Mo Gawdat on työskennellyt Googlella vuodesta 2007 lähtien. Kuva: All Over Press
Mo Gawdat on työskennellyt Googlella vuodesta 2007 lähtien. Kuva: All Over Press

Menetin hoitovirheen takia Alin silmänräpäyksessä, kertoo Mo Gawdat uudessa kirjassaan.

Miten onnen voi löytää uudestaan, kun elämässä tapahtuu kaikkein pahin?

Tämän kysymyksen eteen joutui Googlen johtajistoon lukeutuva Mo Gawdat, 50, vuonna 2014. Tuolloin Gawdat eli elämänsä onnellisinta aikaa: hän oli päihittänyt masennuksen ja nautti perhe-elämästään sekä urastaan Google X:n liiketoimintajohtajana.

Lue lisää! Google-insinööri väittää löytäneensä onnellisuuden kaavan: 6–7–5

Gawdatin poika Ali, 21, opiskeli Yhdysvalloissa ja sopinut tulevansa käymään kotonaan Dubaissa. Neljän päivää saapumisensa jälkeen Ali alkoi kärsiä äkillisistä vatsakivusta ja joutui sairaalaan. Hän kuoli siellä vakavaan leikkausvirheeseen.

– Leikkauspöydällä hänen vatsaonteloonsa pumpattiin piikillä hiilidioksidia, jotta toimenpiteen tekemiselle olisi tilaa. Neula työnnettiin kuitenkin muutama millimetri liian syvälle niin, että se puhkaisi Alin reisivaltimon – yhden suurimmista valtimoista, jossa veri virtaa sydämestä pois, Gawdat kertoo uudessa kirjassaan.

”Muutamassa tunnissa rakas poikani oli poissa.”

– Sitten kaikki meni vielä pahemmin pieleen. Arvokkaita sekunteja kului, ennen kuin kukaan tajusi virhettä, minkä jälkeen tuli lisää komplikaatioita, jotka johtivat kuolemaan. Muutamassa tunnissa rakas poikani oli poissa.

Monen mielestä lapsen kuolema on pahinta, mitä voi koskaan kokea. Gawdat koki, että lapsensa lisäksi hän menetti parhaan ystävänsä. Kaikki, mitä hän oli aiemmin oppinut onnellisuudesta, joutui kovalle koetukselle.

Pojan kuoleman jälkeen hän alkoi vimmatusti kirjoittaa kirjaansa Solve for Happy: Engineering Your Path to Joy, josta on nyt ilmestynyt suomennettu versio Onnellisuuden yhtälö.

Kirjassaan Gawdat kuvailee, että menetyksen jälkeen kipu oli sietämätöntä. Gawdat ei kuitenkaan katkeroitunut kuolemasta eikä raivonnut tarpeettomista hoitovirheistä, vaan hän päätti olla kiitollinen poikansa elämästä.

– Kun Ali kuoli, minä kuolin hänen mukanaan, ja tarkoitan sitä positiivisimmalla mahdollisella tavalla. Vihdoin elämä on oikeassa mittakaavassa. Tunnen ylivoimaista rauhaa. Enää ei ole mitään menetettävää, enää ei ole mitään pelättävää.

”Tuntui kuin olisin tulossa hulluksi”

Gawdat oli jo vuosia opetellut onnellisuuden hallintaa päänsisäisten tunteiden järjestelemisellä, mutta surussa tunteet voivat tulla ja mennä aaltomaisesti. Hänen tasapainonsakin alkoi pian järkkyä ja ”hullu rauha muuttui pahansuoviksi ja aggressiivisiksi ajatuksiksi”:

– Olin täysin sekaisin. En saanut itkuani loppumaan. Ikävän tuska tuntui sydämeni lävistäneeltä keihäältä. Loputtomien ajatusten meteli tuntui kuurouttavalta. Tuntui kuin olisin ollut ihan oikeastikin tulossa hulluksi.

Hän tiesi, että perheen oli löydettävä se sama rauha, jonka he tunsivat aiemmin teho-osastolla. Huomionsa hän alkoi siirtää Alin menetyksestä siihen, kuka tämä oli ollut. Poika oli elänyt täyden elämän, jokaisen minuutin täysillä ja oli aina ollut onnellinen.

