Carita Kilpinen käsittelee menneisyytensä tapahtumia taiteessaan. Kuvat: Juha Salminen
Carita Kilpinen käsittelee menneisyytensä tapahtumia taiteessaan. Kuvat: Juha Salminen

Carita Kilpinen koki lapsuudessaan ja nuoruudessaan niin pahoja asioita, että niistä selviäminen on vaatinut 12 vuoden terapian. – Yksi osa minusta jäi kipuun, toinen jatkoi niin kuin mitään ei olisi sattunut.

Carita Kilpisellä, 34, on kirkas katse ja lämmin hymy. Hänen elämänsä täyttyy lapsiperheen arjesta, taiteen tekemisestä, yrittäjyydestä ja kotiäitiydestä. Päällepäin on vaikea uskoa, millaisia kokemuksia hän kantaa sisällään.

Caritalla on dissosiaatiohäiriö, eli hänen mielensä on hajonnut pirstaleiksi jatkuvan traumatisoitumisen seurauksena. Caritan traumat syntyivät lapsuudessa ja nuoruudessa. Vuosia Carita on kärsinyt dissosiaatiohäiriöön liittyvistä paniikki- ja raivokohtauksista sekä muistikatkoksista. Kun yksi persoonan osa vaihtuu toiseen, saattaa häneltä kadota tunteja, joskus jopa päiviä.

Silti Carita tuntee suurta kiitollisuutta dissosiaatiotaan kohtaan.

– Se on pitänyt minut hengissä ja toimintakykyisenä sietämättömissä oloissa.

Kadonnut, ruusuinen lapsuus

Pitkään Carita oli sitä mieltä, että hän eli onnellisen lapsuuden. Hän uskoi, että vaikeudet alkoivat vasta murrosiässä ja johtuivat siitä, että hän oli itse niin hankala.

Menneisyyden ympärillä oli outo harso. Muistikuvat olivat sekoittuneet: niistä puuttui palasia, tai sitten Carita ajatteli asioiden tapahtuneen jollekin toiselle. Vasta terapiassa harso väistyi ja tunteet yhdistyivät muistikuviin.

– Ymmärrän nyt, että kun kauheuksia tapahtui, minä hajosin. Yksi osa minusta jäi kipuun ja kauhuun, toisessa osassa muodostui vääristynyt unenomainen muisto, joka peitti oikean tapahtumakulun alleen, ja kolmas osa jatkoi niin kuin mitään ei olisi sattunut.

”Kukaan ei kysynyt, miksi piirsin kuvia, joissa näkyi vain pääkalloja, ristejä ja hautausmaita.”

Kun Carita oli kymmenen, hänelle syntyi pikkusisko. Caritalla oli isänsä aiemmasta liitosta kolme reilusti vanhempaa isosisarusta, jotka asuivat äidillään. Sisaruspuoliaan Carita tapasi hyvin harvoin.

– Muutimme hurjan paljon – pelkästään ala-asteella vaihdoin koulua seitsemän kertaa, Carita muistelee.

– Koska paikkakunnat ja koulut vaihtuivat, kohtaamani aikuiset eivät nähneet hätääni. Kukaan ei kysynyt, miksi piirsin kuvia, joissa näkyi vain pääkalloja, ristejä ja hautausmaita.

Helppo uhri kiusaajille

Viidennellä luokalla alkanut koulukiusaaminen jatkui vaihtelevasti läpi koko yläasteen. Carita oli kiusaajille helppo uhri, sillä häneltä puuttuivat keinot suojella itseään.

– Minulle sai tehdä mitä vain. Muistan, kun eräs poika pyöritti minua kuin räsynukkea ja heitti ojaan. Nauroin muiden mukana.

Pahimmillaan kiusaaminen oli kidutusta ja jopa seksuaalista väkivaltaa. Murrosiässä Carita alkoi oireilla pahaa oloaan. Hänellä oli muistikatkoksia, poissaolokohtauksia ja syömishäiriöitä. Yöt täyttyivät painajaisista.

