– Jokainen pakolaiskriisi näyttää, että siinä vaiheessa, kun ihmisestä tulee pakolainen, unohdetaan, mitä hän on ollut ennen, Hermina Jakupovic, 24, entinen pakolainen, sanoo.

”Valmistun ensi vuonna Itä-Suomen yliopistosta biolääketieteen maisteriksi. Suvussamme on aina ollut itsestäänselvyys, että kouluttaudumme kaikki. Minä ja kaksi siskoa olemme kaikki yliopistossa.

Aluksi halusin lääkäriksi, mutta ehkä biolääketiede on monipuolisempaa. Yksi mahdollisuus on, että lähden ulkomaille kriisialueille töihin. Voisin auttaa etsimään kadonneita tunnistamalla joukkohaudoista ihmisiä dna:n perusteella. Ehkä haluan tehdä humanitääristä työtä sen takia, että kolme äitini veljeä tapettiin Jugoslavian hajoamissodissa eikä yhtä ole löydetty vieläkään. Hän oli kuollessaan 17-vuotias, eivätkä isovanhempani ole päässeet koskaan sen yli.

Joku katkeroitunut saattaa sanoa, että ei näin nuori ymmärrä vielä maailmanmenosta mitään, mutta ajattelen, että ihmisillä on velvollisuus ja oikeus auttaa. Muiden auttamisesta saa hirveästi myös itse, oli se sitten ystävän kuuntelemista, vanhusten auttamista tai sotatantereella työskentelemistä. Kaikissa niissä on sama perusajatus: omasta tahdosta auttaminen. Kun tekee yhdelle hyvää, hyvä monistuu ja säteilee ympärilleen.

Olin yksivuotias, kun sotilaat tulivat kotikaupunkiimme Kozaraciin (nykyisessä Bosnia-Hertsegovinassa). Olimme tuolloin äitini kanssa isovanhemmillamme ja piilouduimme heidän kellariinsa. Isäni oli kotitalossamme, jossa ei ollut piilopaikkaa, ja hän joutui suoraan keskitysleirille. Aivan kuin toisen maailmansodan natsi-Saksassakin, Jugoslavian hajotessa keskitysleireille pantiin väärin uskovia: muslimeita, juutalaisia, katolilaisia ja ateisteja.

Keskitysleirillä ihmisistä tehtiin teuraseläimiä. Heidän identiteettinsä vietiin ja tilalle annettiin numerokoodi. Hullu sotamaailma ja alkoholi sekoittivat vartijat. He laittoivat ihmiset taistelemaan ruuastaan ja tappoivat osan. Sisällissodan tarkoituksena oli luoda Suur-Serbia, joka olisi täydellinen ortodoksivaltio. Minun perheeni oli islaminuskoinen.

Punainen Risti ja Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisjärjestö vapauttivat isäni keskitysleireiltä neljän kuukauden jälkeen. Sen jälkeen perheeni lähti bussilla pakolaisleirille Kroatian Karlovaciin. Ei hajoavaan Jugoslaviaan yksinkertaisesti voinut jäädä. Pakolaisleiriltä muistan vain jatkuvan hälyn ja kerrossängyt.

Kun pääsimme pakolaisleiriltä Suomeen, asuimme vuoden Visulahdessa matkailumökissä. Mökissä oli sohva, joka oli päällystetty avaruusteemaisella kankaalla, ja muistan, kuinka yritin herättää sohvalla nukkuvan isäni laulamalla puusta tehtyyn leikkimikkiin. Muistan myös kimmeltävän lumen mökin ympärillä. Vuosia myöhemmin kaverini Mikkelistä alkoivat pitää mökeissä kotibileitä. Tuntui hassulta, että olin joskus asunut niissä.

