Helena Sinervo. Kuvat: Heli Blåfield
Helena Sinervo. Kuvat: Heli Blåfield

Surun voima yllätti kirjailija Helena Sinervon, kun hänen muistisairas äitinsä kuoli. Lapsuudenkotinsa ankaruutta hän on halunnut omien lastensa kanssa välttää.

Oppi 1: Kilpailu voi olla raakaa

”Sain Finlandia-palkinnon teoksestani Runoilijan talossa vuonna 2004.

Palkitsemisen jälkeen kritisoitiin, että nyt sitä annetaan vain lesboille – edellisenä vuonna Finlandian oli voittanut Pirkko Saisio. Mutta kun itse tulin palkinnonjakojuhlaani silloisen kumppanini kanssa, palkinnosta päättänyt Jukka Sarjala oli yllättynyt meidät tavatessaan. Hän ei tiennyt.

Palkinnon jälkeiset tapahtumat opettivat itsestäni sen, että negatiivisella viestillä on minulle isompi merkitys kuin positiivisella. Julkisuuden määrä tuli minulle täytenä yllätyksenä. Olin kirjoittanut aikaisemmin runokokoelmia, joista kukaan ei oikein verkkareitaan revi. Finlandian jälkeen olin ärtynyt siitä, että piti käyttää aikaa julkisuuteen ja markkinointiin.

Tuollainen palkintohan aiheuttaa kateutta ja kilpailuhenkeä kollegoissa, ja minä koin sen kauhean vaikeaksi. Monet kirjailijat ovat tosi kollegiaalisia ja kivoja, osaavat suhtautua jotenkin rennommin. Mutta joskus kilpailu voi olla aika raakaa.”

Oppi 2: Todesta puuttuu draama

”Uusi kirjani Armonranta on osittain omaelämäkerrallinen. Se on jossain mielessä vaikeampaa kuin täyden fiktion tekeminen.

Fiktiossa konflikti hakee aina ratkaisua, sankarilla on jokin selvä tavoite tai halu, ja sitten on esteitä sen tiellä. Tarinaan asettuu selkeä draamallinen jännite. Tosielämässä sitä ei aina ole.

Ihmiset esimerkiksi menevät usein naimisiin itsensä kaltaisen ihmisen kanssa. Kun sellaisesta kirjoittaa täsmällisesti, tarinasta tulee jännitteetön. Jotta saa kiehtovan tarinan, on kirjoitettava toisella tavalla kuin oikeasti tapahtui.

Minua ei tietenkään kokonaan pelasta se, että sanon romaanin olevan fiktiota. Olen kyllä stressannut sitä, miten läheiset kirjaani suhtautuvat. Tiesin, että en voi miettiä sellaisia kirjoittaessani, joten ne ovat nyt enemmän sellaisia jälkisynnintuntoja. Hyväksyn sen osaksi ammattia.”

Oppi 3: Ei auta kuin surra

”Armonranta sai alkunsa isäni kuolemasta. Vanhempieni menetyksistä opin, että asioita ei voi surra etukäteen.

Äitini oli aika pahasti muistisairas kuollessaan, ja olin jotenkin kuvitellut, että olin jo menettänyt hänet siinä vaiheessa kun hän ei enää tunnistanut minua.

”Oli yllätys, että suru tuli niin suurella voimalla.”

Äiti menee ihon alle eri tavalla kuin isä, ainakin minun tapauksessani. Oli yllätys, että suru tuli sitten niin suurella voimalla, vaikka olin kuvitellut menettäneeni hänet ja surreeni häntä jo vuosia aikaisemmin.

Sama koskee muitakin suuria menetyksiä. Niistä voi saada esimakua ja aavistusta ennakkoon, mutta vasta kun ne tapahtuvat, alkaa todellinen surutyö. Jollain tasolla asioita voi murehtia etukäteen, mutta psyykkinen surutyö tapahtuu vasta menetyksen jälkeen.

Tämä on zen-buddhalaisuudesta oppimani asia. Yritämme hallita todellisuutta, tunteita ja itseämme ja myös toisia ihmisiä. Todellisuudessa on kuitenkin hyvin vähän mitään, mitä voimme hallita, emme siis edes näitä omia tunteitamme tai ajatuksiamme. Meditaatiossa huomaa, miten ajatukset sinkoilevat hallitsemattomasti.

Isojen menetysten kanssa ei auta kuin surra, kun surettaa. Olla yrittämättä muuttaa tilannetta. Hyväksyä.”

Oppi 4: Veljet vievät seikkailemaan

”Minulla on neljä isoveljeä. Heiltä opin kulkemaan metsässä ja tarttumaan seikkailuihin. Nuorin veljeni on minua kuusi vuotta vanhempi. Teimme metsäretkiä jo aika varhain, minä olin kolme ja hän yhdeksän.