– Ali oli kiltti vieras, joka toi kotiimme aina valoa ja onnea. Vieraat eivät kuitenkaan jää ikuisiksi ajoiksi. Hän ei lähtenyt liian aikaisin.

”En enää tuntenut surua hänen lähdöstään, vaan ennemminkin iloa.”

– En enää tuntenut surua hänen lähdöstään, vaan ennemminkin iloa siitä, että hän ylipäätään tuli luoksemme, Gawdat mainitsee.

Isän vaistoillaan hän tunsi ikään kuin poika olisi tiennyt kuolevansa ennen aikojaan. Kaksi päivää ennen menehtymistään Ali oli pyytänyt perhettään istumaan alas ja alkanut kertoa heille neuvojaan. Hän oli kiittänyt kaikkia ja kertonut asioita, joita hän eniten rakasti vanhemmissaan. Myös muut tuttavat olivat kertoneet samaa.

– Ali kysyi viimeisten viikkojensa aikana lähes kaikilta tapaamiltaan henkilöiltä: ’Mitä meille tapahtuu kuoleman jälkeen?’ Hän ei puhunut juuri mistään muusta. Aivan kuin hän olisi valmistautunut matkaan, jolle tiesi pian lähtevänsä, Gawdat kirjoittaa.

”Minulla oli kaksi vaihtoehtoa”

Kuoleman hyväksyminen lopulta vapautti Gawdatin ja opetti paljon uusia asioita.

– Sinä päivänä, kun ihana poikani menehtyi, kaikki pimeni. Minusta tuntui kuin olisin ansainnut elinikäisen kärsimyksen ja ainoa vaihtoehtoni oli mädätä niille sijoilleni. Todellisuudessa minulla oli kaksi vaihtoehtoa: A, saatoin valita kärsiä elämäni loppuun asti, mikä ei toisi Alia takaisin, ja B, saatoin valita tuntea kivun mutta lakata ajattelemasta surullisia ajatuksia ja tehdä kaikkeni kunnioittaakseni Alin muistoa. Sekään ei toisi Alia takaisin – mutta näin elämästä tulisi hieman siedettävämpää.

”Minusta tuntui kuin olisin ansainnut elinikäisen kärsimyksen ja ainoa vaihtoehtoni oli mädätä niille sijoilleni.”

Menetys sai myös näkemään elämän uudessa mittakaavassa.

– Kun opimme päästämään irti, opimme kuolemaan ennen kuolemaa. Silloin voimme nauttia elämästä kokonaisuudessaan, muttemme pitää mitään itsellämme. Silloin elämä on kirjavaa ja pelotonta. Alamme keskittyä elämään.

Lainaukset kirjasta Onnellisuuden yhtälö, Mo Gawdat (2017, Viisas elämä)

Hilta Tilta

Google-johtajan poika kuoli karmean hoitovirheen vuoksi – kertoo nyt, miten selvisi surusta

Sanotaan, että ilo ja suru kulkevat käsi kädessä. Näin se on , kun menettää oman lapsensa. Alussa se sanoinkuvaamaton suru vie kaiken ilon ja toimintakyvyn, mutta sitten kun aikaa kuluu, mielen valtaa kiitollisuus. Kiitollisuus siitä, että sai olla olla edesmenneen vanhempi ja läheinen, kiitollinen yhteisistä hetkistä ja kokemuksista. Ja usko siihen , että elämä jatkuu vielä kuoleman jälkeen, auttaa myös surutyössä.
Lue kommentti
Jari Sillanpää. Kuva: Jonna Öhrnberg

Jarin mukaan ainoa liikunnaksi kutsuttava asia hänen elämässään on esiintymislavalla oleminen ja seksi.

Laulaja Jari Sillanpää, 52, kertoo pudottaneensa viime aikoina 6–7 kiloa painoa.

Miten hän siinä onnistui? Varsin yksinkertaisilla muutoksilla.

– Olen vähentänyt limsan juontia. Nuorena harrastin kilpauintia, mutta nykyään en urheile mitenkään. En ole käynyt uimassa, koska on ollut niin paljon muuta mukavaa. Mun on pakko mennä joku kerta! Jari kertoo.

Jari kertoo saavansa liikuntaa ainoastaan esiintymislavalla – ja kumppanin kanssa.

– Harrastan seksiä, Jari nauraa.

