Menetykset ovat opettaneet Jaanaa. ”Täytyy elää itseään ja perhettään varten eikä miettiä sitä, mitä muut tekemisistäsi ajattelevat.” Kuvat: Milka Alanen
Menetykset ovat opettaneet Jaanaa. ”Täytyy elää itseään ja perhettään varten eikä miettiä sitä, mitä muut tekemisistäsi ajattelevat.” Kuvat: Milka Alanen

Jaana Ahlholmilla on haave: että joku kirjoittaisi kirjan hänen elämästään, sillä 33-vuotiaaksi hän on kokenut harvinaisen paljon sairautta ja kuolemaa. Sillä kirjalla olisi kuitenkin onnellinen loppu.

Jaana Ahlholmin kotona näkee, että täällä asuu sisustussuunnittelija: värimaailma on harmoninen, yksityiskohdat huolella mietittyjä. Hyllyillä on mustavalkoisia kuvia, joissa hymyilee nelihenkinen perhe. Seinällä on liitutaulu, jossa Meijän perhe -otsikon alla on aikatauluja ja iso sydän. Pörröiset Fanny-koira ja Onni-kissa kiehnäävät vuoron perään emäntänsä sylissä.

Kuolema, sairaus ja menetys tuntuvat kaukaisilta aiheilta tässä ympäristössä.

– Kun puhun kaikesta viime vuosina kokemastani, tuntuu, kuin puhuisin todentuntuisesta unesta. Mutta niin vain kaikki on oikeasti tapahtunut, Jaana sanoo.

Jaana on 33-vuotias, mutta hän on jo joutunut hautaamaan aviomiehensä, äitinsä ja isänsä.

Itse Jaana sai 24-vuotiaana tietää kantavansa BRCA2-geenivirhettä, joka nostaa rinta- ja munasarjasyöpien riskiä huomattavasti.

– Lääkäri sanoi, että kun sinulla on tuota ikää niin paljon, niin pitäisi alkaa ajatella perheen perustamista, jotta voi mahdollisimman aikaisin tehdä päätöksiä poistotoimenpiteistä, Jaana muistelee.

”Pohdimme, käynkö ensin koulun loppuun, mutta päätimme, että lapsi voi tulla, jos on tullakseen.”

Tuolloin Jaana oli vasta aloittanut sisustussuunnittelijan opintonsa. Poikaystävän kanssa oli puhuttu, että lapsia tehtäisiin sitten joskus.

– Pohdimme, käynkö ensin koulun loppuun, mutta päätimme, että lapsi voi tulla, jos on tullakseen.

Jaana ehti opiskella vuoden ennen kuin tytär syntyi kesällä 2008.

Tuoreet vanhemmat menivät kihloihin tyttären ristiäisissä, ja hääpäiväksi sovittiin sama kuin prinsessa Victorialla, 19. kesäkuuta 2010.

Ennen kuin häitä päästiin juhlimaan, Jaanalle tehtiin kuitenkin vielä iso leikkaus, jossa häneltä poistettiin kaikki oma rintakudos ja rakennettiin uudet rinnat implanteista.

Kaksi kuolinuutista

Heti häiden jälkeen nuoren perheen onnea varjosti se, että Jaanan äiti oli häviämässä taistelunsa syöpää vastaan. Hän oli ehtinyt jo toipua yhdestä rintasyövästä, mutta sairastunut uudestaan. Äiti oli saattohoidossa kotona, ja Jaana vietti paljon aikaa hänen vierellään.

Sitten yhtenä päivänä lapsenvahtina ollut anoppi soitti, että Jaanan mies oli saatava heti sairaalaan. Miehellä oli kyynärpäässä selittämätön, kova kipu, johon kipulääkkeet eivät enää tepsineet.

– Lähdin äidin luota, ajoin tuhatta ja sataa kotiin ja sitten heti tuhatta ja sataa sairaalaan, Jaana muistaa.

”Soitin miehelle sairaalaan, että äiti kuolee tänään.”

Mies otettiin sairaalaan sisään, ja Jaana meni kotiin muutaman tunnin yöunille. Aamulla Jaana meni taas äitinsä luo. Siellä hän kuuli jo ovensuusta, miten vaikeaa äidin hengitys oli.

