”Eurovaalit teettivät niin paljon töitä, etten ehtinyt nähdä ystäviäni. Nyt nautin vapaudestani. Elokuussa lähden Havaijille. Olen haaveillut matkasta pitkään, ja on ihanaa, että minulla on vihdoin aikaa toteuttaa se”, Alexander Stubbin vaalipäällikkönä toiminut Fatbardhe Hetemaj kertoi Imperial Health Club -kuntoklubin kesäjuhlassa. Kuva: Jonna Öhrnberg
”Eurovaalit teettivät niin paljon töitä, etten ehtinyt nähdä ystäviäni. Nyt nautin vapaudestani. Elokuussa lähden Havaijille. Olen haaveillut matkasta pitkään, ja on ihanaa, että minulla on vihdoin aikaa toteuttaa se”, Alexander Stubbin vaalipäällikkönä toiminut Fatbardhe Hetemaj kertoi Imperial Health Club -kuntoklubin kesäjuhlassa. Kuva: Jonna Öhrnberg

Helsingin kaupunginvaltuustossa istuva Fatbardhe Hetemaj sanoo olevansa Suomen ensimmäinen sokeroiva poliitikko.

Eurovaaleissa äänikuningas Alexander Stubbin vaalipäällikkönä ollut Fatbardhe Hetemaj on opiskellut yllättävän taidon.

– Kävin viime elokuussa sokerointikoulutuksen. Olen harjoitellut ystävieni ja siskojeni kanssa sokeroimalla heitä. Sokeroin kaikkia paikkoja. Olen sanonut, että olen Suomen ainoa sokeroiva poliitikko, hän nauraa.

Hän innostui aiheesta, kun hänen sokerointeja tehnyt ystävänsä muutti Dubaihin.

– Mietimme kavereiden kanssa, että mitä nyt tehdään. Päätin mennä koulutukseen. Sokeroin myös itseäni, mutta se sattuu, koska tiedän, milloin vedän karvat irti, hän kertoo.

Fatbardhe on miettinyt jo iskulausetta bisnekselleen.

– ”Fade feidaa karvat” voisi toimia, hän vitsailee viitaten eduskuntavaaleissa vuonna 2011 käyttämäänsä sloganiin ”Fade ei feidaa”.

Kiireinen poliitikko ei kuitenkaan ole tekemässä sokeroinnista itselleen ammattia – ainakaan vielä.

– Jos downshiftaisin elämääni, voisin ajatella keskittyväni enemmän kauneuteen ja vähemmän konttorihommiin. Kaipaan konkreettista käsillä tekemistä.

Jalkapalloilevat veljet piiskaavat

Hetemaj:n perhe: vasemmalta oikealle äiti Emine, Mehmet, Fatbardhe, Perparim ja Fatlume.

Fatbardhen ammatikseen jalkapalloilevat veljet Perparim ja Mehmet ovat saapuneet kesälomalle Suomeen.

– Olemme käyneet yhdessä treenaamassa salilla. Veljeni ovat varsinaisia piiskureita, he eivät päästä minua helpolla. Käskytys on kova, eikä lepohetkiä suoda.

– Olen hyppinyt narua, kun he ovat vetäneet vieressä leukoja. He ovat niin kovakuntoisia, että juoksulenkille en ole poikien kanssa vielä uskaltanut, Fatbardhe kertoi Helsingin Töölössä sijaitsevan yksityisen kuntoklubin Imperial Health Clubin kesäjuhlassa.

Hän iloitsee kuntoiluprojektinsa tuottaneen näkyviä tuloksia.

– Ostin viime vuoden toukokuussa tavoitehousut. Yhdeksän kuukautta meni, mutta nyt mahdun pöksyihin. Ostohetkellä housut jumittuivat reisien kohdalle. Oli mahtava tunne, kun ne sujahtivat jalkaan. Kaikki kova työ kannatti, Fatbardhe kertoo.

Hän aikoo pitää tiukan eurovaalirutistuksen jälkeen kunnon kesäloman – ensimmäisen viiteen vuoteen.

– Olen nykyisin sinkku, ja olen päättänyt, että tämä kesä on minun! Tulossa on mahtava kesä, nautin kaikesta täysillä. Olen lanseerannut teeman: tämä on rakkauden ja riettauden kesä. Moni ystäväni on lähtenyt mukaan teemaan. Aion olla avoin kaikelle, joten treffikutsuja saa esittää, hän virnistää.

