Veera Nieminen yllätti itsensäkin saatuaan esikoiskirjansa valmiiksi. Aviomies Toni pitää vaimonsa suoritusta "hiton kovana temppuna" mutta ei ole vielä lukenut kirjaa. Kuvat Panu Pälviä
Veera Nieminen yllätti itsensäkin saatuaan esikoiskirjansa valmiiksi. Aviomies Toni pitää vaimonsa suoritusta "hiton kovana temppuna" mutta ei ole vielä lukenut kirjaa. Kuvat Panu Pälviä
Hevosala on vienyt Niemiset mennessään. "Joskus tuntuu, että parisuhde sukeltaa samaa tasoa kuin kilpailutulokset, olivat ne sitten hyppyrimäessä tai raveissa", Veera sanoo.
Hevosala on vienyt Niemiset mennessään. "Joskus tuntuu, että parisuhde sukeltaa samaa tasoa kuin kilpailutulokset, olivat ne sitten hyppyrimäessä tai raveissa", Veera sanoo.

Veera Nieminen on tottunut siihen, että hänet esitellään mäkihyppääjä Toni Niemisen vaimona. Nyt julkaistu romaani on kuitenkin ihan oma juttu.

Vastoin talon­väen odotuksia navigaattori ohjaa kertaheitolla oikean torpan pihaan Karhen kylässä, Ylöjärven ja Viljakkalan järvisessä välimaastossa. Ryhdikäs talo on ollut samalla paikallaan vähän reilut sata vuotta, mutta kuulemma vain harva karttaohjelma on ehtinyt tunnistaa sen.

Toisaalta, mihin täällä eksyisi? Pikkuruisen Karhen keskeltä kulkee yksi tie, kyläkoulua käy 50 oppilasta, ja alueella asuu 300 taloutta. Kyläyhdistys on sitäkin vilkkaammin elossa. Yksi syypää siihen seisoo talon ulkoportailla: hevos­talousagrologi, tallinomistaja, hevoskasvattaja, kahden lapsen äiti ja tuore esikoiskirjailija Veera Nieminen, 35, on myös Karhe-seuran puheenjohtaja.

– Niin kuin tässä nyt muutakaan tekemistä olisi, Veera virnistää myöhemmin tuvassa nostettuaan raparperipiirakan uunista ja päästyään kahvikupin ääreen.

Mutta sitä ennen hän seisoo talon ulkoportailla ja kättelee vieraita niin, että tuntuu. Ensimmäisenä ja viimeisenä Veera Niemisestä muistaa käsivarret. Käsittämättömän lihaksikkaat, tiukat, voimakkaat käsivarret, joiden kulmikkaat muodot eivät ole syntyneet kirjaa naputtelemalla vaan raaemmalla työllä. Käsissä on lyhyet kynnet ja paarmanpuremia, jotenkin nekin sopivat Veeralle täydellisesti.

Ennen asettumistaan Karhelle Veera ehti kiertää pitkin Suomea. Hän on lähtöisin itärajalta Simpeleeltä, opiskeli hevosalaa Tammelassa, rakastui siellä asuessaan mäkihyppääjä Toni Niemiseen ja muutti miehen mukana tämä kotiseudulle Lahteen. Pariskunnan piti lähteä Kuopioon Veeran työharjoittelua varten yhdeksi kesäksi, mutta pari muuttikin Savosta pois vasta kuusi vuotta myöhemmin.

Savossa syntyi esikoistytär, Kerttu, 8, ja perustettiin ensimmäinen oma talli. Kun toinen tytär Maija, 6, jo ilmoitteli tulostaan, Niemiset muuttivat hetkeksi Teiskoon ja sieltä edelleen Karhelle, missä lähellä ovat niin isovanhemmat kuin moottoritiekin. Sitä pitkin Toni, 38, pääsee raveihinsa ja juontokeikoilleen Helsinkiin ja Veera työreissuilleen tunnistusmerkitsemään varsoja.

– Ostimme talon sellaisessa origi­naalikunnossa, että meille suositeltiin sen räjäyttämistä. Halvemmaksi olisi tullut. Meistä se oli kuitenkin idyllinen ja ihanalla paikalla, joten remontoimme kaiken uusiksi hirsiin saakka.
Nyt tupa näyttää modernilta mutta kodikkaalta. Vähän sellaiselta kuin sisustuslehdissä, mutta tavaraa on enemmän, samoin ääntä ja tuoreen kahvin tuoksua.

– Remontti oli sen verran iso, että ihan heti ei tee mieli lähteä mihinkään, Veera hymähtää istuessaan pöydän ääreen ilmalämpöpumpun alle.

