Arja Koriseva on nyt kahden lapsen äiti: kuusivuotiaan Patrikin lisäksi perheeseen kuuluu Kolumbian Calissa syntynyt tytär, Aurinkoenkeli. Toivakan Susiniemessä ihastellaan, kuinka tytär onkaan äitinsä näköinen!
Artikkeli on ilmestynyt Me Naiset -lehdessä vuonna 2001.

Artikkeli on ilmestynyt Me Naiset -lehdessä vuonna 2001.( Linkki tiedostoon )

Arja Korisevan ja Pekka Karmalan kotona Toivakan Susiniemessä eletään onnellisia hetkiä: perheeseen on juuri syntynyt tytär. Hän on pieni ja siro, pitkäjäseninen, ruskeasilmäinen, rauhallinen ja hymyilevä kolmen kuukauden ikäinen, kolumbialaissyntyinen Sol Angel, Aurinkoenkeli, joka on hetkessä saanut vanhempansa rakastumaan itseensä. Ja toisin päin: vaikka takana on vasta muutama yhteinen viikko, myös tytär osoittaa kiintymystä vanhemmilleen kaikilla niillä tavoilla, joilla vauvat sen tekevät: hymyllä, kosketuksella, tunnistamalla kasvot ja rauhoittumalla kuullessaan vanhempiensa tutut äänet.

Juuri toisen kerran äidiksi tullut suosikkilaulajamme on onnellinen ja iloinen uudesta perheenjäsenestä. Adoptiovanhempien yleisin ja suurin pelko, osaako adoptiolasta rakastaa kuin omaansa, on Arjan mukaan osoittautunut hetkessä turhaksi.

– Kiintymys lapseen syntyi äärettömän nopeasti, jo sinä ensimmäisenä ihmeellisenä hetkenä, kun hänet näimme adoptiokeskuksessa. Luottamus omiin tunteisiin ja vastuu syntyivät heti häntä katsellessa. Vahva tunne siitä, että me olemme tuon lapsen tärkeät ihmiset ja meillä on etuoikeus kasvattaa hänet. Vaikkei hän ole sydämeni alla kasvanut, hän on kuitenkin sydämessäni – tuo muilta adoptiovanhemmilta kuultu elämänohje tuntui heti todelta.

– Tyttö oli meille tarkoitettu, siitä oli pieniä, meille tärkeitä merkkejä jo etukäteenkin: tytär on syntynyt meidän 5-vuotishääpäivänämme 20.7.2001 ja hänen nimensäkin tuntui enteelliseltä. Kun Patrik syntyi, hän syntyi auringonkukkien aikaan ja siitä lähtien Patrik on ollut meille Aurinkopoika. Nyt meillä on myös Aurinkoenkeli, se on biologisen äidin tyttärelleen antama nimi ja minusta äärettömän kaunis. Vaikka kastammekin hänet kohta Suomessa ja hänelle on nimi valmiina, tuo alkuperäinen nimi tulee siinä olemaan jotenkin mukana.

Jotakin merkitystä on silläkin, että lapsi tuntuu kovasti tutun näköiseltä.

– Ihmiset ovat ihmetelleet, miten hän onkin äitinsä näköinen. Viimeksi sitä päivitteli lääkäri neuvolassa, sanoo Arja, joka itse on siro, ruskeasilmäinen, tummahiuksinen ja iholtaankin kauniin ruskea.

Arja ei voi muuta kuin todeta, että alku uuden perheenjäsenen kanssa on sujunut hyvin, niin käytännöllisten kuin henkistenkin asioiden kanssa.

– Vauva on hyväntuulinen. Hän heräilee kyllä syömään pari kertaa yössä, mutta nukkuu myös hyvin. Hän ilmoittaa jo nälästään itkemällä, mikä on hyvä merkki: se osoittaa hänen jo rentoutuneen. Laitoksissa kasvaneet lapset ovat usein menettäneet uskonsa itkun voimaan, koska se ei tuo ratkaisua pulmiin – ruoan saa kellon, ei itkun mukaan. Aluksi tytär oli myös jännittynyt ja säpsähteli, mutta on selvästi jo helpottunut, Arja kuvailee.