Ohjaaja Mika Myllyaho kärsi nuorena paniikkihäiriöstä, mutta oppi elämään sen kanssa, kun oma ala löytyi. – Muistan miten helpottavaa oli saada diagnoosi ja tulla viimein ymmärretyksi.

Ohjaaja ja Kansallisteatterin johtaja Mika Mylly­aho, 51, ei meinaa mahtua teatterinsa pienimmän näyttämön, Omapohjan, katsomopenkkiin. Pitkät koivet näyttävät jatkuvan kolmosriviltä aina seuraavan rivin yli ensimmäisille tuoleille asti, kun Mika seuraa, miten näyttelijät Jukka-Pekka Palo ja Seppo Pääkkönen harjoittelevat repliikkejään vanhaksi autokorjaamoksi muutetulla lavalla.

Eipä siinä, että Mika kauaa malttaisi paikallaan istuakaan. Uuden Korjaamo-näytelmänsä läpimenon aikana hän vaihtaa penkkiä pariinkin kertaan ja pomppaa tauolla näyttämölle hivelemään antiikkisen näköistä vempelettä.

Öljyinen verstas ei ole Mikalle lainkaan niin vieras maailma kuin saattaisi ajatella. Ennen kuin Mikasta tuli yhden Suomen arvostetuimman teatterin johtaja, hän ehti valmistua automekaanikoksi ja opiskella teknillisiä tieteitä. Töitä sillä alalla hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä päivääkään.

– Ahdistuin, sain paniikkikohtauksia ja tajusin ­pian, ettei koneiden korjaamisen eksakti maailma palvellut sisäistä maailmaani. Sen herkkyys vaati jotakin muuta, Mika sanoo.

”Tajusin ­pian, ettei koneiden korjaamisen eksakti maailma palvellut sisäistä maailmaani.”

Mikan neljäs näytelmä syntyi, kun miestä alkoi potuttaa, ettei hän teatteria ja perhettä pyörittäessään ollut pitkään aikaan ehtinyt kirjoittaa mitään.

– Päätin muuttaa työtapojani ja aloin kirjoittaa työmatkalla bussissa. Hyppäsin aina hitaimpaan bussiin ja ehdin puolen tunnin kotimatkan aikana naputtaa neljästä viiteen liuskaa tekstiä, Mika kertoo.

Teksti syntyi vauhdilla, kun idea oli selvä.

– Halusin käsitellä yhteiskunnallisen luokkajaon teemaa. Näytelmässä on kaikuja omasta elämästäni, mutta se kertoo paljon muustakin, muun muassa muistamisesta, ikääntymisestä ja ystävyydestä.

Säärisuojat ämpäristä

”Vietin lapsuuteni autotallissa mopoja korjaten. Isän ja veljen kanssa puuhastelu oli kauhean mukavaa. Jo 12-vuotiaana rakensin ensimmäisen pyöräni, 250-kuutioisen BMW:n, jolla ajelin salaa ympäriinsä sillä seurauksella, että isä pakotti myymään pyörän pois.

Lapsuuteni maailmassa korjaaminen oli käsityöläistaito, joka liittyi säästäväisyyteen, eihän meillä ollut rahaa tuhottomasti. Lentomekaanikkona toiminut isäni oli rakentanut kotitalomme, ja äiti ompeli itse vaatteet minulle ja veljelleni. Hän teki meille jopa lätkävarusteet, joihin leikkasi muoviämpäristä pehmusteet.

Emmekä me olleet mikään poikkeus. Kotikaupunkini Kerava oli 1970-luvulla homogeeninen ja turvallinen paikka kasvaa. Naapuruston lasten kanssa kolusimme lähimetsissä ja vakoilimme, kun Keravan nuorisovankilan vangit tekivät peltotöitä.

”Oli itsestään selvää, että peruskoulun jälkeen jatkoin ammattikouluun autonasentajalinjalle.”

Pelkäsimme Neuvostoliittoa ja atomipommeja, mutta muuten kaikki oli muuttumatonta: autoritäärisissä kouluissa istuttiin selkä suorana pulpeteissa, ja talvisin seurattiin UKK-hiihtoa ja Hopeasompa-kilpailua.