Ulkona on kuumaa ja nihkeää, ja vaikka ukkosta ei vielä näy, sen voi melkein jo haistaa. Sähkötaulusta kuuluu vain henkäys, kun pumpun kylmäpuhallus sammuu. Onneksi raparperipiirakka ehti paistua ennen sähkökatkosta. Vaikka Maija ja Kerttu jo kärttävät, kahvittelua ei aloiteta ennen kuin Toni palaa kotiin.

Itä–länsi-ottelu

Oikeastaan Veera ei edes tiedä, miksi kirjoitti kirjan, mutta semmoinen nyt syntyi, ja Avioliittosimulaattori on jo kovissa kansissa kirjakauppojen uutuushyllyssä. Kirjoittaja hän on ollut aina: artikkeleita hevosalan lehtiin, kolumneja sinne tänne, tallin blogi ja parin keskenjääneen romaanin avauskappaleita.

– Olen sellainen kävelevä tekstipalvelu. Jos joku tarvitsee runon kuolinilmoitukseen, minä kirjoitan, hän naurahtaa.

– Ajatus kirjasta oli väijynyt mielessä pitkään, mutta oli yllätys itsellenikin, että se valmistui. Olen lyhytjännitteinen ihminen enkä uskonut, että minulla olisi mistään aiheesta riittävästi sanottavaa.

Syksyllä 2012 oli kulunut puoli vuotta siitä, kun Veera oli postittanut käsikirjoituksen kustannusyhtiö Tammeen. Kun kirjatalosta ei ollut heti kuulunut, Veera oletti kirjoituksensa tulleen hylätyksi.

– Siksi kustannuspäätös oli mieletön yllätys. Malttamattomana kuvittelin suunnilleen, että paluupostissa tulisi jo valmis kirja. Sen sijaan sainkin kustannustoimittajan työkaverikseni hiomaan tekstiä valmiimmaksi. Onneksi hän on supertyyppi, ja noviisina opin valtavasti.

Kirjoittaminen sujui kuin itsestään.

– Parhaimmillaan työ oli sellaista, että tunsin olevani kirjan tapahtumapaikoilla mukana tarkkailijana. Seurasin sivusta, mitä tarinan henkilöt tekivät ja raportoin näkemästäni lukijoille. Tutustuin hahmoihin ja katselin, että ai tällaistako täällä tapahtuukin, hän kuvailee.

Kirjan tunnelmista, kommelluksista ja vastoinkäymisistä suurin osa on Veeran kokemaa. Teos ei silti ole lainaus omasta elämästä, vaikka sekin kertoo hevosharrastajanaisesta, joka ajautuu Itä-Suomesta läntisten keskelle ja parisuhteeseen, jossa rakkaus vie jalat alta.

– Ajattelin, että jos voin ilahduttaa ketään omilla traumoillani, sepä hyvä. Puheliaana karjalaisena olen löytänyt itseni satakuntalaisesta kahvipöydästä ihmetellen, miksi kukaan ei puhu mitään ja miettien, mille planeetalle tulin. Siksi kirja kertoo pääasiassa maakuntatörmäyksistä mutta ihmissuhdemaustein.

Tottuneelle tekstintekijälle vaikeinta oli antaa kirjaa jonkun muun luettavaksi. Ensilukijaksi valikoitui vanha ystävä, jolta Veera tiesi saavansa rehellistä palautetta.

– Kirjoittaessa omaan tekstiin turtuu eikä pysty sanomaan, onko tulos hyvä vai todella huono. Fiilikset vuorottelivat niin, että välillä tunsin itseni varsin näppäräksi ihmiseksi ja seuraavana mietin, miten hitossa olen tuhlannut kuukausia elämästäni tällaiseen paskaan. Sen kamppailun keskellä ymmärsin, miksi kirjailijat juovat niin paljon viiniä, Veera puuskahtaa.

Nyt kun kirja on valmis, Veera suhtautuu palautteeseen rauhallisesti. Vieraan yleisön kommentit eivät jännitä samaan tapaan kuin vaikkapa kummitädin.

Toni ei vielä ole rohjennut lukea kirjaa.

– Jos kirjalla on tuollainen nimi, uskallanko lukeakaan? ovelta kuuluu ääni.

Vain ripaus romantikkoa

Isäntä astuu sisälle hikeä ja rapaa valuen. Kädet ovat kyynärpäitä myöten hiekassa ja paita tomusta tummunut hevostenkengitysoperaation jäljiltä.

– Siihen ei tartte koskea, Veera nyökkää vieraille ja passittaa Tonin suihkuun.

Niemisten tallissa asuu ”noin viisitoista” hevosta sekä yksi poni. Osa on omia, osa puoliksi omia ja loput valmennuksessa olevia hoidokkeja.

– Kaikki yli kymmenen on hulluutta, Veera toteaa. Sen jälkeen ei enää lasketa.

