Elisa liikkuu kepeillä ja tarvittaessa pyörätuolilla. ”Monet myös sanovat, että vammani unohtaa heti, kun minuun tutustuu.”
Elisa liikkuu kepeillä ja tarvittaessa pyörätuolilla. ”Monet myös sanovat, että vammani unohtaa heti, kun minuun tutustuu.”

Elisa Poutanen menetti perheen, rakkauden ja kodin kaikkine tavaroineen. Silti edes uskomaton sairastelukierre ei ole pysäyttänyt häntä. – Vahvuuteni on tullut vain sen kautta, että olen ollut niin heikko.

Voi, miten väärässä oletkaan, Elisa Poutanen, 26, mietti hiljaa, kun känninen mies baarissa ilmoitti voivansa antaa Elisalle seksiä – eihän hän sitä muualta saisi.

Elisa on nimittäin tottunut saamaan, mitä haluaa. Hänellä on veikeät silmät, trendikäs otsatukka ja avoin luonne, joka vetää miehiä puoleensa niin, että heitä saa välillä hätistellä ympäriltä.

Mutta välillä treffit ovat tyssänneet. Kun hän on kertonut Tinder-matchilleen etukäteen kulkevansa kävelykepeillä, hän on saanut kylmästi pakit. Kepit Elisalla on cp-vammansa takia.

– Joskus joku järkyttyi tiedosta ja arveli, että olen vammani takia varmastikin kömpelö sängyssä, Elisa jatkaa.

– Ajattelen, että cp-vammani on luonnollinen asia, yksi ominaisuus kuten vaikkapa hiusten tai silmien väri. Mutta en minäkään aina ole niin ajatellut. Teininä olin varma, etten ansaitse parisuhdetta eikä kukaan mies voi minua rakastaa, koska olen niin erilainen.

Rähmällään mudassa

Kimppakämppänsä keittiönpöydän ääressä Elisa haluaa puhua seksistä, naiseudesta ja rakkaudesta. Hän on kyllästynyt siihen, mitä yhteiskunnassamme vammaisista ajatellaan. Vammaisten seksielämä on tabu, ja jos vammainen uskaltaa kertoa haaveilevansa perheestä, hänellä täytyy olla tosi hyvä pokka.

– Minulle ei koskaan koulun terveystiedon tunnilla sanottu, etten tarvitse kondomeita tai tule koskaan saamaan lapsia, mutta monelle muulle vammaiselle on, Elisa sanoo.

– Meillä vammaisia ajatellaan yhtenä yhtenäisenä ryhmänä. Siinä ovat sekaisin liikuntavammaiset ja sokeat ja kehitysvammaiset. Mutta jo cp-vamma on hirveän laaja käsite. Vamman laatu riippuu siitä, missä kohtaa aivoissa ja miten laaja vaurio on.

Elisan diagnoosi on nimeltään spastinen diplegia. Se tarkoittaa alaraajoihin painottuvaa cp-vammaa. Vamman aiheutti aivovaurio, joka syntyi hapenpuutteesta, kun Elisan äidin kaksosraskaus päättyi ennenaikaiseen synnytykseen viikolla 28. Elisa ja hänen siskonsa syntyivät keskosina ja painoivat vain kilon.

– Jalkani ovat jäykät, kierot ja saattavat jähmettyä, jolloin kaadun. Ne eivät aina tottele minua tai kun tottelevat, päässäni tapahtuu jotakin. Ikään kuin ohjaus menisi pois päältä, Elisa kuvailee.

”Välillä mietin, haluaako joku minut oikeasti vai vain pelleillä.”

Ulkona liikkuessaan Elisa käyttää pieniä kävelykeppejä, jotka tuovat turvaa, vaikka hän pystyy kävelemään ilmankin.

– Muuten makaisin tuolla koko ajan rähmälläni mudassa, niin kuin usein makaankin, hän nauraa.

– Vaikka vammani on luokiteltu keskivaikeaksi, en itse näe sitä niin vakavana.

Cp-liitossa viestintäassistenttina toimiva Elisa puhuu sairaudestaan tänään avoimesti, mutta hän on tehnyt ison työn ollakseen näin sinut itsensä kanssa.

– Vahvuuteni ja hyvä itsetuntoni ovat tulleet vain sen kautta, että olen ollut niin heikko ja minulla on ollut niin huono itsetunto. Nykyään pystyn olemaan ylpeä kropastani, vaikka välillä epätoivoisena mietinkin, onko jossain ihminen, joka haluaa minut oikeasti eikä vain pelleillä kanssani.