– Pieni vauva on kokenut valtavan kulttuurishokin – sitä on jo pelkästään se, kun hän lähti mukaamme äänien, valon, hajujen vieraaseen maailmaan – siinä on jo pienellä vauvalla paljon sopeutumista. Puhumattakaan, että hän sai lähelleen uudet ihmiset ja matkusti kylmään Suomeen uuteen kotiinsa.

Arja ottaa uuden äitiyden rennosti – vaikka Patrikin vauva-ajoista on jo kuusi vuotta, pienen vauvan hoitamiseen liittyvät asiat ovat palautuneet nopeasti mieleen.

– En ole tuntenut itseäni missään vaiheessa epävarmaksi, enkä ole epäillyt, ettenkö osaisi hoitaa näin pientä vauvaa. Vaikka kieltämättä tunne oli outo, kun heti ensimmäisenä arkipäivänä saimme vauvan orpokodista mukaamme, evästyksenämme vain tiedot ruoka- ja kylvetysajoista. Ja matkalaukku täynnä liian pieniä tytön vaatteita.

Perhe vietti Kolumbiassa Etelä- Amerikassa kolme viikkoa ja tuon ajan he asuivat adoptiohotellissa, jossa koko perhe – myös Patrik oli mukana – sai rauhassa tutustua uuteen perheenjäseneen.

– Se oli meille ihmeellistä aikaa, saimme elää täysin toisillemme.

Emme saaneet toista biologista lasta

Arja ja Pekka päätyivät adoptioon, koska toista biologista lasta ei kuuden vuoden odotuksesta huolimatta kuulunut.

– Jo ennen Patrikin syntymää tiesin, etten tule raskaaksi kovin helposti. Näiden vuosien aikana olen käynyt tutkimuksissa ja hoidoissakin. Lääkärit ovat toiveikkaita, enkä ole itsekään vielä täysin luopunut ajatuksesta saada biologinen lapsi.

– Adoptiokin on toisaalta aina tuntunut meistä molemmista hyvältä vaihtoehdolta. Jo ennen Patrikia puhuimme siitä, että olisi hienoa tarjota koti jollekin maailman lapsista. Lasten hätä, orpous ja kodittomuus ovat aina puhutelleet meitä molempia, eikä lapsen meidän mielestämme tarvitse olla välttämättä meidän näköisemme tai värisemme. Olemme mielestämme suvaitsevaisia ja olemme olleet tekemisissä erilaisten ihmisten ja kulttuurien kanssa, Arja sanoo.

– Koska olen jo 36-vuotias, toisen lapsen hankinta tuntui hyvin ajankohtaiselta.

Käytännöllinen prosessi sujui joustavasti ja yllättävän nopeasti. Arja ja Pekka valitsivat adoptioneuvontaa antavaksi järjestöksi Pelastakaa lapset ry:n, ja kansainvälinen adoptio järjestyi Interpedian kautta. He toivoivat lasta nimenomaan Kolumbiasta, jossa adoptioprosessi kestää monia muita maita vähemmän aikaa.

– Pari vuotta sitten asiaa ryhdyttiin vakavasti pohtimaan ja alkuvuonna lähdettiin paperein liikkeelle. Adoptio vaatii monenlaista todistusta, suositusta, selvitystä, valokuvia, joiden avulla perhettä tutkitaan tarkkaan. Perheen täytyy täyttää tietyt kriteerit erityisesti sen suhteen, miten motivoitunut se on lähtemään tähän prosessiin. Myös taloudellisilla seikoilla on merkitystä, sillä adoptio on harmillisen kallista. Meillä ei – toisin kuin Ruotsissa – valtio tue adoptiota mitenkään. Meidän perheellä kustannukset olivat noin 90 000 markkaa ja tuo summa pitää sisällä mm. järjestöjen palkkiot, passija viisumimaksut, asianajajan palkkiot, sekä kalleimpana osuutena matkakulut.

