Jaana Pelkonen oppi äidiltään, ettei nainen kalpene miehelle missään asiassa. Kuva: Jouni Harala.
Jaana Pelkonen oppi äidiltään, ettei nainen kalpene miehelle missään asiassa. Kuva: Jouni Harala.

Tammikuussa Jaana Pelkonen täyttää neljäkymmentä, ja pian sen jälkeen syntyy esikoinen. Onnea varjostaa vain suru siitä, että äiti ei ole enää tulokasta näkemässä.

Kansanedustaja Jaana Pelkosen ikä alkaa vielä muutaman viikon kolmosella. Tammikuussa juhlitaan Jaanan nelikymppisiä ja pian sen jälkeen esikoisen syntymää.

Jaana uskoo, että uutta ikää ei tarvitse sen isommin ihmetellä.

– Luotan siihen, että asiat tapahtuvat elämässä silloin, kun niiden kuuluu. Olisi väärin pakottaa niitä tapahtumaan sen mukaan kuin yleisesti odotetaan.

Jaanan mukaan vuodet ovat tuoneet mukanaan paljon hyvää: kasvattaneet itsevarmuutta ja lisänneet avoimuutta.

– Juuri nyt en haluaisi muussa iässä ollakaan. Tosin ikä ei ole koskaan tuntunut merkittävältä. Tärkeämpää on kuunnella, miltä itsestä tuntuu, Jaana sanoo.

Odotus on herkkä asia

”Jos kaikki menee siunatusti, helmikuussa perheeseemme syntyy neljäs jäsen. Nyt siihen kuuluvat puolisoni ja itseni lisäksi kissa Fidel, vetreä veteraani, joka on kulkenut mukanani jo 13 vuotta.

Esikoisen odotus on minulle herkkä ja yksityinen asia. Perheenlisäys tarkoittaa suurta elämänmuutosta – sellaista, joka vaikuttaa ihan kaikkeen. Samalla se on muutos, jonka varalle minun on turha tehdä tarkkoja suunnitelmia vielä tässä vaiheessa.

Olen aina ajatellut, että lapsia tulee, kun on tullakseen. Oma odotukseni ajoittuu juuri kuntavaalien alle, mutta uskon, että asioilla on tapana järjestyä. Vaikka toivon palavaani nopeasti töihin, tiedostan kyllä asioiden tärkeysjärjestyksen. Aion mennä päivä kerrallaan ja lapsen ehdoilla.

Jouluna tulee kuluneeksi kaksi vuotta äitini kuolemasta. Tiedän, että edessä on aikoja ja tilanteita, joissa kaipaan häntä tai isoäitejä tuekseni. Hekään eivät ole enää näkemässä tätä.

Äiti on mielessäni joka päivä. Muistan, kuinka minulle alussa toisteltiin, että surussa auttaa vain aika. Siinä hetkessä, kun ikävä on kovimmillaan ja suru suurimmillaan, lause ei auta yhtään. Vasta myöhemmin olen ymmärtänyt sanojen merkityksen.

Minulla on edelleen suuri ikävä äitiä, mutta enää en itke joka päivä. Suru on muuttanut muotoaan: siitä on tullut aaltoliikettä. Välillä on parempia kausia, sitten taas aikoja, joina ikävä nousee vahvemmin pintaan. Nyt joulu tuo muistot mieleen.

Heimotapaamisia

Olen kotoisin Lahesta, jonne äitini perhe oli muuttanut 1960-luvulla Karjalan Juuasta. Isäni suku oli lähtenyt Sortavalasta sotaa pakoon jo aiemmin. Aito lahtelaisuus punnitaan heti esittäytyessä: sellaisia, jotka sanovat olevansa Lahdesta, kiusoitellaan. Lahesta sen kuuluu olla.

Synnyin esikoisena hyvään perusduunariperheeseen, jossa karjalaisten juurien annettiin näkyä ja kuulua. Meillä oltiin puheliaita, sosiaalisia, avoimia ja välittäviä. Suvun kanssa oltiin tiiviisti tekemisissä. Läheisyydestämme kertoo tapa kutsua sukua heimoksi. Vaikka porukka on nykyään hajaantunut, yritämme säännöllisesti järjestää heimotapaamisia. Pidämme yhteyttä sukulaisten yhteisessä Facebook-ryhmässä.