Oli itsestään selvää, että peruskoulun jälkeen jatkoin ammattikouluun autonasentajalinjalle. Vanhempani kannustivat minua hankkimaan oi­kean ammatin, sillä se loi turvaa. Kun isäni oli sotien jälkeen muuttanut Pohjanmaalta Helsinkiin, hänellä oli ollut taskussaan 150 markkaa. Ei silloin ollut samanlaista sosiaaliturvaa kuin myöhemmin, joten työtä arvostettiin paljon.”

Liian herkkä

”Olen ollut lapsesta saakka herkkä. Aistin kauhean vahvasti tunnelmat luokassa ja ihmisissä, itkin köyhien lasten kuville uskonnonkirjassa ja pelkäsin koko ajan, että vanhempani kuolevat. Kyllähän minä tänään tajuan, että olin erityisherkkä, mutta ei siihen aikaan sellaiseen osattu puuttua. Onneksi kohdalleni sattui hyviä opettajia, jotka ymmärsivät ja pitivät minusta huolta.

Teini-iässä elämäni helpotti hetkeksi ja kävin armeijan, mutta oireet palasivat, kun aloitin Teknillisen korkeakoulun Lappeenrannassa. Tekniikan opiskelu ei sopinut minulle, mutten tajunnut sitä ja ahdistuin. Voin huonosti, en saanut nukuttua, ja lopulta ahdistuneisuus laukaisi minussa paniikkikohtauksia.

Kaikilla ihmisillä on synnynnäisenä refleksi tilanteisiin, joista pitää päästä pakoon, mutta minulla reaktio tuli väärässä tilanteessa. Jos paniikkikohtausta pitäisi yrittää kuvailla jotenkin, niin se tuntuu samalta kuin jos jäisi jumiin hissiin, paitsi ettei ole hississä.

23-vuotiaana kuppini tuli täyteen ja läikehti silmille. Tietty ahdistuksen määrä täyttyi. Intuitiivisesti osasin lopettaa kaiken, mikä liittyi tekniikkaan, ja muutin Lappeenrannasta Helsinkiin.

”Muistan, miten helpottavaa oli saada diagnoosi.”

Muistan, miten helpottavaa oli saada diagnoosi ja tulla viimein ymmärretyksi vuonna 1989. Aloin käydä tera­piassa ja voin heti paremmin.

Nykyään tajuan, että elän paniikkihäiriön kanssa loppuelämäni. Kyse on elämänhallinnasta ja tasapainon löytämisestä kuormittavissakin tilanteissa. Kuuntelen tarkasti kroppaani. Jos tuntuu, että nyt kaikkea on liikaa, pistän koneet kiinni, lähden ulos lapsen kanssa ja menen yhdeksältä illalla nukkumaan.

Herkkyydessä on myös paljon hyvää. Minulle se on toiminut taiteellisena moottorina kirjoittamiseen ja ohjaamiseen. Tunnen omakohtaisesti kaikenlaisia suuntauksia hypnoosista lähtien ja olen käyttänyt kokemuksiani näytelmissänikin.”

Ohjaaja Mika Myllyaho ja näyttelijät Seppo Pääkkönen ja Jukka-Pekka Palo Korjaamo-näytelmän harjoituksissa Kansallisteatterissa. Kuva: Juha Salminen
Ohjaaja Mika Myllyaho ja näyttelijät Seppo Pääkkönen ja Jukka-Pekka Palo Korjaamo-näytelmän harjoituksissa Kansallisteatterissa. Kuva: Juha Salminen

Taiteellinen puoli löytyy

”Soitin lapsena kitaraa, mutta teatterissa olin ennen aikuisikääni käynyt ehkä yhden kerran.

Kaikki muuttui, kun aloin Helsingissä pyöriä mukana Elävän musiikin yhdistyksen toiminnassa ja hetken mielijohteesta hain opiskelemaan Lahden kansanopistoon. Heti teatterilinjalla aloittaessani tunsin tulleeni kotiin.

Ahdistuneelle nuorukaiselle kansanopisto oli kuin vuosi parantolassa. Koulussa oli esimerkiksi tosi hyviä puhe­opettajia, jotka vetivät paniikkikohtauksiani lievittäviä rentoutusharjoituksia.

Olin kuin uskoon tullut, jokin iso ovi aukesi edessäni. Seuraavaksi hain ja pääsin Teatterikorkeakouluun ohjaajalinjalle.