– En usko, että liikunnalla laihdutetaan. Jos puolen tunnin kävelyllä kuluttaa sata kaloria, sen syö tosta noin vaan, hän pohtii. 

Elämä huumekohun jälkeen

Jari kertoi kuulumisiaan tilaisuudessa, jossa julkistettiin hänen elämästä kertovan Rakkaudella merkitty -musikaalin esiintyjät. Musikaalia esitetään ensi kesänä Suomen kesäteatterissa Valkeakosken Apianniemessä.

Itse Jaria musikaalissa ei nähdä, mutta hän on käsikirjoittaja-ohjaajan apuna tekoprosessissa. Musikaalissa kuullaan kirjo Jarin levyttämiä lauluja.

”Asiat voi sanoa niin monella eri tavalla.”

– Kaikki voidaan kertoa ja näyttää, mutta sen pitää olla tyylikäs. Asiat voi sanoa niin monella eri tavalla. Toivonkin, että siitä tulee moninainen, Jari kertoo.

– Minulla ei ole mitään rajoituksia, kaikki aiheet käyvät. Ja tässä viimeaikoina on tullut vielä lisää, Jari sanoo, ja viitannee syyskuussa tapahtuneeseen kohuun, missä Sillanpään uutisoitiin ajaneen huumausaineen vaikutuksen alla.

Lehdistötilaisuudessa Jarilta kysyttiin, miten hän on selviytynyt kohusta.

– Päivä kerrallaan, Jari vastaa.

Heikki Paavilaisen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa musikaalissa eri ikäisiä Jareja esittävät näyttelijät Martti Manninen ja Jari Ahola. Muina esiintyjinä nähdään muiden muassa Ushma Karnani sekä muusikko Olli Herman, joka esittää musikaalissa Jarin rakkauden kohdetta.

Jatkuvaa ideointia

Jari on parhaillaan konserttikiertueella, ja hän julkaisi äskettäin uuden sinkun, Mä elän taas. Uuden levyn julkaisua ei ole päätetty, mutta pari uutta biisiä on valmiina. Jari kertoo, että hänen mielensä pulppuaa jatkuvasti uusia ideoita ja unelmia.

– Haluaisin kirjoittaa sen tyyppisen tarinan kuin The Producers -musikaali on. Tarina ei kertoisi minusta, mutta käyttäisin siinä omia biisejäni. 

– The Producers on onnistunut ja monipuolinen tarina, jossa on ollut hyvä kynä. En pystyisi sitä kokonaan kirjoittamaan, mutta voisin olla takapiruna. Siinä olisi huumoria, tragediaa ja koko elämän kirjo. Olen konserteissakin tunteiden ja sielujen nuohooja musiikin kautta, Jari kertoo.

Vierailija

Hoikistunut Jari Sillanpää kertoo, miten onnistui painonpudotuksessa: ”En urheile mitenkään”

Media on kohdellut kuin silkkihansikkain kovista huumeista kärähtäneitä Nordinia sekä Sillanpäätä, kyseiset artistit ovat suorastaan asetettu uhrien asemaan vaikka kummallakaan on tuskin ollut mistään yksittäisestä kokeilusta kyse kun käry on käynyt. Toista on ollut kyyti Metsäkedon kohdalla, artisti ei ole mihinkään lain tuntemaan rikokseen syyllistynyt mutta olemassaoleva sekä tuleva ura on järjestelmällisesti tuhottu kaikissa mahdollisissa "vastuullisissa" medioissa.
Lue kommentti
Anna Härön liike on Helsingin Vanhassa kauppahallissa. Kuva: Lasse Lecklin

Lihakauppaa pitävä Anna Härö pisti firman pystyyn neljä vuotta sitten. – Kukaan ei tuntunut kaipaavan perinteistä lihamestariäijää.

Anna Härö on 30-vuotias lihakauppias, jolla on viisi osa-aikaista työntekijää ja liike suositussa Helsingin Vanhassa kauppahallissa.

– En edes kehtaa kertoa, kuinka vähän teen töitä nykyään, Anna Härö nauraa.

Aina tilanne ei ole kuitenkaan ollut sama.

– Aluksi tein hirveästi töitä. Nykyään olen hiljaiset päivät kokonaan pois myymälästä. Loppuviikosta halli vilkastuu. Täytän viikkoloppuaamuisin tiskit itse. Parasta on, kun saan laittaa perjantaina tai lauantaina aamulla tiskin täyteen upeita tuotteita ennen kiireistä päivää.

