Kuva Jouni Harala
Kuva Jouni Harala

Juontaja Ellen Jokikunnas on kiitollinen kokemuksistaan vakavasti sairaiden läheistensä hoivaajana. – Tuskin osaisin elää näin onnellisesti, jos en olisi saanut olla tekemisissä kuoleman kanssa.

Juontaja Ellen Jokikunnaksen, 36, askel on ollut kevyempi kuin kuukausiin. Hänen äitinsä taistelu harvinaislaatuista haimasyöpää vastaan on pienin askelin kääntymässä kohti valoa.

– Olen elänyt käsi kädessä kuolemanpelon kanssa. Vielä joulun alla hieroin kauppaa kohtalon kanssa. Lupasin olla kärsivällisempi ja isompi ihminen, jos äitini vain saisi elää, Ellen sanoo nyt, kun äiti on saatu pitkältä tehojaksolta vuodeosastolle.

Ellen perheineen käytti lahjontaa, uhkailua ja kiristystä saadakseen äidin takaisin. Nuorempi sisko, maskeeraaja Ida Jokikunnas hoivasi äitiä, harjasi tämän hiukset ja rasvasi jalat.

– Välillä uhkasin soittavani äidille iskelmää ja humppaa, jos hän ei alkaisi heräillä. Äiti todella inhoaa kumpaakin, Ellen muistelee nauraen.

Käsittelyssä kuolema

Ellenin ja äidin keskusteluissa on sivuttu myös kuolemaa. Ellen on huomannut, että sairastunut itse puhuu poislähdöstään herkemmin kuin läheiset.

– Itse välttelen aihetta loppuun asti. Tunnen, että minun tehtäväni on olla se aurinko ja positiivisuus. Kuolemasta puhuminen tekee siitä liian totta.

Ellenin hoitaessa isoäitiään kumpikin ymmärsi kuoleman läheisyyden ja väistämättömyyden.

– Oli minulta epäreilua, kun en suostunut puhumaan kuolemasta aina silloin kun mummo olisi halunnut. Kuoleman läheisyyden kanssa eläminen olikin helpompaa kuin siitä puhuminen.

Mummo sai diagnoosin puoli vuotta ennen kuolemaansa, vaiheessa, jossa syövälle ei voitu enää mitään. Kun Ellen kysyi, missä mummo halusi viettää viimeiset kuukautensa, tämä vastasi viihtyvänsä parhaiten Ellenin luona.
Ellenistä ratkaisu oli itsestään selvä, eikä hän epäröinyt hetkeäkään.

– En tiennyt yhtään, mihin olin ryhtymässä tai kuinka pitkäksi aikaa. Olisihan voinut olla niinkin, etten olisi kestänyt päivääkään. Kertaakaan en ole katunut päätöstäni. Ne kuusi kuukautta, jotka mummo vietti luonani, olivat mieletöntä, ihanaa, hulvatonta ja opettavaista aikaa.

Piilotettu suru

Käytännössä sekä mummo että äiti muuttivat Ellenin luo Helsingin Pasilaan. Nuoren aikuisen naisen tv-työ ja seurapiirit vaihtuivat ympärivuorokautiseksi hoivatyöksi. Tehtävät lisääntyivät sitä mukaa, kun mummon kunto heikentyi. Äitinsä kanssa Ellen anniskeli mummon lääkkeet, pisti lääkepistokset, ruokki, pyykkäsi, kylvetti, käytti vessassa, puki ja riisui.

Kerran viikossa mummo kävi lääkärillä saattohoitoon erikoistuneessa Terho-kodissa. Kotosalla tehtiin käsitöitä, maalattiin tauluja, lähdettiin kirpputoreille ja automatkoille Thelma ja Louise -henkeen.

Ellen jaksoi silloin ja jaksaa nyt, koska on pakko. Tilanne pakottaa kantamaan vastuun ja pysymään kasassa. Kun äiti on aamulla löytynyt sairaalavuoteesta keskellä omia sappinesteitään ja oksennustaan, Ellen on purrut hammasta ja pessyt.

Mummoa hoitaessaan Ellen ja äiti terapoivat ja tukivat vuoroin toisiaan silloin kun voimat tuntuivat loppuvan.

– Sitä olen miettinyt, että olisinko voinut itkeä enemmän. Salasin oman suruni, jotta siitä ei olisi tullut sairaalle lisää taakkaa. Niin hetkinä kun tunsin hajoavani, menin ulos kiertämään taloa ja itkin siellä, tai pesin ikkunoita tavallista raivokkaammin.

Vihaakin Ellen on tuntenut. Se on syntynyt avuttomuudesta ja neuvottomuudesta.

– Olen toiminnallinen ja tykkään pitää ohjat käsissäni. On ollut outoa ja uutta tunnustaa täydellinen avuttomuuteni: vaikka tekisin mitä tahansa, en pysty teoillani pelastamaan toista. Sama toistuu nyt äidin kohdalla, emme voi vaikuttaa hänen kohtaloonsa omilla teoillamme.

Ellen näkee saattohoitokokemuksen muokanneen hänen elämänasennettaan ja näkökulmaansa elämään.