– Soitin miehelle sairaalaan, että äiti kuolee tänään. Eikä siinä mennyt kuin muutama tunti.

Kuolleen äitinsä luota Jaana suuntasi miestään katsomaan. Häntä pelotti, että mieheltä vuosia sitten leikattu melanooma oli levinnyt, vaikka kaiken oli pitänyt olla kunnossa. Pelko ei ollut turha: sairaalassa lääkäri ­ilmoitti, että melanooma oli levinnyt luustoon, maksaan ja aivoihin.

– En tiedä, sanoivatko lääkärit koskaan miehelleni, että tämä on tässä. Minulle sanoivat.

Koska Jaana oli juuri seurannut äitinsä syövän etenemistä, hän tiesi, ettei aikaa ollut välttämättä jäljellä kauan. Avioelämää oli takana kaksi kuukautta, edessä ehkä joitain kuukausia, tuskin vuottakaan. Mies yritti käydä töissä saadakseen ajatuksia muualle, mutta oli lopulta niin väsynyt, ettei oikein pysynyt hereillä sairaalassakaan. Uudeksivuodeksi hän kuitenkin pääsi kotiin.

– Mies istui pyörätuolissa ja minä harjoittelin kipupumpun käyttöä, jotta kotona käyminen olisi vielä mahdollista. Uudenvuodenpäivänä oli kuitenkin pakko soittaa ambulanssi, Jaana kertoo.

Uudenvuodenpäivästä tuli yksi Jaanan kaksi ja puolivuotiaan tyttären varhaisimmista muistoista.

– Hän muistaa ambulanssimiehet, paarien vihreän peiton ja sen, että isi laitettiin vöillä kiinni paareihin. Osan asioista olen kertonut hänelle jälkikäteen, mutta en esimerkiksi sitä, minkä värinen peitto oli.

Seuraavana päivänä Jaana menetti aviomiehensä ja tytär isänsä. Koska tyttäreltä oli juuri kuollut mummi, hän ymmärsi nuoresta iästään huolimatta, mistä oli kyse.

– Hän sanoi: isi ei tule enää takaisin, Jaana kertoo.


Jaanaa on arvosteltu siitä, että hän alkoi tapailla nykyistä miestään oltuaan leskenä alle vuoden. ”Täällä eletään vain kerran,” Jaana kuittaa.


Mies kävelee vastaan

– Ihmismieli suojelee itseään sillä tavalla, että minulla ei oikein ole muistikuvia miehen kuoleman jälkeisistä kuukausista, Jaana kertoo.

Perhe ja ystävät auttoivat yli pahimmasta. Pikkuveli tuli avovaimoineen Jaanan ja tyttären luo asumaan. Kun Jaana romahti yksin itkemään vaatehuoneen lattialle ja ajatteli, että tästä ei enää nousta, ystävät neuvoivat hengittämään syvään. Tyttären takia oli kuitenkin pakko jaksaa.

– Lapsi oli jo menettänyt mumminsa ja isänsä, hänellä ei ollut enää varaa menettää äitiäkin.

Kylillä alettiin supista, oliko nuoren lesken sopivaa seurustella jo näin nopeasti uudestaan.

Miehen kuolemasta ei ollut vielä vuottakaan, kun Jaanan elämässä pilkahti jo valoa. Marraskuussa Jaana suuntasi tyttökavereidensa kanssa lomalle Playa del Inglésiin. Naiset ajautuivat viettämään iltaa miesporukan kanssa, ja Jaana antoi numeronsa yhdelle miehistä.

– Sen piti olla totaalinen rentoutumisloma, jolla ei tehdä mitään muuta kuin maataan auringossa ja ollaan vain. Ei todellakaan ollut tarkoitus lähteä etsimään poikaystävää, mutta siellä se käveli vastaan!

Reissun jälkeen mies tuli käymään Jaanan luona ja jäi sille tielleen.

– Otin alun kuitenkin tosi varovaisesti. Mietin, olenko valmis ja satutanko itseäni.

Pienellä paikkakunnalla samaa mietti moni muukin. Kylillä alettiin supista, oliko nuoren lesken sopivaa seurustella jo näin nopeasti uudestaan.

– Mies joutui myös läheisteni suurennuslasin alle, mutta hän ei säikähtänyt tarkkailua tai rankkoja kokemuksiani.