Jo ensimmäisillä tunneilla tajusin, miten paljon pohjatietoutta ja sivistystä minulta puuttui. Kurssikavereistani moni oli ehtinyt jo opiskella yliopistossa, ja koska olin käynyt vain ammattikoulun, minulle tuli kiire saada heidät kiinni. Aloitin saman tien iltalukion ja lisäksi luin yliopistolla englantia ja ranskaa. Tuntui, että koko ajan matkustin ratikalla koulusta toiseen ja raahasin mukanani kirjoja. Mutta olin niin onnellinen ja motivoitunut, etteivät duunintäyteiset vuorokaudet tuntuneet mitenkään rankoilta.

”Jo ensimmäisillä tunneilla tajusin, miten paljon pohjatietoutta ja sivistystä minulta puuttui.”

Ehkä oppimisen haluun sekoittui myös vähän näyttämisen halua, sillä kyllä sitäkin teatterissa tarvitaan. Hulluutta, rohkeutta ja tekemisen paloa tarvittiin ainakin vuonna 1998, kun minua pyydettiin Ryhmäteatterin taiteelliseksi johtajaksi yhdessä Esa Leskisen kanssa.

En ollut elämässäni ohjannut kuin kaksi kolme juttua, ja yhtäkkiä johdimme teatteria, jolla oli mieletön historia. Miten raakile sitä olikaan, ihme, että selvisin hengissä.

Muistan, että silloin suurin pelkoni oli, että Hesarin Jukka Kajava tulee sanomaan, että olen täysin turha. Tai vielä pahempaa – voin sen nyt vuosien jälkeen myöntää – että Esaa kutsutaan taiteilijaksi, mutta minua ei.

Se pisti yrittämään, ja onneksi tuli onnistumisia.

Huolehtiva isä

”Isäksi tulo viisi vuotta sitten on ollut elämässäni isoin oppitunti siitä, mitä rakkaus ja välittäminen ovat.

Vastasyntynyt poikamme joutui heti aluksi teho-osastolle. Oli kamalaa elää sen pelon kanssa, että mitä jos hän menehtyy. On ihmisiä, joille tulee lapsia, ja sitten he lähtevät lenkille eikä tunnu missään. Mutta jos lapsi on viikon tehohoidossa, se jättää jäljen.

Välillä kun olen kyllästynyt tai turhautunut, muistutan itseäni pojan syntymään liittyvistä tunteista. Arki ei saa turruttaa ihmistä niin, että unohtaa, mikä elämässä on kaikkein tärkeintä.

Olemme olleet vaimoni Susanin kanssa yhdessä yli kymmenen vuotta, ja rehellisyyden nimissä on sanottava, ettei meillä vielä tänä päivänäkään olisi lasta, jollei hän olisi pistänyt asioihin vauhtia. Vaikka minulla on 11 kummilasta ja olen ollut paljon lasten kanssa tekemisissä, en ikinä kuvitellut hankkivani omaa perhettä. Se liittyi varmaan herkkyyteeni. Luultavasti pelkäsin, että joudun lapsen kanssa käymään uudestaan läpi tunteita, joita olen itse kokenut, pettymyksiä ja muita vastoinkäymisiä.

”Olen huolehtiva ihminen ja ylihuolehtiva isä.”

Mutta nyt olen tietenkin kauhean onnellinen, että poikani on olemassa. Hän on tärkein asia elämässäni.

Olen huolehtiva ihminen ja ylihuolehtiva isä. Säikähdän, jos lapsella on varvas kipeä tai vatsaan sattuu. Kaltaiselleni ihmiselle vanhemmuus on jatkuvaa oppimista. On vain luotettava ja hyväksyttävä, että isänäkään kaikkea ei voi hallita.

Olen yrittänyt sanoittaa lapselleni tunteita. Perusohjeeni on: vaikka pelottaisi, se ei haittaa, sillä olet aina turvassa.”