Rankkaa kiusaamista

Lapsuudenkodissa Elisan vammasta ei tehty numeroa. Elisa teki samoja asioita kuin siskonsakin kuten parhaiten taisi.

Äidin, isäpuolen ja neljän siskon perheessä varttunut Elisa oppi kävelemään tavallista myöhemmin. Päiväkoti-ikäisenä hän lykki itseään dallarilla eli kävelytuella.

– Siskoni olivat minua kohtaan suojelevia, ja äitini oli vahva nainen, joka jumppasi minua, piti puoliani ja ajatteli aina, että Elisa kyllä pärjää.

– Meitä lapsia kohdeltiin aina samalla tavalla. Sen takia koen itseni normaaliksi tänäänkin. Mutten väitä, että vamman kanssa olisi aina helppoa elää. Vaikka minua pidetään valoisana, on minullakin synkät hetkeni.

”Kun aloitin uinnin, löysin vammaisia kavereita. Heidän avullaan opin hyväksymään itseni.”

Koulun häämöttäessä kävelytreenit saivat vauhtia, sillä Elisa halusi vaihtaa dallarin keppeihin. Elisa pääsisi pikkupaikkakunnan kyläkouluun kuten muutkin, jos hän pystyisi kiipeämään portaat ylös itse.

Kaksi ensimmäistä kouluvuotta Elisa muistaa ihanina. Kaikki muuttui mustaksi, kun perhe muutti Vantaalle ja Elisa siirtyi isoon kouluun. Rankkaa kiusaamista jatkui koko ala- ja yläasteen, kunnes Elisa yhdeksännellä luokalla vaihtoi koulua.

– Minua ei haluttu mukaan leikkeihin, minua haukuttiin ja yläasteella minut eristettiin muista. Kun joku sai selville, että olin ihastunut erääseen luokkamme poikaan, tilanne paheni entisestään. Pojat olivat pahimpia, se oli ihan kamalaa.

Koko kouluaikana Elisalla oli muutama ystävä, mutta hän oli hyvä koulussa eikä siksi halunnut vaihtaa vammaisten oppilaitokseen.

– Olen aina tuntenut olevani ulkopuolinen. Vasta kun aloitin uinnin 13-vuotiaana, löysin vammaisia kavereita. Heidän avullaan opin hyväksymään oman vammaisuuteni.

Yksin sairaalassa

Elisa uskoo kasvaneensa aikuiseksi varhain, sillä hän joutui ottamaan paljon vastuuta itsestään jo nuorena.

13-vuotias Elisa joutui isoon jalkaleikkaukseen ja koko kevään kestävään kuntoutukseen. Sen ajan hän asui yksin Lastenklinikalla ja Lastenlinnassa Helsingissä.

– Itsenäistymiseni tapahtui liian aikaisin, hän sanoo.

– Kuntoutuminen oli hemmetin rankkaa. Minun piti opetella uudestaan istumaan, seisomaan ja kävelemään, eikä perheeni ehtinyt käydä katsomassa minua. Ei minua hylätty, mutta siinä tapahtui iso itsenäistyminen.

Leikkaus onnistui hienosti, ja ilman sitä Elisa ei olisi kävellyt enää vuosiin. Leikkauksessa operoitiin reisiluuta, tehtiin polvien ojentajista koukistajia, ja jalkoja pidennettiin pohkeista sekä polvien takaa.

– Sain käytännössä uudet jalat. Kun heräsin leikkauksesta, olin ihan kickseissä. Miten jalkani voivatkin olla näin suorat! Elisa kertoo.

– Vanhempieni tavoite oli, että leikkauksen jälkeen juoksisin ilman keppejä. Välillä mietin, olisiko se onnistunut, jos olisin puristanut kuntoutuksessa vielä vähän. Mutta en ollut pettynyt eikä minua haittaa käyttää välillä pyörätuolia.

”Tajusin, että on pakko pärjätä ja saada elämä järjestykseen.”

Itsenäistyminen jatkui suuren surun takia. Elisan lapsuus lyheni vuosia lisää sillä hetkellä, kun hänen hänen äitinsä kuoli traagisesti. Elisa oli 16-vuotias.

– Silloin tajusin, että on pakko pärjätä ja saada elämä järjestykseen. Keskityin kouluun ja suunnittelin tulevia ammattiopintojani.