Kun aviomiehen kuolemasta oli kulunut tasan vuosi, Jaana itki uuden kumppaninsa olkaa vasten.

Uusi elämä alkaa

Vuoden päästä kohtalokkaasta lomamatkasta Jaanan, miehen ja tyttären uusioperhe muutti Joensuusta Lahteen. Yleensä Jaana on pikkutarkka, mutta sillä kertaa suhruiset kuvat uudesta kämpästä riittivät.

– Kaiken kokemani jälkeen kaipasin uutta alkua niin paljon, että olin valmis muuttamaan itse piirtämästäni talosta asuntoon, jota en ollut koskaan edes nähnyt.

Mies ajoi pakettiautoa, Jaana pientä keltaista beetleään, jonne oli sullonut lapsen, koiran, kissan ja perheen tärkeimmät tavarat.

– Mitä pidemmälle ajoin, sitä enemmän innoissani olin. Ihan kuin uuden ja vanhan elämän raja olisi kulkenut jossain Mikkelin kohdalla.

Pian muuton jälkeen Jaana alkoi puhua uudelle puolisolleen lastenhankinnasta. Lääkärin kanssa oli sovittu, että Jaanan munasarjat poistetaan, kun lapsiluku on täynnä tai kun hän on 35 vuotta. Munasarjasyöpä on kavala tauti, joka huomataan usein vasta, kun se on levinnyt munasarjojen ulkopuolelle.

Geenivirheen kantajakaan ei välttämättä koskaan sairastu, mutta Jaana ei kestänyt ajatusta siitä, että hänen miehensä tai lapsensa joutuisivat katsomaan avuttomina oman perheenjäsenen kärsimystä – niin kuin Jaana oli itse joutunut katsomaan.

”Kaiken piti olla hyvin, mutta taas vedettiin matto jalkojen alta.”

Kun Jaanan esikoinen oli kuuden, uusperhe täydentyi poikavauvalla.

– Kun poika syntyi, ajattelin, että nyt on kaikki hyvin, ja tässä on meidän perhe.

Vaikka Jaanan äiti ei ehtinyt tutustua tyttärensä kuopukseen, Jaanan isä onneksi ehti. Hän kävi tuohon aikaan usein Lahdessa ja vietti paljon aikaa lapsenlastensa kanssa.

– Ajattelin, että ihanaa, vauva tottuu heti häneen ja tytärkin näkee ukkia aika paljon.

Kun vauva oli kolme kuukautta, Jaana sai tiedon, että hänen isänsä oli sängystä noustuaan kaatunut lattialle. Isää oli yritetty elvyttää ja ambulanssikin oli tullut paikalle, mutta mitään ei ollut tehtävissä: sydän oli pettänyt.

– Kaiken piti olla hyvin, mutta taas vedettiin matto jalkojen alta. Silloin ajattelin, että tässä ei ole enää mitään järkeä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en jaksa enää surra ja itkeä.

Olenko ansainnut tämän?

Nyt isän kuolemasta on kaksi vuotta. Jaana, mies, lapset ja lemmikit elävät tasaista arkea Hämeenlinnassa, jonne he ovat muuttaneet. Tytär tupsahtaa punaposkisena koulusta, tekee läksyjä ja syö välipalaa. Sitten mennään isin kanssa pelaamaa Aliasta. Koska perheen kuopus puhuu isistä, on luontevaa, että isäpuoli on tyttärellekin isi.

Perheen lapsiluku on nyt täynnä, sillä syksyllä Jaanalta poistettiin munasarjat.

– Olen äärimmäisen tyytyväinen ja onnellinen siitä, että minulla on kaksi tervettä lasta. Mieluummin olen heidän kanssaan kuin haaveilen kolmannesta lapsesta ja ehtisin ehkä sairastua ennen lapsen saamista.

Hän on ollut leikkauspöydällä seitsemästi rintojen poistoon liittyvien operaatioiden takia ja kärsinyt munasarjaleikkauksen jälkeen kivuliaan kohtutulehduksen, mutta päällimmäinen tunne on helpotus.

– Mieluummin kävin läpi leikkaukset ja kivut kuin sairastumisen, sytostaatit ja rankat hoidot. Tekisin saman uudestaan.

