Menetykset ovat opettaneet Jaanaa. ”Täytyy elää itseään ja perhettään varten eikä miettiä sitä, mitä muut tekemisistäsi ajattelevat.” Kuvat: Milka Alanen
Menetykset ovat opettaneet Jaanaa. ”Täytyy elää itseään ja perhettään varten eikä miettiä sitä, mitä muut tekemisistäsi ajattelevat.” Kuvat: Milka Alanen

Jaana Ahlholmilla on haave: että joku kirjoittaisi kirjan hänen elämästään, sillä 33-vuotiaaksi hän on kokenut harvinaisen paljon sairautta ja kuolemaa. Sillä kirjalla olisi kuitenkin onnellinen loppu.

Jaana Ahlholmin kotona näkee, että täällä asuu sisustussuunnittelija: värimaailma on harmoninen, yksityiskohdat huolella mietittyjä. Hyllyillä on mustavalkoisia kuvia, joissa hymyilee nelihenkinen perhe. Seinällä on liitutaulu, jossa Meijän perhe -otsikon alla on aikatauluja ja iso sydän. Pörröiset Fanny-koira ja Onni-kissa kiehnäävät vuoron perään emäntänsä sylissä.

Kuolema, sairaus ja menetys tuntuvat kaukaisilta aiheilta tässä ympäristössä.

– Kun puhun kaikesta viime vuosina kokemastani, tuntuu, kuin puhuisin todentuntuisesta unesta. Mutta niin vain kaikki on oikeasti tapahtunut, Jaana sanoo.

Jaana on 33-vuotias, mutta hän on jo joutunut hautaamaan aviomiehensä, äitinsä ja isänsä.

Itse Jaana sai 24-vuotiaana tietää kantavansa BRCA2-geenivirhettä, joka nostaa rinta- ja munasarjasyöpien riskiä huomattavasti.

– Lääkäri sanoi, että kun sinulla on tuota ikää niin paljon, niin pitäisi alkaa ajatella perheen perustamista, jotta voi mahdollisimman aikaisin tehdä päätöksiä poistotoimenpiteistä, Jaana muistelee.

”Pohdimme, käynkö ensin koulun loppuun, mutta päätimme, että lapsi voi tulla, jos on tullakseen.”

Tuolloin Jaana oli vasta aloittanut sisustussuunnittelijan opintonsa. Poikaystävän kanssa oli puhuttu, että lapsia tehtäisiin sitten joskus.

– Pohdimme, käynkö ensin koulun loppuun, mutta päätimme, että lapsi voi tulla, jos on tullakseen.

Jaana ehti opiskella vuoden ennen kuin tytär syntyi kesällä 2008.

Tuoreet vanhemmat menivät kihloihin tyttären ristiäisissä, ja hääpäiväksi sovittiin sama kuin prinsessa Victorialla, 19. kesäkuuta 2010.

Ennen kuin häitä päästiin juhlimaan, Jaanalle tehtiin kuitenkin vielä iso leikkaus, jossa häneltä poistettiin kaikki oma rintakudos ja rakennettiin uudet rinnat implanteista.

Kaksi kuolinuutista

Heti häiden jälkeen nuoren perheen onnea varjosti se, että Jaanan äiti oli häviämässä taistelunsa syöpää vastaan. Hän oli ehtinyt jo toipua yhdestä rintasyövästä, mutta sairastunut uudestaan. Äiti oli saattohoidossa kotona, ja Jaana vietti paljon aikaa hänen vierellään.

Sitten yhtenä päivänä lapsenvahtina ollut anoppi soitti, että Jaanan mies oli saatava heti sairaalaan. Miehellä oli kyynärpäässä selittämätön, kova kipu, johon kipulääkkeet eivät enää tepsineet.

– Lähdin äidin luota, ajoin tuhatta ja sataa kotiin ja sitten heti tuhatta ja sataa sairaalaan, Jaana muistaa.

”Soitin miehelle sairaalaan, että äiti kuolee tänään.”

Mies otettiin sairaalaan sisään, ja Jaana meni kotiin muutaman tunnin yöunille. Aamulla Jaana meni taas äitinsä luo. Siellä hän kuuli jo ovensuusta, miten vaikeaa äidin hengitys oli.

– Soitin miehelle sairaalaan, että äiti kuolee tänään. Eikä siinä mennyt kuin muutama tunti.

