Menetykset ovat opettaneet Jaanaa. ”Täytyy elää itseään ja perhettään varten eikä miettiä sitä, mitä muut tekemisistäsi ajattelevat.” Kuvat: Milka Alanen
Menetykset ovat opettaneet Jaanaa. ”Täytyy elää itseään ja perhettään varten eikä miettiä sitä, mitä muut tekemisistäsi ajattelevat.” Kuvat: Milka Alanen

Jaana Ahlholmilla on haave: että joku kirjoittaisi kirjan hänen elämästään, sillä 33-vuotiaaksi hän on kokenut harvinaisen paljon sairautta ja kuolemaa. Sillä kirjalla olisi kuitenkin onnellinen loppu.

Jaana Ahlholmin kotona näkee, että täällä asuu sisustussuunnittelija: värimaailma on harmoninen, yksityiskohdat huolella mietittyjä. Hyllyillä on mustavalkoisia kuvia, joissa hymyilee nelihenkinen perhe. Seinällä on liitutaulu, jossa Meijän perhe -otsikon alla on aikatauluja ja iso sydän. Pörröiset Fanny-koira ja Onni-kissa kiehnäävät vuoron perään emäntänsä sylissä.

Kuolema, sairaus ja menetys tuntuvat kaukaisilta aiheilta tässä ympäristössä.

– Kun puhun kaikesta viime vuosina kokemastani, tuntuu, kuin puhuisin todentuntuisesta unesta. Mutta niin vain kaikki on oikeasti tapahtunut, Jaana sanoo.

Jaana on 33-vuotias, mutta hän on jo joutunut hautaamaan aviomiehensä, äitinsä ja isänsä.

Itse Jaana sai 24-vuotiaana tietää kantavansa BRCA2-geenivirhettä, joka nostaa rinta- ja munasarjasyöpien riskiä huomattavasti.

– Lääkäri sanoi, että kun sinulla on tuota ikää niin paljon, niin pitäisi alkaa ajatella perheen perustamista, jotta voi mahdollisimman aikaisin tehdä päätöksiä poistotoimenpiteistä, Jaana muistelee.

”Pohdimme, käynkö ensin koulun loppuun, mutta päätimme, että lapsi voi tulla, jos on tullakseen.”

Tuolloin Jaana oli vasta aloittanut sisustussuunnittelijan opintonsa. Poikaystävän kanssa oli puhuttu, että lapsia tehtäisiin sitten joskus.

– Pohdimme, käynkö ensin koulun loppuun, mutta päätimme, että lapsi voi tulla, jos on tullakseen.

Jaana ehti opiskella vuoden ennen kuin tytär syntyi kesällä 2008.

Tuoreet vanhemmat menivät kihloihin tyttären ristiäisissä, ja hääpäiväksi sovittiin sama kuin prinsessa Victorialla, 19. kesäkuuta 2010.

Ennen kuin häitä päästiin juhlimaan, Jaanalle tehtiin kuitenkin vielä iso leikkaus, jossa häneltä poistettiin kaikki oma rintakudos ja rakennettiin uudet rinnat implanteista.

Kaksi kuolinuutista

Heti häiden jälkeen nuoren perheen onnea varjosti se, että Jaanan äiti oli häviämässä taistelunsa syöpää vastaan. Hän oli ehtinyt jo toipua yhdestä rintasyövästä, mutta sairastunut uudestaan. Äiti oli saattohoidossa kotona, ja Jaana vietti paljon aikaa hänen vierellään.

Sitten yhtenä päivänä lapsenvahtina ollut anoppi soitti, että Jaanan mies oli saatava heti sairaalaan. Miehellä oli kyynärpäässä selittämätön, kova kipu, johon kipulääkkeet eivät enää tepsineet.

– Lähdin äidin luota, ajoin tuhatta ja sataa kotiin ja sitten heti tuhatta ja sataa sairaalaan, Jaana muistaa.

”Soitin miehelle sairaalaan, että äiti kuolee tänään.”

Mies otettiin sairaalaan sisään, ja Jaana meni kotiin muutaman tunnin yöunille. Aamulla Jaana meni taas äitinsä luo. Siellä hän kuuli jo ovensuusta, miten vaikeaa äidin hengitys oli.

– Soitin miehelle sairaalaan, että äiti kuolee tänään. Eikä siinä mennyt kuin muutama tunti.

