Ohjaaja Antti Jokinen on luopunut arkiaskareista, että voisi keskittyä luovaan maailmaan.

Antti Jokinen, 38, saapuu paikalle kaksi vuotta ja viidet treffit myöhässä. Ei, hän ei ole unohtanut tai ollut piittaamaton. Tässä nyt vaan on ollut kaikenlaista.

Tärskyjemme lykkääntymisen takana ovat olleet muun muassa Rolling Stones (tekstari: sori. palaveri rollarien kanssa. neuvottelen videosta. sori.), Shania Twain (sori. tuli äkkilähtö pariisiin. shanian video. sori.) ja viimeksi toissapäivänä Uma Thurman (sori. nyt tää näyttelijä, jota tulin tapaamaan, onkin kipeä. palaan maanantaina. soitan sit.). Jokinen käy neuvotteluja Thurmanin pestaamisesta elokuvadebyyttiinsä, ja kun stara on kipeä, häntä odotetaan. Me puolestamme odotamme Jokista ja etsimme toivoa tekstiviesteistä.

30% intohimoa

Antti Jokinen on seitsemänvuotias, kun hän käsikirjoittaa, ohjaa ja näyttelee pääosan ensimmäisessä elokuvassaan Tarzan. Se kuvataan Nurmijärven-kodin olohuoneessa, jonka karvalankamattoesittää merta, äiti alligaattoria, isä leijonaa, sisko Janea ja perheen Tähti-kissa yössä vaanivaa eläintä. Kaitafilmi alkaa plakaatilla, jossa lukee vain Tarzanin ja Antti Jokisen nimet.

Idea on saanut alkunsa Nurmijärven Kino Juhassa, missä pellavapäinen Antti ja hänen urheilutoimittajaisänsä Juha ovat kanta-asiakkaita. Elokuvista on tullut Antille intohimo.

Toinen intohimo löytyy, kun teini-ikäinen Antti kuuntelee Deep Purplea ja ryhtyy hevirokkariksi. Kaveriporukalla perustetaan bändi Lead, jonka demot tuottaa Antin musiikinopettaja

Risto Asikainen. Pitkässä tukassaan Antti näyttää täydelliseltä hevarilta. Hän antaa biiseilleen legendaariselta kuulostavia nimiä kuten Hit Me, I Want You ja Ocean Priest.

On vain yksi ongelma: Antti on törkeän huono laulamaan ja vielä surkeampi soittamaan. Jokisen perhe käy katsomassa keikkoja hammasta purren. He myös maksavat pojan matkat maailmalle, kun muusikonalku lähtee Los Angelesiin katsastamaan mahdollisuuksiaan. Kultalevyt vilahtelevat päässä.

– Soittomme oli kauheaa. En ollut ainoastaan huono, vaan ihan paska. Se osoittautui todelliseksi handicapiksi rokkarin urallani. Onneksi huomasin nopeasti, että nämä hanat kannattaa laittaa kiinni. Tunnistan yhä Sunset Boulevardilla puhelinkopin, josta soitin isälle ja sanoin haluavani kotiin, Jokinen muistelee nyt 20 vuotta myöhemmin.

Kaitafilmi-Tarzan ja tuhoon tuomittu bändiura niputtuvat ahaa-elämykseksi, kun Antti on kirjoittanut ylioppilaaksi. Siihen saakka hän on opinto-ohjaajien painajainen: nuori, jonka tulevaisuudesta kukaan ei tiedä.

Antti ilmoittaa hakevansa elokuvataiteen laitokselle. Vanhemmat ehdottavat, että vesa opiskelisi ensin lakimieheksi tai ekonomiksi. Jos leffataide yhä kiinnostaa, hän voisi opiskella sitä harrastuksekseen. Elokuvat päivätyönä kuulostavat utopistiselta.

Antti valitsee elokuvat ja hakee kouluun Yhdysvaltoihin. Hän haluaa jonnekin, missä oppikirjat on kirjoitettu hänen syntymänsä jälkeen.