Kuolleen äitinsä luota Jaana suuntasi miestään katsomaan. Häntä pelotti, että mieheltä vuosia sitten leikattu melanooma oli levinnyt, vaikka kaiken oli pitänyt olla kunnossa. Pelko ei ollut turha: sairaalassa lääkäri ­ilmoitti, että melanooma oli levinnyt luustoon, maksaan ja aivoihin.

– En tiedä, sanoivatko lääkärit koskaan miehelleni, että tämä on tässä. Minulle sanoivat.

Koska Jaana oli juuri seurannut äitinsä syövän etenemistä, hän tiesi, ettei aikaa ollut välttämättä jäljellä kauan. Avioelämää oli takana kaksi kuukautta, edessä ehkä joitain kuukausia, tuskin vuottakaan. Mies yritti käydä töissä saadakseen ajatuksia muualle, mutta oli lopulta niin väsynyt, ettei oikein pysynyt hereillä sairaalassakaan. Uudeksivuodeksi hän kuitenkin pääsi kotiin.

– Mies istui pyörätuolissa ja minä harjoittelin kipupumpun käyttöä, jotta kotona käyminen olisi vielä mahdollista. Uudenvuodenpäivänä oli kuitenkin pakko soittaa ambulanssi, Jaana kertoo.

Uudenvuodenpäivästä tuli yksi Jaanan kaksi ja puolivuotiaan tyttären varhaisimmista muistoista.

– Hän muistaa ambulanssimiehet, paarien vihreän peiton ja sen, että isi laitettiin vöillä kiinni paareihin. Osan asioista olen kertonut hänelle jälkikäteen, mutta en esimerkiksi sitä, minkä värinen peitto oli.

Seuraavana päivänä Jaana menetti aviomiehensä ja tytär isänsä. Koska tyttäreltä oli juuri kuollut mummi, hän ymmärsi nuoresta iästään huolimatta, mistä oli kyse.

– Hän sanoi: isi ei tule enää takaisin, Jaana kertoo.


Jaanaa on arvosteltu siitä, että hän alkoi tapailla nykyistä miestään oltuaan leskenä alle vuoden. ”Täällä eletään vain kerran,” Jaana kuittaa.


Mies kävelee vastaan

– Ihmismieli suojelee itseään sillä tavalla, että minulla ei oikein ole muistikuvia miehen kuoleman jälkeisistä kuukausista, Jaana kertoo.

Perhe ja ystävät auttoivat yli pahimmasta. Pikkuveli tuli avovaimoineen Jaanan ja tyttären luo asumaan. Kun Jaana romahti yksin itkemään vaatehuoneen lattialle ja ajatteli, että tästä ei enää nousta, ystävät neuvoivat hengittämään syvään. Tyttären takia oli kuitenkin pakko jaksaa.

– Lapsi oli jo menettänyt mumminsa ja isänsä, hänellä ei ollut enää varaa menettää äitiäkin.

Kylillä alettiin supista, oliko nuoren lesken sopivaa seurustella jo näin nopeasti uudestaan.

Miehen kuolemasta ei ollut vielä vuottakaan, kun Jaanan elämässä pilkahti jo valoa. Marraskuussa Jaana suuntasi tyttökavereidensa kanssa lomalle Playa del Inglésiin. Naiset ajautuivat viettämään iltaa miesporukan kanssa, ja Jaana antoi numeronsa yhdelle miehistä.

– Sen piti olla totaalinen rentoutumisloma, jolla ei tehdä mitään muuta kuin maataan auringossa ja ollaan vain. Ei todellakaan ollut tarkoitus lähteä etsimään poikaystävää, mutta siellä se käveli vastaan!

Reissun jälkeen mies tuli käymään Jaanan luona ja jäi sille tielleen.

– Otin alun kuitenkin tosi varovaisesti. Mietin, olenko valmis ja satutanko itseäni.

Pienellä paikkakunnalla samaa mietti moni muukin. Kylillä alettiin supista, oliko nuoren lesken sopivaa seurustella jo näin nopeasti uudestaan.

– Mies joutui myös läheisteni suurennuslasin alle, mutta hän ei säikähtänyt tarkkailua tai rankkoja kokemuksiani.

Kun aviomiehen kuolemasta oli kulunut tasan vuosi, Jaana itki uuden kumppaninsa olkaa vasten.

Uusi elämä alkaa

Vuoden päästä kohtalokkaasta lomamatkasta Jaanan, miehen ja tyttären uusioperhe muutti Joensuusta Lahteen. Yleensä Jaana on pikkutarkka, mutta sillä kertaa suhruiset kuvat uudesta kämpästä riittivät.