Vaikka pitkään sairastaneella äidillä oli ollut hyviä ja huonoja kausia, Elisa muistaa hänestä hyvän.

– Äidillä ja minulla oli erityinen suhde, sillä äiti uskoi minuun loppuun asti.

Äitiään Elisa ajattelee nykyäänkin kauhoessaan altaanmittoja uimahallissa kolmesti viikossa. Äiti oli varma, että tyttärestä tulisi menestynyt uimari. Elisa aloitti kilpauinnin uudestaan viime vuodenvaihteessa.

Vilkkusilmäinen isä

Elisan biologinen isä ei ollut läsnä Elisan lapsuudessa, mutta äidin kuoleman jälkeen Elisa halusi etsiä hänet käsiinsä. Äidin menetyksen jälkeen siskokatraasta huolehti isäpuoli.

– Halusin tutustua isääni. Pelkäsin, että minusta tulee orpo, jos hänkin kuolee.

Isän ja tyttären suhde jäi lyhyeksi, sillä vain vähän myöhemmin isä menehtyi – traagisesti ja äkkiä. Hän ehti kuitenkin tehdä tyttäreensä suuren vaikutuksen. Elisa uskoo ihastuvansa isänsä kaltaisiin jännittäviin persooniin, joissa on särmää.

– Uskon, että kaikki kokemani vastoinkäymiset vaikuttavat koko loppuelämääni ja ihmissuhteisiini monella tasolla.

– Isälläni oli pilkettä silmäkulmassa. En ole itsekään niin fiini ja kiltti, eikä liian kiltissä miehessä ole minulle vastusta.

”Olen hakenut hyväksyntää säätösuhteiden kautta.”

Elisaa viehättävät ihmiset, joilla on hänen tapaansa rikkinäinen tausta ja joita hän uskoo voivansa auttaa.

– Olen haavoittuva ja usein hakenut hyväksyntää säätösuhteiden kautta. Haluaisin olla täydellinen rakkaudessa, mutta minulla on ollut huonoa tuuria.

– Minulla on ollut niin erikoinen lapsuus, etten muuta toivo kuin normaalia elämää. Mutta olen tapaillut vääränlaisia miehiä, jotka eivät pysty sitoutumaan. Itse olen melkein läheisriippuvainen.

Äitipuolen suru

Eikä Elisalla enää olisi aikaa säätää. Hän haluaisi jo löytää miehen, asettua aloilleen, perustaa perheen ja saada kaiken, mitä rakkauteen kuuluu.

”Säikäytän miehet, kun kerron heille heti kaikki unelmani.”

– Minulla on hirveästi suunnitelmia, joista prosentti toteutuu. Olen tuuliviiri ja helvetin kärsimätön ja säikäytän miehet, kun kerron heille heti kaikki unelmani.

– Etsin todellista rakkautta niin lujaa, että koko ajan mietin, voisiko tämä nyt kuitenkin tykätä minusta, ja jos tästä kuitenkin tulisin jotakin, vaikka tajuan, että rakastumisen pitäisi tulla luonnostaan.

Avoliittoon rakkaus on johdattanut Elisan kahdesti. Viimeisin ero oli Elisalle erityisen kipeä, sillä hän ei eronnut pelkästään miehestä, vaan myös lapsesta, jolle oli saanut olla äitipuolena.

– Olen aina halunnut olla äiti. Avoliitto oli minulle kuin lottovoitto, sillä lapsi tuli elämääni niin pienenä.

Elisan mukaan äitipuolella ei ole eron hetkellä välttämättä mitään oikeuksia. Hän ei tiedä, miten usein voi nähdä lasta tulevaisuudessa.

– Mutta hän on aina sydämessäni ja minä hänen.

Elisa uskoo, että yksi eroon johtaneista syistä oli hämmästyttävän epäonninen sairastelukierre.

Kolmisen vuotta sitten Elisa sairasti keuhkokuumeen, jonka seurauksena hänen vastustuskykynsä laski pysyvästi, ja tulehdustilat piinaavat elimistöä. Sitten krooninen migreeni vei naisen sängyn pohjalle viideksi kuukaudeksi.

Sen jälkeen Elisa kärsi sisäilmasairauden oireista, ja hänen elimistöstään on löydetty borrelian vasta-aineita. Siihen hän on hakenut hoitoa Saksasta.