En ollut teininäkään juurikaan kiinnostunut vaatteista, muodista ja sellaisista asioista. Ehkä olisin ollut, jos olisin kasvanut siskojen kanssa.

Isoveljien kanssa kasvamiseen liittyi myös paljon torjumista. Onhan selvää, ettei ole pelkästään kiva juttu ottaa nelivuotiasta pikkusiskoa mukaan kalaretkelle. Muistan pettymyksiä, kun en päässytkään mukaan. Mutta kun pääsin, opin paljon luonnosta ja sen arvostamisesta.

Myöhemmin tein lintuharrastajana paljon retkiä yksinkin. Minussa on sellaista tutkimusmatkailija-ainesta.”

Oppi 5: Ei ne suuret tulot

”Isäni opetti, että ei pidä taata kenenkään lainaa. Ei edes parhaan ystävänsä.

Oppi pohjautui isäni suvun kokemukseen. Rauman-mummollani oli Harmaa linna -niminen talo Raumalla, ja hän meni takaamaan 1930-luvulla ystävänsä lainan. Ystävän bisnekset menivät konkurssiin, ja mummo joutui myymään talonsa. Näistä asioista olen kertonut myös uudessa romaanissani.

Edeltäviin sukupolviin nähden poikkeavia ratkaisuja tekee osin tiedostaen ja osin tiedostamatta. Äitinsä kohtalon tähden isäni oli tavattoman tarkka taloudenpitäjä. Hän välitti meille ’ei ne suuret tulot vaan pienet menot’ -tyyppisiä viisauksia ja hankki minulle oman säästöpossun jo varhain.”

Oppi 6: Haluan leikkiä

”Ei minustakaan huikentelevaista rahankäyttäjää tullut, mutta vanhemmuudessa olen toisenlainen kuin omat vanhempani. Lapsuudenkodissani oli paljon ankaruutta. Nyt joudun joskus syyttämään itseäni liiallisesta pehmeydestä tai myöten antamisesta. On helppo mennä liikaakin suuntaan, jota olisi itse kaivannut omassa lapsuudessaan.

”Hämmennyin, kun äiti sanoi 'älä sie tyttökulta ikinä hanki lapsia'.”

Äitini monesti harmitteli, että hänellä ei ollut työtä, omaa rahaa eikä kiinnostavia aikuissuhteita. Olin aika pieni tyttö, kun hän saattoi sanoakin, että ’älä sie tyttökulta ikinä hanki lapsia’. Olin hämmentynyt. Emmekö olleetkaan ihania hänen kannaltaan?

Äitini ei koskaan osallistunut lasten leikkeihin. Itse leikin lasteni kanssa aika paljon, vaikka se on aikuiselle myös jossain määrin uuvuttavaa.”


”Vähemmistön edustaja joutuu sietämään huumoria, joka kohdistuu itseen”, Helena Sinervo sanoo.

Oppi 7: Oire on metafora

”Opiskelin ensin pianonsoitonopettajaksi, mutta pianistina minua vaivasi halvaannuttava esiintymisjännitys. Se oli oikeastaan yksi syy, miksi ryhdyin siihen. Se oli minulle suurin mahdollinen haaste.

Nuori ihminen kuvittelee voivansa harjoituksella ja kovalla työllä muuttaa kohtaloaan. Minä kuvittelin, että jos muutun tässä asiassa ja voitan esiintymisjännityksen, muutun täydelliseksi muutenkin. Esiintymisjännityksestä tuli metafora kaikille omille peloilleni.

En missään vaiheessa nauttinut esiintymisestä. Tutkinnot sain tehtyä menemällä läpi harmaan kiven.

Jännitys ilmeni suunnattomana vapinana. Pianoa soittaessa sormeni eivät toimineet tai olivat niin liukkaat, että lipesivät koskettimilta. Verenpainelääkkeiden ja hypnoosikasettien avulla selvisin.

”Esiintymisjännitys liittyi minulla pelkoon, voinko olla muiden edessä oma itseni.”

Kun lopulta tajusin, että jännitys edusti kaikkia muitakin pelkojani, vapauduin siitä. Freud sanoo, että oire on metafora. Se on aika hyvä tiivistys. Esiintymisjännitys liittyi minulla pelkoon, voinko olla muiden edessä oma itseni. Kelpaanko.

Vajavaisuuden ja keskeneräisyyden pelkojen kanssa kamppailemisessa ja hyväksymisessä olemme kaikki samanlaisia. Erilaisuuden hyväksyminen, joka on nyt kynnyskysymys koko Euroopassa ja maailmassa, edellyttää samanlaisuuden tajuamista. Samanlaisuuden tajuamista siinä, että me kaikki olemme keskeneräisiä, vajavaisia.

