eivät syö veitsellä ja haarukalla.

Sandra on fiksu. Paljon fiksumpi kuin nuo luulevat. Varmasti Sandra oppii. Minä opetan, hän päätti.

Se vei aikaa, mutta onnistui.

Nyt Sandra on aikuinen nainen, joka leikkaa sujuvasti saksilla ja käyttää ruokailuvälineitä sirosti.

”Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää.”

–Suhteemme on aina ollut läheinen. Kaverinikin hyväksyivät Sandran. Veimme häntä paljon jätskille ja leffaan, Linda kertoo.

–Sandran kanssa meillä on aina ollut omat inside-juttumme, pelleilemme paljon. Sandra nauraa katketakseen esimerkiksi silloin, kun hieron nenääni hänen kaulaansa.

–Sandralla on loistava tilannetaju ja mahtava muisti. Hän osaa myös olla oikea jääräpää. Lapsena riitelimme usein niin, että äiti joutui tulemaan erotuomariksi, Linda muistelee.

Musikaalisuus on aina yhdistänyt sisaruksia. Linda opiskeli vuosia klassista laulua ja pianonsoittoa. Sandra taas haltioitui musiikista fiilispohjalta. Jo pienenä hän oppi helposti ulkoa kappaleiden sanoituksia ja kuunteli musiikkia tuntikausia. Suosikkeja ovat Leevi and the Leavings, Jari Sillanpää ja Anne Mattila. Sittemmin Sandra löysi myös Anna Puun ja Antti Tuiskun.

Sandra tykkää myös Disney-elokuvien melodioista ja kimaltavista puvuista.

–Olemme vuosia laulaneet yhdessä saunan lauteilla. Jos minä en muista sanoja, Sandra muistaa, Linda sanoo.

Isän kanssa

Lindan suhde isään alkoi lämmetä uudelleen vuonna 2002. Linda oli 17-vuotias lukiolainen, kun isä pyysi hänet mukaansa Puolaan, synnyinkyläänsä lähelle Varsovaa. Äidin mielestä yhteinen matka oli hyvä idea.

–Äiti ei koskaan moittinut isää meille. Hänestä oli hyvä asia, että välimme vähitellen korjaantuivat, Linda sanoo.

Puolassa Linda tapasi isänpuoleiset isovanhempansa, tätinsä sekä serkkunsa ja näki talon, jossa hänen isänsä oli varttunut.

”Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.”

–Se viikko oli ihana. Isällä oli ensimmäistä kertaa aikaa vain minulle. Matkasta lähtien aloimme pitää enemmän yhteyttä, Linda muistaa.

Vielä silloin ei puhuttu paljoa menneestä, lähdöstä ja hylkäämisestä. Sen aika tuli vasta myöhemmin.

–Rakastin isää valtavasti. En halunnut tuottaa hänelle pahaa mieltä kyselemällä asioista, joiden tiesin olevan vaikeita. Tieto siitä, että isäkin rakasti minua ja oli minusta ylpeä, riitti.

Lindan äidin mielestä oli tärkeää, ettei kipeitäkään asioita salailla. Hän antoi tyttärensä luettaviksi asiakirjat ja kirjeet avioeron ajalta ja vastasi kaikkiin kysymyksiin.

Kyllä, isä rakasti meitä. Hän oli onnellinen meidän kanssamme.

Ei, hän ei pystynyt hyväksymään Sandran erilaisuutta.

Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield
Linda Urbanskin mielestä anteeksianto perheen sisällä on tärkeää. Kuva: Heli Blåfield

Piano soi saattohoidossa

Syksyllä 2012 Lindan isä sairastui vakavasti vain 58-vuotiaana. Alkuvuosi 2013 kului saattohoitokodissa. Noina pitkinä kuukausina Linda matkusti usein Tampereelta Helsinkiin isää katsomaan.

”Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.”

Viedäkseen isän ajatukset mahdollisimman kauas lähestyvästä kuolemasta Linda soitti hänelle pianoa ja lauloi. Erityisen tärkeitä kappaleita olivat Miley Cyrusin When I look at you ja John Denverin Leaving, on a Jet Plane. Sitä isä pyysi Lindaa laulamaan aina uudelleen.

Oli aika puhua avoimesti menneistä. Linda ja isä ehtivät sanoa toisilleen kaiken tärkeän.

–Isä sanoi tehneensä virheitä ja pahoitteli menneisyyttä moneen kertaan. Viimeisinä aikoinaan hän katui ja suri eniten sitä, että Sandra oli jäänyt hänelle etäiseksi.

”Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen isälle anteeksi.”

Isä oli nähnyt Sandraa muutaman kerran lähtönsä jälkeen.

–Perheen hylkääminen on äärimmäisen julma teko, mutta annoin sen hänelle anteeksi. Halusin antaa hänelle rauhan. Mikä oli tapahtunut, oli tapahtunut.

–Maailma ei ole mustavalkoinen. On asioita, jotka jollakin tasolla voi ymmärtää, vaikkei niitä hyväksykään. En ollut isän saappaissa hänen tehdessään ratkaisunsa, enkä voi tuomita häntä.

