Arto Tuunela. Kuva: Juha Metso
Arto Tuunela. Kuva: Juha Metso

Pariisin Kevät -yhtyeen piti olla Arto Tuunelan yhden miehen leikki, mutta siitä tulikin suosikkibändi. Sitten oli pakko lähteä keikoillekin. – Teen biisit itselleni, ja muut saavat päättää, diggaavatko niistä, Arto sanoo.

Ajanhallinta ei ole koskaan ollut Arto Tuunelan, 32, vahvimpia puolia. Nyt, kun poplaulajan kaverina on vuoden ikäinen siperianhuskypentu, hänen on entistä helpompi unohtua haahuilemaan kotikulmilleen Helsingin Kallioon. Niin tänäänkin. Artolla on parin päivän tauko yhtyeensä levynjulkkarikiertueessa, ja kaunis kevätpäivä on kulunut koiran kanssa kuljeskellen.

– Se on mahtava tyyppi. En suunnitellut koiran ottamista. Se vaan tuli. Kävimme avovaimoni kanssa katsomassa sitä kasvattajan luona, ja se hyppäsi suoraan autoon, kun avasimme oven, Arto kertoo.

Artolla ei ole koskaan ennen ollut omaa lemmikkiä, ja uudella perheenjäsenellä onkin ollut piristävä vaikutus.

– En halua antaa kuvaa, että mulla olisi jotenkin vaikeaa ihmisten kanssa, mutta ihmissuhteissa arvostetaan nokkeluutta ja älykkyyttä, ja sanat ovat hirveän tärkeitä. Koiran kanssa sanoja ei ole. Ei voi teeskennellä.

Unennäkijä

Ei Artoa ihan erakkona ole pidetty, mutta salaperäisenä ja vähän outona kylläkin. Ja siitä mies voi syyttää vain itseään.

Kun yhden miehen puolivahingossa pykäämä yhtye Pariisin Kevät vuonna 2008 julkaisi ensimmäisen levynsä, Arto piiloutui alter egonsa taakse eikä keikkaillut tai antanut haastatteluja.

Pariisin Kevät oli alkuun pikemminkin mielikuvitusyhtye, jonkinlainen leikki, jonka ei ehkä ollut tarkoituskaan jatkua kovin pitkään. Toisin kuitenkin kävi: vuonna 2010 bändi heitti ensimmäisen keikkansa Ilosaarirockissa, ja tuoreimmalla levyllä Kaikki on satua soittaa jo
kokonainen yhtye, johon kuuluu vakituisesti muitakin jäseniä kuin Arto.

– Tähän asti mä olen leikkinyt itsekseni, nyt mulla on leikkikavereita, Arto kertoo.

Ihan kuka tahansa rockjätkä ei myöskään nappaisi bändilleen nimeä työ­kaverinsa näkemästä unesta, mutta unimaailma onkin aina kiehtonut Artoa.

– Kun kirjoitan laulua, yritän päästä lähelle sitä hyvin sattumanvaraista ja
absurdia fiilistä, joka unessa voi olla.

Muusikko haluaisikin oppia tietoista unen näkemistä.

– Se tarkoittaa, että unta nähdessään voi tiedostaa näkevänsä unta. Jos jonakin päivänä onnistun siinä, voin tehdä unessa mitä ikinä haluan ja muokata itse sen tapahtumia.

Arto kertoo esimerkin unestaan, jossa sukelsi ja pystyi hengittämään veden alla.

– Se tuntui valtavan vapauttavalta. Jos onnistuisin hallitsemaan uniani, varmasti ensimmäiseksi lentäisin.

– Eikä kyse ole siitä, että haluaisin kadota unimaailmaan vaan siitä, ettei unennäkö ehkä ole niin kaukana hereillä olosta. Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän unessa hereilläkin.