– Kaiken kokemani jälkeen kaipasin uutta alkua niin paljon, että olin valmis muuttamaan itse piirtämästäni talosta asuntoon, jota en ollut koskaan edes nähnyt.

Mies ajoi pakettiautoa, Jaana pientä keltaista beetleään, jonne oli sullonut lapsen, koiran, kissan ja perheen tärkeimmät tavarat.

– Mitä pidemmälle ajoin, sitä enemmän innoissani olin. Ihan kuin uuden ja vanhan elämän raja olisi kulkenut jossain Mikkelin kohdalla.

Pian muuton jälkeen Jaana alkoi puhua uudelle puolisolleen lastenhankinnasta. Lääkärin kanssa oli sovittu, että Jaanan munasarjat poistetaan, kun lapsiluku on täynnä tai kun hän on 35 vuotta. Munasarjasyöpä on kavala tauti, joka huomataan usein vasta, kun se on levinnyt munasarjojen ulkopuolelle.

Geenivirheen kantajakaan ei välttämättä koskaan sairastu, mutta Jaana ei kestänyt ajatusta siitä, että hänen miehensä tai lapsensa joutuisivat katsomaan avuttomina oman perheenjäsenen kärsimystä – niin kuin Jaana oli itse joutunut katsomaan.

”Kaiken piti olla hyvin, mutta taas vedettiin matto jalkojen alta.”

Kun Jaanan esikoinen oli kuuden, uusperhe täydentyi poikavauvalla.

– Kun poika syntyi, ajattelin, että nyt on kaikki hyvin, ja tässä on meidän perhe.

Vaikka Jaanan äiti ei ehtinyt tutustua tyttärensä kuopukseen, Jaanan isä onneksi ehti. Hän kävi tuohon aikaan usein Lahdessa ja vietti paljon aikaa lapsenlastensa kanssa.

– Ajattelin, että ihanaa, vauva tottuu heti häneen ja tytärkin näkee ukkia aika paljon.

Kun vauva oli kolme kuukautta, Jaana sai tiedon, että hänen isänsä oli sängystä noustuaan kaatunut lattialle. Isää oli yritetty elvyttää ja ambulanssikin oli tullut paikalle, mutta mitään ei ollut tehtävissä: sydän oli pettänyt.

– Kaiken piti olla hyvin, mutta taas vedettiin matto jalkojen alta. Silloin ajattelin, että tässä ei ole enää mitään järkeä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en jaksa enää surra ja itkeä.

Olenko ansainnut tämän?

Nyt isän kuolemasta on kaksi vuotta. Jaana, mies, lapset ja lemmikit elävät tasaista arkea Hämeenlinnassa, jonne he ovat muuttaneet. Tytär tupsahtaa punaposkisena koulusta, tekee läksyjä ja syö välipalaa. Sitten mennään isin kanssa pelaamaa Aliasta. Koska perheen kuopus puhuu isistä, on luontevaa, että isäpuoli on tyttärellekin isi.

Perheen lapsiluku on nyt täynnä, sillä syksyllä Jaanalta poistettiin munasarjat.

– Olen äärimmäisen tyytyväinen ja onnellinen siitä, että minulla on kaksi tervettä lasta. Mieluummin olen heidän kanssaan kuin haaveilen kolmannesta lapsesta ja ehtisin ehkä sairastua ennen lapsen saamista.

Hän on ollut leikkauspöydällä seitsemästi rintojen poistoon liittyvien operaatioiden takia ja kärsinyt munasarjaleikkauksen jälkeen kivuliaan kohtutulehduksen, mutta päällimmäinen tunne on helpotus.

– Mieluummin kävin läpi leikkaukset ja kivut kuin sairastumisen, sytostaatit ja rankat hoidot. Tekisin saman uudestaan.

”En uskalla sanoa ääneen, että olen onnellinen.”

Rakkaus ja ikävä nuorena kuollutta aviomiestä kohtaan eivät koskaan häviä, mutta Jaana tuntee saaneensa uuden perheen myötä uuden elämän.

– Menettämisen pelko nostaa silloin tällöin päätään: mietin, mitähän tapahtuu seuraavaksi. En uskalla sanoa ääneen, että olen onnellinen.

Voimaa Jaana on saanut lapsistaan. Hänelle on turha tulla sanomaan, että jostakin ylhäältä voisi saada apua. Jaana naurahtaa, että jos taivaassa on joku, tällä täytyy olla pahasti jotakin hampaankolossa häntä vastaan. Katkeruutta Jaana ei silti tunne – enää.

– Aikaisemmin mietin, mitä pahaa olen tehnyt, että minulle pitää sattua kaikki tämä. Toiset sanovat, että kaikelle on tarkoituksensa, mutta minä en ole löytänyt sitä. En mielestäni ole ollut niin paha ihminen, että olisin tarvinnut opetuksen.

Menetykset ovat silti opettaneet. Pienistä napiseminen ja muiden mielipiteiden murehtiminen ovat jääneet. Tilalle on tullut rentoutta, iloa ja kiitollisuutta omasta pikku perheestä.

Aviomiehensä kuoleman jälkeen Jaana halusi tehdä kaikkea uutta: hän on ollut on mainosmallina ja hypännyt benji-hypyn. Laskuvarjohyppy on edessä.

Muutama vuosi sitten Jaana alkoi haaveilla siitä, että joku kirjoittaisi kirjan hänen kokemuksistaan. Tarinallaan Jaana haluaisi tuoda lohtua ja valaa uskoa, että kaikesta on mahdollista selvitä.

Osaava kirjoittaja kuitenkin uupuu vielä, samoin teoksen loppuratkaisu. Kuopuksen syntymän jälkeen Jaana ajatteli, että kirja päättyisi siihen, että kätilö ojentaa hänelle poikavauvan. Isän kuolema kuitenkin kirjoitti tarinaa taas uusiksi, mutta Jaana uskoo yhä onnelliseen loppuun:

– Kaikki päättyy vielä hyvin.

Jaana Ahlholm

33-vuotias perheenäiti ja sisustussuunnittelija.

Asuu Hämeenlinnassa, kotoisin Joensuusta.

Perheeseen kuuluvat mies, 2- ja 8-vuotiaat lapset ja koira sekä kissa.

Harrastaa lenkkeilyä ja kuntosalilla käymistä.

Lämmöllä

Aviomiehensä, äitinsä ja isänsä menettänyt Jaana Ahlholm, 33: ”En jaksa enää surra ja itkeä”

Hienoa lukea tällaisesta selviytymistarinasta. Kyllä elämä kantaa, kun antaa mahdollisuuden itselle tuntea, kokea ja yrittää pettymyksustä huolimatta. Traaginen on elämä ollut minullakin kahden kirjankin verran. Kuolema on käynyt vieraissa useamman kerran ja kaikenlaista on sattunut. Tuttu tunne tuo, että välillä ajattelee: onko todella kaikki tapahtunut minulle. Elämä ei ole aina reilua, mutta kiitollinen olen, että olen kaikesta selvinnyt... tosin mitä lienee vielä tulossa, kuka tietää.
Lue kommentti
Toni Toivanen on työskennellyt esimerkiksi Hans Välimäen Chez Dominique -ravintolassa ja kansainvälisesti arvostetussa kööpenhaminalaisessa Noma-ravintolassa. Kuva vuodelta 2014. Kuva: Sanoma-arkisto / Anna Huovinen

Kokki Toni Toivasen mukaan ravintola-alalla seksuaalinen häirintä ja epäasiallinen käytös ovat arkipäivää. ”Alalla on vain harvoja, jotka eivät ole sitä nähneet tai kokeneet – tai vähintään kuulleet siitä.”

”Monien ravintoloiden keittiöt ovat poikien klubeja, joissa dominoidaan machoilulla ja veitsen nopeudella. Monet naiset joutuvat miellyttämään miespuolisia asiakkaitaan ja esimiehiään tippien ja parempien vuorojen toivossa.

Henkilöstöosastoa ei ole tai se ei puutu asioihin. Ravintoloiden henkilökunnat ovat villisti juhlivia joukkoja, joissa ammattimaisuuden rajat häipyvät olemattomiin.”

Näin kuvaili arvostettu The Washington Post -lehti amerikkalaisen ravintola-alan menoa. Viime perjantaina julkaistussa jutussa lukuisat kokkeina ja tarjoilijoina työskentelevät naiset kertoivat seksuaalisesta häirinnästä, ahdistelusta ja väkivallasta, jota ovat joutuneet kokemaan työssään.

Onko ravintolamaailma todella niin hurja paikka työskennellä? Kööpenhaminassa asuvan suomalaisen kokin Toni Toivasen, 27, mukaan on. Hän jakoi artikkeli viikonloppuna Facebook-sivullaan sanoilla ”tämä on ihan totta”.

– Oman kokemukseni mukaan kuvailu ei ole ainoastaan maakohtainen, vaan se kuvaa koko ravintola-alaa, myös Suomessa, hän kertoo Me Naisille.

– Seksuaalinen häirintä ja epäasiallinen käytös ovat valitettavasti osa työtä. Alalla on vain harvoja, jotka eivät ole sitä nähneet tai kokeneet – tai vähintään kuulleet siitä.

”Minullakin on ollut yksi esimies, jonka mielestä oli hauskaa antaa pojille pusuja suoraan suulle, vitsinä.”

Kuumenevia tunteita, hurttia huumoria ja liian pitkälle meneviä vitsejä. Sellaista ravintolassa työskentelevän arki yksinkertaisesti on, Toivanen kertoo.

– Jostain syystä ravintola-alalla pidetään normaalina sitä, että vitsaillaan ihan kaikesta ja kosketetaan toisia. Keittiössä läpsitään takapuolelle ja kysellään arkaluontoisia kysymyksiä, koska ajatellaan, että se on kaikille huumoria. Minulla on ollut yksi esimies, jonka mielestä oli hauskaa antaa pojille pusuja suoraan suulle, vitsinä.

– Mutta jos ei osaa ottaa kaikkea vitsinä – eikä kenenkään ole todellakaan pakko tehdä niin – käytös voi olla todella häiritsevää. Sellaista ei voisi kutsua esimerkiksi toimistoympäristössä millään tavalla hyväksyttäväksi. Normaalin käytöksen raja on alalla selkeästi hämärtynyt, se on osa kulttuuria.

Pitkiä päiviä poikien leikkikentällä

Toivasen mukaan häirintäkulttuurille on lukuisia syitä: pitkät työpäivät, alan miesvaltaisuus ja se, että keittiöihin hakeutuu tietynlaisia ihmisiä.

– Kokin paperit eivät paljoa vaadi, ja siksi keittiöt ovat jo pitkään olleet eräänlaisia häirikköjen paikkoja, joihin moni saattaa joutua sen takia, ettei muualle pääse. Onneksi tilanne on muuttumassa, Toivanen kertoo.

Myös pitkät päivät vaativat veronsa. Moni ravintola-alalla työskentelevä saattaa tehdä töitä huomattavasti yli 10 tuntia päivässä, ja kiireessä pinna kiristyy helposti jokaisella.

– Ylivirittyneessä tilassa tulee helposti ylilyöntejä. Tilannetta ei helpota se, että alkoholin käyttäminen kuuluu monen alalla pidempään työskennelleen elämään.

Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu paljon siitä, miksi naisia ei näy huippukokkeina yhtä paljon kuin miehiä. Muutama viikko sitten huippukokki Kari Aihinen sai monet pudistelemaan päitään, kun hän sanoi, ettei naisia ole huippukokkeina, koska ”se on fysiikan laki”.

”Keittiöt ovat jo pitkään olleet eräänlaisia häirikköjen paikkoja, joihin moni saattaa joutua sen takia, ettei muualle pääse.”

Toivasen mielestä on väärin sanoa, ettei naisia ole huippukokkeina. Hänen mielestään heitä kyllä löytyy, mutta usein miespuoliset kokit vain nousevat valokeilaan. Samaan aikaan hän toteaa, että alan miesvaltaisuus ja machokulttuuri voivat olla syitä siihen, miksi naiset eivät etene urallaan. Se on samalla yksi syy häiriköintikulttuuriin.

– Kyllä se on monessa mielessä poikien leikkikenttä. Moni saattaa ajatella, että pojat vain keskenään vitsailevat – vähän kuin lätkäpukkarissa. Sen ei tietenkään kuuluisi mennä niin.

Lisää puhetta, vähemmän pelkoa

Myös Palvelualojen ammattiliitto PAM on todennut, että seksuaalinen häirintä on ravintola-alalla arkipäivää. Siitä huolimatta aiheesta on vaikea puhua. 

Ravintolakokki Marko Pyy kertoi viikonloppuna Ylen haastattelussa saaneensa tietoonsa lukuisia häirintätapauksista kollegoiltaan, mutta virallisia ilmoituksia vain harva haluaa tehdä.

Miksi häirinnästä vaietaan alalla niin visusti?