Kuolleen äitinsä luota Jaana suuntasi miestään katsomaan. Häntä pelotti, että mieheltä vuosia sitten leikattu melanooma oli levinnyt, vaikka kaiken oli pitänyt olla kunnossa. Pelko ei ollut turha: sairaalassa lääkäri ­ilmoitti, että melanooma oli levinnyt luustoon, maksaan ja aivoihin.

– En tiedä, sanoivatko lääkärit koskaan miehelleni, että tämä on tässä. Minulle sanoivat.

Koska Jaana oli juuri seurannut äitinsä syövän etenemistä, hän tiesi, ettei aikaa ollut välttämättä jäljellä kauan. Avioelämää oli takana kaksi kuukautta, edessä ehkä joitain kuukausia, tuskin vuottakaan. Mies yritti käydä töissä saadakseen ajatuksia muualle, mutta oli lopulta niin väsynyt, ettei oikein pysynyt hereillä sairaalassakaan. Uudeksivuodeksi hän kuitenkin pääsi kotiin.

– Mies istui pyörätuolissa ja minä harjoittelin kipupumpun käyttöä, jotta kotona käyminen olisi vielä mahdollista. Uudenvuodenpäivänä oli kuitenkin pakko soittaa ambulanssi, Jaana kertoo.

Uudenvuodenpäivästä tuli yksi Jaanan kaksi ja puolivuotiaan tyttären varhaisimmista muistoista.

– Hän muistaa ambulanssimiehet, paarien vihreän peiton ja sen, että isi laitettiin vöillä kiinni paareihin. Osan asioista olen kertonut hänelle jälkikäteen, mutta en esimerkiksi sitä, minkä värinen peitto oli.

Seuraavana päivänä Jaana menetti aviomiehensä ja tytär isänsä. Koska tyttäreltä oli juuri kuollut mummi, hän ymmärsi nuoresta iästään huolimatta, mistä oli kyse.

– Hän sanoi: isi ei tule enää takaisin, Jaana kertoo.


Jaanaa on arvosteltu siitä, että hän alkoi tapailla nykyistä miestään oltuaan leskenä alle vuoden. ”Täällä eletään vain kerran,” Jaana kuittaa.


Mies kävelee vastaan

– Ihmismieli suojelee itseään sillä tavalla, että minulla ei oikein ole muistikuvia miehen kuoleman jälkeisistä kuukausista, Jaana kertoo.

Perhe ja ystävät auttoivat yli pahimmasta. Pikkuveli tuli avovaimoineen Jaanan ja tyttären luo asumaan. Kun Jaana romahti yksin itkemään vaatehuoneen lattialle ja ajatteli, että tästä ei enää nousta, ystävät neuvoivat hengittämään syvään. Tyttären takia oli kuitenkin pakko jaksaa.

– Lapsi oli jo menettänyt mumminsa ja isänsä, hänellä ei ollut enää varaa menettää äitiäkin.

Kylillä alettiin supista, oliko nuoren lesken sopivaa seurustella jo näin nopeasti uudestaan.

Miehen kuolemasta ei ollut vielä vuottakaan, kun Jaanan elämässä pilkahti jo valoa. Marraskuussa Jaana suuntasi tyttökavereidensa kanssa lomalle Playa del Inglésiin. Naiset ajautuivat viettämään iltaa miesporukan kanssa, ja Jaana antoi numeronsa yhdelle miehistä.

– Sen piti olla totaalinen rentoutumisloma, jolla ei tehdä mitään muuta kuin maataan auringossa ja ollaan vain. Ei todellakaan ollut tarkoitus lähteä etsimään poikaystävää, mutta siellä se käveli vastaan!

Reissun jälkeen mies tuli käymään Jaanan luona ja jäi sille tielleen.

– Otin alun kuitenkin tosi varovaisesti. Mietin, olenko valmis ja satutanko itseäni.

Pienellä paikkakunnalla samaa mietti moni muukin. Kylillä alettiin supista, oliko nuoren lesken sopivaa seurustella jo näin nopeasti uudestaan.

– Mies joutui myös läheisteni suurennuslasin alle, mutta hän ei säikähtänyt tarkkailua tai rankkoja kokemuksiani.

Kun aviomiehen kuolemasta oli kulunut tasan vuosi, Jaana itki uuden kumppaninsa olkaa vasten.

Uusi elämä alkaa

Vuoden päästä kohtalokkaasta lomamatkasta Jaanan, miehen ja tyttären uusioperhe muutti Joensuusta Lahteen. Yleensä Jaana on pikkutarkka, mutta sillä kertaa suhruiset kuvat uudesta kämpästä riittivät.