Äänen viemää

Arto kasvoi Helsingin Kannelmäessä, jossa 80–90-luvulla joka kakara ahmi Music Televisionin musavideoita. Pienen Arton lempparibändejä olivat Iron Maiden ja Metallica. Kotona piti aina olla musa soimassa. Soittotunneilla poika ei jaksanut käydä, ja vaikka isä osti hänelle sähkökitaran, ei Arto jaksanut harjoitella.

– En ole millään tapaa akateeminen soittaja. Jos olisin treenannut hulluna, olisin varmasti parempi soittaja nyt. Mutta jo nuorena kiinnostuin enemmän siitä, miten biisejä tehdään.

Murrosiässä Arto pelasi fudista, soitteli kavereiden kanssa punkia nuorisotalolla ja kärsi normaalimäärän ikään kuuluvaa maailmantuskaa.

– Minulla on sekä sosiaalinen että tosi ujo ja synkkäkin puoli, hän sanoo.

Ylioppilaskirjoitusten jälkeen Arto teki hanttihommia ja päätyi sitten neljäksi vuodeksi Joensuuhun opiskelemaan viestintää, koska oli kiinnostunut äänestä.

– Ensin sitä oli kuunnellut pienen ikänsä rockia ja sitten tajunnut, että
musiikki ei ole vain olemassa itsenään, vaan joku on tehnyt sen, äänittänyt sen ja vanginnut sen levylle, Arto selittää ammatinvalintaansa.

Koulun jälkeen hänelle löytyi hommia miksaajana Finnvoxin studiolta, jossa hän työskentelee edelleen. 

Naisten suosikki

Pariisin Kevään kappaleissa seireenit laulavat ja taivas on myrskyinen. Niissä kuljetaan unessa tai juostaan kovaa.

Sadunomaiset ja mystiset sanoitukset on kuorrutettu niin taitavalla popkiemuroinnilla, että kuuntelijan sydän on pakahtua. Ei ihme, että radiosoittoa kertyy. Eikä ihme, että Pariisin Kevät on erityisesti naiskuulijoiden mieleen. 

– Teen biisit itselleni, ja muut saavat päättää, diggaavatko niistä. Mutta on totta, että keikoilla käy paljon naisia, eikä siinä ole mitään korjattavaa, Arto nauraa.

Arton valokuvaaja-avopuoliso on sekä muusa että kriitikko.

– Kyllä mä soitan uusia biisejä avovaimolleni, vaikka hänen kanssaan pitääkin olla varovainen. Hän sanoo tiukasti mielipiteensä, jos joku biisi ei miellytä.

Kahden taitelijan yhteiselo toimii, kun molemmat saavat keskittyä omiin projekteihinsa.

– Diggaan, jos joku tekee tinkimättömästi ja tosissaan omaa juttuaan, vaikka asialla ei välittömästi näyttäisi olevan mitään tärkeää tai yhteiskunnallisesti rakentavaa annettavaa, Arto sanoo.

Muitakin tärkeitä naisia kaunista poppia tekevän miehen elämään mahtuu:

– Elämäni naiset ovat mun äiti, mun avovaimo ja mun koira. Olen oppinut heiltä ennen kaikkea lempeyttä ja pitkää pinnaa. Tosin niin päin, että mun kanssa on hyvä olla pitkä pinna.

Arto Tuunela

Laulaja ja lauluntekijä syntyi 18.7.1979. Hän asuu Helsingin Kalliossa avovaimonsa ja koiransa kanssa.

Pariisin Kevään kolmas albumi Kaikki on satua ilmestyi viime kuussa. Bändi keikkailee parhaillaan ympäri Suomea.

”Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja”, Katariina kertoo Ilta-Sanomille.

Kirjailija Katariina Souri, 49, sai vuosi sitten psykiatrilta diagnoosiksi persoonallisuushäiriön ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Hän kertoi asiasta ensimmäisen kerran viime viikon lopulla Instagramissa julkaisemassaan kuvassa, jossa kuvaillaan hänen tulevaa omaelämäkerrallista Sarana – tunnustuksia taitekohdassa -kirjaansa.