– En ole kauhean ihmeellinen ihminen ja uskon, että kokemus teki minulle hyvää. Minulle on ollut oikein oppia juttuja tuollaista kautta. Edelleen kitisen finneistä tai hermostun turhista pikkuasioista, mutta samalla tunnen, että minulla on nyt sitä suurempaa ymmärtämystä itsestä ja elämästä. Tuskin osaisin elää näin onnellisesti, jos en olisi saanut olla tekemisissä kuoleman kanssa.

Koko haastattelu ja europarlamentaarikko Sirpa Pietikäisen kokemukset aiheesta Me Naisten numerossa 10/2013.

Ida Paul ja Kalle Lindroth ovat Emma Gaalassa ehdolla vuoden tulokkaaksi. 

Duona esiintyvän Ida Paulin ja Kalle Lindrothin työtilanne ei ole tavanomaisin, sillä Ida Paul opiskelee toista vuotta maailman parhaaksi rankatussa Harvardin yliopistossa.

”Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita.”

– Lensin yöllä juuri takaisin Suomeen. Teemme töitä periodeissa. Suomessa teemme keikkoja ja musajuttuja. Kun olen Jenkeissä keskityn kouluun ja teen kappaleita, Ida Paul kertoi tänään Emma-ehdokkaiden julkistustilaisuudessa.

Ida Paulin äiti on suomalainen ja isä yhdysvaltalainen. Lapsena hän on asunut Amerikassa lyhyen aikaa, jolloin haave amerikkalaisessa yliopistossa opiskelusta lujittui. 

Hakuprosessi Harvardiin kesti puoli vuotta, jonka aikana Ida Paul keräsi suosituksia opettajilta ja kollegoilta, kirjoitti esseitä ja teki SAT-pääsykokeen. Ida Paul teki jo tuolloin, 19-vuotiaana, kappaleita Warnerin artisteille.

– Toki arvosanat pitää olla kouluun riittävän hyvät, mutta pitää olla lisäksi joku asia, jossa on ihan huippu. Minulla se oli tämä musajuttu, joka on yhä minulle numero yksi.

”Kaikki eivät ole tiedehörhöjä”

Harvardissa Ida Paul ei ole vielä päättänyt pääainettaan, mutta on opiskellut yhteiskuntatieteitä, naistutkimusta sekä sivuaineina tanssia ja teatteria. Hän asuu kampuksella asuntolassa.

”Koulu on ihan oma ekosysteeminsä.”

– On kivaa, kun parhaat kaverit asuvat ihan naapurissa. Koulu on ihan oma ekosysteeminsä, kaikki tarvittava on kävelymatkan päässä. 

– Vaikka koulussa on lahjakkaita ihmisiä, ei kaikki todellakaan ole mitään tiedehörhöjä, jotka ovat hautautuneet laboratorioon. Sinne haetaan joka vuosi entistä monipuolisempi vuosiluokka opiskelijoita.

Harvardiin pääsy ei jää rahasta kiinni

Lukuvuosimaksu Harvardissa on yli 50 000 dollaria eli yli 42 000 euroa. Ida Paul painottaa, että Harvard kuuluu need blind -haun piiriin, jossa maksut räätälöidään opiskelijalle maksukyvyn mukaan. Loput maksusta kuitataan lahjoituksilla, joita yliopisto on saanut.

– Tiedän opiskelijoita, jotka eivät maksa opiskelusta mitään. Jotkut käyvät opintojen ohella töissä. Kenelläkään ei jää pääsy rahoituksesta kiinni.

”Musa on ainut pysyvä asia mun elämässä.”

Ida Paulilla on tällä hetkellä koti Suomessa ja Amerikassa, mutta hän uskoo panostavansa tulevaisuudessa eniten musiikkiin. Ida Paulin ja Kalle Lindrothin ensimmäinen albumi julkaistaan helmikuussa.

– Musa on ainut muuttumaton, pysyvä asia mun elämässä. Vaikka elämä ja vaatimuksen Harvadissa ovat joskus stressaavia, se varmasti kannattaa. Mitä enemmän koen, sitä enemmän minulla on myös lauluihin kirjoitettavaa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa kertoo suru-uutisesta Facebookissa.

Kansanedustaja Sari Sarkomaa, 52, kertoo virallisilla Facebook-sivuillaan suru-uutisesta: hänen nuorin pikkuveljensä on kuollut. 

– Nuorin pikkuveljeni on menehtynyt. Suruviesti saavutti minut 7.12. iltapäivällä. Jupan ystäville suru-uutinen tiedoksi. Jupaa ei enää ole, Sarkomaa on kirjoittanut Facebookiin.

Sarkomaa on omistanut päivityksessään koskettavan runon veljelleen.

Pikkuveljelleni

Ikinä ei tiedä onko aikaa paljon vai vähän
Yhtäkkiä elämäsi loppuikin tähän

Lähdit niin hiljaa
Että vain aamu kuuli
Sylissään matkalle sinut kantoi tuuli

Kiitos yhteisistä lapsuuden vuosista
Ja vuosista sen jälkeen
Uskon että sinun on nyt hyvä 
Taivaan kodissa olla