– Kaiken kokemani jälkeen kaipasin uutta alkua niin paljon, että olin valmis muuttamaan itse piirtämästäni talosta asuntoon, jota en ollut koskaan edes nähnyt.

Mies ajoi pakettiautoa, Jaana pientä keltaista beetleään, jonne oli sullonut lapsen, koiran, kissan ja perheen tärkeimmät tavarat.

– Mitä pidemmälle ajoin, sitä enemmän innoissani olin. Ihan kuin uuden ja vanhan elämän raja olisi kulkenut jossain Mikkelin kohdalla.

Pian muuton jälkeen Jaana alkoi puhua uudelle puolisolleen lastenhankinnasta. Lääkärin kanssa oli sovittu, että Jaanan munasarjat poistetaan, kun lapsiluku on täynnä tai kun hän on 35 vuotta. Munasarjasyöpä on kavala tauti, joka huomataan usein vasta, kun se on levinnyt munasarjojen ulkopuolelle.

Geenivirheen kantajakaan ei välttämättä koskaan sairastu, mutta Jaana ei kestänyt ajatusta siitä, että hänen miehensä tai lapsensa joutuisivat katsomaan avuttomina oman perheenjäsenen kärsimystä – niin kuin Jaana oli itse joutunut katsomaan.

”Kaiken piti olla hyvin, mutta taas vedettiin matto jalkojen alta.”

Kun Jaanan esikoinen oli kuuden, uusperhe täydentyi poikavauvalla.

– Kun poika syntyi, ajattelin, että nyt on kaikki hyvin, ja tässä on meidän perhe.

Vaikka Jaanan äiti ei ehtinyt tutustua tyttärensä kuopukseen, Jaanan isä onneksi ehti. Hän kävi tuohon aikaan usein Lahdessa ja vietti paljon aikaa lapsenlastensa kanssa.

– Ajattelin, että ihanaa, vauva tottuu heti häneen ja tytärkin näkee ukkia aika paljon.

Kun vauva oli kolme kuukautta, Jaana sai tiedon, että hänen isänsä oli sängystä noustuaan kaatunut lattialle. Isää oli yritetty elvyttää ja ambulanssikin oli tullut paikalle, mutta mitään ei ollut tehtävissä: sydän oli pettänyt.

– Kaiken piti olla hyvin, mutta taas vedettiin matto jalkojen alta. Silloin ajattelin, että tässä ei ole enää mitään järkeä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en jaksa enää surra ja itkeä.

Olenko ansainnut tämän?

Nyt isän kuolemasta on kaksi vuotta. Jaana, mies, lapset ja lemmikit elävät tasaista arkea Hämeenlinnassa, jonne he ovat muuttaneet. Tytär tupsahtaa punaposkisena koulusta, tekee läksyjä ja syö välipalaa. Sitten mennään isin kanssa pelaamaa Aliasta. Koska perheen kuopus puhuu isistä, on luontevaa, että isäpuoli on tyttärellekin isi.

Perheen lapsiluku on nyt täynnä, sillä syksyllä Jaanalta poistettiin munasarjat.

– Olen äärimmäisen tyytyväinen ja onnellinen siitä, että minulla on kaksi tervettä lasta. Mieluummin olen heidän kanssaan kuin haaveilen kolmannesta lapsesta ja ehtisin ehkä sairastua ennen lapsen saamista.

Hän on ollut leikkauspöydällä seitsemästi rintojen poistoon liittyvien operaatioiden takia ja kärsinyt munasarjaleikkauksen jälkeen kivuliaan kohtutulehduksen, mutta päällimmäinen tunne on helpotus.

– Mieluummin kävin läpi leikkaukset ja kivut kuin sairastumisen, sytostaatit ja rankat hoidot. Tekisin saman uudestaan.

”En uskalla sanoa ääneen, että olen onnellinen.”

Rakkaus ja ikävä nuorena kuollutta aviomiestä kohtaan eivät koskaan häviä, mutta Jaana tuntee saaneensa uuden perheen myötä uuden elämän.

– Menettämisen pelko nostaa silloin tällöin päätään: mietin, mitähän tapahtuu seuraavaksi. En uskalla sanoa ääneen, että olen onnellinen.

Voimaa Jaana on saanut lapsistaan. Hänelle on turha tulla sanomaan, että jostakin ylhäältä voisi saada apua. Jaana naurahtaa, että jos taivaassa on joku, tällä täytyy olla pahasti jotakin hampaankolossa häntä vastaan. Katkeruutta Jaana ei silti tunne – enää.