Niemisillä on käynyt tuuri heidän löytäessään huolettoman paikan talleilleen. Naapurit eivät narise, vaikka lantala välillä haisee tai kun hevosten kanssa kuljetaan keskustan halki ja koulun ohi. Nytkin naapurit juottava heppoja omalla puutarhaletkullaan, sillä Niemisten vesi ei yllä kaukaisimmalle laitumelle asti.

Veera on ollut hevosnaisia lapsuudestaan asti, Toni löysi lajin vaimonsa kautta. Veera on alan koulutettu ammattilainen, Toni kantapään kautta oppinut. Veera keskittyy eläinten henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin, Toni vastaa kilpailu­puolesta. Vain joskus Veeraa on jurppinut, että vieraat pitävät Tonia perheen hevosmiehenä ja kysyvät tältä vinkkejä.

– Olen kyllä tuntenut urakateutta mutta vain ajankäytöstä, en koskaan
Tonin saavutuksista. Kun toinen taas lähtee keikoilleen, koen joskus olevani se varmistaja, joka jää hoitamaan kaiken muun, Veera aloittaa.
Toni on vaihtanut puhtaisiin ja kuuntelee vaimoaan.

– Minulla on hirveän vahva kilpailuvietti ja tahto tehdä aina täysillä. Siksi rinnallani ei ole helppoa olla. Olen siinä kohtaa ääripäiden mies, että jos häviö tulee, räiskähdän kovastikin, Toni myöntää.

– Luojan kiitos, sitä hyppyhommaa kesti niin vähän aikaa yhdessä ollessamme. Joskus tuntuu, että parisuhde sukeltaa samaa tasoa kuin kilpailutulokset, olivat ne sitten mäessä tai raveissa. Teemme kumpikin työtä intohimo­lajimme parissa ja täydellä sydämellä, pakosti se heijastelee koko elämään, Veera jatkaa.

Toni muistuttaa, ettei hän ole pakottanut Veeraa pysymään kotosalla. Päinvastoin. Välillä hän on ollut huolissaan, että Veera väsyttää itsensä. Kirjaprojektin aikana mies tarjoutui kustantamaan vaimolleen viikonloppumatkan ja ottamaan vastuun kodista, jotta Veera saisi keskittyä itseensä. Mutta ei.

– Eihän tämä lähtenyt. Totesi vain, ettei se olisi järkevää, kun kotona oli niin paljon hommaa. Ehdotukseni kahdenkeskisistä viikonlopuista Veera yleensä kuittaa, ettei nyt onnistu, Toni tuhahtaa.

– Minussa on aika vähän romantikkoa, sen mitä nyt naisessa kuuluukin. Enemmän olen käytännönläheinen tyyppi. Illallinen kynttilänvalossa ja viulu­musiikilla tuntuu lähinnä kiusalliselta. Helpommin käy lämmittää eilistä makaronilaatikkoa kotona. Onneksi Toni on sen verran harvoin ollut järjestämässä viulunsoittajia, ettemme ole olleet ongelmissa sen suhteen, Veera vastaa ja vakuuttaa pitävänsä tarjouksen vapaaviikonlopusta mielessään.

Toni huomauttaa, että kirjahan on jo valmis ja tarjous jo sen myötä vanhentunut.

– No jospa sitten, kun alan etsiä inspiraatiota seuraavaa kirjaani varten. Voisin aloittaa etsimisen vaikka Barcelonasta, Veera vinoilee.

– Olen ihan valtavan ylpeä Veerasta, Toni vakavoituu. Että rouva hoitaa kodin ja hevoshommat ja kirjoittaa siinä sivussa romaanin – on se hiton kova temppu.

Vihdoin täysin oma juttu

Kirjahanke on Veeralle erityisen tärkeä, koska se on puhtaasti hänen oma juttunsa. Lähettäessään kustantamoon käsikirjoituksen sekä esittelyn itsestään hän ei maininnut olevansa Toni Niemisen vaimo. Veera halusi varmistaa, ettei se vaikuttaisi julkaisupäätökseen.

– Eikä nyt pidä käsittää, että olisin mitenkään kärsinyt asemastani Tonin vaimona. En myöskään koe nousevani hänen varjostaan,  me olemme tasaväkinen pari. En vain joka asiassa halua tulla määritellyksi Tonin vaimona. Siksi tuntui hyvältä saada oma tekele ja titteli esikoiskirjailijana. Olen sitten jotain muutakin vähäsen. Vaikka en koskaan julkaisisi toista, olen ylpeä tästä.

Veera muistelee sitä kertaa, jolloin häntä oikeasti korpesi olla tunnettu Niemisen rouvana. Opiskellut hevosammattilainen oli valittu koulutustaan vastaavaan työhön, ja hänet esiteltiin kollegoille uudessa työpaikassaan.