Carita uhosi, kapinoi ja pyöri kaltaistensa rikkinäisten nuorten joukossa.

– Lopulta viiltelin itseäni ystävieni edessä. Se tulkittiin huomionhakuisuudeksi, kukaan ei kuullut hätähuutoani, Carita sanoo.

Aloittaessaan Turussa taide- ja viestintälukion Carita muutti pois kotoa. Lukiosta ei kuitenkaan tullut mitään. Carita oli yksin ja hukassa.

Ratkaiseva puhelinsoitto

19-vuotiaana Carita lähti hetken mielijohteesta Ibizalle töihin. Vaikka hän oli välillä vainoharhainen, pelkäsi ja heräsi omaan huutoonsa, oli hän saarella kahden vuoden ajan lähes onnellinen.

Sitten Carita sai isoveljeltään puhelinsoiton, joka muutti kaiken.

– Ajattelin, että veljeni puhuu hulluja. Minun lapsuuteni oli ruusuilla tanssimista!

Vaikka Carita kielsi alussa kaiken, hän palasi Suomeen. Isoveljen houkuttelemana Carita aloitti terapian.

– Alussa olin lähinnä hiljaa ja muissa maailmoissa – tai sitten paniikissa ja aggressiivinen. Hiljalleen syntyi luottamus. Minulla on ollut onni löytää superhyvä terapeutti, jonka avulla moni asia on loksahtanut paikalleen.


Carita kirjoittaa parhaillaan omaa tarinaansa kirjaan.

Terapiassa Carita koki olonsa vihdoin niin turvalliseksi, että uskalsi astua menneisyyteensä ja kohdata kipeät muistot.

– Terapian itsetarkoitus ei ole repiä vanhoja haavoja auki, vaan rakentaa sisäistä turvaa sekä yhteistyötä eri persoonan osien välille. Samalla lisääntyy itsensä hyväksyminen ja ymmärtäminen.

12 vuoden terapia

Caritalla on dissosiaatiohäiriön vaikein muoto, dissosiatiivinen identiteettihäiriö. Siinä persoonallisuus on jakautunut monimutkaisesti ja sen osat ovat erillään ja itsenäisiä. Caritan sisällä on monta minää ja siksi usein kuvien ja äänten sekamelska.

Koska tunteet ja kokemukset eivät siirry persoonallisuuden osasta toiseen, hänelle voi tulla poissaolokohtauksia, muistiaukkoja ja aistiharhoja.

– Terapiasta lähtiessäni joudun usein hiljentämään sisäiset lapseni ja muistuttamaan itseäni, että olen aikuinen ihminen, joka osaa ajaa autoa.

”Koru toimii ankkurina. Sen helinä auttaa minua muistamaan, että nyt on nyt.”

Kaksitoista vuotta jatkuneen psykoterapian ansiosta Carita on alkanut hiljalleen eheytyä. Muistikatkokset, paniikki ja aggressio ovat hellittäneet.

Enää Carita ei vajoa masennukseen eikä toivo kuolevansa. Enää häntä ei ole kiidätetty ambulanssilla sairaalaan kipu- tai huimauskohtauksen iskiessä. Eikä hän enää hakkaa hallitsemattoman raivon vallassa nyrkkiään lattiaan.

– Terapia on pelastanut minut.

Ääni kuuluviin taiteen avulla

Istumme Caritan kanssa hänen valoisassa olohuoneessaan. Caritan aviomies on lähtenyt 1- ja 5-vuotiaiden poikien kanssa pois, jotta voimme puhua kaikessa rauhassa. Kertoessaan tarinaansa Carita pyörittelee kädessään kaunista nilkkakorua.

– Koru toimii ankkurina. Sen helinä auttaa minua muistamaan, että nyt on nyt. On vuosi 2017, olemme Nurmijärvellä, minulla on ihana mies ja kaksi lasta. Mitään pahaa ei tapahdu.