Suomeen tultuamme säikähdin, jos joku koputti ovellemme, ja juoksin piiloon. Vielä nykyäänkin hätkähdän, jos näen isoja maantiekoneita. Sydän pampattaa hirveän kovaa rinnassa, vaikka tiedän, ettei traktoreita tarvitse pelätä. Ehkä yhdistän ne alitajunnassa panssarivaunuihin, jotka tulivat kyläämme.

Pienenä suomalaiset ystäväni eivät tienneet, missä Jugoslavia oli ollut. He kertoivat kavereilleen ylpeinä, että minä ja siskoni tulemme Marsista. Suomi oli heidän logiikallaan Maassa, joten meidän kotipaikkamme oli oltava avaruudessa.

Ei kukaan ole lapsena rasisti – ellei opi sitä vanhemmiltaan. Olen ollut aina kaikkien kaveri. Joskus minua on kutsuttu ryssäksi. Lapset vain purkivat omaa pahaa oloaan. Muutamasta pojasta, jotka olen tuntenut pitkään, tuli aikuisena skinejä. Hekin moikkailevat minua edelleen ja kyselevät kuulumisia. En ole ikinä kuullut ilkeitä kommentteja syntyperästäni. Jugoslaviaan ei taideta liittää mitään negatiivista stigmaa.

Olen eurooppalainen, bosnialainen, suomalainen, savolainen ja jugoslavialainen. Vaikka olen kaikkia näitä, tunnen välillä, että en kuulu täysin mihinkään. Suomessa olen aina ulkomaalainen, pakolainen ja maahanmuuttaja. Joskus asiakaspalvelijat ovat nimen kuullessani alkaneet kysellä, puhunko suomea. Kerran nilkkani murtui, mutta en saanut opiskelijaterveydenhuollosta apua, vaan ilkeilyä. Silloin nilkutin sairaalaan ja lähetin palautetta perään.

Bosniassa olen aina juuriltaan pois pakotettua väkeä. Se kertoo tilanteeni ja määrittää minut. Olen kaikkea, mutta lopulta en mitään. Kun katsoin koripallo-ottelua, jossa Suomi ja Bosnia pelasivat vastakkain, tuntui, että mitä tahansa pelissä kävisikin, voittaisin ja häviäisin samanaikaisesti. Olin surullinen ja onnellinen. Pystyn nyt kahdenkymmenen vuoden jälkeen näkemään menneisyydessäni jotain hyvää: tunnen olevani kaikkialla kotona, koska sukulaisiamme on ripoteltu ympäri maailmaa.

Kun tulimme Suomeen, meille opetettiin, kuinka vessanpönttö vedetään ja mandariinista kuoritaan kuoret. Isäni oli sähköinsinööri, äitini oli valmistunut oikeustieteellisestä. Oli outoa, että Suomessa kuviteltiin, että emme olisi osanneet tehdä näitä tavallisia asioita. Äitini kouluttautui täällä atk-alalle ja kävi esimieskoulutuksen, isäni jatkoi aikuis-iällä ylempään insinööritutkintoon. Kumpikin heistä sai nopeasti töitä. Isä vuosi Suomeen tulomme jälkeen, äiti nuorimman pikkusiskoni synnyttyä ja äitiysloman loputtua.

Käyn vähintään kerran vuodessa synnyinseuduillani. Tänä kesänä olin siellä kuukauden. Maksan matkat tekemällä töitä. Olen ollut esimerkiksi yliopistolla, kirjastossa, Ärrällä ja huoltoasemalla.


Visulahden väliaikaismajoituksen sohva on jäänyt Herminan mieleen. Muistoja Jugoslaviasta hänellä ei ole.

Jokainen pakolaiskriisi näyttää, että siinä vaiheessa, kun ihmisestä tulee pakolainen, unohdetaan, mitä hän on ollut ennen. Hän saattaa olla vaikka yritysjohtaja, jolla on ollut menestynyt firma, hieno auto, iso perhe ja paperit kauppiksesta. Pakolaisstatus pyyhkii ihmisyyden ja menneisyyden, ja pakolaisia pidetään sivistymättöminä.