– Tilaisuudessa sanottiin vain, että tässä on Veera, ja hän on Toni Niemisen vaimo. Silloin sapetti. Omat ansioni, joilla työhön olin päässyt, unohdettiin.

Toni tiesi vaimon kirjahaaveesta ja antoi tälle työrauhan, mutta ei tiennyt Veeran julkaisevan teostaan.

– Sen huomasin, että rouva alkoi viihtyä erityisen paljon koneella ja ymmärsin, kun tarina tuli valmiiksi. Mutta kustannussopimuksesta kuulin, kun diili oli varmistunut ja Veera pomppi riemusta täällä pitkin taloa. Tuumin siinä, että kohta minä voin lopettaa kuraiset hevoshommat ja jäädä sohvalle loikoilemaan kirjailijan miehenä, Toni naureskelee.

– Itse en ole kirjoittajaihmisiä ja pidän sitä kadehdittavana taitona. On hienoa, että Veera on toteuttanut haaveensa.

Toni huomauttaa, että on hän saanut kärsiäkin vaimonsa kynäilijäntaidoista. Veera on ollut kismittävän aktiivinen kommentoimaan Tonin kirjoitusvirheitä Facebook-päivityksissä.

– Uskotko, ettei minulla ollut lapsena montakaan kirjeenvaihtokaveria? Veera kuittaa.

Kotitotoa

Kahvipöydässä Kerttu pistelee toista lautasellista raparperipiirakkaa. Edelliskertainen ei kelvannut, koska siihen oli sotkettu mansikkaa. Tällä kertaa piirakka­kriitikko on tyytyväinen.

Toni on pian lähdössä jokakesäiselle isä-tytär-matkalle lasten kanssa. Aiempien vuosien tapaan tytöt vaativat päästä Ruotsin-laivalle, ”sille siniselle”.

– Viimeksi Maija tarttui minua kädestä ja sanoi, että kun äiti ei ole mukana, me voimme syödä karkkia iltapalaksikin.

Tytöt tietävät, että iskä on pyöritetty tämän ympärille, Toni heristää pikkurilliä.

Nyt tytöillä on kiire pihalle treenaamaan. Kaverin syntymäpäivillä järjestetään keppihevosten esteratsastuskisat, eivätkä Niemisten pimatsut aio jäädä palkinnoitta.

– Tytöt ovat ihmeen innostuneita hevosista, vaikka tässä huushollissa he voisivat olla läpeensä kyllästyneitäkin, Veera miettii.

Tytöt tunnistavat nimeltä kaikki tallin asukit. Odette on äitiponi, ja Juuso sen varsa. Prinssi voitti hiljattain Vermon raveissa, Cool on sen pikkuveli, sitten tulevat Asa, Vappu, Antero, Osmo, Harri, Ilpo, Eero, Fiera, Honey, Herkku, Tirppa ja Emma. Pulssin Veera halusi itselleen, koska sillä on kauniit silmät ja kaunis sielu. Yhtä vahvoilla perusteilla Toni
otti ajettavakseen Luppiksen.

– Sillä oli hönö ilme ja pitkät korvat.

Talleilla tulevat vastaan myös koirat Laku, Uuno ja Unto, mutta kissat Matti ja Mervi pysyvät helteeltä piilossa.

– Kun Pulssi ja Luppis tulivat, löimme Veeran kanssa vetoa, kumman tamma juoksee enemmän rahaa tänä vuonna. Pulssi veti ensin johtopiikkiin, mutta hyytyi sitten. Veeran mielestä sille tuli burn out, Toni nauraa.

Toistaiseksi Pulssin tienestit ovat jääneet 980 euroon, kun taas Luppis on juossut 3  000 euroa palkintorahoja. Veera ei ole luvuista moksiskaan vaan silittää suojattinsa turpaa.

Joskus aiemmin Veera leipoi jokaisen ravivoiton kunniaksi täytekakun, mutta kirjakiireiden aikaan homma jäi.

– Olen huomannut, että kuohuviinipullo aukeaa helpommin. Kerran juhlin täällä itsekseni, ennen kuin Toni ehti raveista kotiin. Ajattelin, että hoidan senkin hänen puolestaan, koko homma avaimet käteen -periaatteella.

Veera Nieminen

■ Simpeleeltä lähtenyt esikoiskirjailija syntyi 21.6.1978.

■ Naimisissa mäki­hyppääjä, juontaja Toni Niemisen kanssa tasan 10 vuotta. Perheeseen kuuluu kaksi tytärtä, kolme koiraa, kaksi kissaa ja tallissa 16 hevosta sekä kaksi ponia.

■ Monipuolinen hevosalan ammattilainen, koulutukseltaan hevostalous­agrologi.

■ Romaani Avioliittosimulaattori (Tammi) ilmestyi 6.8.

■ Julkaisee perheen tallin blogia osoitteessa ravia.fi.

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla