Kuva Panu Pälviä
Kuva Panu Pälviä

Nyrkkeilijä Sonia Grönroosin isä kaappasi tyttärensä Algeriaan, kun tämä oli vasta yksivuotias. Silti Sonia ei kanna isälleen kaunaa. – Minusta on kasvanut sinnikäs ja elämänmyönteinen. Kriiseissä olen aina tiennyt, että tästä selvitään.

Sonia Grönroos, 29, kaivaa käsilaukustaan Maru-veljeltä saamansa riipuksen. Siinä roikkuu lokero, josta paljastuu pieni koraani. Arabiaa Sonia ei enää osaa, mutta esine edustaa hänelle tärkeitä algerialaisia juuria.

– On ollut avartavaa kasvaa kahden kulttuurin keskellä. Kaivan korun esiin joskus vaikeina hetkinä, jos tuntuu, ettei maallinen riitä, Sonia kertoo.

Sonia hörppää lattea tamperelaisessa kahvilassa. Tänne hän päätyi nelisen vuotta sitten luomaan uraa nyrkkeilijänä. Lapsuudenkokemukset eivät menestystä ole pysäyttäneet, eikä edes lääkärin määräämä elinikäinen nyrkkeilykielto: taskussa on tältä vuodelta alle 48-kiloisten Suomen ja Pohjoismaiden mestaruus.

– Kriisit ovat opettaneet, että unelmiaan pitää tavoitella. Kun annan sydämen ohjata, silloin saavutan haluamani.

Ruskeiden silmien pilke ei häviä silloinkaan, kun Sonia puhuu lapsuudestaan: Siitä, kuinka isä sieppasi hänet ja Marun Algeriaan ja vei myöhemmin mukanaan Ranskaan. Jos sattuma ei olisi puuttunut peliin, Sonia voisi puhua yhä arabiaa, elää avioliitossa Italiassa tai ­suvun luona Ranskassa. Viisivuotiaasta asti elämä on kuitenkin ollut Suomessa, kun Sonian äiti löysi lapset ja haki heidät kotiin.

Vanhemmiten Sonia on käsittänyt isänsä teot, eikä koskaan ole ollut tälle vihainen. Isän ja tyttären välit ovat lämpimät, mitä monien on vaikea ymmärtää.

– Kaappaus on jotain, mitä minulle vain tapahtui. Olen kääntänyt menneisyyteni rikkaudeksi, se on kasvattanut minusta vahvan. En valita pienistä, koska tiedän, että kaikesta selviää.

Lapset löytyvät

On vuosi 1989 eteläranskalaisessa kylässä. Sonian, 5, ja Marun, 6, koulupäivä on juuri päättynyt. Pihalla Maru pysähtyy yhtäkkiä ja huutaa: Mama! Mama!

Maru juoksee kohti vaaleaa naista ja hyppää tämän syliin. Se on äiti, Soniakin käsittää etäisesti, äiti on tullut hakemaan meitä takaisin Suomeen. Sonia talutetaan veljensä kanssa autoon, joka lähtee ajamaan kovaa vauhtia kohti pohjoista. Seuraava pysähdys on vasta Vantaalla.

– Äiti on säilyttänyt vaatteet, jotka meillä oli päällämme, kun hän haki meidät. Niiden resuisuudesta näkee, että meitä pidettiin aika huonosti. Meillä oli esimerkiksi aina nälkä, mutta en silloin pitänyt sitä kummallisena, Sonia kertoo.

Kaappaus Algeriaan oli ollut isän uhkaus Sonian äidille, kun tämä oli halunnut erota. Lasten muutto Ranskaan isänsä luo taas oli kompromissi: lapset saivat olla yhdessä, ja äiti pääsi irti parisuhteesta. Hintana oli ero lapsista.

Sonialla ei ole kielteisiä muistoja isästään, leikkisästä supliikkimiehestä. Isän algerialainen suku oli sieppauksesta raivoissaan, mutta Sonia on halunnut ­oppia ymmärtämään isänsä motiiveja.

– Isä tulee patriarkaalisesta kulttuurista, jossa mies hallitsee perhettä. Yhtäkkiä hän oli naimisissa itsenäisen uranaisen kanssa. Hänestä ehkä tuntui, että kontrolli oli saatava takaisin keinolla millä hyvänsä. Se ei tietenkään tee ratkaisusta hyväksyttävää, Sonia miettii.

Sonian ystävät ovat kauhistelleet tarinaa: Luojan kiitos pääsit takaisin! Sonia ei ajattele niin mustavalkoisesti.

– Olen miettinyt, millaista olisi ollut kasvaa Ranskassa. Tietenkin olen onnellinen, että sain varttua Suomessa. Osaan arvostaa, kuinka hyvä täällä on olla.

Alkusokki Suomessa

Kädenliikkeet säestävät Sonian vilkasta puhetta ja hersyvää naurua. Aksentti on sekoitus helsinkiä ja tamperetta.

– Silti alku Suomessa oli yhtä sokkia. Kun aloitin suomalaisen päiväkodin, ja opettaja pyysi sanomaan jotain suomeksi, purskahdin itkuun, Sonia kertoo.

Sonia oli kuitenkin niin nuori, että hän löysi nopeasti paikkansa. Nykyään vain tulinen temperamentti saa välillä aikaan ulkopuolisen olon.

– Varsinkin suomalaiset miehet käsittävät avoimuuteni usein väärin. Saatan jutella normaalisti ja yhtäkkiä saan treffikutsun. Sitten joudun selittämään, että en minä tätä tarkoittanut, Sonia nauraa.

Monikulttuurisen taustansa takia Sonia haluaa vaalia avarakatseisuuttaan.

– En halua julistaa mitään tiettyä ­uskontoa, mutta pystyn ymmärtämään sekä islamia että kristinuskoa. En hyväksy naisten aseman polkemista uskonnon varjolla, mutta kunnioitan esimerkiksi islamin perhekeskeisyyttä.

Samaa Soniakin tahtoo: luoda uraa nyrkkeilijänä mutta samalla hoitaa kotia. Perhe on hänelle maailman tärkein.

Yksin Espanjaan

Kun Sonia varttui Vantaalla, isä asui välillä Suomessa ja näki lapsiaan tarkkaan valvotuissa tapaamisissa. Sonia odotti aina isän kohtaamista mutta ei kapinoinut, vaikka tapaamisia rajoitettiin.

– En osannut pitää järjestelyä outona. Minulla ei ole koskaan ollut normaalia ydinperhettä, koska äitikään ei ole pullantuoksuinen kotiäiti. Meidät kasvatettiin hyvin itsenäisiksi.

Tapaamiset loppuivat, kun isä jälleen muutti ulkomaille. 15-vuotiaana Sonia pamautti matkustavansa yksin Espanjaan isäänsä katsomaan.

– Halusin niin palavasti nähdä hänet, että kukaan ei olisi saanut minua muuttamaan mieltäni. Olen teinistä asti tiennyt tasan tarkkaan, mitä tahdon.

Lentokentällä isä ja tytär halasivat pitkään ja itkivät. Vasta tuolloin Sonia ymmärsi, kuinka ikävä hänellä oli ollut.

Suomesta kaapataan ulkomaille vuosittain parikymmentä lasta, eikä heitä aina palauteta vapaa­ehtoisesti. Sonia tietää faktat, mutta hän ei koskaan ajatellut, että isä tekisi hänelle jotain pahaa.

– En ole pelännyt isäni esimerkiksi myyvän minua jonnekin. En ole sinisilmäinen, vaan minusta on kasvanut hyvä ihmistuntija. Isän kanssa minun on aina ollut hyvä olla.

Yhdessäolo Espanjassa oli luontevaa, aivan kuin ei koskaan olisi oltu erossa. Kaappausta ei mainittu sanallakaan, ja siitä Sonia on vain onnellinen.

– En kaipaa isältä anteeksipyyntöä. Hän ei koskaan ajatellut tehneensä mitään väärää.

Marulle isän tekojen hyväksyminen oli vaikeampaa. Hän muistaa lapsuuden tapahtumat selvemmin – kuten sen, kuinka Ranskan-perhe kohteli lapsia kaltoin. Myöhemmin Marukin kävi silti ­tapaamassa isää.

– Olen ikionnellinen siitä, että Maru on pystynyt antamaan anteeksi. Sitä on ollut raskasta mutta palkitsevaa seurata.

Äidistä ja lapsista kriisit ovat hitsanneet tiiviin kolmikon.

– Kaappaus ei ole tabu, mutta sillä ei tarvitse märehtiä. Olemme onnellisia toisistamme, koska tiedämme, että voisimme yhä olla erossa, Sonia kuvailee.

Äiti on Sonialle kuin hyvä ystävä. ­Yhteyttä pidetään tiiviisti, vaikka tämä on muuttanut Lapin perukoille Pelloon.

– Äiti on todella vahva ihminen. Häneltä olen oppinut sinnikkyyttä ja ymmärrystä, että vaikeudet vain kasvattavat.

Sisulla kilpakehään

Aikuisuuden kynnyksellä Sonia alkoi pohtia juuriaan kiihkeämmin. Heti lukion jälkeen hän pakkasi tavaransa ja matkusti töihin luksushotelliin Egyptiin. Siellä ­Sonia rakastui tulisesti italialaiseen mieheen ja muutti tämän kotimaahan.

– Olin haltioissani uudesta arjesta ja rakkaudesta. Ajattelin, että näin tämä jatkuu hamaan ikuisuuteen.

Onnea vain ei kestänyt kauan. Vuoden kuluttua mies ilmoitti yllättäen, ettei enää rakasta Soniaa.

– Matto vedettiin jalkojeni alta. Olin opetellut kielen ja vasta pääsemässä kiinni paikalliseen elämään. Tuntui, ettei maailmasta löydy minulle paikkaa.

Uusi rakkaus, nyrkkeily, löytyi neljä vuotta sitten. Sonia näyttää vanhaa valokuvaa itsestään. Hymy on yhtä leveä, mutta pyöreät posket ovat kaventuneet.

– Nyt minulla on tiukka ruokavalio. Treenaan kovimmillani kahdesti päivässä, eikä alle 48-kiloisten sarjassa voi syödä mitä sattuu.

Nyrkkeilykehässä kestävyyden ja kunnon on oltava huippuluokkaa. Enää Sonia ei voi lähteä hetken mielijohteesta ulkomaille, mutta se ei haittaa.

– Minun oli käytävä reissuni ja koettava sydänsuruni, jotta voin nyt sitoutua urheilijan arkeen. Nyrkkeily on niin rakas laji, ettei muutos tunnu uhraukselta.

Sonia osaa arvostaa myös terveyttä, sillä hän joutui vain puolentoista vuoden treenin jälkeen selkäleikkaukseen, ja lääkäri kielsi nyrkkeilyn loppuiäksi.

– Olin viimeinkin löytänyt paikkani, ja treenikavereista oli tullut toinen perhe. En silti hetkeäkään ajatellut, ettenkö vielä nyrkkeilisi. Sairaalasängyssä treenasin puristusvoimaa, jotta pääni ei hajoaisi. Alussa en voinut kävellä 50 metriä ilman kipua, ja jalat pettivät välillä alta.

Sonia kuntoutti itsensä sisulla ja hampaidenkiristelyllä. Alle vuoden kuluttua leikkauksesta hän kahmaisi SM-kisoista hopeaa. Nyt näköpiirissä siintävät EU-kisat heinäkuun vaihteessa.

– Voisi luulla, että en enää luota ihmisiin tai elämään. Kävikin päinvastoin: tiedän, että elämä kantaa kyllä.

Sonia on oivaltanut, että hänen luonteessaan on paljon isältä perittyä.

– Meillä on ollut tarve etsiä paikkaamme ja nähdä maailmaa. Nyt isä elää uuden vaimonsa kanssa Ranskassa. Toivon sydämestäni, että hän on onnellinen.

Lapset katosivat

Sonian äiti Auli Grönroos:

"Missä ovat Sonia ja Maru? Otsikko olisi komeillut 1980-luvulla iltapäivälehtien kansissa, jos olisin vuotanut kaappauksen julkisuuteen. Mutta kauhistelu ei olisi auttanut meitä.

Muutin Norjaan 16-vuotiaana. Tapasin siellä lasteni isän, kun hän oli lomalla. Rakastuimme, muutimme ­yhdessä Suomeen ja saimme pian lapset.

Olimme nuoria ja lapsellisia, ja myös kulttuurierot kävivät raskaiksi. Siinä vain muutama syy, ettei avioliitto sujunut. Halusin eron, mutta mies vannotti pysymään luonaan. Pidin kuitenkin pääni.

Kun eräänä päivänä tulin töistä, lapset olivat poissa. ­Sonia oli yksivuotias, Maru kahden. Mies soitti Algeriasta, ja ehdot olivat selvät: jos otan eron, en näe lapsiani enää.

Lasten takia vakuuttelin rakkauttani ja sain hakea lapset pois Algeriasta Suomeen. Mies ei kuitenkaan enää viihtynyt täällä, joten muutimme lasten kanssa Norjaan.

Olin tyhjän päällä vieraassa maassa ja huonossa suhteessa. Halusin lähteä, mutta pelkäsin miehen suhtautumista. Pohdin jopa lasten erottamista, mutta se tuntui liian tuskalliselta: nyt niin läheiset sisarukset puhuisivat jo parin vuoden päästä eri kieliä.

Lopulta oli parasta, että lapset pysyvät isänsä luona, silloin he ainakin olisivat yhdessä.

Minä muutin Suomeen, ja Sonia ja Maru lähtivät isänsä kanssa Ranskaan. En tiennyt lasteni olinpaikkaa.

Pari vuotta myöhemmin sosiaaliviranomainen ilmestyi ovelleni kertomaan, että eteläranskalaisessa päiväkodissa on kaksi lasta, jotka väittävät itseään suomalaisiksi. Lasten isä oli lähtenyt ja jättänyt heidät ex-tyttöystävänsä perheelle.

En voi sanoin kuvailla sitä hetkeä, kun Sonia ja Maru juoksivat minua vastaan. Olin luullut, etten koskaan näe lapsiani, mutta sitten sain molemmat luokseni Suomeen.

Kun Sonia 15-vuotiaana ilmoitti lähtevänsä Espanjaan isäänsä katsomaan, en yrittänyt estellä. Pelkäsin, että Sonialle käy huonosti, mutta samalla ihailin hänen rohkeuttaan.

Vihasin miestäni vuosia. Lopulta ymmärsin, että loputon viha vain syö minua sisältä. Parasta on antaa menneen olla mennyttä, hyväksyä se, että mieheni teot olivat yksittäisen ihmisen epätoivoisia ratkaisuja.

Pari joulua sitten mies soitti. Hän toivotti minulle täydestä sydämestään kaikkea hyvää. Samaa minäkin toivon hänelle.

En ole koskaan ollut kotiäiti, joka kokkaa joka päivä pöytään lihapadat. Tärkeämpänä pidän sitä, että olen opettanut lapseni itsenäisiksi ja vahvoiksi. Kun katson Soniaa, tiedän, että olen onnistunut. Hänessä on harvinaista sielun paloa.

Kun Sonia oli lapsi, olin häntä vastassa Vantaalla koulupäivän jälkeen. Kaikki lapset kävelivät, paitsi Sonia. Hän tanssi ja hyppeli kuin pieni enkeli."

Sonia Grönroos

10.4.1984 Järvenpäässä syntynyt nyrkkeilijä.

Asuu Tampereella ja edustaa Tampereen Voimailuseuraa.

Voitti nyrkkeilyn SM- ja PM-kultaa 2013.