Toivasen mukaan syy on yksinkertainen: ihmiset pelkäävät uransa puolesta. Toivasen mukaan vaikeista asioista suoraan puhuvaa aletaan pitää helposti ”hankalana tyyppinä”. Eikä se maine houkuta ketään.

”On ihan sairasta, että ihmiset eivät voi kertoa häirinnästä suoraan, koska pelkäävät menettävänsä työnsä. ”

– Erityisesti fine dining -maailmassa piirit ovat pienet. Tietty leima saattaa hankaloittaa uraa todella paljon, Toivanen kertoo.

– Se ei kuitenkaan tarkoita, että tilanteen pitäisi mennä niin. On ihan sairasta, että ihmiset eivät voi kertoa asioista suoraan, koska pelkäävät menettävänsä työnsä. Siitä syntyy oravanpyörä: kun ei uskalleta puhua, myös häiriköintiä on enemmän.

Jokaiselle pitäisi pystyä luottamaan siihen, ettei kosketa tai mennä henkilökohtaisuuksiin ilman lupaa, Toivanen painottaa. Hänen mielestään asiaan pitäisi saada ravintola-alalla pikainen muutos. Parhaiten se onnistuu hänen mielestään sillä, että jokainen alalla työskentelevä katsoo peiliin.

– Yksittäisten syyllisten etsiminen on turhaa, koska alalla epäasiallista käytöstä on niin paljon. Jokaisen pitäisi miettiä asiaa omalta kohdalta ja tajuta, että on todennäköisesti itsekin ollut mukana rakentamassa haitallista kulttuuria.

Toivanen toivoo myös entistä enemmän avointa puhetta aiheesta.

– Parhaimmillaan saamme nyt kerralla keskustelun siihen tilaan, ettei sitä tarvitse enää käydä samalla tavalla viiden vuoden päästä.

Työskenteletkö ravintola-alalla? Osallistu kyselyymme!

Vastauksia voidaan käyttää osana Me Naisten juttua.

Tämä kenttä pitää täyttää jotta oikeat käyttäjät erottuvat boteista.

1980-luvun kulutusjuhlissa mällättiin ökyautoja ja isoja rannekelloja. Tällä nousukaudella maksetaan vapaa-ajasta, hyvästä olosta ja kotimaisuudesta.

Muistatko vielä 1980-luvun kulutusjuhlat? Talous nousi kohisten, rahaa sai suoraan seinästä, kotona nukuttiin vesisängyssä ja varallisuudesta viestittiin tasaisella solarium-rusketuksella. Pankit kauppasivat luottoja sivun kokoisilla lehti-ilmoituksilla, eikä velkaantumisen riskeistä ei juuri puhuttu.

Nousua seurasi krapula, kun Suomi vajosi lamaan. Menestystarinat katosivat lehdistä. Tilalle tulivat surulliset uutiset siitä, miten lama tuhosi tavallisen ihmisen elämän.

Nyt nousukausi on täällä taas! Kaikki mittarit Suomen taloudessa sojottavat parempaan suuntaan: työllisyys nousee, työtunnit lisääntyvät ja bruttokansantuote paranee – jopa kolme prosenttia viime vuoteen verrattuna.

– Se on superhyvä luku, Nordean pääekonomisti Aki Kangasharju sanoo.

Mutta myös varoituksen sana on paikallaan: tällä nousukaudella hummataan velaksi. Suomalaisilla kotitalouksilla on velkaa jo yli 65 prosenttia vuotuisesta BKT:sta, mitä pidetään kansainvälisesti vaarallisena tasona. Kangasharju suhtautuukin nousuun varauksella.

– Palkat eivät ole vielä juurikaan nousseet. Kulutuksen kasvu tarkoittaa, että syödään enemmän kuin tienataan, hän sanoo.

Neljä arjen ammattilaista kertoo, miltä näyttää nousukauden Suomessa 2017.

Mielihyvää ostetaan velaksi

Marianne Vilppola, sisustus suunnittelija ja huonekalumyyjä, Vepsäläinen

Marianne Vilppola näkee tuoreen nousukauden omalla työpaikallaan joka päivä. Ihmiset uskaltavat ottaa velkaa, myös huonekaluihin. Optimismi näkyy Mariannen kaveripiirissäkin.

– Ihmiset ovat hirveän luottavaisia.

Etenkin kolmikymppiset rohkaistuvat heti, kun saavat ensimmäisen vakituisen työpaikkansa. Vakityö tuntuu turvasatamalta, kun on rimpuillut vuosia pätkätöissä.

Mariannen myymistä huonekaluista jo joka neljäs maksetaan liikkeen markkinoiman Nousukausi-rahoituksen avulla, ja luoton kysyntä kasvaa. Asiakas lyhentää sohvaansa tai ruokaryhmäänsä esimerkiksi 100 eurolla kuukaudessa.

– Se ei tunnu monestakaan suurelta lisäkululta. Huonekalut ovat vähän kuin vuokralla.

Ruokapöytiä ja sohvia ostavat velaksi kaikenikäiset, myös iäkkäämmät parit, jotka vaihtavat suuren perheasunnon kerrostalohuoneistoon. Vuosikymmeniä palvellut ruoka- tai sohvaryhmä ei mahdu pieneen kaksioon tai kolmioon.

”Puu, pellava ja villa ovat tämän päivän luksusta.”

– Ihanimpia ovat asiakkaat, jotka tulevat ostamaan pienen klassikkopöydän ja lahjoittavat oman suuren pöytänsä lapsilleen.

1980-luvulla koteihin hankittiin elektroniikkaa, kromia, seinille ripustettavia viuhkoja ja kuntolaitteita. Nyt varallisuutta näytetään hankkimalla luonnonmateriaaleja ja kotimaista designia.

– Puu, pellava ja villa ovat tämän päivän luksusta, Marianne luettelee.

– Statustavaroita tietysti on on aina. Mutta nykyään tuotteiden alkuperästä esitetään tarkkoja kysymyksiä.

Myös huonekaluliikkeen kuljetuspalvelu on erittäin kysytty. Mariannen mukaan nuoret aikuiset käyttävät rahansa mieluummin spa-hetkiin kuin auton huoltoon.

– Muutenkin hetken nautinnot ovat tärkeitä. Jos ennen otettiin luottoa rikkoutuneen kodinkoneen vaihtoon, nyt ostetaan velaksi myös mielihyvää.

Marianne toivoo, etteivät ihmiset olisi kuitenkaan uhkarohkeita. Velka ei katoa sairastumisen tai työttömyyden sattuessa.

Välillä hän joutuu kysymään, jaksaako ostaja huolehtia valkoisesta pellavasohvasta myöhemminkin. Sohva ei osaa pestä itse itseään.

– Olen lamavuosien lapsi ja ajattelen, että olisi hienoa, jos esineistä tulisi aidosti pitkäikäisiä.

Laura Ahmala hieroo koiria ammatikseen. Yhä useampi on nyt valmis maksamaan lemmikin hemmottelusta.
Laura Ahmala hieroo koiria ammatikseen. Yhä useampi on nyt valmis maksamaan lemmikin hemmottelusta.

Kaikki koiran parhaaksi

Laura Ahmala, koirahieroja

Laura Ahmala on ammatiltaan koirahieroja. Sellaisesta työstä ei 1980-luvulla ollut kuultukaan.

Laura on kiertänyt viisi vuotta koiraihmisten kodeissa, mutta viime kesänä hän uskalsi avata oman hoitolan. Siellä koirat saavat apua esimerkiksi nivelrikkojen aiheuttamiin lihaskipuihin. Laura hieroo myös metsästys- ja agilitykoiria, joiden lihakset kaipaavat huoltoa.

Palvelu on tarkkaa käsityötä, josta Laura laskuttaa 40 euroa kerralta.

Koirien määrä on Suomessa kaksinkertaistunut 1980-lukuun verrattuna. Kennelliiton mukaan rekisteröityjä rotukoiria on nyt reilut 500 000. Rekisteröimättömät koirat mukaan luettuna koiria arvellaan olevan Suomessa noin 800 000.

Koirien ympärillä pyörii miljoonabisnes: nousukaudella koiriin on alettu satsata entistä enemmän, ja kaikenlaiset koirien hyvinvointipalvelut menestyvät.

Sen on huomannut myös Laura: hänen yrityksensä on ollut kannattava viimeiset kaksi vuotta.

”Koirakosmetologia täällä ei sentään ole.”

– Nostin jo kerran hintaani, ja se riittää. Joustan kuitenkin mielelläni maksuajoissa, jotta koiran ei tarvitsisi odottaa hierontaa, jos tarvetta on, Laura sanoo.

Laura tuntee hyvin asiakkaansa. Hän on huomannut, että koirien tarpeet menevät toisinaan omistajan tarpeiden edelle: omistajat syövät vaikka makaronia, jos eläinlääkärilasku on suuri. Rahaa myös käytetään empimättä, kun kyseessä on koiran hyvinvointi.