”En uskalla sanoa ääneen, että olen onnellinen.”

Rakkaus ja ikävä nuorena kuollutta aviomiestä kohtaan eivät koskaan häviä, mutta Jaana tuntee saaneensa uuden perheen myötä uuden elämän.

– Menettämisen pelko nostaa silloin tällöin päätään: mietin, mitähän tapahtuu seuraavaksi. En uskalla sanoa ääneen, että olen onnellinen.

Voimaa Jaana on saanut lapsistaan. Hänelle on turha tulla sanomaan, että jostakin ylhäältä voisi saada apua. Jaana naurahtaa, että jos taivaassa on joku, tällä täytyy olla pahasti jotakin hampaankolossa häntä vastaan. Katkeruutta Jaana ei silti tunne – enää.

– Aikaisemmin mietin, mitä pahaa olen tehnyt, että minulle pitää sattua kaikki tämä. Toiset sanovat, että kaikelle on tarkoituksensa, mutta minä en ole löytänyt sitä. En mielestäni ole ollut niin paha ihminen, että olisin tarvinnut opetuksen.

Menetykset ovat silti opettaneet. Pienistä napiseminen ja muiden mielipiteiden murehtiminen ovat jääneet. Tilalle on tullut rentoutta, iloa ja kiitollisuutta omasta pikku perheestä.

Aviomiehensä kuoleman jälkeen Jaana halusi tehdä kaikkea uutta: hän on ollut on mainosmallina ja hypännyt benji-hypyn. Laskuvarjohyppy on edessä.

Muutama vuosi sitten Jaana alkoi haaveilla siitä, että joku kirjoittaisi kirjan hänen kokemuksistaan. Tarinallaan Jaana haluaisi tuoda lohtua ja valaa uskoa, että kaikesta on mahdollista selvitä.

Osaava kirjoittaja kuitenkin uupuu vielä, samoin teoksen loppuratkaisu. Kuopuksen syntymän jälkeen Jaana ajatteli, että kirja päättyisi siihen, että kätilö ojentaa hänelle poikavauvan. Isän kuolema kuitenkin kirjoitti tarinaa taas uusiksi, mutta Jaana uskoo yhä onnelliseen loppuun:

– Kaikki päättyy vielä hyvin.

Jaana Ahlholm

33-vuotias perheenäiti ja sisustussuunnittelija.

Asuu Hämeenlinnassa, kotoisin Joensuusta.

Perheeseen kuuluvat mies, 2- ja 8-vuotiaat lapset ja koira sekä kissa.

Harrastaa lenkkeilyä ja kuntosalilla käymistä.

Lämmöllä

Aviomiehensä, äitinsä ja isänsä menettänyt Jaana Ahlholm, 33: ”En jaksa enää surra ja itkeä”

Hienoa lukea tällaisesta selviytymistarinasta. Kyllä elämä kantaa, kun antaa mahdollisuuden itselle tuntea, kokea ja yrittää pettymyksustä huolimatta. Traaginen on elämä ollut minullakin kahden kirjankin verran. Kuolema on käynyt vieraissa useamman kerran ja kaikenlaista on sattunut. Tuttu tunne tuo, että välillä ajattelee: onko todella kaikki tapahtunut minulle. Elämä ei ole aina reilua, mutta kiitollinen olen, että olen kaikesta selvinnyt... tosin mitä lienee vielä tulossa, kuka tietää.
Lue kommentti
Tarja Smura mietti pitkään, suostuako mukaan Kaunis elämä -ohjelmauutuuteen. Kuva: Sanoma-arkisto / Antti Hämäläinen
Tarja Smura mietti pitkään, suostuako mukaan Kaunis elämä -ohjelmauutuuteen. Kuva: Sanoma-arkisto / Antti Hämäläinen

Vuoden 1993 Miss Suomi Tarja Smura nähdään ensi viikolla alkavassa Kaunis elämä -sarjassa. Julkisuuteen palannut Tarja on 47-vuotiaana menossa uravalmennukseen. – Olen elämässäni vedenjakajalla.

Kun vuoden 1993 Miss Suomi Tarja Smuraa, 47, pyydettiin Kaunis elämä -ohjelmaan, ei hän mitenkään riemusta kiljuen lupautunut mukaan. Osallistuminen entisten missien Vain elämää -fiilistelyksi kuvailtuun uutuussarjaan vaati pähkäilyä.

– En sanonut ei, mutta en sanonut kylläkään. Harkitsin osallistumista tarkkaan. En halunnut altistaa itseäni taas kaikelle sille arvostelulle, Tarja sanoo.

Ja sitten oli se arkinenkin puoli: Tarja on neljän lapsen äiti. Nuorimmista Raphael on 6-vuotias, Gabriel kohta 12 ja Samuel pian 11.  Tytär Angela, 20, asuu jo omillaan.

– Irrottautuminen arjen pyörittämisestä perheessä, missä puoliso tekee vuorotyötä – sanotaanko, että siinä on omat järjestelynsä! Sitten piti vielä miettiä garderoobikin kuntoon, Tarja nauraa kotonaan Tampereella.

– Mutta onneksi lähdin. Yhdeksän päivän kuvaukset olivat ikimuistoinen reissu, yksi elämäni parhaista. Oli ihmeellistä, miten me kahdeksan naista sulauduimme ryhmäksi eikä välillämme ollut mitään nokkapokkaa. Tuntui kuin olisi perheeseen tullut.

”Esikoiseni nauroi joillekin vanhoille haastatteluilleni: ’Oletko oikeasti ajatellut noin?'”

Uravalmennukseen

Tarjalle ohjelmanteko oli nostalgiatrippi missivuosiinsa. Kuvauksia varten piti kaivaa esiin läheisten väsäilemät leikekirjat ja albumit.

– En muistanut, miten paljon minusta silloin kirjoitettiin. Lehtileikepinoja löytyi metritolkulla äitini luota sekä autotallin perukoilta! Esikoiseni Angela, perheemme ihana järjen ääni, nauroi joillekin vanhoille haastatteluilleni: ’Oletko oikeasti ajatellut noin?' Tarja kertoo.

– Nuorena ajattelin mustavalkoisesti, nykyään katson monta asiaa pehmeämmin. Näin kai se menee. Mutta jotain tuttua siinä nuorenkin Tarjan perusvireessä oli: nostin jo silloin 23-vuotiaana missinä esille yhteiskunnallisia epäkohtia ja vanhusten huonoa hoitoa.

Tarja Smura kruunattiin Miss Suomeksi helmikuussa 1993. Kuva: Sanoma-arkisto / Erkki Raskinen.
Tarja Smura kruunattiin Miss Suomeksi helmikuussa 1993. Kuva: Sanoma-arkisto / Erkki Raskinen.

Missiaikojensa jälkeen Tarja opiskeli sosionomiksi, työskenteli muun muassa sovitteluohjaajana ja vaikutti kunnallispolitiikassa. Nyt hän kuvailee olevansa vedenjakajalla, ehkä uuden uran alussa.

– Olen menossa uravalmennukseen ja miettimässä, mitä seuraavaksi haluaisin tehdä. Jos voisin heilauttaa Helinä-keijun taikasauvaa, vetäisin omaa kypsempien naisten keskusteluohjelmaa, jossa käsiteltäisiin niitä elämän rankempiakin aihealueita. Olisin hyvä toimittaja.

Apua psykoterapiasta

Niitä rankempia vaiheita Tarja on kokenut omassakin elämässään. Oli missivuoden kohut ja keväällä 2012 vaikea avioero 16 vuotta kestäneestä liitosta. Nuorin lapsi oli tuolloin vain seitsemän kuukauden ikäinen. Tarjan terveys romahti niin, että hän joutui sairaalahoitoon.

”Eron jälkeen minun piti rakentaa elämä uusiksi, mutta en kunnolla käsitellyt kokemaani.”

– Kaikille tapahtuu ikäviä asioita ja kertyy painolastia. Eron jälkeen minun piti rakentaa elämä uusiksi, mutta en kunnolla käsitellyt kokemaani. Olen aina huolehtinut muista ja halunnut olla saatavilla lapsilleni, mutta samalla olen laiminlyönyt itseni. Jos ei oikein tunne itseään, tulee eläneeksi vain kumppaninsa näköistä elämää.

Viime syksynä Tarja haki apua synkkiin fiiliksiinsä psykoterapiasta. Terapiamuoto on toiminut hänelle hyvin.