Kaikille pakolaisille pitäisi tarjota psykologista kriisiapua sen sijaan, että heille annetaan kymmeniä talvihaalareita tai muuta materiaa. Vähintään erilaisten ihmisten tarpeet pitäisi tunnistaa. Moni voi tulla kulttuurista, jossa henkistä heikkoutta tai traumaa ei saa näyttää, mutta Suomessa sellainen ei ole tabu. Heikkous voi olla jopa hyve. Se kertoo, että tunnet tarpeeksi.

Maahanmuuttajia ei pitäisi ajatella resursseina, jotka ovat hyödyksi yhteiskunnallemme. He ovat aivan kuin kaikki muutkin: ihmisiä, jotka osaavat vetäistä vessan tai käyttää uunia. Ihminen pitää pelastaa sen takia, että pelastajalta löytyy sydäntä siihen.”

J. M. Korhonen

Bosniasta pakolaisena Suomeen tullut Hermina, 24: ”Suomessa kuviteltiin, ettemme osaa edes vessaa vetää, vaikka isäni on insinööri”

Hieno artikkeli. Olen aina ylpeä siitä jos Suomi on kyennyt tarjoamaan hädänalaiselle turvaa, ja aina pettynyt jos kuulen että hädänalaisia ei haluttaisi auttaa. Seurasin Jugoslavian tapahtumia lukioikäisenä; se kauhu sai minut värväytymään heti intin jälkeen rauhanturvaajaksi jotta voisin tehdä edes jotakin. Ylpeänä voin sanoa, etten ollut todellakaan ainoa ideologisista syistä "alas" lähtenyt. Hermina: "Joku katkeroitunut saattaa sanoa, että ei näin nuori ymmärrä vielä maailmanmenosta mitään...
Lue kommentti
Kirjoitus

Bosniasta pakolaisena Suomeen tullut Hermina, 24: ”Suomessa kuviteltiin, ettemme osaa edes vessaa vetää, vaikka isäni on insinööri”

Hieno kirjoitus ja hieno tarina! Sinä olet kokenut oikean avuntarpeen ja olet ollut saamastasi avusta kiitollinen. Sinulla ja perheelläsi on ollut halu olla osa tätä maata ja elää täällä niin sanotusti maassa maan tavalla. Valitettavasti nykypäivänä osa näistä pakolaisista ei ole oikeita pakolaisia vaan elintasopakolaisia. He tulevat tänne vaatimaan luksusta ja heillä ei ole minkäänlaista halua sopeutua Suomeen ja Suomen lakeihin. He vievät avun sitä oikeasti tarvitsevilta. Luulen ettei...
Lue kommentti
Voice of Finlandin uutena tähtivalmentajana aloittava Toni Wirtanen nousi Ääni ratkaisee -osiossa laulajakokelaiden suosikkivalinnaksi, mikä sai välillä muut valmentajat hermostumaan tosissaan. Kuva: Jonna Öhrnberg
Voice of Finlandin uutena tähtivalmentajana aloittava Toni Wirtanen nousi Ääni ratkaisee -osiossa laulajakokelaiden suosikkivalinnaksi, mikä sai välillä muut valmentajat hermostumaan tosissaan. Kuva: Jonna Öhrnberg

Voice of Finlandin uusi tähtivalmentaja Toni Wirtanen on viettänyt syksyn koti-isänä, kun vaimo Jannika B kilpaili Tähdet, tähdet -ohjelmassa.

Apulanta-muusikko Toni Wirtanen on pitänyt syksyn aikana sosiaalisessa mediassa yllä näkyvää kampanjaa Tähdet, tähdet -ohjelmassa kilpailleen vaimonsa Jannika B:n puolesta. Joka viikko hän on ylistänyt ylpeänä vaimoaan ja kannustanut häntä eteenpäin.