Linda tietää, että on paljon perheitä, joissa vaikeista ja traumaattisista asioista vaietaan vuosikymmeniä. Hänestä hiljaisuus on väärä tie. Riidat ja kaunat satuttavat kaikkia. Jos asioista ei puhuta, ne eivät korjaannu. Hänen mielestään on hirvittävän surullista, jos perheenjäsenet menettävät toisensa lopullisesti.

–Anteeksianto on valtavan tärkeää, Linda sanoo.

–Perheemme oli aiemmin läheinen. Sitten tapahtui asia, joka repi kaiken rikki. Halusin korjata sen minkä pystyin.

Lindalle oli tärkeää nähdä, että myös hänen äitinsä ja isäpuolensa kävivät hyvästelemässä isän. Hautajaisiin keväällä osallistuivat kaikki isän läheiset. Myös Sandra.

Kun Linda hautajaisissa itki, sisko silitti hänen kättään ja selkäänsä.

–Sellainen Sandra on aina ollut. Hän lohduttaa ja halaa, kun joku on surullinen, Linda kertoo.

–Elämäni on ollut loputonta luovimista tärkeiden ihmisteni välillä. Perheessämme on aina ollut valtavasti rakkautta, mutta siihen on liittynyt häivähdys surua. Vaikka isä on kuollut, hänen elämänsä jatkuu meissä sisaruksissa. Yhtäkään päivää ei mene niin, ettenkö ajattelisi häntä.

Rennosti yhdessä

Sen minkä teen, teen täysillä. Sen minkä aloitan, myös lopetan. Keskinkertainen ei riitä. Linda Urbanski ei oikeastaan edes muista, miksi ja miten hänestä tuli ihminen, joka ei osaa hellittää.

–Äiti ja kaverit ovat usein muistutelleet, että iisimminkin voisi ottaa. En oikein osaa sitä.

Harrastuksissa täydellisyyden tavoittelu näkyy niin, että Linda treenasi yksitoista vuotta taekwondoa ja kilpaili maajoukkuetasolla, kunnes jalan eturistiside petti.

”Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton kuin lapsena,”

Musiikissa se näkyy intohimoisena laulunopiskeluna, työelämässä kiihkeänä omistautumisena. Elämä on niin täyttä, että stressioireilta on joskus vaikea välttyä.

–Jo vuosia olen nukkunut vain pätkissä. Minun on vaikea rentoutua, Linda sanoo.

Paras rauhoittaja hänen kiireisessä elämässään on sisar Sandra. Siskokset ovat reissanneet paljon, yhdessä on nähty niin Egypti, Dubai kuin Kanariansaaretkin.

–Reissuillamme rentoudun. Sandran kanssa voin olla yhtä huoleton ja heittäytyvä kuin lapsena, Linda kertoo.

Tärkeitä yhteisiä hetkiä sisaruksille ovat myös Lindan esiintymiset. Kun Linda laulaa, Sandra istuu eturivissä ja kuuntelee tarkasti. Siskon kirkas ääni saa hänet hymyilemään. Ja aina, kun Linda vilkaisee hänen suuntaansa, Sandra vilkuttaa vähän.

 

”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Kuvaustilanteessa kisa välillämme oli täyttä totta, mutta se osattiin laittaa oikeisiin mittasuhteisiin sitten takahuoneessa. Olen itse älyttömän kilpailuhenkinen, mutta ihan hyvä häviäjä”, VOF-tuomari Anna Puu naurahtaa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin tähtivalmentajana jatkava Anna Puu rauhoittaa tahtiaan jättämällä keikkailun puoleksi vuodeksi.

Laulaja Anna Puu on kuulunut viime vuosina maamme suosituimpiin esiintyjiin. Viimeiset kaksi vuotta ja kaksi kuukautta hän onkin kiertänyt bändinsä kanssa Suomea ilman pidempiä taukoja.

Klubikeikkojen, festareiden ja konserttien lisäksi kahteen vuoteen on mahtunut muun muassa yksi kausi Voice of Finlandia sekä Vain elämää, jonka myötä keikkasettiin tuli uusia kappaleita. Koko ajan Anna on myös tehnyt uutta musiikkia.

– Tämä on ollut hulluin kaksi vuotta koskaan. Tuntuu, että en enää edes muista, mikä on tapahtunut missä kuussa ja minä vuonna. Ajantaju on ihan sekaisin, Anna kuvaili Voice of Finlandin seitsemännen kauden lehdistötilaisuudessa.

”Yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen.”

Nyt tilanteeseen on kuitenkin tulossa muutos. Anna tekee vuoden viimeisen keikkansa Tavastialla keskiviikkona, ja palaa keikkalavoille seuraavan kerran vasta ensi kesän festareilla.

Näin joulun alla Anna myöntää olevansa väsynyt. Varsinaista lomaa kevät ei kuitenkaan tule olemaan, sillä häntä työllistävät Voice of Finlandin kuvaukset, minkä lisäksi hän tekee uutta musiikkia ja levyä.

– Olen kyllä todella loman tarpeessa. Mutta yritän nyt ottaa joulunajan hemmottelun, rentoutumisen ja suolakylpyjen kannalta, ja palaan sitten freesinä vuoden alusta Voicen, Anna suunnittelee.