Kodin ikkunoista näkee kauas joka suuntaan. Ympärillä avautuu peltoja, joiden takana kohoaa metsää. Piha on iso ja aidattu. Kaikki tämä vahvistaa Caritan turvallisuudentunnetta.

– Kun tulimme katsomaan taloa ensimmäistä kertaa, tiesin, että tässä se on. Tähän saviseen maahan työnnän juureni.

Carita elättää itsensä yrittäjänä – hän tekee nettisivuja, taidetta ja suunnittelutöitä. Hän on taitava monessa asiassa ja kaikessa itseoppinut.

Kodin seiniä koristaa Caritan tekemä taide. Hän käyttää hiekkaa ja Egyptin savea. Teoksissa toistuvat tutut symbolit, kuten naamiot ja perhosensiivet.

– Taide on aina ollut minulle henkireikä. Se on tapa kertoa asioista, joita en voi sanoa ääneen.

Eheyttävä äitiys

Terapian ja taiteen tekemisen lisäksi turvallinen parisuhde on tukenut Carita Kilpisen paranemista.

– Myös äitiys on ollut äärimmäisen voimaannuttavaa. Ensimmäinen synnytys oli traumaattinen, mutta toinen oli korjaava kokemus. Olin jälleen toisten armoilla, mutta tulinkin kohdatuksi ja kuulluksi. Toisella kerralla osasin vaatia – ja onnekseni löysin upeita ammattilaisia, jotka halusivat auttaa.

Kun on traumaattinen menneisyys, lapsen syntymä voi laukaista monia kipeitä muistoja.

– Vanhemmaksi kasvaminen oli ensimmäisen lapseni kanssa vaikeaa. Ilman terapiaa en olisi selvinnyt siitä. Nyt osaan nauttia tästä vauva-ajasta. Sisälläni on enimmäkseen rauha.

” Annan lapsilleni sellaisen lapsuuden, joka minunkin olisi kuulunut saada.”

– Olen päättänyt, että en jätä traumaani perinnöksi lapsilleni. Annan lapsilleni sellaisen lapsuuden, joka minunkin olisi kuulunut saada. Kun pidän heitä sylissä, hellin samalla myös omaa sisäistä lastani. Äitiys on suurin rakkaudellinen asia elämässäni.

Carita on päättänyt puhua kokemuksistaan, sillä trauma saa voimansa salailusta. Nyt hän kirjoittaa omaa tarinaansa kirjaan, jossa on myös muiden dissosiaatiohäiriön kanssa elävien tarinoita.

– Elämäni on nykyään valoisaa. Olen kokenut äärimmäisiä onnentunteita leikkiessäni lasteni kanssa, ajaessani autoa hyvän musiikin soidessa tai metsässä kävellessäni. Minä olen selviytynyt.

Dissosiaatiohäiriö syntyy traumasta

Dissosiaatiohäiriössä normaali tajunnan, muistojen, identiteetin ja havaintojen yhdistyminen on vääristynyt. Ihmisen persoonallisuus jakautuu trauman seurauksena vähintään kahteen osaan. Osa persoonallisuudesta juuttuu menneisyyteen, toinen osa pyrkii jatkamaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jotta selviytyisi elämässä eteenpäin, traumamuistot kapseloituvat erilleen muusta persoonallisuudesta.

Moni häiriöstä kärsivä elää päällisin puolin ihan tavallista elämää. Oireet vaihtelevat paljon, ja niistä voi olla vaikea saada otetta. On sietämättömiä tunnetiloja, takautumia, aistivääristymiä sekä kokemuksia, että oma itse tai ympäristö on vieras. Moni kokee elävänsä kuin elokuvassa tai unessa tai toimivansa kuin robotti.

Traumatisoitumisen taustalla voi olla seksuaalista hyväksikäyttöä tai yhtä hyvin fyysistä väkivaltaa, tarpeiden laiminlyöntiä, emotionaalista kaltoinkohtelua tai kiusaamista.