– Vasta nyt käyn analyyttisemmin läpi elettyä elämää ja tutustun itseeni. Tunnen, että uhrautuja-Tarja on väistymässä, ja tilalla löytyy tervettä itsetuntoa. Tämä matka itseeni on vähän kuin välitilinpäätös, Tarja kuvailee.

– Tunnen oloni energiseksi ja koen, että nyt on minun vuoroni tehdä vaihteeksi jotain omaa.

Kurvit kunniaan!

Kaunis elämä -kuvaukset tuntuvat osuneen hyvin tuohon elämäntilanteeseen. Nekin saivat Tarjan analysoimaan kokemuksiaan ja niiden vaikutusta itseen.

– Huomasin myös nauttivani siitä, että olen taas enemmän esillä. Naiseuteni ei ole himmentynyt iän mukana tai karissut kilojen myötä. Olen näyttävä nainen ja tiedän, että jos kannan itseni ylpeydellä, päät kyllä kääntyvät vieläkin, Tarja tuulettaa.

– Kurvit kunniaan, naisellisuus ei todellakaan ole kilosidonnaista!

Tarja Smura

  • Vuoden 1993 Miss Suomi syntyi Lohjalla 19.6.1970. Asuu Tampereella puolisonsa Markus Haapasalon kanssa. Neljä lasta.
  • Mukana uutuussarjassa Kaunis elämä, Ava-kanavalla 20.2. alkaen.
  • Työskennellyt sosiaalialalla mm. sovitteluohjaajana ja vaikuttanut kunnallispolitiikassa.
stop.läskeille

Tarja Smura: ”Naiseuteni ei ole himmentynyt iän tai kilojen myötä – päät kyllä kääntyvät vieläkin”

onpa sääli että kaunottaret muuttuvat norsuiksi , ei niitä viitsi katsella , miksei ne itse ymmärrä läskien olevan kamalan näköiset , kuten Anna Pohtamollakin hirveä mahamakkara , toinen liikaläski on nti Väisänen , hankkikoot peilin jokainen tai lehtiyhtiöt voisivat ne lahjoittaa norsuille , kun hoikan kaunottaren kuvat myy paljon paremmin kuin miljoona kiloa nakkeja syöneen naisen kuvatus
Lue kommentti

Jääkiekkoilija Patrik Laine osoittaa, ettei ole häpeä olla mammanpoika, että rutiinit tekevät hyvää ja että omista tyylivalinnoista kannattaa pitää kiinni, vaikka some sanoisi mitä.

Alkujaan tamperelainen, nykyään Kanadassa asuva 19-vuotias Patrik Laine on kiistatta yksi Suomen kiekkolupauksista.

Winnipeg Jetsin riveissä pelaava Patrik on tehnyt NHL-urallaan 59 maalia. Viimeiseen 30 vuoteen NHL:ssä vain kaksi pelaajaa on pystynyt parempaan alle 20-vuotiaana!

Viime viikkoina Patrikin menestys on hieman takkuillut, mutta hei. Ei maalinteko ole ainoa syy, jonka takia Patrikia kannattaa fanittaa. Hän on muutenkin ehdottomasti tyyppi, josta monien kannattaisi ottaa mallia.

Listasimme seitsemän asiaa, jotka sinunkin pitäisi oppia Patrik Laineelta:

1. Jos äiti haluaa auttaa, sitä kannattaa arvostaa.

Patrik muutti viime syksynä NHL-uransa perässä Winnipegiin – yhdessä äitinsä Tuijan kanssa. Jenkkimedia The Players' Tribunen mukaan Tuija tekee joka päivä pojalleen ruuat valmiiksi ja kuskaa paikasta toiseen. Lehden mukaan äidin kanssa asuminen on Paten mielestä etuoikeus.

– Kyllä, asun äitini kanssa. Mutta sinäkin asuisit äitisi kanssa, jos voisit, Patrik heittää jutussa.

Vuosi sitten Patrik fiilisteli äitiään joukkueensa Winnipeg Jetsin verkkosivuilla. 

”Kyllä, asun äitini kanssa. Mutta sinäkin asuisit äitisi kanssa, jos voisit.”