– Päätöksen adoptoitavasta lapsesta tekee adoptiokeskuksen johtaja. Ja heidän näkökulmastaan asia menee siinä tärkeysjärjestyksessä, että lapselle etsitään sopiva perhe, ei perheelle sopivaa lasta. Tulevan lapsen iästä tai terveydentilasta saattoi esittää joitakin toiveita, mutta esimerkiksi sukupuolta tai etnistä taustaa ei voinut valita.

– Lapsen iäksi toivoimme nollasta neljään vuotta, mutta koska me olemme jo tämän ikäisiä ja Patrik on jo kuusivuotias, oli todennäköisempää saada lapsi, joka iältään asettuisi kahden ja neljän vuoden väliin. Siksi kolmen kuukauden ikäinen vauva oli meille todellinen yllätys, Arja kertoo.

Eikä Arja unohda koskaan elokuista puhelua, jonka sai keskelle Lahden kauppakeskuksen humua: Onneksi olkoon, te olette juuri saaneet pikkuprinsessan.

– Jalat olivat mennä alta, Arja sanoo.

Se olikin yllätys, että adoption loppuvaihe sujui niin nopeasti – Arja oli varautunut siihen, että lapsi tulisi vasta ensi keväänä.

– Sitten meille ilmoitettiinkin, että meillä on lapsi, joka odottaa meitä jo kolmen viikon kuluttua Kolumbiassa. Meidän piti anoa kuitenkin viikko lisäaikaa, sillä jouduin perumaan kaikki syksyn työni ja lain mukaan se pitää tehdä kuukautta ennen. Kiitos vain ymmärryksestä, niin yleisölleni kuin työnantajillenikin, kiittää Arja, joka ennen joulua vielä esiintyy kolme kertaa yhdessä Helmut Lottin kanssa Tampereella, Helsingissä ja Turussa, mutta ei tee muita keikkoja.

– Pidän äitiyslomaa vielä ainakin ensi kevään ja keskityn sen jälkeen keikkojen lisäksi juuri Kari Tynin ja Jari Palosen kanssa perustamaamme Up-media-yritykseen, joka tuottaa mm. musiikkiviihteeseen liittyvää materiaalia eri medioiden tarpeisiin. Äitiyslomani aikana fanit tavoittavat minut nettisivuilta www.arjakoriseva.fi, jossa kerron kuulumisiani.

Myös Pekka on jäänyt vuorotteluvapaalle vuoden ajaksi ja näin koko perhe voi viettää ainutlaatuisen intensiivistä aikaa yhdessä.

Välillä iski epävarmuus

Arjalla on kokemusta niin biologisesta kuin adoptio-odotuksestakin.

– Niissä on sekä yhtäläisiä että erottavia piirteitä. Yhteistä on valmistelujen tekeminen ja henkinen valmentautuminen tulevaan. Mutta adoptioraskaus sisältää paljon enemmän tietämättömyyttä, häm-mennystä ja pelkojakin ja koska fyysisiä muutoksia ei tapahdu, on oman itsen ja ympäristönkin siihen vaikeampi orientoitua. Yhtään helpompaa se ei ainakaan ole kuin biologisen lapsen odottaminen.

– Tulevasta lapsesta kannattaa kertoa läheisille sopivalla hetkellä, jotta hekin saavat riittävästi aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen. Me ilmoitimme asiasta vanhemmilleni viime äitienpäivänä ja he ovat ottaneet tyttäremme vastaan hyvin positiivisesti. Meillä on muitakin vauvauutisia: Sisareni sai vauvan kolme viikkoa sitten.

Myös Patrikille tulevasta sisaruksesta kerrottiin varhaisessa vaiheessa.

– Hän on ollut innokas isoveli ja toivoi aluksi nelivuotiasta, että saisi heti leikkikaverin.

Kun Patrik kertoi kavereilleen saavansa siskon Kolumbiasta, oli eräs heistä ihmetellyt hoitajalleen: Mistä se Patrikin sisko oikein tulee, kun Patrik sanoi, että sen sisko tulee koulun pihasta...