Asiantuntijana psykiatri, terapeutti Anssi Leikola. Lisätietoa dissosiaatiohäiriövertaissivustolta.

– Idiootit ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, sanoo Italiassa asuva Ella Kanninen.

Helsingin Sanomat kertoi tammikuun alussa , että seksuaalista ahdistelua vastustava #metoo-kampanja sai Italiassa aikaan raivoisan vastareaktion (HS 1.1.). Artikkelin mukaan saapasmaassa ei ole tavatonta, että miehet kouraisevat tavatessa tuttavallisesti naispuolisia kavereitaan takapuolesta.

Italiassa viisitoista vuotta asunut juontaja Ella Kanninen, 43, ei tunnista nykyistä kotimaataan kuvauksesta.

"En näe tässä asiassa kulttuurieroja."

– Huono käytös, kuten toiseen ihmiseen käsiksi käyminen, on yhtä huonoa niin Italiassa kuin kaikkialla muuallakin. Seksuaalinen ahdistelu on vallankäyttöä ja kiusaamista, joka on kaikissa muodoissaan tuomittavaa. En näe tässä asiassa kulttuurieroja, Ella sanoo.

Italialainen kulttuuri on toki suomalaista kehollisempaa. Lämmin ilmasto mahdollistaa kevyen vaatetuksen, hyvältä näyttäminen ja pikku flirtti ovat tärkeää.

Ellasta ne eivät täytä ahdistelun määritelmää. 

– Ystäväpiirini Italiassa on laaja, tunnen naisia leipomotyöntekijöistä tv-toimittajiin. Olemme keskustelleet tästä aiheesta paljon. Yhdelläkään meistä ei ole miespuolisia tuttuja, jotka tervehtisivät käymällä luvatta kiinni. Se olisi yhtä tökeröä Italiassa kuin Suomessakin, Ella toteaa. 

– Poskisuudelmat sen sijaan kuuluvat asiaan niin miesten kuin naistenkin välillä. Samoin toisen ulkonäöstä heitetyt kohteliaisuudet tai viheltely kadulla, kun viehättävä nainen kulkee ohi. Ne ovat kuitenkin eri asioita kuin vallankäyttö ja törkeä ahdistelu, juontaja korostaa.

"Hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni."

Käsi polvella

Italiassa tv-alan töitä monta vuotta tehnyt Ella muistaa omalta uraltaan vain yhden arveluttavan tapahtuman.

– Kymmenisen vuotta sitten olin lounaalla miespuolisen tv-pomon kanssa. Lounaan lopuksi hän kumartui eteenpäin ja pisti muina miehinä kätensä polvelleni. Tartuin siihen, siirsin sen hänen omalle polvelleen ja totesin, että minulla on poikaystävä. Asiaan ei palattu, eikä torjuminen vaikuttanut töihini millään lailla, Ella kertoo.

– Tämä olisi voinut sattua missä tahansa muuallakin. Idiootit, jotka eivät kunnioita toisten ihmisten koskemattomuutta tai reviiriä, ovat idiootteja kansallisuudesta riippumatta, Ella toteaa.

"Aloimme ystäväni kanssa karjua niin, että heppu säikähti."

Reippaalla otteella

Lisäksi Ellalle on eri puolilla Eurooppaa metrossa ja busseissa sattunut tilanteita, joissa joku on hivuttautunut ruuhkan varjolla vaivihkaa selvästi liian lähelle aivan takapuolen taakse ”hinkuttamaan”.

– Paras suhtautumistapa on kääntyä ympäri, katsoa tyyppiä silmiin ja kysyä napakasti: Mitä luulet tekeväsi? Se yleensä auttaa, oltiinpa missä tahansa. Varpaille tallominen on myös hyvä keino, Ella nauraa.