Ja sitä Wirtanen todella on – ylpeä. Jannika kertoi kesällä kamppailleensa uupumusta ja väsymystä vastaan. Siitä huolimatta hän päätti lähteä haastamaan itsensä vaativiin suoriin lähetyksiin – ja tuli kilpailussa lopulta toiseksi.

”Jokaisesta karikosta on olemassa väylä pois,”

– Pidän häntä sen ohjelman ehdottomana kaikkien aikojen henkisenä voittajana juuri siksi, että hän voitti itsensä niin monin kerroin siinä. Toivon, että ihmiset, jotka käyvät samoja asioita läpi, ottaisivat sen ikään kuin majakaksi. Jokaisesta karikosta on olemassa väylä pois, Wirtanen kuvailee.

Jannikan keskittyessä kilpailuun Toni vietti aikaa pariskunnan kaksivuotiaan Martta-tyttären koti-isänä. Seuraavaksi on kuitenkin isän vuoro hypätä jälleen television maailmaan, kun hän aloittaa yhtenä tammikuussa alkavan uuden Voice of Finland -kauden tähtivalmentajista.

Ottaako Jannika nyt roolin perheen somevastaavana?

– Jonkinlaista roolinvaihtoa tässä varmasti tapahtuu. Sen näkee sitten livelähteyksissä. Uskon kyllä, että saan hyvin Twitter-tukea, sillä rouva on kova twiittaamaan, Wirtanen pohdiskeli ohjelman lehdistötilaisuudessa.

Hän kertoo löytäneensä itse television katselun uudestaan sosiaalisen tv:n nousun myötä.

– Vitsi, miten paljon enemmän sai esimerkiksi Vain elämäästä irti, kun kävi vetojen välissä katsomassa Twitteristä, mitä niistä puhuttiin. Onhan se tavallaan sellaista oman egon buustausta, mutta toisaalta siellä voisi olla myös jotain ihan muuta. Se on kaksiteräinen miekka, hän miettii.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni”, Antti kertoo.

Laulaja Antti Tuisku avaa tuoreessa Apu-lehden numerossa tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Muusikko kertoi marraskuun alussa jäävänsä tauolle kevään 2018 areenakiertueen ja Provinssi Rockin keikan jälkeen. Syystä hän on kuitenkin vaiennut.

Nyt hän paljastaa, että aikoo hankkia tauon aikana hyvinvointivalmentajan pätevyyden.

– Ensimmäistä kertaa elämässäni olen tilanteessa, että haluan pysähtyä aloilleni. Musiikkia haluan tehdä seuraavan kerran vasta sitten, kun itselläni on oikeanlainen kipinä ja visio siitä, mitä todella haluan tehdä, hän kertoo Apulle.

”Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea.”

Kun Antti marraskuussa ilmoitti tauostaan, hän kertoi tuntevansa ristiriitaisia fiiliksiä.

– Sen jälkeen aloitankin sitten määrittelemättömän pituisen keikkatauon. Olo on äärimmäisen kiitollinen, mutta myös haikea. Kiertueen päättävän festarivedon jälkeen on aika pistää pillit pussiin ja miettiä elämää muiltakin kanteilta. Ja ladata akkuja tulevaa varten – milloin ikinä sen uuden tulemisen aika sitten onkaan, hän kertoi.

Kesällä Antti kertoi Me Naisten haastattelussa, että haluaa panostaa omaan ja läheistensä hyvinvointiin. Hän rakennutti kotiinsa suolahuoneen, vei äitinsä viime talvena lomalle Los Angelesiin ja siskonsa miehineen Berliiniin Céline Dionin keikalle.

– Olen halunnut satsata siihen, että jaksan tehdä työni mahdollisimman hyvin. Mutta haluan tarjota elämyksiä myös läheisilleni. Hiljattain mökillä yritin sanoa sukulaisille, että kertokaa, jos tarvitsette tänne jotakin, hän kertoi.