– Hän on mahtava. Hän rakastaa katsoa pelejäni, eikä ole vielä missannut yhtäkään, hän kertoi.

2. Rutiinit tekevät hyvää.  

– Päiväohjelmani on yksinkertainen: herää, syö äidin kanssa, mene harjoituksiin, harjoittele ja treenaa, mene kotiin, pelaa Pleikkaria, Patrik kertoo The Players' Tribunelle.

Niin yksinkertaista huipulle pääseminen on! 

3. Omistautuminen on tärkeää – lajissa kuin lajissa.

Tärkeintä rutiineissa on se, että niissä pysyy päivästä ja vuodesta toiseen. Sillä tavalla Patrik on päässyt huipulle – myös PlayStationin pelaamisessa.

”Pelaan todennäköisesti liikaa, mutta se on ihan ok.”

– Pelaan todennäköisesti liikaa, mutta se on ihan ok. – – NHL:ssä ainoastaan Barkie [Aleksander Barkov] on yhtä omistautunut kuin minä. Siis Call of Duty -pelissä, hän kertoo.

4. Jokainen meistä tarvitsee myös lomaa.

Viime keväänä monet toivoivat näkevänsä Paten Suomen MM-jääkiekkojoukkueessa. Hyvän kauden pelannut tyyppi tuotti kuitenkin pettymyksen faneilleen, kun hänen seuransa tiedotti, ettei häntä nähdä Leijonien riveissä. Somessa Patrikia moitittiin.

Patrik kuitenkin viis veisasi muiden närkästyksestä ja lähti lomalle tyttöystävänsä kanssa. Pate tietää, että kyllähän meistä jokaisen pitää muistaa välillä relata.

 

A post shared by Patrik Laine (@patriklaine) on

5. Hyvät teot ovat elämän suola.

Viime vuonna Patrikin ensimmäinen kausi Pohjois-Amerikan ammattilaiskaukaloissa alkoi hienosti. Menestys kuitenkin otti heti alkuvuodesta hieman takapakkia, kun Pate sai aivotärähdyksen.

Kun Patrik ei päässyt kaukaloihin laukomaan, hän päätti ilahduttaa pikkuista faniaan Lucas Bydakia. Lukas oli aiemmin kutsunut suosikkipelaajansa 8-vuotissyntymäpäivilleen.

– Haluan olla kuin sinä. Haluan, että tulisit jääkiekkosyntymäpäiväjuhliini, 8-vuotias kirjoitti.

Patrikilla oli peli juuri synttäreiden aikaan, joten hän ei valitettavasti päässyt itse juhlaan. Sairauslomalla Patrik kuitenkin yllätti faninsa ja vieraili hänen luonaan lahjojen kera.

6. Ole ylpeä tyylivalinnoistasi.

Patrik on kasvattanut partaansa jo viime vuoden puolelta saakka, mikä on herättänyt varsin paljon nälvintää somessa. The Players' Tribunen jutussa Pate toteaa saaneensa kuulla naamakarvoistaan kommentteja myös joukkuekavereiltaan.

Mutta haukut eivät ole lannistaneet häntä. Parta on pysynyt visusti kasvoilla ja kasvanut kasvamistaan.

– Nyt, kun joukkueellamme menee hyvin, pidän parran onnenkaluna, Patrik kertoo.

Mahtava asenne!

 

A post shared by Patrik Laine (@patriklaine) on

”Ole ystävällinen ja aja partasi”, tämänkin jouluisen kuvan alla kommentoidaan.

7. Älä vähättele itseäsi.

Patrik on tunnettu siitä, että hän tietää oman arvonsa – joidenkin mielestä jopa liian hyvin. Helsingin Sanomien haastattelussa Patrikilta kysytiin, mitä hän ajattelee siitä, että joidenkin mielestä hän pitää itseään turhankin hyvänä.

– En mä luule ittestäni liikoja vaan mä tiedän, miten asiat on. Niinku mä oon aikasemmin sanonut, niin kyllä mä tiedän itte, kuinka hyvä mä oon, se on ihan selvä homma. Ei mua yhtään haittaa sanoo sitä, että tämmönen mä oon. Joku voi ajatella, että se on ylimielisyyttä tai mitä onkaan, mutta mulle on ihan sama, mitä muut ajattelee, Patrik totesi.