– Joskus on käynyt niinkin, että kyseessä on todella ollut viaton kanssamatkustaja, joka pelästyy silminnähden reaktiotani. Silloin ei auta kuin pahoitella. 

Italiassa viettämiensä vuosien aikana Ella on huomannut, että tasa-arvo etenee koko ajan. Naisen asemasta ja esimerkiksi perheväkivallasta puhutaan paljon, samoin miesten ja naisten palkkaeroista.

– Suomea ja Pohjoismaita pidetään Italiassa tasa-arvon mallimaina, Ella Kanninen sanoo.

 

Putous-tähti Kiti Kokkonen ja 10 vuotta nuorempi sisko Pauliina Virta ovat kummakin bonusäitejä, eikä heillä kummallakaan ole biologisia lapsia. – Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Se ei ollut mikään onnenpäivä. Kun näyttelijä Titta Jokinen otti hieman alle kymmenvuotiasta Kiti Kokkosta kädestä ja asetti tämän kämmenen vatsakummulleen kertoakseen, että Kitistä tulee isosisko, Kiti ryntäsi vessaan lukkojen taakse itkemään. Ainakin näin Kitille on kerrottu, totuutta hän ei itse tarkalleen muista.

Sen Kiti kuitenkin muistaa, että tieto pikkusiskon syntymästä tavoitti hänet tanhuharjoituksissa. Kiti lähti treeneistä hymyssä suin ja kirjoitti kotonaan päiväkirjaansa sanat: ”Olen saanut pikkusiskon.” Se jäi lopulta kirjan ainoaksi lauseeksi.

Nyt Kiti, 43, ja Pauliina Virta, 33, hassuttelevat ja repeilevät tuon tuosta kovaääniseen nauruun, Kiti vielä aavistuksen Pauliinaa kovempaan. Siskosten olemuksessa on jotain ihan samaa ja jotain täysin erilaista. Pauliina on hillitty, hallittu, pitkä blondi, Kiti puolestaan rönsyilevä, riehakas, 150-senttinen punapää.

”Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi.”

Myös naisten vierekkäiset työhuoneet Suomen Komediateatterin toimistolla kuvastavat sisarusten eroja. Taiteellisen johtajan Kitin työhuoneen matto on kulunut ja mytyssä, papereita lojuu ympäriinsä vinksin vonksin. Pahvikuva Titta-äidistä Tarja Halosena vahtii Kitin huonetta. Lipunmyynnistä vastaavan Pauliinan työhuoneessa taas jokainen tavara on aseteltu niin jämptisti paikalleen, että niiden välit voisi tarkistaa viivaimella.

– Minä olen meistä dramaattisempi, Pauliina aavistuksen totisempi. Pauliina rakastaa Excel-taulukoita, minä askartelua. Olemme aikaansaavia, mutta eri osa-alueilla: Pauliina tykkää urheilusta, minä virkkaan, Kiti kuvailee.

– Minä rentoudun liikkumalla, Kiti askartelemalla ja hoitamalla puutarhaa. Hänellä on jäätävän hyvät kädentaidot. En ymmärrä, miten hän jaksaa puuhata käsillään illasta toiseen, Pauliina jatkaa.

Nämä erot sisarusten välillä ovat kuitenkin vain ulkokuorta. Henkisesti he ovat samalla viivalla.

– Kiti on sielunsisareni. Hänelle voin puhua aina kaikesta, Pauliina kehaisee.

– Pauliinan kanssa voin olla täysin oma itseni. Hän on yksi harvoista, joille voin kertoa ihan rehellisesti, miltä minusta tuntuu, Kiti peesaa.

Viime aikoina Pauliina on sparrannut Kitiä myös Komediateatterin ulkopuolella, sillä Kiti on uusi Putous-näyttelijä. Pauliinalla on vahva luotto siihen, että Kiti tulee olemaan suorissa lähetyksissä tosi hyvä.

– Minun silmissäni Kiti oli luonnollinen valinta ohjelmaan. Ihailen hänen itseironiakykyään, siitä syntyy hauskin huumori.