Kaipaamme kaikki suojelevaa kättä ja sitä, että joku vastaisi meidän tarpeisiimme. Tavallisimmin ne ihmiset, joihin kiinnymme, eivät tee sitä ihan täydellisesti. Aina jotain jää puuttumaan.

Hirveän narsistinen tyyppi sitten vaihtaa koko ajan tyyppiä, etsii parempaa. Mutta sellaista ei olekaan.

Syvimpien pettymysten syy on usein se, että toinen ei olekaan sellainen, mitä minä odotin. Se ei ole sen toisen vika. Epätäydellisyys itsessä ja muissa pitäisi hyväksyä.”

Oppi 8: Lapsilta saa paljon

”Minulla on kaksi lasta, nyt 17-vuotias poika ja 8-vuotias tytär, ja molemmissa tapauksissa olen tullut äidiksi samalla tavalla: kumppanit kauheasti halusivat, ja minä en kauheasti pistänyt hanttiin.

Lapsilta opin, miten kieli muuttuu. Tänä aamuna kuulin, kun lapset puhuivat pelattuaan Minecraftia: ’Mä tradesin yhden goldwingsin yhden tyypin kans…’

Kysyin tyttäreltäni, että miksei hän sano ’ostin’ tai ’myin’. Heidän kielensä on muuttunut englannin ja suomen sekakieleksi. Se on mielenkiintoinen ilmiö.

Lasten kanssa oppii myös, että aina ei voi tuijottaa omaan napaansa. Joutuu tekemään paljon ylläpitotöitä, pyykkäämään ja laittamaan ruokaa. Se on juuri sitä, mitä olen elämässäni aina vältellyt ja pyrkinyt siitä luistamaan. Mutta lasten kanssa palkaksi saakin paljon hyviä hetkiä ja koko uuden sukupolven maailman. Tai pienen ikkunan siihen.”

Oppi 9: Minun kannaltani ei mene näin

”Vähemmistöön kuuluminen on rakentanut kaksoistietoisuuden. Sitä oppii katsomaan asioita enemmistön näkökulmasta, mutta samalla on tietoinen, että minun kannaltani asiat eivät mene näin. Lisäksi vähemmistön edustaja joutuu sietämään huumoria, joka kohdistuu itseen.

Tunnistan itsessäni aika herkässä ärtymyksen, joka liittyy heteromatriisiin ja sen rooleihin, esimerkiksi ajatukseen miehestä luovana guruna ja naisesta hänen pikkuvaimonaan. En sallisi heteromieskollegoilleni tällaista pikkuvaimoa. Ärsyynnyn sellaisten leimojen laittamisesta.

Ehkä en kiinnittäisi näihin seikkoihin huomiota, jos en olisi oppinut katsomaan asioita vähemmistöstä.”

Oppi 10: Järkipuhe ei riitä

”Virheeni ovat liittyneet siihen, että en ole luottanut vaistoihini. Olen yrittänyt puhua järkeä itselleni – tehnyt itseäni vastaan.

Sitä jotenkin yrittää painostaa itseään epätyydyttävään ratkaisuun. Ainakin minun on pitänyt kypsyä ihmisenä tunnistaakseni, mitä todella haluan.

Tove Jansson sanoi eräässä filmissä, että ihmisen ei koskaan pitäisi tehdä muuta kuin sitä, mistä todella nauttii. Ymmärrän sen tarkoittavan tätä samaa. Ei pidä yrittää puhua itselleen järkeä eikä toimia omia vaistojansa ja tunteitansa vastaan.” 

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Helena Sinervo

  • Syntynyt Tampereella 1961.
  • Asuu Helsingissä. Eronnut, kaksi lasta.
  • Julkaissut runokokoelmia, romaaneja, suomennoksia ja lastenkirjoja.
  • Finlandia-palkinto vuonna 2004 teoksesta Runoilijan talossa.
  • Uusin teos Armonranta (WSOY) julkaistiin maaliskuussa.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni”, Antti kertoo.

Laulaja Antti Tuisku avaa tuoreessa Apu-lehden numerossa tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Muusikko kertoi marraskuun alussa jäävänsä tauolle kevään 2018 areenakiertueen ja Provinssi Rockin keikan jälkeen. Syystä hän on kuitenkin vaiennut.

Nyt hän paljastaa, että aikoo hankkia tauon aikana hyvinvointivalmentajan pätevyyden.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni. Musiikkia haluan tehdä seuraavan kerran vasta sitten, kun itselläni on oikeanlainen kipinä ja visio siitä, mitä todella haluan tehdä, hän kertoo Apulle.

”Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea.”

Kun Antti marraskuussa ilmoitti tauostaan, hän kertoi tuntevansa ristiriitaisia fiiliksiä.

– Sen jälkeen aloitankin sitten määrittelemättömän pituisen keikkatauon. Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea. Kiertueen päättävän festarivedon jälkeen on aika pistää pillit pussiin ja miettiä elämää muiltakin kanteilta. Ja ladata akkuja tulevaa varten – milloin ikinä sen uuden tulemisen aika sitten onkaan, hän kertoi.

Kesällä Antti kertoi Me Naisten haastattelussa, että haluaa panostaa omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Hän rakennutti kotiinsa suolahuoneen, vei äitinsä viime talvena lomalle Los Angelesiin ja siskonsa miehineen Berliiniin Céline Dionin keikalle.

– Olen halunnut satsata siihen, että jaksan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Mutta haluan tarjota elämyksiä myös läheisilleni. Hiljattain mökillä yritin sanoa sukulaisille, että kertokaa, jos tarvitsette tänne jotakin, hän kertoi. 

 

Kun näyttelijä Emmi Pesonen alkoi seurustella ohjaaja Paavo Westerbergin kanssa, hän sai kaupan päälle neljä lasta.   

– Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo.

Kun näyttelijä Emmi Pesonen, 40, ensimmäisen kerran vieraili ohjaaja-käsikirjoittaja Paavo Westerbergin, 44, luona, hän katseli lasten kuvia seinällä. 

– Ihmettelin, kun rivistö vain jatkui ja jatkui, ja kaikki ne kuulemma olivat Paavon eri lapsia.

Lapsikatras ei kuitenkaan 27-vuotiasta Emmiä säikäyttänyt, päinvastoin.

– Olin aina ajatellut, että haluan paljon lapsia. Useimmat harjoittelevat äitiyttä lapsi kerrallaan, mutta minulle kaikki iät tulivat yhteen syssyyn, Emmi kertoo. Myöhemmin joukko kasvoi seitsemän hengen suurperheeksi.

– Suurin lahja, joka Emmi on minulle antanut on se, että hän on rakastanut lapsiani, Paavo sanoo.

Vaikeinta aikaa heidän suhteessaan elettiin, kun Paavo ja Emmi teatteritöiden ja arjen pyörittämisen lisäksi remontoivat omakotitaloa.

– Silloin vaatimusten määrä kotona oli niin valtava ja stressitasot niin koholla, että kun pääsi teatterille ja sulki oven takanaan, tuntui päässeensä turvaan ja melkein lomalle, Emmi sanoo. 

– Mutta ainakin elämän tarkoitus oli silloin selvä. Ei ollut aikaa fokusoida itseensä tai kriisiyttää parisuhdetta, kun piti vaan selvitä arjesta, Paavo jatkaa.

Toimiva taiteilijaliitto

Tammikuun alussa ensi-iltansa saa Emmin ja Paavon yhdessä käsikirjoittama ja Paavon ohjaama elokuva Viulisti.

Viulisti on Paavon ensimmäinen leffaohjaus ja Emmin esikoiskäsikirjoitus, jonka tekemiseen hän hyppäsi samalla pelottomalla asenteella kuin suurperheen äidiksi – ilman että ensin olisi vaikkapa kirjoittanut jonkun lyhytelokuvan käsiksen.

Kirjoittaminen oli Emmille monella tapaa avartavaa ja vapauttavaa.

– Näyttelijä on työnsaannin suhteen usein alisteisessa asemassa suhteessa ohjaajaan. Se on välillä tosi kuluttavaa. Kun kirjoitan, saan tehdä ihan mitä haluan, hän sanoo.

Yhdessä pari on työskennellyt aiemminkin.

– Työnteko yhdessä ei ole ikinä ollut meille vaikeaa, sillä työpaikalla roolimme ovat selvät. Eikä Paavo minua ainakaan helpommalla päästa kuin muita.  Siviilielämässä vastuun jakaminen on paljon vaikeampaa, Emmi sanoo.

– Kunnioitamme työtä ja työyhteisöä niin paljon, ettemme siellä rupea riitelemään. Eiväthän muutkaan tuo työpaikalle kotiasioitaan, Paavo jatkaa.

Mihin Emmi Paavossa ihastui? Miten seitsenhenkisen perheen arkea pyöritettiin? Voiko vain taiteilija ymmärtää toista taiteilijaa? Miltä tuntuu, kun lapset muuttavat pois kotoa? Lue lisää Me Naisten numerosta 50-51/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täältä.