– Aikaisemmin mietin, mitä pahaa olen tehnyt, että minulle pitää sattua kaikki tämä. Toiset sanovat, että kaikelle on tarkoituksensa, mutta minä en ole löytänyt sitä. En mielestäni ole ollut niin paha ihminen, että olisin tarvinnut opetuksen.

Menetykset ovat silti opettaneet. Pienistä napiseminen ja muiden mielipiteiden murehtiminen ovat jääneet. Tilalle on tullut rentoutta, iloa ja kiitollisuutta omasta pikku perheestä.

Aviomiehensä kuoleman jälkeen Jaana halusi tehdä kaikkea uutta: hän on ollut on mainosmallina ja hypännyt benji-hypyn. Laskuvarjohyppy on edessä.

Muutama vuosi sitten Jaana alkoi haaveilla siitä, että joku kirjoittaisi kirjan hänen kokemuksistaan. Tarinallaan Jaana haluaisi tuoda lohtua ja valaa uskoa, että kaikesta on mahdollista selvitä.

Osaava kirjoittaja kuitenkin uupuu vielä, samoin teoksen loppuratkaisu. Kuopuksen syntymän jälkeen Jaana ajatteli, että kirja päättyisi siihen, että kätilö ojentaa hänelle poikavauvan. Isän kuolema kuitenkin kirjoitti tarinaa taas uusiksi, mutta Jaana uskoo yhä onnelliseen loppuun:

– Kaikki päättyy vielä hyvin.

Jaana Ahlholm

33-vuotias perheenäiti ja sisustussuunnittelija.

Asuu Hämeenlinnassa, kotoisin Joensuusta.

Perheeseen kuuluvat mies, 2- ja 8-vuotiaat lapset ja koira sekä kissa.

Harrastaa lenkkeilyä ja kuntosalilla käymistä.

Lämmöllä

Aviomiehensä, äitinsä ja isänsä menettänyt Jaana Ahlholm, 33: ”En jaksa enää surra ja itkeä”

Hienoa lukea tällaisesta selviytymistarinasta. Kyllä elämä kantaa, kun antaa mahdollisuuden itselle tuntea, kokea ja yrittää pettymyksustä huolimatta. Traaginen on elämä ollut minullakin kahden kirjankin verran. Kuolema on käynyt vieraissa useamman kerran ja kaikenlaista on sattunut. Tuttu tunne tuo, että välillä ajattelee: onko todella kaikki tapahtunut minulle. Elämä ei ole aina reilua, mutta kiitollinen olen, että olen kaikesta selvinnyt... tosin mitä lienee vielä tulossa, kuka tietää.
Lue kommentti
Tilaajille
Rosana Pena tuli Suomeen hoitamaan suomalaisperheiden lapsia, jotta voisi elättää omansa Filippiineillä. Kuva Laura Oja.
Rosana Pena tuli Suomeen hoitamaan suomalaisperheiden lapsia, jotta voisi elättää omansa Filippiineillä. Kuva Laura Oja.

Suomessa on arvioiden mukaan 200 filippiiniläistä kotiapulaista. Yksi heistä on Rosana, 38, joka elättää työllään lapsensa toisella puolella maapalloa.

Filippiiniläinen Rosana Pena saapui Suomeen neljä päivää ennen jouluaattoa vuonna 2009. Lentokentällä vastassa oli serkku Olivia Esguerra, joka antoi ensin talvitakin ja sitten kyydin uuteen kotiin.

Matkalla Rosana katseli, kuinka lumi...

Kun mies ilmoittaa töissä jäävänsä hoitamaan lapsia kotiin, hän voi kohdata kuittailua kollegoilta ja pomon silmien pyörittelyä. Haastattelimme kansainvälisen miestenpäivän kunniaksi kolmea isää, jotka ovat hoitaneet lapsiaan kotona.

Tänään 19. marraskuuta vietetään kansainvälistä miestenpäivää. Tasa-arvo ei ole vielä miehilläkään valmis, erityisesti vanhempainvapaisiin liittyen. THL:n tuoreen selvityksen mukaan kotihoidon tuen saajista isien osuus on vain 6,9 prosenttia.

Kysyimme kolmelta kotona lapsiaan hoitaneelta isältä, mitä heidän työnantajansa sanoivat, kun he ilmoittivat halustaan jäädä kotiin.