Sama äiti, eri isät

Kitillä ja Pauliinalla on sama äiti mutta eri isät. He eivät kasvaneet lapsena samassa kodissa.

Kun Kiti oli 3,5-vuotias, äiti Titta ja leffaohjaaja-isä Ere Kokkonen erosivat. Kiti jäi asumaan isänsä kanssa. Silloin ratkaisua pidettiin erikoisena.

– Minusta tuntui tosi luonnolliselta, että jäin isälleni. Uskon, että asiat ovat menneet aikanaan ihan oikein, Kiti huomauttaa.

Pauliina syntyi Titalle ja muusikko Pauli Virralle, laulaja-näyttelijä Olavi Virran pojalle. Titta ja Pauli erosivat, kun Pauliina oli 3,5-vuotias, saman ikäinen kuin Kiti vanhempien erotessa. Pauliina jäi erossa asumaan äitinsä kanssa.

– En ole koskaan osannut tuntea kateutta siitä, että Pauliina on asunut äidin kanssa ja minä en. Meitä on aina kohdeltu samanarvoisesti. Äiti on ollut siinä jopa hysteerisen tarkka: kaupassa tavaroita tutkiessa hän selitti jo etukäteen, että tämän ostan sitten myös siskollesi, Kiti kertoo.

Lapsuudessaan Kiti muistaa hoivanneensa Pauliinaa ja vahtineensa tämän leikkejä Kaivopuiston rannassa. Yksi erityisen pelästyttävä muisto ahdistaa vieläkin. Pauliina oli vain muutaman kuukauden ikäinen, kun hän sai vahingossa jalalleen kiehuvaa vettä niin, että iho lähti.

– Se oli minulle hirveä tragedia. Hän joutui sen vuoksi sairaalaankin, Kiti kertoo.

– Hei, mä en muista, Pauliina kuittaa.

"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.
"Pauliina on luotettavampi kuin minä. Olen vähän liian lörppö, höpötän hänenkin kuulumisensa muille", Kiti myöntää.

Rakkautta Kitin ja Pauliinan perheessä on aina osoitettu avoimesti pussailemalla, halailemalla ja kannustamalla. Toistensa isien kanssa he eivät juurikaan viettäneet aikaa, mutta äidin kanssa kolmistaan sitäkin enemmän.

– Kasvattajana äiti oli aika erikoinen ja spontaani. Saatoimme herätä keskellä yötä leipomaan kakun tai tekemään tonnikalapastaa. Ja jos ei aamulla jaksanut mennä kouluun, ei ollut aina ihan pakko, Kiti muistelee.

– Äidissä parasta on se, että hän ottaa kiinni, niin fyysisesti kuin henkisesti. Ja kun äiti alkaa heittää läppää, se on parasta ikinä. Meillä lähtee kikatus helposti laukalle: ensin sen aloittaa äiti, sitten Kiti, sitten minä alan nauraa heille, eikä siitä tule loppua, Pauliina virnistää.

Se, että suku on täynnä taiteilijoita, tuntuu Pauliinasta ihan normaalilta. Kitiä ihmisten kiinnostus perhettä kohtaan on sen sijaan välillä häirinnyt.

– Kiti on tarkempi yksityisestä tilastaan. Minusta taas tuntuu luonnolliselta, että äiti, isä ja koko suku ovat esillä, koska olen tottunut siihen pienestä pitäen. En koskaan mieti, katsooko joku meitä kadulla, Pauliina sanoo.

Etäisistä läheisiksi

Nuorempana Kiti ja Pauliina eivät olleet yhtä läheisiä kuin nykyään. Pauliina hurahti jo seitsemänvuotiaana täysillä hevosiin. Hänestä kasvoi kilpaesteratsastaja, joka kiersi kisoissa ympäri maailmaa.