Vielä lapsena en ymmärtänyt, millainen helmi suvun läheiset välit ovat. Hoidin pikkuveljeäni, naapurin lapsia sekä isovanhempia ja Ruotsista palannutta Vieno-tätiäni. Kävin heillä siivoamassa, laittamassa ruokaa ja hoitamassa kauppa-asioita. Vasta jälkikäteen oivalsin, ettei heimosta huolehtiminen ollutkaan kaikkialla itsestään selvää.

Poliittinen heräämiseni tapahtui noihin aikoihin, kun huomasin, että vanhuuspäivien koittaessa moni jääkin yksin. Se tuntui surulliselta ja väärältä. Voi sanoa, että havainto sysäsi minut tälle tielle, jolla nyt olen. Mottoni kuuluu: välittämistä ei voi ulkoistaa.

Tyttö, voit mitä vain!

Äitini tärkeimpiä opetuksia oli, että nainen ei kalpene miehelle missään asiassa. Ei ole mitään sellaista, mitä en voisi tehdä, koska olen tyttö. Lapsuudessani asenne näkyi harrastuksissani; serkkuni Minnan kanssa olimme kotikulmien ensimmäisinä tyttöinä pelaamassa jalkapalloa ja temppuilemassa lumilaudoilla. Minua on jäänyt harmittamaan, etten aikoinani suorittanut asepalvelusta.

Äiti oli ajattelussaan edellä aikaansa, tuollainen asenne ei ollut muodikasta hänen nuoruudessaan. Suvussamme on kuitenkin nähty paljon vahvoja ja rohkeita naisia. Isoäitini pyöritti Karjalassa maatilaa ja kasvatti viisi lasta.

Äiti sanoi myös, ettei kuvia ja titteleitä kumarreta. Ihmisen on ansaittava arvostus teoillaan ja omana itsenään. Äiti eli juuri niin kuin opetti: sairaala-apulaisena hän ei jäänyt hiljaiseksi ylilääkärin edessä tai muun arvovallan astuessa huoneeseen.

Yllättäviä ystävyyksiä

Koulun jälkeen tuttu ystäväporukkamme Lahdesta hajosi. Minä muutin yksin Helsinkiin ja jouduin luomaan uuden ystäväpiirin. Se kävi hitaasti, sillä en ehtinyt osallistua opiskelijaelämään. Hoidin sukulaisiani ja tein töitä radiossa, televisiossa ja keikoilla.

”Turvallisuuden tunne syntyy tutuista ympärillä.”

Työni olivat jo silloin miesvaltaisissa yhteisöissä. Lapsena olin rasavilli, rämäpäinen tyttö, joka oli kasvanut pikkuveljensä kanssa, joten minun oli helppo tulla juttuun miesten kanssa. Pitkään kuitenkin kaipasin naispuolisia sydänystäviä. Löysin kyllä, se vain otti aikansa.

Kun muutin Helsinkiin, tuntui oudolta asua kulmilla, jossa en tuntenut ketään. Tuumin, että rajat eivät rikkoudu, jos en riko niitä itse. Piti alkaa tutustua. Nyt olen asunut samassa kerrostalossa yli kymmenen vuotta ja löytänyt naapureista ihania ihmisiä. Turvallisuuden tunne syntyy tutuista ympärillä.

Eduskunnassa yllättävintä on ollut löytää hyviä ystäviä eri puolueista. Uutisissa talon toiminta näyttäytyy pitkälti riitelynä, mutta eihän sillä mihinkään edetä. Viime kaudella lakivaliokunnassa löysimme toisemme vihreiden Jani Toivolan, vasemmistoliiton Aino-Kaisa Pekosen ja demareiden Kristiina Salosen kanssa. Vaikka emme enää istu samassa valiokunnassa, meillä on yhä oma jengimme. Monissa asioissa edustamme todella erilaisia näkökulmia, mutta välillämme on silti vahvaa ystävyyttä.

Mikä ihmeen julkkisehdokas?

Olen ennemminkin tarkkailija kuin esiintyjätyyppi, vaikka elämä on vienyt minut julkisiin ammatteihin. Puhun mieluusti, mutta en tunne tarvetta olla suuna päänä esillä.