Kun Vanhaa kauppahallia oltiin avaamassa uudestaan ison remontin jälkeen vuonna 2014, hallissa oli yhden lihakaupan ammottava aukko. Anna oli jo aiemmin työskennellyt hallissa, ja kun liiketila vapautui, Anna tarttui mahdollisuuteen.

– Minä vain tein sen. Näin jälkeenpäin ajatellen aika vähän ehdin sitä miettiä. Lainasin pienen summan rahaa kylmälaitteisiin ja soitin lihatilalle, jossa olin ollut harjoittelussa. Pyysin heitä myymään minulle lihaa.

Pian Anna huomasi tarvitsevansa apua liikkeessä. Nyt tiskin takana työskentelee vaihtelevasti osa-aikaisia myyjiä, toiset opiskelijoita, ja toiset eläkeläisiä.

– Palkkasin ensin Annelin. Hän on myynyt hallissa lihaa yli 40 vuotta ja hän kannusti minua aloittamaan oman liikkeen. Anneli on ilmiömäisen hyvä myyjä. Siitä on koko tiimille tarttunut hyvä myymisen meininki.

”Olin tiskin takana sinä päivänä, kun synnytys alkoi.”

Kirjanpitoa Anna inhoaa, mutta onneksi aviomies ja kirjanpitäjä hoitavat sen.

Ennen lapsen syntymää Anna teki töitä minkä pystyi. Seisomatyö on kuitenkin fyysisesti raskasta. Lapsen syntymän jälkeen Anna päätti jäädä maanantaisin kotiin hoitamaan lasta.

– Olin tiskin takana sinä päivänä, kun synnytys alkoi. Olin myymässä jollekin turistille porosalamia, kun äkkäsin, että nämä taitavat olla niitä supistuksia.

Liike on erikoistunut sesonkituotteisiin ja riistaan. Tiskissä on hirveä, peuraa ja riistalintuja. Firman nimeksikin valiutui Annan Villiliha.

– Kun avasin liikkeen, ihmiset olivat aika viehättyneitä tähän. Kukaan ei tuntunut kaipaavan perinteistä lihamestariäijää.

”Ehkäpä sen hypen takia alku oli helppo, ja kaikki meni niin hyvin. Nyt joutuisin varmasti tekemään enemmän töitä tullakseni tunnetuksi.”

Asiakkaat löysivät Villilihan nopeasti. Tietenkin jotkut pettyivät, kun vanha tuttu lihakauppa ei ollutkaan enää siinä, missä Annan uunituore yritys oli. Suurin osa kuitenkin tykästyi uuteen, asiantuntevaan kauppiaaseen. Sana kulki ja vasta avattu kauppahalli oli muutenkin paljon esillä.

– Ehkäpä sen hypen takia alku oli helppo, ja kaikki meni niin hyvin. Nyt joutuisin varmasti tekemään enemmän töitä tullakseni tunnetuksi.

Anna nauttii siitä, kun saa itse päättä ja tehdä asiat omalla tavallaan.

– Tärkeintä yrittäjyydessä on arvostaa omia työntekijöitä. Heidän pitää olla sydämellään mukana. Jos he eivät työskentele sen eteen, että kauppa menestyy, se ei voi menestyä. Pelkkä hyvä tuote ei riitä.

Villiliha täyttää kesällä neljä vuotta.

– Haaveilen myös siitä, että yritys voisi periytyä tyttärellemme. Jotain muutakin tästä kuitenkin varmaan tulee kuin pelkkä tämä yksi lihakauppa.

#metoo

Anna, 30, perusti oman lihakaupan: “En edes kehtaa kertoa, kuinka vähän teen töitä nykyään”

Ulkomaille muuttava kirjoitti: Kukaan ei kaipaa äijiä tai miehiä mihinkään. Suominaiset on niin ylivertaisia että äijät on ihan perseestä. Toisaalta on hyvä että äijät kuitenkin vielä painaa duunia. Heidän panoksensa verotuksen kautta on edelleen merkittävä. Kommentti jonka olisit voinut pitää omanasi, lepakko tai muuten vaan natsi-feministi
Lue kommentti