Kirjan kuvauksessa kerrotaan, että Katariina järkyttyi diagnoosia ja esimerkiksi sitä, miten psyykelääke vaikuttaa häneen

Katariina kertoo tilanteestaan myös Ilta-Sanomien haastattelussa.

– Ajattelin että hetkinen, mitä tapahtuu luovuudelleni, Katariina kertoo IS:lle.

Kirjaa kuvailevassa otteessa kerrotaan, että Katariina mietti diagnoosin saatuaan uskaltaako alkaa syödä lääkkeitä ja mitä jos diagnoosi onkin väärä. Iltalehdelle Katariina kertoo, ettei alkanut syödä lääkkeitä, vaikka saikin kaksi eri reseptiä. Sen takia hän ei myöskään päässyt terapiaan.

– Ymmärrän, että jotkut tarvitsevat lääkitystä. Itse en sitä koe tarvitsevani, koska en esimerkiksi ole milloinkaan ollut psykoosissa tai itsetuhoinen.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat.”

Katariinalla on aiemmin todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän on kertonut avoimesti myös kokemistaan paniikkihäiriöistä. Kirjassa hän kertoo myös ongelmistaan alkoholin kanssa. Kirjailija ei pelkää leimautumista mielenterveyspotilaaksi.

– Leimautumista en pelkää. Olen ollut aina kapinallinen raja-aitojen kaataja. Mitä vanhemmaksi tulen, sen vähemmän mietin, mitä muut ajattelevat, hän kertoo IS:lle.

Mt-hoitaja

Katariina Souri järkyttyi psykiatrin diagnoosista – kertoo IL:lle kieltäytyneensä lääkityksestä

Terapiaan pääsee, vaikka kieltäytyisi lääkkeistä. MUTTA, Kelan korvausta ei saa silloin. Terapiatunti maksaa noin 70-120,-/h. Joten jos varaa on ja apua ajattelee saavansa, niin kannattaa miettiä kokonaan itse maksettavan terapian vaihtoehtoa. Paniikkihäiriö ei ole osa kaksisuuntaista. Tiukan tulkinnan mukaan paniikkihäiriö ei edes ole mielenterveysongelma/-häiriö/-sairaus, vaan tilapäinen ahdistuskohtaus.
Lue kommentti

Timon ja hänen puolisonsa Maikin ensimmäinen yhteinen lapsi on poika. 

Timo Lavikaisen, 43, perheessä eletään jännittäviä aikoja.

Timo valmistautuu parhaillaan Putoukseen ja kuvaa sketsejä tammikuussa alkavaa ohjelmaa varten. Samaan aikaan on puhelimen oltava lähettyvillä, sillä Timon puolison Maikin laskettu aika on näillä hetkillä.

– Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen, Timo totesi, kun hän saapui 95-elokuvan kutsuvierasensi-iltaan Espoon kulttuurikeskukseen.

Timolla on niin sanotun ”tavallisen kansalaisen rooli” kaikkien aikojen suurimmassa suomalaisessa jääkiekkoelokuvassa. Elokuvaan liittyy jo nyt muitakin tärkeitä muistoja, Timo kertoo.

”Sitä ei tiedä, jos lähtö tulee tänään vaikka kesken näytöksen.”

– Kun minulla oli tässä viimeinen kuvauspäivä, vaimo teki positiivisen raskaustestin. Jouluvauvaa meille odotetaan.

Timolla on parikymppinen tytär, ja Maikilla on 10-vuotias tytär. Pian syntyvä lapsi on parin ensimmäinen yhteinen. Näyttelijä kertoo, että hartaasti odotettu vauva on poika.

– Meillä ehti olla useampi, kolme keskenmenoa ja sitten lopulta tärppäsi näin. Ne olivat kovia paikkoja.

Timo luottaa, että vauvan hoito palailee mieleen vanhasta muistista.

– Suhtaudun luottavaisesti. Uskon, että kasvattajana olen rennompi, kun kaikki ei ole ihan uutta.