– Glamour ei tarkoita minulle timantteja ja samppanjaa. Glamour on nykyään sitä, että saan muuttua meikittömästä äidistä viimeistellyksi tähdeksi, sanoo kaksospoikien tuore äiti.
– Glamour ei tarkoita minulle timantteja ja samppanjaa. Glamour on nykyään sitä, että saan muuttua meikittömästä äidistä viimeistellyksi tähdeksi, sanoo kaksospoikien tuore äiti.

Kitaristi Erja Lyytinen, 37, lähti kiertueelle ensimmäistä kertaa kaksosvauvojen äitinä. Muusikkomiehen lisäksi perheen matkassa kulkee myös lastenhoitaja. – Jotta voin hoitaa työni, minun pitää luottaa, että joku toinen huolehtii lapsistani.

Blueskitaristi Erja Lyytisen, 37, ­sängyllä tuhisee kaksi pikkuäijää potkupuvuissaan. Heillä on korvalliset myssyt, tyytyväinen hymy ja pienet ilmassa viuhtovat nyrkit. Äijät on juuri syötetty ja puettu eikä heitä tunnu haittaavan, että heidän äitinsä ryntäilee ympäri asuntoa valmistellen perheen lähtöä. Kohta alkaa jo olla kiire.

– Ukot tietävät, että nyt lähdetään rundille ja ajattelevat, että voi vitjat, taasko mennään, Erja hymyilee ja kaappaa toisen vauvoista syliinsä.

Erjan ja kitaristi Davide ”Dave” Florenon kaksospojat – tai äijät, ukot tai tyypit, kuten he pienokaisiaan kutsuvat – ovat vasta kolmen kuukauden ikäisiä, mutta ovat jo ehtineet kulkea kiertueella ympäri Suomea.

Nytkin Erja ja Dave ovat lähdössä konserttisalikeikalle Kuusankoskelle. Helsingin kodin eteinen täyttyy kymmenestä kassista, kitaralaukusta ja kahdesta vaaleansinisestä lastenistuimesta.

– Onko maidot? Desinfiointijutut? Vaatteet? Dave kyselee ovella ahtaessaan samalla tavaraa kerrostalon pieneen ­hissiin.

– On, on, on! Äh, kuuma ja hiki tässä tulee, Erja puuskuttaa kantaessaan kaksosia vuorotellen asunnosta.

– Ajatella, että vielä äsken elimme huoletonta taiteilijaelämää!

Raskausaikanaan syksyllä Erja piti paussia keikkailusta puoli vuotta. Vauvojen synnyttyä hän ehti pitää äitiyslomaa kaksi kuukautta. Kotiin jääminen pidemmäksi aikaa kun on ”mahdotonta yksityisyrittäjälle.”

– Olisihan se ollut mukavaa olla kotosalla pidempään, mutta tässä pitää nyt oikeasti elättää kokonainen perhe. Kaipasin myös soittamista ja esiintymistä ihan hirveästi. Se vain on niin siistiä.

Lapsia, n-y-t!

15-vuotiaana kitaraan tarttunut Erja on ehtinyt rakentaa kansainvälisen uran, tehdä kahdeksan albumia ja heittää ­satakunta keikkaa vuodessa. Soittaminen ja biisien kirjoittaminen olivat pitkään hänelle elämän tärkeimpiä asioita.

– Olen saanut elää todella itsekkäästi. Olen asunut ulkomailla, ottanut ex tempore-lentoja Eurooppaan ja käynyt musiikkiklubeilla fiilistelemässä. Nyt se kaikki on muuttunut.

Erjan muusikkovanhemmat keikkailivat 1960-luvulla tanssi­orkesterinsa kanssa. He pitivät lasten takia keikoista 15 vuoden tauon. ”Vanhempani ovat tukeneet minua valinnassani. Itse en voisi pitää niin pitkää taukoa, se vain ei mahdu elämänfilosofiaani.”

Muutokseen tarvittiin ihan oikea suunnitelma. Erja oli kyllä aina halunnut äidiksi, mutta ajatteli nuorempana, että ehkä sitten joskus kolmenkympin jälkeen. Kun se joskus olikin yhtäkkiä käsillä, perheen perustamista piti alkaa suunnitella tosissaan.