– Olimme kyllä siskoksia, mutta emme sielunsiskoja. Yritin olla osa Pauliinan elämää, mutta ratsastuksen vuoksi hänellä oli omat menonsa ja kuvionsa. Toivoin, että olisit ollut avoimempi, sillä olisin halunnut kuulla sinusta enemmän ja päästä lähemmäs, Kiti sanoo Pauliinalle.

– Myös kymmenen vuoden ikäeromme varmaan vaikutti siihen, ettemme olleet kovin intensiivisesti tekemisissä. Elimme omaa elämäämme, emme yhteistä elämää. Kunnolla lähennyimme vasta aikuisina, Pauliina pohtii.

”Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli.”

Kun Pauliina lopetti 25-vuotiaana kilpaesteratsastuksen, siskosten välit alkoivat hiljalleen lämmetä. Erityisesti he tukeutuivat toisiinsa, kun molemmat menettivät isänsä. Ere menehtyi pitkän sairastelun päätteeksi vuonna 2008, Pauli vuonna 2011.

– Olin tietysti hirvittävän surullinen Kitin puolesta, kun Ere kuoli. Silloin tajusin, että ihan sama mitä hänelle sanon, en pysty täysin ymmärtämään, miltä hänestä tuntuu, Pauliina myöntää.

– Mutta ei toista voi myöskään vaatia ymmärtämään. Meillä oli omanlaiset isäsuhteemme ja omat tapamme surra, Kiti sanoo.

Syvempi yhteys siskosten välille kehittyikin Pauliinan isän menehtymisen jälkeen.

– Kun isämme kuolivat, välillemme syntyi sanaton ymmärrys. Tiedämme ihan tasan tarkkaan, miltä tilanteeseen liittyvät tunteet tuntuvat ilman, että sitä tarvitsee sanoittaa toiselle, Pauliina miettii.

– On lohdullista jakaa kokemus siitä, miltä lopullisuus tuntuu, Kiti sanoo.

Uusperheen ilot ja haasteet

Kaikista eniten Kitiä ja Pauliinaa on lähentänyt nykyinen elämäntilanne uusperheessä, sillä he ovat molemmat bonusäitejä. Kiti on ollut kumppaninsa, muusikko Olavi Tikan tyttären Sofian elämässä seitsemän vuotta. Pauliina puolestaan on seurustellut puolitoista vuotta 6- ja 8-vuotiaiden lasten isän kanssa, ja he asuvat yhdessä.

– Viime aikoina olemme puhuneet Kitin kanssa enemmän kuin koskaan. Hän on ollut tässä elämäntilanteessa minulle korvaamaton tuki. Jos ennen avauduin elämästäni 10 prosenttia, nyt puhun siitä Kitille 100-prosenttisesti, Pauliina iloitsee.

– Bonusäitiys on ihanaa, mutta ei helppoa. Onneksi minulla on ollut Kiti, joka on näyttänyt, millaista se on. Kitin antaman esimerkin vuoksi olen pystynyt olemaan suhteessani järkevä aikuinen.

Kiti suoristaa ryhtinsä ja köhäisee tyytyväisyyden merkiksi.

– Uskon, että Pauliina on nopeammin löytänyt paikkansa bonusäitinä, koska hän on osannut olla itsekkäämpi. Itse mielistelin sekä kumppaniani, lapsen äitiä että lasta, koska halusin, että minut hyväksytään. Pelkäsin konflikteja ja tunsin oloni ulkopuoliseksi, vaikka en sitä oikeastaan edes ollut.

"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.
"Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme", Kiti sanoo.

Erityisesti Kiti kipuili pohtiessaan, voiko hän sanoa olevansa Sofian vanhempi. Kiti tunsi olevansa aina vähän sivussa: vaikka hän oli mukana neuvolatapaamisissa, terveydenhoitaja ei katsonut silmiin.

– Vaikeinta uusperheydessä on ollut tuntea itsensä tasavertaiseksi vanhempana. Aikanaan mietin, pitäisikö minun kokonaan lakata yrittämästä olla vanhempi ja vetäytyä taka-alalle, Kiti sanoo.