– Välillä iski epävarmuus: tiedämmekö nyt aivan varmasti mihin olemme ryhtymässä? Ymmärrämmekö, että olemme kantamassa vastuuta pienestä ihmisestä, irrottamassa häntä omasta kulttuuristaan täysin vieraaseen ja myöhemmin vastaamassa hänelle kysymyksiin, jotka aivan varmasti näistä lähtökohdista heräävät? Miten selviämme niistä, osaammeko vastata? Miten ympäristö ottaa hänet vastaan? Ja syntyykö se rakkaus? Meidän piti itse olla tekemisissämme ja päätöksissämme hyvin vahvoja, mutta tunnetilat ailahtelivat välillä laidasta laitaan.

– Olennainen seikka on perehdyttää lasta tulevaisuudessa tämän juuriin ja lähtökohtiin. Jokaiselle ihmiselle on tärkeää tietää, mistä on kotoisin ja kuka oikein on.

– Kerromme tietysti tyttärellemme kaikesta heti, kun hän ryhtyy asioita kyselemään. Vielä emme tiedä hänen taustastaan kovin paljon.Vain sen, että hänen äitinsä elää ja lapsi on syntynyt yliopistollisessa keskussairaalassa. Hän on elänyt alkukuukautensa juuri valmistuneessa hyvätasoisessa ja siistissä adoptiokeskuksessa.

Arja kiittelee adoptiovalmennusta, jossa sai vastauksia askarruttaviin kysymyksiin ja jolla oli myös avioparia lähentävä vaikutus.

– Keskusteluissa käytiin läpi monia parisuhteeseen liittyviä kysymyksiä, jotka eivät varmaankaan muuten olisi nousseet esiin. Puhuimme myös lapsuudestamme, kasvatuskäsityksistämme, arvoistamme ja kokemuksistamme. Keskustelujemme myötä olemme tutustuneet toisiimme entistäkin paremmin ja on niissä noussut esiin yllätyksiäkin. Nyt tuntuu siltä, että kuva omasta puolisosta on tullut paljon syvällisemmäksi ja monipuolisemmaksi, eikä tämän jälkeen ole aihetta, josta emme voisi yhdessä puhua.

– Tuntuukin hullulta, että biologista lasta odotettaessa ei tällaisiin keskusteluihin ole pakko ryhtyä lainkaan – äitiysvalmennuksessa käydään läpi vain murto-osa nyt käydyistä kysymyksistä. Emme me tunteneet toisiamme Patrikia odottaessamme läheskään näin hyvin. Meitä tämä on lähentänyt paljon ja se on yksi rikkaus, jonka tämä kokemus on tuonut tullessaan.

– Adoptioprosessi on jo tähän mennessä merkinnyt meidän perheelle paljon positiivisia asioita, se on kokemus jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Tulevaisuudessa se tulee vielä avaamaan lisää rikastuttavia näkökulmia, kun pääsemme perehdyttämään lasta tämän kulttuuriin ja juuriin, kenties opiskelemme yhdessä kieltä. Jo nyt se merkitsee Patrikille sisarusta, jota hänellä ei ehkä muuten olisi. Kaiken kaikkiaan kokemus on ollut niin positiivinen, että uskallan suositella sitä muillekin ja kuka tietää, jos meidän perheeseen adoptoidaan vielä lisää lapsia. Pekka on hyvä isä ja kasvattaja. Haluan suoda hänelle suuren perheen, Arja sanoo.

Artikkeli on ilmestynyt Me Naiset -lehdessä vuonna 2001.

Laulaja Nina Tapio erosi Ada Forsbergin isästä tyttären ollessa yhdeksänvuotias. – Olemme aina pyrkineet puhumaan asioista lasten kanssa suoraan sillä tasolla, minkä he ymmärtävät, Nina sanoo.

Sekä Nina Tapio, 45, että tytär Ada Forsberg, 20, ovat parhaillaan unelma-ammateissaan: Nina laulajana, Ada sirkustaiteilijana. Ada kiertää Sirkus Finlandian ilma-akrobaattina ympäri Suomea. Nina laulaa Jean S. -yhtyeen toisena solistina ja valmistautuu ensi keväänä esitettävään Mamma Mia! -musikaaliin.