– On hirmu helppoa lykätä äidiksi ­tulemista, kun haluaa luoda uraa, vaikuttaa ja tehdä asioita, joihin uskoo. Minun työssäni ei ole mahdollista jäädä pariksi vuodeksi kotiin. Pitäisi olla todella, ­todella iso artisti voidakseen tehdä niin. Musiikkibisnes on nopea, ihmiset kyllästyvät helposti ja unohtavat artistin ­nopeasti.

Erja on kuitenkin tyytyväinen, että ­teki asiat tässä järjestyksessä.

– Jos olisin tehnyt lapsia kymmenen vuotta sitten, tuskin olisin edes lähtenyt rakentamaan kansainvälistä uraa.

Lähellä olikin, ettei Erja luopunut ­koko äidiksi tulemisen haaveestaan.

– Olisi ollut helppoa jatkaa samaa ­rataa, kiertää maailmaa ja tavata ihmisiä. Oli hemmetin hienoa, että uskalsin kaiken keskellä alkaa tehdä lapsia. Aika oli otollinen: olin jo saavuttanut sellaisen statuksen ulkomailla, että yleisö malttoi odottaa minua taukoni ajan.

Hämmästys oli suuri, kun kymmenen vuotta yhdessä ollut pariskunta sai viime keväänä kuulla odottavansa yhden lapsen sijaan kaksosia.

– Kyllä siinä leuat loksahtivat molemmilla. Fiilis oli uskomaton, mikä mieletön onnen tunne! Erja kertaa.

– Kun sitten synnytyksen jälkeen pääsimme perheenä kotiin, istuimme Daven kanssa keittiönpöydän ääressä ja vain ihmettelimme. Muutos oli aikamoinen. Olen lapsistani todella onnellinen ja ­minulla on heihin vahva tunneside. Pyrin olemaan rento äiti.

Lavalla meno on erilaista kuin kotona. ”Vapaapäivinä olemme vain kotosalla ja toivumme viikosta. Silloin rauhoitan päivät niin, ettei tarvitse lähteä minnekään.”

Kaksoset ovat sujahtaneet vanhempiensa liikkuvaiseen elämäntyyliin helpommin kuin Erja uskalsi toivoa. Tavara­määrä vain on tuplaantunut ja siirtymisiin pitää varata enemmän aikaa. Lisäksi tiimi on kasvanut lastenhoitajalla. Tänään Kuusankoskelle mukaan lähtee Erjan hyvä ystävä Pirjo, jonka mies soitti aikoinaan Erjan bändissä. Naiset ovat tunteneet toisensa vuosia.

– En pärjäisi ilman lapsenvahtia. Yleensä tuoreet äidit ovat hirveän kiinni lapsissaan, eikä vauvoja anneta kenenkään hoidettaviksi kuukausiin. Mutta minun täytyy pystyä tekemään duunini kunnolla ja luottaa siihen, että joku toinen huolehtii lapsistani sillä aikaa. Siinä mielessä olen ehkä vähän outo äiti.

Kosmopoliitteja kasvattamassa

Farmari-Mersun takapenkillä on hiljaista. Kaksoset ovat vihdoin nukahtaneet auton hurinaan itkettyään koko alkumatkan. Erja kulkee usein keikkamatkat kaksosten ja lastenhoitajan kanssa omalla autollaan. Dave ja muut bändin jäsenet tulevat perässä pakettiautolla.

– Kollegat pitivät meitä aluksi hulluina. Lähdette sitten parikuisten vauvojen kanssa kiertämään, onnea vain! Minulle on kuitenkin tärkeää, että lapset kulkevat mukanani ja pystyn yhdistämään työn ja perheen.

Erja ja Dave päättivät jo alussa, että jos järjestelystä tulee vaikea, he muuttavat sitä.

– Keikkailemme täysin poikien ­ehdoilla. Onneksi kaikki on tähän asti mennyt ongelmitta, Erja sanoo.

Loppukeväästä Erja suuntaa Ruotsiin, kesällä häntä odottavat kiertue Saksassa ja festarit Kanadassa. Vielä ei ole varmaa, seuraavatko vauvat mukana, mutta siihen Erja pyrkii.

– Lasten kanssa on helppo liikkua, kun he ovat alle kouluikäisiä, mutta sitten kiertueet pitää suunnitella uudella tavalla ja pohtia esimerkiksi yksityisopettajan palkkaamista. Varmaa on, että pojistani tulee vielä kovia kosmopoliitteja.