Esiintyjäntyöt saivat alkunsa kahdeksannen luokan työharjoittelusta lahtelaisessa paikallisradiossa. Jestas, että se maailma alkoi kiehtoa! Myöhemmin pääsin avustajaksi samaiseen radioon. Kun kaverit viettivät perjantai-iltaansa baareissa, minä liikuin lähetysautolla kaupunkireportterina.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen en osannut päättää, halusinko lääkäriksi vai asianajajaksi. Vietin välivuoden ja opiskelin radiotyötä Helsingin Laajasalon opistossa. Siellä innostuin valtiotieteellisen opinnoista.

Juontaminen on säilynyt näihin päiviin asti keikkatyönä, ja esiintymisestä on vuosien mittaan tullut minulle luontevaa. Olen ylpeä siitä, ettei minun opiskelijanakaan tarvinnut nostaa opintolainaa tai -tukea. Euroviisujen juontaminen Mikko Leppilammen kanssa oli juontourani kruunu, josta en ollut osannut haaveilla.

Kun asetuin ehdolle eduskuntavaaleissa 2011, sain kyllästymiseen asti kuulla termiä julkkisehdokas. Olin käynyt kouluni, työskennellyt eduskunta-avustajana ja ollut kaupunginvaltuutettuna muutaman vuoden. Mietin, miten tv-työ erottaa minut jostain toisesta kansanedustajaksi pyrkivästä valtiotieteen maisterista. Julkisuudesta tuttu voi saada asioitaan helpommin esille, mutta ei sillä kansaa hämätä. Uskottavuus rakennetaan vain tekemällä töitä.

”Olin vähän hämillänikin; näinkö kevyin perustein ihmisiä pyydettiin ehdolle?”

Metsä vaihtui joogamattoon

Minua oli pyydetty ehdolle jo kaksissa edellisissä eduskuntavaaleissa. Olin kieltäytynyt, koska opiskeluni olivat kesken ja halusin kasvaa ja oppia elämästä. Olin vähän hämillänikin; näinkö kevyin perustein ihmisiä pyydettiin ehdolle?

Tapani toimia on edetä askel askeleelta. Se pätee kaikessa tekemisessäni: yksi työ on johtanut toiseen, ja itsevarmuus on kasvanut siinä mukana. Jos tavoittelen jotain työtä, haluan tuntea kaikki sen vaiheet. Hyvä valmistautuminen antaa varmuutta.

Kansanedustajan työ on aikalailla istumista. Sen vastapainoksi itsestä huolehtimisesta on tullut entistä tärkeämpää. Olen liikkunut aina: pelannut fudista, tanhunnut, käynyt jumppatunneilla äitini kanssa ja hurahtanut kuubalaisiin tansseihin.

Yhdeksän vuotta sitten löysin bikramjoogan. Siinä yhdistyvät fyysinen ja henkinen treeni. Lämpimässä salissa toistettavat 26 liikettä pakottavat venymään, joustamaan ja hikoilemaan, mutta samalla keskittymään. Jos vähänkin mietin jotain muuta, mätkähdän mahalleni tai viereisen joogaajaan syliin.

Lapsuudenmaisemissani metsä toimi samalla tavoin: siellä pystyin putsaamaan mieleni kaikesta hulinasta. Nyt joogamatosta on tullut se täydellisen rauhoittumisen reviirini.

Minua on houkuteltu maratonille, mutta siihen syöttiin en tartu. Suhtaudun haasteisiin asenteella, että hävitä ei voi. En halua sotkea kilpailua liikunnan riemuun.

Pötyä pöytään

Itsestä huolehtimiseen kuuluu myös syödä hyvin. Rakastan hyvää ruokaa ja viinejä. Karjalaistaustani näkyy suhteessani ruokaan. Lapsuudenkodissani totuin siihen, että ruoka valmistettiin alusta asti itse, sitä tehtiin paljon, ja vieraat olivat aina tervetulleita. Tapa säilyi, kun muutin Helsinkiin, enkä koskaan oppinut kokkaamaan pienesti. Huono omatunto iskee, jos vieraille ei ole tarjottavaa.

Ruoka on tärkeässä roolissa myös jouluisin. Minulla ei ole vakiintuneita kaavoja joulunviettoon. Olen viettänyt sitä niin ulkomailla kuin perheen kanssa. Odotankin, että pääsen rakentamaan joulun ja omat perinteeni omalle perheelleni. Mielikuvissani pitkä pöytä on täynnä väkeä, minä häärin essussa herkkuja pöytään, syödään paljon ja istutaan pitkään.”

Jaana Pelkonen

  • Kokoomuksen kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu ja juontaja on syntynyt Lahdessa 27.1.1977.
  • Asuu Helsingissä kihlattunsa Niko Ahon kanssa.
  • Pari tapasi Linnan juhlissa 2007 ja odottaa nyt esikoistaan.
  • Harrastaa liikuntaa, luontoa, ruokaa ja muotia.

Liikunta on yhä tärkeä osa Virpi Sarasvuon arkea, vaikka hän ei enää ehdikään liikkua entiseen malliin.

Entistä huippuhiihtäjä Virpi Sarasvuota nähdään harvoin parrasvaloissa. Eilen hän saapui Urheilugaalaan ilman puolisoaan Jari Sarasvuota.

– Työskentelen yrittäjänä. Sain juuri viime viikolla postissa valmentajan ammattitutkinnon paperit. Kasailen siihen liittyvää materiaalia valmiiksi, Virpi kertoi kuulumisiaan.

Virpi kertoi, että liikunta on yhä tärkeä osa hänen arkeaan.

– Liikun aktiivisesti, vaikka riippuu tietysti mihin vertaa. Urheilu-ura oli täysin eri elämä ja eri vaihe. Olisi tietysti kauhean kätevää, jos olisin nykyisessä arjessa yhtä hyvässä kunnossa kuin ammattiaikoina.

Virpillä ja Jarilla on kaksi yhteistä tytärtä, joiden elämää nainen ei halunnut tarkemmin kommentoida.

Gaalailtaan hän suhtautui odottavin mielin.

– Täällä on paljon ihmisiä, joita ei muuten tapaa. Elämä on aika lailla työtä ja arkea muuten.

Arttu Wiskarin mukaan pienet arjen muutokset ovat tärkeimpiä. 

Laulaja Arttu Wiskari on tehnyt vuoden ajan muutoksia hyvinvointiinsa.

– Aloitin pienten muutosten tekemisen viime vuoden alussa. Aloin liikkua ja katsoa ruokavaliossa pieniä juttuja. Kesän söin ja join miten halusin ja olin ihan puhki.

Syksyn alussa laulaja aloitti tipattoman ja aloitti treenaamaan personal trainerin kanssa.

– Neljän kuukauden tipaton oli iso muutos, ja sen aikana tein lisää pieniä muutoksia. Kun ne olivat hallussa, päätin tipattoman häämatkamme ajaksi, viime kesänä lastensa äidin kanssa avioitunut Arttu kertoo.

”Kaikki perheenäidit tietävät, miten vaikea säännöllisten liikunta-aikojen järjestäminen on.”

Arkisin Arttu tekee musiikkia ja hoitaa 2- ja 4-vuotiata lapsia kotona. Viikonloput hän keikkailee.

– En ole oikein ikinä lomalla. Kaikki perheenäidit tietävät, miten vaikeaa säännöllisten liikunta-aikojen järjestäminen on. Joskus pitää mennä salille aamulla, joskus illalla. Saatan usein mennä salille vasta yhdeksältä. Se, että jaksaa raahautua sinne, on pääjuttu. En aseta itselleni mitään älyttömiä tavoitteita, jotka saavutettuani repsahdan.

Arttu ei seuraa tarkasti kilojen tippumista, vaan yrittää vaalia pieniä muutoksia arjessaan.

– Eilen tehtiin kotona taas terveellistä safkaa. Paistoimme kasviksia, pinaattia ja lihaa.

Keikkalavojen lisäksi Wiskari nähdään Supermarsu-elokuvassa, joka saa ensi-iltansa ensi viikolla. Laulaja pitää päähenkilö Emilian isäpuolen Pertin roolia lähes luonneroolina.

– Pertissä on noin puolet Arttu Wiskaria. Vähän hömelömpi versio meikäläisestä se on.