– Kun on kasvanut taiteilijaelämää seuraten, sitä pitää ihan tavallisena, toisen polven taiteilija Ada kertoo.

Myös hänen isoäitinsä Irma Tapio on laulaja.

Peittely on pahinta

Adan ja kolme vuotta nuoremman Elsan isä on Martti Forsberg. Nina ja Martti tutustuivat jo kymmenvuotiaina luokkakavereina ja alkoivat seurustella parikymppisinä. Suhde ei kuitenkaan kestänyt. He erosivat Adan ollessa yhdeksänvuotias.

– Kyllä minä lapsena tajusin vanhempieni välisen kitkan. Ennen eroa muistan kysyneeni äidiltä, onko kaikki hyvin? Olin jo sen ikäinen, että ymmärsin eron olleen vanhemmilleni paras ratkaisu, Ada miettii.

”Kyllä minä lapsena tajusin vanhempieni välisen kitkan.”

Nina huomauttaa, että lapset näkevät väkisinkin, mitä vanhempien välillä on meneillään.

– Peittely on pahinta, mitä heille voi tehdä. Olemme aina pyrkineet puhumaan asioista lasten kanssa suoraan sillä tasolla, minkä he ymmärtävät, Nina huomauttaa.

Sittemmin Nina avioitui pastori Reijo ”Reka” Kontion kanssa. Viisi vuotta sitten Ada sai velipuolen, Vilhon. Sisaruksilla on 15 vuotta ikäeroa.

– Kun kuulin saavani pikkuveljen, aloin itkeä ilosta. Suhde Vilhon kanssa on aina toiminut, ja olen pystynyt auttamaan äitiä lastenhoidossa. Olen vahtinut Vilhoa iltaisin ja välillä öisinkin, Ada kertoo.

Lue Ninan ja Adan koko haastattelu Me Naisten numerosta 42/2017. Tuoreen digilehden voit lukea täällä.

Näyttelijä Sanna Stellanin puoleentoista vuoteen on mahtunut vauva, pako hometalosta, avioero ja uusi mies. – Kaiken kokemani jälkeen en ole kyynistynyt, vaan uskallan olla onnellinen, hän sanoo.

Kesän lopussa eronnut näyttelijä Sanna Stellan, 43, on löytänyt uuden rakkauden.

– Juuri nyt olen tosi onnellinen, sillä olen tavannut uuden miehen ja olen rakastunut, hän kertoo.

Kuluneen puolentoista vuoden aikana Sannan elämässä on tapahtunut paljon: Sanna sai kolmannen lapsensa, ja samoihin aikoihin kotitalosta löytyi hometta, joka ajoi perheen pitkään evakkoon. Elokuun lopussa Sanna ilmoitti Facebookissa pitkän avioliittonsa päättyneen.

– Kaiken kokemani jälkeen en ole kyynistynyt, vaan uskallan olla onnellinen. Ikuisena romantikkona uskon rakkauteen. Ajattelen, ettei kaikkea elämässä voi selittää tieteellä, eikä varsinkaan sitä, miksi jotkut ihmiset saatetaan yhteen, hän kertoo.

Harkittu ero

Sannan ja hänen entisen miehensä avioeroon ei päädytty helposti.

– Eropäätöstä tehtiin pitkään. Teimme paljon töitä suhteemme pelastamiseksi muun muassa pariterapiassa. En missään nimessä koe epäonnistuneeni, vaikka erosin, Sanna kertoo.  

Vanhempien ero tuntuu rankalta ratkaisulta, kun nuorin lapsi on vasta vauvaikäinen. Sanna kuitenkin ajattelee, että lapset tulevat maailmaan silloin, kun niiden kuuluu.

– Vauvoja on putkahdellut maailmaan ihan kaikissa olosuhteissa. Se ei vaadi täydellistä elämäntilannetta. Meidänkin kuopus oli ehdottomasti haluttu lapsi, Sanna sanoo.

Mitä Sanna kertoo eronsa syistä? Mitä kaikkea äitiys on Sannalle opettanut? Mikä Siskonpedin hahmoista on Sannan suosikki? Lue lisää Me Naisten numerosta 42/2017.