Lastenkasvatuksen sosiaalinen puoli ei huoleta Erjaa. Hiekkalaatikolla solmittujen ystävyyssuhteiden sijaan pojat voivat aina turvautua toisiinsa.

– On ihana ajatus, että kaksosista on aina seuraa toisilleen.

Keikkaympäristössä heistä takuulla kasvaa joviaaleja, muiden kanssa toimeentulevia ihmisiä. Tärkeintä on, että kiertämisessä säilyy turvallisuuden fiilis ja tunne, että vanhemmat ovat läsnä.

Erja tietää, että perheen elämäntapa varmasti herättää hämmästelyä, mutta hän suhtautuu kritiikkiin maltillisesti.

– Jokaisella on elämänsä ja jokainen tekee siitä perheelleen sopivan. Onneksi olen saanut lähinnä vain tukea faneiltani ja lähipiiriltäni.

Hädässä isovanhemmat tunnetaan

Perillä Kuusankoskella bändi raijaa soitto­kamojaan ja kokoaa näyttävän ­lavasetin Voikkaasaliin. Sillä aikaa Erja syö kebabravintolasta noudetun pippuri­pihvin, vaihtaa vauvoille vaipat ja imettää heidät ahtaassa pukuhuoneessa. ­Rintamaitoa ei riitä molemmille, joten Erja turvautuu lisäksi pullomaitoon ja Pirjon syöttöapuun.

Ennen Erjakin osallistui roudaamiseen, mutta nykyään hän vain astelee soundcheckiin, pistää piuhan kiinni ja alkaa soittaa. Se on hänelle luksusta.

– Tähän mennessä olen yrittänyt tehdä sen minkä muutkin, mutta nyt energia säästyy lavalle. Onneksi loistava tiimi ymmärtää tilanteeni ja laittaa kaiken valmiiksi.

Kotioloissa Erja ja Dave ovat jakaneet lastenhoidon niin, että Erja on ottanut vastuulleen yövuorot. Neljän tunnin unien rinnalla auttavat ”mammahormonit ja keikkojen jälkeiset adrenaliiniryöpyt.”

Erja ja italialaissyntyinen Davide Floreno ovat olleet yhdessä yli 10 vuotta. ”Olemme kuulleet, että kaksosten kanssa alku on infernaalista, mutta sitten helpottaa.”

– Muusikkona olen tottunut valvomaan. Olen monesti vetänyt keikkoja kahdenkin tunnin yöunilla, eikä minua edes nukuta ennen puoltayötä. Nyt olen kai jaksanut myös rakkaudellani, joka etenkin alussa oli ylitsevuotavainen. Olen minä tunnekuohun vallassa vieläkin, Erja nauraa.

Mutta kun väsymys ja stressi vyöryvät päälle, Erja tarvitsee päivän pari omaa aikaa. Silloin apuun rientävät lapsenvahti tai isovanhemmat. Erja saa rauhassa tehdä musiikkia, köpsötellä kaupungilla ja hankkia esiintymisasuja.

– Oman jaksamiseni vuoksi vien pojat hoitoon joskus arkenakin. Minulla on sentään kaksi pientä lasta, jotka tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa. Heidän kanssaan on paljon kivempi olla, kun olen levännyt. Olen kyllä joutunut kovettamaan itseni voidakseni olla heistä erossa.

Ensimmäisistä viikoista Erja selviytyi juuri tiiviin tukiverkoston avulla.

– Kun lapset olivat syntyneet, olin ihan pihalla ja väsynyt. Onneksi olin itselleni ­armollinen ja suostuin ottamaan vanhempieni ja anoppini avun vastaan. ­Ilman heitä emme olisi pärjänneet.

Äitinä lavallakin

Äitiys on saanut Erjan höllentämään perfektionismiaan: enää hän ei välitä pienistä vastoinkäymisistä.

– Olen saanut itsevarmuutta. Kaksosten saaminen oli niin iso kokemus, etten enää stressaa pikkujuttuja. Jos vaikka soittokuvio ei mene juuri kuten olin ajatellut, en ota siitä enää pultteja.

Soundcheckissä Erja tarttuu vaaleanpunaiseen, glitterillä koristeltuun kitaraan ja sormet alkavat vipeltää soittimen kaulalla. Bändin treenatessa Pirjo nukuttaa vauvoja kaksosrattaissa lavan takana.

– Pojat itkivät aluksi, mutta kun toin heidät tänne taakse, he rauhoittuivat. He nukahtivat, kun kuulivat bluesia ja Erjan ääntä, Pirjo kertoo.

Koesoiton jälkeen Erja kiiruhtaa ­pukuhuoneeseensa. Esitykseen on enää parikymmentä minuuttia. Neule ja ­trikoot vaihtuvat harmaaseen miesten pukuun, violettiin hattuun ja kravattiin. Legendaarisen blueskitaristi Elmore ­Jamesin tribuuttilook on valmis. Vielä hieman huulipunaa, varjostuksia luomille ja tummemmat silmärajaukset.

– Jännä fiilis olla täällä soittamassa tänään. Meikäläisestä tuli vuoden alussa kaksosten äiti, joten voitte oikeasti ­sanoa mua bluesmamaksi, Erja sanoo yleisölleen ja sali puhkeaa aplodeihin.

Valokiilan keskellä, punaisen maton päällä Erja laulaa vahvalla, tummalla ­äänellään. Jännitys on tiessään ja Erjasta on kuoriutunut tähti. Dave soittaa ­vieressä kitaraa, ja vauvat nukkuvat ­takahuoneessa.

Ennen Erja pystyi keskittymään täysillä soittamiseen, nykyään ajatukset harhailevat helposti.

– Lapset ovat jatkuvasti mielessäni, kun soitan. Eroikävä iskee varsinkin ­silloin, jos he ovat yötä muualla enkä näe heitä moneen tuntiin. Silloin sanon itselleni, että älä ala nyyhkiä, keskity soittamiseen ja pysy skarppina. Kyllä ne muksut siellä odottavat.

Konserttinsa väliajalla Erja ja Dave käyvät kurkkaamassa pienokaisia, ja keikan jälkeen perhe siirtyy hotelliin. Biletys on vaihtunut yhteisiin perheiltoihin.

– Glamour ei tarkoita minulle timantteja ja samppanjaa. Glamour on nykyään sitä, että saan muuttua meikittömästä äidistä viimeistellyksi tähdeksi. Sitä, että olen hyvä siinä mitä teen ja olen onnellinen. Elämässäni kaikki on hyvin.

Erja Lyytinen

– Laulaja-kitaristi syntyi vuonna 1976 Kuopiossa.

– Asuu Helsingissä kitaristimiehensä Davide ”Dave” Florenon ja tammikuussa syntyneiden kaksospoiki­ensa kanssa.

– Julkaisi maaliskuussa kahdeksannen albuminsa The Sky is Crying, joka on tribuuttilevy blues-kitaristi ­Elmore Jamesille.

”Jos joku olisi sanonut, että tulet olemaan koditon, en ikinä olisi uskonut.” Paula Vuotila tietää, että kenelle tahansa voi käydä huonosti – ja että pahimmasta voi selvitä. 

Tuntuuko asunnottomuus kaukaiselta? Joltakin sellaiselta, joka koskee ehkä likaisia, vanhoja ja alkoholisoituneita miehiä? Jos ajattelit niin, on syytä vaihtaa ajattelutapaa.

– Ihmiset pitää elämää hirveän simppelinä. Entä, kun tulee jotakin odottamatonta? kysyy Paula Vuotila.

Hän on 61-vuotias helsinkiläinen terveydenhoitoalan ammattilainen: alun perin apuhoitaja, sittemmin erikoissairaanhoitaja ja perhepsykoterapeutti.

Hän joutui asunnottomaksi vuonna 2015.

20 vuotta sitten Paula Vuotilalla oli kaikki erinomaisen hyvin. Hän asui mukavasti miehensä ja lastensa kanssa ja teki rakastamaansa työtä terveydenhuollossa. Oman asunnon lisäksi perheellä oli itse suunniteltu vapaa-ajan asunto ja vene. He matkustelivat yhdessä.

– Olin pullantuoksuinen äiti. Koti ja lapset olivat minulle ykkösiä. Jos joku olisi minulle silloin sanonut, että tulet olemaan koditon, kerjäät yöpaikkaa ja lasket kolikoita, en ikinä olisi uskonut. En koskaan, Paula kertoo. 

Sitten kävi niin kuin usein käy; tuli ero. Pariskunnalla oli paljon velkaa, mutta ei avioehtoa. Velat menivät puoliksi puolisolle ja Paulalle, joka teki lähinnä keikkatöitä ja sijaisuuksia. Vaikka velkojen maksaminen oli vaikeaa, elämä tyttären kanssa kaksin sujui muuten hyvin.

Muutaman vuoden Paula eleli kaksin nuorimman tyttärensä kanssa. 

– Sitten vastaan tuli mies, jossa oli näköä, kokoa ja tyyliä. Tutustuimme pikkuhiljaa.

Pian alettiin suunnitella yhteenmuuttoa. 

– Olen analysoinut, mikä sokaisi minut. En nähnyt vaaran merkkejä.

Paula muutti kuitenkin. Aluksi yhteiselo sujui. Ensimmäisenä yhteisenä jouluna oli mukava tunnelma. Arkisin tehtiin hyvää ruokaa kaksin tai kavereiden kanssa, ja usein käytiin ravintoloissa ja baareissa.

Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.
Kodittomuus tuntui lohduttomalta ja toivottomalta, Paula Vuotila kertoo.

Vaikeudet alkavat

Jo vuoden päästä Paulalle valkeni, että arki oli muuttunut. Miehelle tuli vaikeuksia työelämässä. Hän alkoi käyttää yhä enemmän alkoholia ja tarvitsi toisinaan myös rahaa.

Sitten selvisi, että miehen asunnon vastikkeet olivat maksamatta. Asia oli etenemässä käräjille: jos vastikkeita ei maksettaisi, asunto otettaisiin haltuun. 

– Kävin kesken työpäivän maksamassa vastikkeet, ettei lähtenyt katto pään päältä. 

Kerran kun Paula tuli iltavuorosta, kotoa olivat katkenneet sähköt. Selvisi, että sähkölaskut olivat maksamatta.

Siitä lähin Paula kertoo maksaneensa heidän suhteessaan kaiken. Lisäksi hänen piti selvitä omista vanhoista veloistaan.

– Tein hirveän paljon töitä, että sain kaiken maksettua, Paula kertoo.

”Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan.”

Lopulta se ei riittänyt, ja hän sai maksuhäiriömerkinnän. Rahavaikeudet eivät olleet suhteen ainoita ongelmia. Paulan mukaan mies käytti henkistä ja lopulta fyysistäkin väkivaltaa, jos Paulalla ei ollut rahaa tai hän ei suostunut miehen vaatimuksiin.

– Minulle tuli hirveä häpeän tunne itseäni kohtaan, Paula kertoo.

Hän lähti miehen luota kerran, mutta palasi kuitenkin lopulta takaisin. Parisuhde oli niin kuluttava, että Paula huomasi huolestuneena käyttävänsä itsekin liikaa alkoholia. 

– Mikä siinä oli, että kestin sitä niin kauan? Ehkä usko siitä, että se muuttuu. Ja kun tarpeeksi lytätään henkisesti, turhautuminen ja pettymys on niin kovaa, ettei jaksa lähteä siitä. Kaikkihan minulle sanoivat, että lähde helvettiin sieltä. Totesin, että kyllä se siitä.

Viimeinen tappelu oli erityisen raju. 

– En ikinä unohda sitä katsetta, joka hänellä oli silmissään. En tänä päivänäkään tiedä, miten pääsin siitä. 

Paula pääsi luikahtamaan ulos. Paikalle saapui poliisi, ja Paula pääsi turvakotiin. 

Kiitos Piia, Riikka ja Nina

Kaikkien vaikeuksien aikana Paula kävi aktiivisesti töissä. Alkoholiongelma ei ollut niin paha, etteikö hän olisi suoriutunut aamuvuoroon seitsemäksi.

Turvakodissa oli hyvin täyttä, ja kun Paulan tuttava tarjosi yöpaikkaa vähäksi aikaa, Paula siirtyi asumaan tuttavan luo.

– Ajattelin, että kyllä varmaan jostakin sen asunnon saan.

Se ei ollutkaan niin helppoa. Paula haki kymmeniä asuntoja, mutta vanha maksuhäiriömerkintä teki hänestä ei-toivotun vuokralaisen. Piti punkata ystävien luona ja joskus rappukäytävissäkin. Paulan lapset eivät asu Helsingissä, eikä hänellä ole muuta perhettä.

Nuorimmista lapsista ja ystävistä oli kuitenkin tukea.

– Ei tarvitse olla kuin yksi tai kaksi ihmistä, niin se jo auttaa. Minulla oli kolme sellaista naista, jotka ovat kaikki kokeneet elämässä paljon. Piia, Riikka ja Nina. He eivät pystyneet auttamaan rahallisesti eivätkä hankkimaan asuntoa, mutta he pystyivät juttelemaan, kuuntelemaan ja antamaan patjapaikan. Silloin kun olin heikoimmillani, he aina tsemppasivat, Paula sanoo.

Lopulta Paulalle löytyi Helsingistä mukavalta alueelta kaksio. Sen kuukausivuokra oli 860 euroa, vuokrankorotuksen jälkeen 890 euroa. Vuokra oli liikaa pienituloiselle, velkoja maksavalle yksineläjälle, mutta Paula ajatteli raapivansa rahat kokoon jostakin. 

Taas asunnottomaksi

Vaikeudet kuitenkin jatkuivat: tasan vuosi sitten Paula sai aivoverenvuodon. Hänet kuitenkin löydettiin ajoissa, ja hän jäi henkiin.

Aluksi Paula pääsi liikkumaan vain hyvin hitaasti rollaattorin kanssa. Kuntoutuminen lähti kuitenkin etenemään hyvin. Paula pysyi ehdottoman raittiina ja katkaisi välit päihdemaailmasta tuntemiinsa ihmisiin.

Sairastumisen jälkeen Paula eli peruspäivärahan varassa. Hän laski, että kaksion hurjan vuokran ja muiden välttämättömyyksien jälkeen käteen jäisi 50 euroa kuussa. Hän yritti vaihtaa pienempään asuntoon, mutta sellaista ei löytynyt. Lopulta oli palattava kodittomaksi. 

– Oli lohduton ja toivoton olo. Tuntui, että kaikki asiat alkoivat kasaantua. Pelkäsin tulevaisuutta ja mietin, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Paula tunsi itsensä myös katkeraksi. Ei itselleen tai ex-avomiehelleen, vaan elämälle. 

– Olin raatanut 40 vuotta hoitotyössä, lähtenyt aikaisiin vuoroihin ja yövuoroihin. Mietin, että tämäkö on se palkkio? 

Asunnottomuus tuntui häpeälliseltä, ja siksi Paula ei kertonut siitä töissä. Hän teki sijaisuuksia eri työpaikoissa hoitoalalla.

– Kun menin pukukopille, vedin päälleni toisen roolin. 

”En ole koskaan ollut luovuttaja.”

Paula oli pidetty työntekijä, ja työ auttoi jaksamaan. Se oli pakopaikka ja turvapaikka.

– Tein hirveästi ylimääräisiä vuoroja ihan siksi, että se oli hyvä paikka, eikä asunnottomuus pyörinyt koko ajan mielessä.

Jokainen työvuoro kuitenkin loppui joskus. Sitten piti alkaa miettiä, kenelle kavereista kehtaisi soittaa vai menisikö yöksi rappukäytävään. Ystävät ja tuttavat olivat parhaansa mukaan avuksi. Heillä oli kuitenkin omat elämänsä, joten Paula ei kehdannut viettää heillä pitkiä aikoja. 

Vaatteiden huoltaminen ja peseytyminen oli vaikeaa. Rahasta oli tiukkaa, ja asioiden selvittäminen takkusi. Asunnon etsintä vaatii soittelemista, netin käyttöä ja lomakkeiden täyttämistä, mikä ei kadulla käy kovin sujuvasti. 

– Ajattelin kuitenkin, että kyllä tästä jotenkin eteenpäin. En ole koskaan ollut luovuttaja.

Pelastava Y-säätiö

Tämän vuoden keväällä löytyi vihdoin pysyvä ratkaisu. Paula keksi ottaa yhteyttä Vailla vakinaista asuntoa -yhdistykseen. Sieltä ehdotettiin, että hän soittaisi Y-säätiöön, joka jälleenvuokraa asuntoja asunnottomille. 