Jos 1980-luvun kulutusjuhlien nautiskelija syötti koiralle nappuloita ja paineli kylpylähotelliin nauttimaan elämästä, nyt kylplään viedään rakas lemmikki. Ruuaksi sille valmistetaan raakaruokaa rakkaudella ja suurella vaivalla. Tämän Laura ymmärtää.

– Raakaruoka on yleistynyt tosi paljon, kun on ymmärretty, miten paljon ruokinta vaikuttaa koiran terveyteen ja lihaskuntoon.

– Mutta koirakosmetologia täällä ei sentään ole, ja toivon, ettei kukaan keksikään tarvetta sellaiselle.

Nousukausi työllistää Mira Karjalaista. Siivoamisen sijaan perheet panostavat johonkin kivaan.
Nousukausi työllistää Mira Karjalaista. Siivoamisen sijaan perheet panostavat johonkin kivaan.

Kiksejä kiiltävästä tiskipöydästä

Mira Karjalainen, siivooja, Helpmax

Tällä nousukaudella arjen luksusta on ostaa siivous ja tehdä itse jotain hauskempaa – touhuta lasten kanssa tai löhötä vain. Etenkin työssäkäyvät perheelliset ovat halukkaita maksamaan kodinhoidosta.

1980-luvulla painettiin töitä niska limassa, jotta päästiin Kanarialle kerran vuodessa. Nyt ihmiset saavat kiksejä kiiltävästä
tiskipöydästä, joka odottaa töistä kotiin tullessa.

Onneksi on Mira Karjalainen ja hänen työkaverinsa.

– Tykkään jynssätä tarkasti, ettei jälkiä ja tahroja näy varmasti missään, Mira sanoo.

Kotoilutrendi ja kiireinen arki ovat yhdistelmä, joka tuottaa kysyntää siivoojille. Perussiivouksen saa kahdesti kuussa yhteensä noin 200–300 eurolla kodin neliömääristä riippuen.

”Neliöitä on kodeissa nykyisin paljon enemmän kuin minun lapsuudessani.”

Ihmiset ostavat siivousta kotiin niin innokkaasti, että Miran työnantaja etsii lisää siivoajia nykyisen 45 henkilön lisäksi. Töihin pääsee kiinni heti, eikä pohjakoulutusta kysellä, koska perehdytys annetaan firman puolesta.

Tavallisin kotikeikka on muutaman tunnin mittainen. Siinä ehtii imuroida, pyyhkiä pinnat ja pestä wc:n sekä kylpyhuoneen. Kaikki paikat siivotaan joka kerta perusteellisesti.

– Neliöitä on kodeissa nykyisin paljon enemmän kuin minun lapsuudessani, Mira kertoo.

Ovatko asiakkaat rikkaita?

– Eivät välttämättä. Mutta yleinen taloudellinen hyvinvointi näkyy esineiden määrässä. Lapsilla on tavaraa tosi paljon, Mira sanoo.

Tällä nousukaudella on velaksi elämisen lisäksi toinenkin erityispiirre: inflaatio ei juurikaan kiihdy – tai ainakin se jakautuu epätasaisesti. Termillä tarkoitetaan hintojen nousemista ja vastaavasti rahan arvon alenemista.

Inflaatiota pidetään talouden kiihdyttäjänä. Tavalliselle ihmiselle se onkin toinen juttu, sillä inflaatio näyttää kohtelevan eri ihmisiä eri tavalla.

Henkilökohtainen inflaatio riippuu kulutuskorin sisällöstä: esimerkiksi viime vuosina vuokralla asuvien inflaatio on ollut nopeampaa kuin omistusasujilla. Inflaatiosta kärsivätkin nyt erityisesti opiskelijat ja työttömät, jotka asuvat muita useammin vuokralla ja myös käyttävät vuokriin suuren osan kuukausituloistaan. Vuokrat ovat nousseet tällä vuosituhannella lähes 60 prosenttia, ja samaan aikaan omistusasumisen kustannukset ovat nousseet vain prosentin.

Myös eläkeläisten rahoja syö suurempi inflaatio kuin työssäkäyvien. Heidän kulutuksestaan keskimääräistä suurempi osa menee terveyspalveluihin, elintarvikkeisiin, sähköön ja veteen. Niiden hinnat ovat nousseet nopeammin kuin inflaatio.

Lähde: Yksityistalouden ekonomisti Olli Kärkkäinen Nordeasta.