– Minulla särkee päätä, silmiä ja jokaista niveltä ja lihasta kellon ympäri. Ainoastaan nukkuessa, uidessa tai kovassa kännissä kipu ei tunnu.

– On kamala kuulla 26-vuotiaana, ettei ehkä ikinä parane. Mutta ei pidä katkeroitua. Sairastuminen on kärsivällisyystesti, että mihin tämä likka vielä venyy.


Tinder-profiilissaan Elisa esittelee itsensä seksikkäänä sulottarena, joka etsii miestä, joka ei kavahda hänen kävelyvammaansa. ”Jos tapailen yhtä edes vähän tosissani, en säädä muiden kanssa.”
Tinder-profiilissaan Elisa esittelee itsensä seksikkäänä sulottarena, joka etsii miestä, joka ei kavahda hänen kävelyvammaansa. ”Jos tapailen yhtä edes vähän tosissani, en säädä muiden kanssa.”

 

Ura vanhustyössä

Onneksi Elisalla on eväitä selvitä vastoinkäymisistään. Hän uskoo, että parikymppisenä käyty psykoterapia kannattelee häntä pitkälle. Terapiassa hän tunsi löytävänsä minuutensa ja oppineensa elämään itsensä kanssa.

– Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin aloittaa terapia, sillä minulla oli fyysisesti niin paha olo: ahdisti, oksetti, en saanut nukuttua, en pystynyt toimimaan normaalisti ja mieleeni nousi negatiivisia ajatuksia. Enää masennus ei vedä minua täysin pohjalle.

Eteenpäin ajava voima on myös Elisan kunnianhimo. Hän kirjoitti ylioppilaaksi melkein eximian papereilla, opiskeli neljä vuotta vanhustyötä ammattikorkeakoulussa ja suunnittelee hakevansa gerontologian maisteriohjelmaan Jyväskylään. Töitä hän haluaisi tehdä vanhustyön asiantuntijana, tutkijana tai opettajana.

”Vain sairas ihminen ymmärtää, mitä jatkuva kipu on.”

– Olen tehnyt hoitajan töitä sovelletusti kävelevien vanhusten ja muistisairaiden kanssa, ja se on mun juttu. Vain sairas ihminen ymmärtää, mitä jatkuva kipu on.

Lisäksi Elisa on suorittanut sihteerin tutkinnon ja tehnyt töitä sairaaloissa osastonsihteerinä. Hän kirjoittaa elämästään Saa tuijottaa -nimistä blogia.

Koska elämä on ollut välillä pelkkää voimakasta vastatuulta, tavalliset kriisit eivät Elisaa hetkauta.

– Olen menettänyt kaiken: perheen, rakkauden ja kodin. Sisäilmasairauden takia olen joutunut luopumaan myös kaikista tavaroistani ja vaatteistani. Raha, vaatteet ja meikit eivät merkitse minulle enää niin paljon.

– Jos joku kaverini menettää työpaikkansa, voin lohduttaa häntä. ”Sinulla menee kuitenkin aina paremmin kuin minulla”, Elisa sanoo sarkastiseen tyyliinsä.

Yhdestä asiasta Elisa on varma. Vaikka cp-vammaan löytyisi ihmelääke, ei hän sitä ottaisi.

– Olen ollut tosi pinnallinen ja ilman vammaani olisin varmasti kamala materialisti. Vammaisuus on mahdollistanut minulle monta asiaa. Ilman sitä olisin eri ihminen. 

Ruotsin kruununprinsessa Victorian joulutervehdys on täydellistä katsottavaa.

No niin, unohdetaanpas Harry ja Meghan -huuma hetkeksi. On nimittäin perinteisen, ruotsalaisen joulutervehdyksen aika.

Kuten monena aiempana jouluna, hovi julkaisi myös tänä vuonna iloisen jouluiset videoterveiset kruununprinsessa Victorian perheeltä.

Videolla Victoria, prinssi Daniel sekä aina suloiset lapset Oscar, 1, ja Estelle, 5, koristelevat kuusta, laskevat mäkeä kotinsa, Hagan linnan pihalla ja riemuitsevat talvesta. Pikkuprinssi Oscar istuu haltioituneena Stigan kyydissä. Heillä on jopa idyllinen, luminen talvi. Täydellistä!

Eihän tästä voi tulla kuin hyvälle tuulelle. Todella hyvää joulua myös teille, rakkaat länsinaapurimme!

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.