”Kuuntelen tarkasti kroppaani, ja jos tuntuu, että nyt on kaikkea liikaa, lähden ulos lapsen kanssa ja menen yhdeksältä illalla nukkumaan", Mika Myllyaho kertoo. Kuva: Juha Salminen
”Kuuntelen tarkasti kroppaani, ja jos tuntuu, että nyt on kaikkea liikaa, lähden ulos lapsen kanssa ja menen yhdeksältä illalla nukkumaan", Mika Myllyaho kertoo. Kuva: Juha Salminen

Oma mökki omin käsin

”Käsillä tekeminen on seurannut minua lapsuudesta asti, mutta onneksi nykyään jo tajuan, ettei kaikkea voi tehdä itse. Osaan pyytää apua esimerkiksi vanhan 1950-luvun talomme remontoimisessa.

Vuosituhannen alussa rakensin kuitenkin mökin. Olin pitkään haaveillut omasta paikasta. Kun voitin ohjaajapalkinnon, ostin rahoilla pienen lahon mummonmökin, jonka purin ja monen kesän aikana rakensin uudestaan.

Elämässäni oli tuolloin kariutunut pitkä suhde, ja projektista tuli ehkä metafora sille, että edes jokin asia pitää tehdä loppuun.

Luin rakennusohjeita, keräsin puretuista taloista ikkunoita ja sain mökkiini jopa vanhat ovet Paavalin kirkosta.

Mökistä tuli pesä minulle ja myöhemmin myös perheelleni – silloin kun he suostuvat mökille lähtemään, sillä olosuhteet ovat aika alkeelliset.

”Kun istun vanhan pöydän ääressä ja katselen ikkunasta avautuvaa metsää, tunnen rauhaa.”

Kun istun vanhan pöydän ääressä ja katselen ikkunasta avautuvaa metsää, tunnen rauhaa. Kai siinä on nykyihmiselle jotain romanttista, että lämmitetään saunaa, tehdään ruokaa ja keitellään kahvia keskellä metsää. Ajattelen, että se on myös oman sisäisen lapseni huoltamista. Mökillä olen kirjoittanut monta näytelmää ja saunonut ohjaaja-ystäväni Juha Jokelan kanssa.

Juha on minulle paitsi kollega myös mentori. Soitan hänelle vähintään kerran kolmessa vuodessa ja kysyn, miksi teemme tätä työtä. Juha vastaa aina, että kauneuden takia ja minä olen, että ai niinhän se olikin.

Teatterijohtajana tuo kysymys on hirveän tärkeä, ja jos siihen ei pysty vastaamaan, pitää ehkä tehdä jotain muuta.”

Mika Myllyaho

Kansallisteatterin johtaja, ohjaaja ja näytelmäkirjailija syntyi 30.12.1966 Keravalla.

Kirjoittanut menestysnäytelmät Paniikki, Kaaos ja Harmonia.

Toiminut Teatterikorkeakoulun ohjaajantyön lehtorina ja Ryhmäteatterin taiteellisena johtajana yhdessä Esa Leskisen kanssa.

Asuu Helsingissä vaimonsa Susanin ja heidän viisivuotiaan poikansa kanssa.

Korjaamo-näytelmä Kansallisteatterin Omapohjassa lokakuuhun asti.

Daniel Craig ja Rachel Weisz kertovat odottavansa ensimmäistä yhteistä lastaan.

Viimein on selvinnyt, mitä Daniel Craig, 50, alkaa tehdä James Bond -uransa jälkeen. Näyttelijä on kertonut, että seuraava 007-leffa jää todennäköisesti hänen viimeisekseen salaisena agenttina.

Sen jälkeen pyssyhommat jäävät vähemmälle, ja mies katoaa vauvakuplaan!

No vitsi vitsi, eiköhän Craigia yhä nähdä myös valkokankaalla. Hänen näyttelijävaimonsa Rachel Weisz, 48, on kuitenkin kertonut The New York Timesille, että pari odottaa ensimmäistä yhteistä lastaan. Weiszin paljastus antaa ymmärtää, että molemmat ovat uutisesta varsin haltioissaan.

– Vatsani alkaa näkyä pian. Daniel ja minä olemme niin onnellisia. Meille tulee pieni ihminen. Emme malta odottaa, että tapaamme hänet. Kaikki on niin mystistä, Weisz hehkutti onneaan haastattelussa.

Rachel Weiszilla on 11-vuotias poika Henry edellisestä liitostaan ohjaaja Darren Aronofskyn kanssa. Daniel Craigin Ella-tytär suhteesta näyttelijä Fiona Loudonin kanssa on jo 25-vuotias. Weisz ja Craig ovat olleet naimisissa seitsemän vuotta.