Kun Y-säätiö ehdotti Paulalle kohtuuhintaista asuntoa Helsingistä, hän allekirjoitti vuokrasopimuksen heti, näkemättä asuntoa.

Asunto osoittautui siistiksi ja kauniiksi. 

– Ajattelin, että onko tämä varmasti minulle. 

Ensimmäisenä iltana nykyisessä kodissa Paulalta pääsi itku. Ei tarvinnut enää pelätä. 

Nyt Paulan elämä on jälleen tavallista ja hyvää. Hän lenkkeilee ja käy joka arkiaamu vertaistukiryhmä Vesterissä. Kirjojen lukeminen ja oman, vielä joskus julkaistavan kirjan kirjoittaminen tuovat iloa. Kerran viikossa on jooga ja kuntosali, ja parin viikon välein nuorin tytär tulee opiskelupaikkakunnaltaan käymään. Äiti ja tytär ovat hyvin läheisiä.

– Myös Vesteri on tärkeä. Siellä on joka aamu keskusteluryhmä, ja sen jälkeen sinne voi jäädä hengailemaan. Leivomme, teemme käsitöitä ja käymme retkillä. Kesällä ideoin, että sovimme treffit seitsemäksi Kauppatorille ja katsoimme, kun tori herää, Paula kertoo.

Paula haluaa puhua asunnottomuudesta, koska hänen mielestään kodittomaksi joutuminen ei ole häpeä. Se voi tapahtua kenelle vain ja omista valinnoista riippumatta.

– Miksi ihminen häpeää sitä, että joutuu asunnottomaksi? Se on yhteiskunnan häpeä. Asunto on ihmisen perusoikeus, eikä kenenkään paikka ole kadulla, Paula sanoo.

Asunnottomien yötä vietetään tänään 17.10.

Paulan tarinasta kertoi ensimmäisenä Helsingin Sanomat.


Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.
Paula käy melkein joka aamu kävelylenkillä ennen vertaistukiryhmään menemistä.

Nanna Karalahti ei vielä keväällä uskonut, että hän ja Jere pystyvät jatkamaan avioliittoaan. Hän kertoo ajatuksistaan Radio Aallon haastattelussa.

Nanna Karalahti kertoo Radio Aallon haastattelussa hänen ja ex-jääkiekkoilija Jere Karalahden, aviokriisin taustoista. Pari erosi keväällä, mutta palasi yhteen loppukesästä. Nanna näkee omassa toiminnassaan asioita, jotka vaikuttivat eroon.

”Olen aina ollut tosi vaativa.”

– Mä vaadin tosi paljon. Halusin Jeren kehittyvän reippaammin siitä vanhasta Jerestä tähän uuteen Jereen, joka on itsetutkiskelevampi. Olen aina ollut tosi vaativa parisuhteissa tietyllä tavalla, Nanna kertoo.

Blogissaan Nanna kertoi aikaisemmin, että aviokriisiin vaikutti myös rankka vauva-arki ja sekä hänen että Jeren vahvat egot. Nyt Nanna sanoo, ettei olisi uskonut, että parilla olisi tulevaisuutta muuten kuin Jax-pojan vanhempina.

– En olisi uskonut, että me palataan yhteen – en missään nimessä. Kyllä ero oli tietyllä tavalla lopullinen päätös, Nanna sanoo radiohaastattelussa.

Toisin kuitenkin kävi. Asiat alkoivat muuttua siinä vaiheessa, kun Nanna luovutti.

”Paras keino on luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä.”

– Puhun armollisesta itsekurista eli luovuttamisesta. Jos joku asia ei toimi, paras keino on riisua kaikki ne huolet ja murheet. Luopua niistä listoista, miten asioiden pitäisi mennä. Kun murrat koko paletin, on paljon helpompi lähteä rakentamaan tyhjältä pöydältä. Luovuttaminen oli parasta, mitä meille kävi, Nanna miettii.

Aikaisemmin Nanna kertoi blogissaan myös, että he antavat Jeren kanssa toistensa olla nyt sellaisia kuin ovat.

– Onneksi olemme nyt toistemme puolella täysin alasti. Ihana olla oma itseni ja samalla antaa toisen olla. Kaikilla on hyvä olla, ja se heijastuu siihen kaikkein tärkeimpään eli meidän poikaan.

Me Naiset ja Radio Aalto kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.