– Minäkin huomasin heti suhteeni alussa, että minulla oli kaksi vaihtoehtoa: olla joko isän tyttöystävä ja lasten kaveri tai sitten kunnolla vanhempi. Päätin, että haluan rakastaa lapsia täysillä. En olisi osannut olla vähempää, Pauliina kuvailee.

Kiti näyttää työhuoneensa seinällä roikkuvaa Sofian tekemää piirustusta. Siinä on meri, vihreä lisko ja teksti: ”Mä oon valmis rakastamaan sua.” Sitä katsellessa Kitin silmäkulma kostuu ja Pauliinakin herkistyy.

– Minulle isoin työ on ollut ymmärtää se, että vaikkeivät lapset ole biologisia, he ovat silti minun lapsiani. Rakastan heitä tosi paljon, Pauliina sanoo.

Lapsettomuus kirpaisi

Kiti olisi halunnut omia biologisia lapsia, mutta ei ole niitä koskaan saanut. Enää se ei ole mahdollistakaan, sillä hiljattain häneltä poistettiin kohtu terveydellisten syiden vuoksi.

– Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi. Se asia minun on pitänyt sisimmässäni työstää. Lapsettomuuden hyväksyminen on ollut pitkä prosessi, Kiti myöntää.

Erityisesti lapsettomuus kirpaisi Kitin edellisessä parisuhteessa, sillä kummatkin olisivat halunneet yhteisen lapsen.

”Nyt mahdollisuus biologisiin lapsiin on lopullisesti ohi.” 

– Se oli tosi kova paikka. Mutta jos ihan rehellinen olen, en lopulta ole varma, onko minulla koskaan ollut kunnolla vauvakuumetta. Olenkin asian kanssa nykyään sinut. Ja onhan minulla lapsi, Sofia, hän on rikkaus, Kiti kiittelee.

– Aika näyttää, miten minun kohdallani käy. Mutta onneksi minullakin on ihan mielettömät bonuslapset, Pauliina sanoo.

Jos Kitin ja Pauliinan suhde lapsuudessa olikin äidillinen, tätä nykyä tilit ovat tasan. Tai no, edelleen Kitiä kyllä vaivaa jatkuvasti pieni huoli Pauliinasta. Eihän siskolle vain satu mitään pahaa?

– Aikuisuus ja samankaltaiset elämänkokemukset ovat tasoittaneet ikäeroamme. Oikeastaan vasta viime aikoina olen alkanut hyväksyä, että Pauliina on aikuinen ihminen, joka pärjää kyllä, Kiti sanoo.

Ja vaikka sisarukset ovat biologisesti puolikkaita, sillä ei ole heille merkitystä.

– Emme ajattele olevamme puolikkaita siskoksia. Tilanne on vähän sama kuin bonusäitiydessä: kun sisko tai lapset ovat siinä, he ovat siinä sataprosenttisesti. Henkisellä tasolla olemme yhtä.

Kiti Kokkonen

Syntyi 4.10.1974 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa, muusikko Olavi Tikan kanssa.

Äiti näyttelijä Titta Jokinen ja isä Uuno Turhapuro -elokuvien ohjaaja Ere Kokkonen.

Suomen Komediateatterin taiteellinen johtaja. Näytellyt mm. revyissä sekä Onneli ja Anneli -elokuvissa.

Uusi Putous-näyttelijä. Ohjelma alkaa MTV3:lla 20.1.

Pauliina Virta

Syntyi 23.10.1984 Helsingissä. Asuu Espoossa avopuolisonsa kanssa.

Äiti Titta Jokinen ja isä muusikko Pauli Virta, isoisä laulaja Olavi Virta.

Entinen kilpaesteratsastaja, työskentelee Suomen Komediateatterin lipunmyyntivastaavana ja ääninäyttelijänä.