Vakavan sairauden jälkeen seitsenottelija joutui opettelemaan uudelleen kävelemään. Liikkumista oppi arvostamaan uudella tavalla.

Pitkänhuiskea ja pellavatukkainen nuori nainen muistuttaa hiihtäjävanhempiaan, Marja-Liisa ja Harri Kirvesniemeä. Urheilija hän on itsekin. Elisa Kirvesniemi, 22, on seitsenottelun Suomen ja Pohjoismaiden mestari 22-vuotiaiden sarjassa.

Tänään takana ovat jo päivän työt uudessa työpaikassa, fysikaalisessa hoitolaitoksessa Tampereella. Kohta Elisa suuntaa Pirkkahalliin harjoittelemaan. Sieltä hän matkaa kotiinsa Hervantaan, jossa odottaa poikaystävä, yleisurheilija hänkin. Elämässä on taas selvä rytmi ja tavoitteet.

Keväällä kaikki oli toisin.

Helmikuun lopulla Elisa osallistui yleisurheilun SM-hallikisoihin. Parhaassa lajissaan, 800 metrin juoksussa, hän kuitenkin epäonnistui täysin.

– Sippasin kokonaan. Olo oli heikko, epäilin jotakin flunssan tapaista.

Neljä päivää myöhemmin Elisa pyörtyi kotonaan ja hänet kiidätettiin Tampereen yliopistollisen keskussairaalan teho-osastolle. Siellä selvisi, että hänen hemoglobiininsa oli hengenvaarallisen alhainen, vain 40. Asiantuntijat tekivät kaikkensa selvittääkseen, mistä sairaudesta oli kyse.

– Lopulta selvisi, että kyseessä oli harvinainen, bakteerin aiheuttama autoimmunologinen verisairaus. Eräänlainen voimakas anemia, joka voi joissakin tapauksissa johtaa jopa kuolemaan.

Kevät toipilaana

Kun pahin oli voitettu, Elisa siirrettiin tavalliselle sairaalaosastolle, jossa hän vietti seuraavat kaksi ja puoli viikkoa. Elisa oli niin heikossa kunnossa, että kävelemäänkin piti opetella uudelleen.

– Olihan se tietysti vähän ironista, sillä olin juuri lopettanut opintojeni työharjoittelujakson samassa sairaalassa. Taustastani oli se etu, että ihan kaikkea ei tarvinnut muiden neuvoa.

Kevät kului toipilaana. Huhtikuussa hän tunsi olevansa riittävän vahva ottaakseen muutaman hölkkäaskeleen.

– Se oli aluksi tosi outoa ja vaikeata ja mietin, enkö tosiaan enää osaa, kun hölkkä oli pelkkää köpöttelyä.

Juhannukseen mennessä hän pystyi päättämään opintonsa ja valmistui fysioterapeutiksi. Kuntokin koheni vauhdilla ja tulokset näyttivät hyvältä, sillä lähtötasoon nähden edistystä tapahtui nopeasti. Loka-marraskuusta lähtien Elisa on harjoitellut lähes samaan tapaan kuin ennen sairastumistaan.

Ei liian totista

Suuren kiitoksen selviytymisestään Elisa antaa perheelleen ja ystäväjoukolleen, jotka pitkänkin matkan takaa tulivat sairaalaan tsemppaamaan toipilasta. Ympärillä oli paljon rakkautta ja välittämistä.

– Ilman läheisiäni en olisi selvinnyt. Heiltä sain kannustusta ja he loivat uskoa siihen, että kaikki menee hyvin.

Fyysinen toipuminen on sujunut loistavasti, mutta Elisa ihmettelee myös, miten hyvin hän on henkisesti päässyt tapahtuneen yli. Paha paikka oli viime kesänä Kalevan kisojen katsomossa.

– Hetken tuntui pahalta, kun ajattelin, että tuonne kentällehän minäkin kuuluisin. Kesä oli lapsuusvuosien jälkeen ensimmäinen, jolloin en itse kilpaillut. Silti olin tyytyväinen, etten jäänyt pois.

Sairastuminen oli kuitenkin kova pysähdys nuorelle ihmiselle ja urheilijalle, jonka ajatusmaailma pyörii pitkälti tulosten ja edistymisen ympärillä.

– On aikamoinen paikka tajuta, ettei pysty edes kävelemään, vaikka vielä hetki sitten on tehnyt huippusuorituksia. Se oli iso opetus ja muutti suhdettani urheiluun. Urheilu on minulle tärkeä asia, mutta vielä tärkeämpää on terveys ja läheiset ihmiset.

Tähtään yhä huipulle

Tavoitteistaan Elisa ei kuitenkaan tingi. Halu kilpailla ja menestyä on yhä vahva.

Elisa uskoo, että kun jatkossa urheilukentillä tulee vastoinkäymisiä, hän pystyy suhtautumaan niihin entistä kypsemmin. Elisa myöntää olevansa kilpailutilanteissa aika temperamenttinen, rauhallisesta ulkomuodostaan huolimatta.

– Olisikohan tuo piirre peräisin äidiltäni?

Urheilu on aina ollut Kirvesniemen perhettä yhdistävä tekijä. Elisallekin liikunnasta tuli jo pienenä luonteva elämäntapa, vaikka kuuluisien vanhempien lapsena ei aina ollut kivaa. Joskus Elisaa harmitti, kun joka ikisissä kisoissa muistettiin aina kertoa, keiden lapsi siellä lappu rinnassaan odottelee lähtövuoroaan.

Elisan sairastuminen ja siitä selviytyminen ovat olleet koko perhettä ravisteleva ja samalla eheyttävä kokemus.

– Se lähensi kaikkia perheenjäseniä toisiinsa ja pysäytti meidät miettimään, ketkä ovat oikeasti tärkeitä ja keneltä tukea voi pyytää ja saada.