Media-alalla työskentelevä isä, 35

kaksi lasta, oli kotona lasten kanssa 7 kk ja 10 kk

 

”Jo raskausaikana kerroin pomolleni, että aion olla lapsen kanssa kotona yhtä pitkään kuin vaimoni, eli seitsemän kuukautta. Pomo onnitteli, mutta naamasta näin, että hän valahti vakavaksi ja oli hetken hiljaa. Hän vaikutti yllättyneeltä siitä, että aion olla pois niin pitkään, mutta ei sanonut siitä mitään.

Kollegat kommentoivat asiaa kevyemmin, tyyliin: ”Ohhoh, meinaatpas olla pois pitkän pätkän. Aiot siis ihan tosissasi viettää lasten kanssa aikaa kotona?”

”Vanhempi, lapseton nainen vitsaili, että onneksi sinulla on jo lapsikiintiö täynnä.”

Kun ilmoitin jääväni kotiin myös toisen lapsen kanssa, pääsin helpommalla, sillä päätöstäni osattiin jo odottaa. Silloin olin pois vielä pidemmän pätkän, kymmenen kuukautta.

Töihin palatessani eräs toinen pomo – vanhempi, lapseton nainen – vitsaili, että onneksi sinulla on jo lapsikiintiö täynnä. En kuitenkaan ottanut siitä itseeni. On ihan ymmärrettävää, että esimiehet miettivät, milloin alaiset ovat paikalla.

Edelleen teen nelipäiväistä viikkoa. Sillä on ollut iso vaikutus perhe-arkeemme. Jaksamme kaikki paremmin.”

Tietoteknikko, 38

kaksi lasta, oli ensimmäisen lapsen kanssa kotona neljä kuukautta

 

”Kerroin suoraviivaisesti pomolleni jääväni lapsen kanssa kotiin noin puoli vuotta ennen perhevapaiden alkua. Hän otti asian vastaan ilmoitusasiana, eikä yrittänyt vaikuttaa siihen, milloin vapaani pidän. Uskon hänen suhtautuneen asiaan leppoisasti siksi, että olen töissä korkeakoulussa, jossa ei ole tulospaineita.

Kun olin perhevapaalla, työpaikallamme järjestettiin yt-neuvottelut ja monet alaisistani irtisanottiin. Tunsin morkkista, etten ollut paikalla, sillä esimiehenä minun tehtäväni olisi ollut olla alaisteni tukena. Toki samaan aikaan oli helpottavaa, ettei minun tarvinnut pohtia irtisanomisia, vaan pystyin keskittymään perheeseeni.

”Työkaverini vinoilivat minulle, että osasitpas hyvin ajoittaa vapaasi.”

Työkaverini vinoilivat minulle, että osasitpas hyvin ajoittaa vapaasi. Mutta se oli ihan ystävällishenkistä naljailua. Ei kukaan ainakaan päin naamaa sanonut minulle mitään ilkeää.

Olisin halunnut olla kotona pidempäänkin kuin neljä kuukautta, mutta taloudellisista syistä minun piti palata töihin. Tällä hetkellä toinen lapsemme on vauva. Ajatuksen tasolla voisin jäädä hänenkin kanssaan kotiin. Olemme kuitenkin juuri ostaneet uuden asunnon, joten rahaa tarvitaan.”

Mainosalan yrittäjä, 34

kaksi lasta, oli molempien kanssa kotona puoli vuotta:

 

”Vaikka olen yrittäjä, minulle oli itsestäänselvää, että jään lasten kanssa kotiin, koska halusin sitä. Ilmoitin siitä osalle asiakkaistani, mutten kaikille.

Asia otettiin pääosin vastaan positiivisesti. Joitakin asiakkaitani harmitti, kun kieltäydyin töistä perhesyihin vedoten. Mitään peruuttamatonta ei kuitenkaan tapahtunut ja he soittivat minulle työasioissa myöhemmin uudestaan.

”Joitakin asiakkaitani harmitti, kun kieltäydyin töistä perhesyihin vedoten.”

Positiiviseen vastaanottoon vaikutti varmaankin se, että tein satunnaisia työkeikkoja lastenhoidon ohellakin. Kun kävin töissä, isovanhemmat vahtivat lapsia. Ilman heitä tilanteeni olisi ollut hankalampi. Satunnainen työnteko oli tärkeää minulle, koska se oli mielekästä, sain siitä rahaa ja pystyin ylläpitämään asiakassuhteita.

Olin kotona puoli vuotta per lapsi ja olisin voinut olla kauemminkin, mutta lastenhoidon sumpliminen oli lopulta aikamoista säätöä. Asiat ovat helpommin nyt, kun lapset ovat päiväkodissa.”