10% pitkäjänteisyyttä

Etelä-Carolinan yliopistossa Jokinen kahlaa puolentoista vuoden ”pelto-osuuden” kerraten lukion perusaineita. Vasta sitten hänellä on mahdollisuus valikoitua filmikoulun ohjaajalinjalle. Jokinen ei laadi varasuunnitelmaa, sillä hän aikoo onnistua. Tentit sujuvat ja hän valmistuu kurssinsa priimuksena. Kolmestasadasta opiskelijasta valitaan kaksi tulevaisuuden käsikirjoittajaa jakaksi ohjaajaa, Jokinen on yksi heistä.

Hänellä on vaalea heviletti, koripalloilijan kroppa ja pollea olo, kun hän marssii ensimmäistä kertaa studioille. Professori ojentaa Jokiselle luudan ja käskee siivota studion.

– Olin siinä, että poikki, poikki, tämä on väärinkäsitys. Minä tulen tänne ohjaajaksi, en luuttuamaan.

Hän odottaa pääsevänsä tositoimiin näyttelijöiden, lavastajien ja isojen kameroiden kanssa, mutta professorilla on toinen suunnitelma. Ensimmäisen vuoden aikana Jokinen siivoaa, etenee rakentamaan ja suunnittelemaan lavasteita, äänittämään, avustamaan valaisijaa, valaisemaan ja leikkaamaan.

– Se oli nerokasta. Tein niiden töitä, joista tulisi myöhemmin sotureita oman visioni toteuttamisessa.

Lomillaan Suomessa Jokinen pääsee Yleisradioon ohjaamaan Urheiluruutua ja suoria kisalähetyksiä. Vastaanotto on nihkeä. Yleläisten ohimoita kuumottaa, kun parikymppinen kloppi jakelee ohjeita.

– Oli valtava etu, että isä työskenteli samassa putiikissa. Se auttoi samaan ovea auki. Itsestäni oli kuitenkin kiinni, miten matkani kuljin.

Jokinen on ärsyttävyyteen asti perfektionisti. Parin minuutin juttua hierotaan leikkauspöydällä kuin kokoillan elokuvaa. Ylellä hän tekee kaikkea, ohjaa, leikkaa ja käsikirjoittaa.

– Ohjaamisen oppii ainoastaan ohjaamalla. Juttujaan voi mainostaa pää punaisena, mutta kun kuva ilmestyy screenille, lopputulos on alastomana kaikkien arvioitavana.

10% asennetta

Jokinen valmistuu yliopistosta loistavin arvosanoin, tekee dokumentteja sekä lyhytelokuvan, joka voittaa eräillä festareilla opiskelijafilmipalkinnon. Se poikii pestin Music Televisioniin, missä Jokinen viihtyy vuoden kunnes kypsyy työmäärän ja liksan kehnoon suhteeseen. Hän palaa Suomeen, tutustuu Markus Seliniin ja perustaa tämän kanssa Solar Filmsin.

Jokinen saa ohjattavakseen Leningrad Cowboysien musavideon, joka poikii lisää töitä Euroopassa. Seuraava tavoite on saada Yhdysvalloista agentti.

– Ylivoimaisesti kovin oli FM Rocks. Sain tapaamisajan väliportaan hepun kanssa ja tein vaikutuksen.

Viikkoa myöhemmin Jokinen istuu taas FM Rocksin tiloissa. Pöydän toisella puolella istuu pieni armeija firman päätuottajia. Vastapäätä nököttää tyynen rauhallinen Jokinen aseenaan Seitsemästä veljeksestä omittu suoraselkäisyys. He kysyvät, millä asioilla Jokinen on Losissa. Hän vastaa rehellisesti lentäneensä rapakon ja mantereen yli vain tätä palaveria varten.

– Pomoista näki heti, että tilanteessa oli magiaa. Neuvotteluissa en ollut mikään jees jees -mies. Mitä suurempi pamppu, sitä kovempi kädenpuristus.

FM Rocks tekee Jokisesta Antti J:n ja myy häntä täydellä teholla. Puoleen vuoteen ei kuitenkaan tapahdu mitään ja Jokinen pitää ohikulkeneita asiakkaita idiootteina, koska nämä eivät älyä valita häntä.

Jokinen päättää parkkeerata Valtoihin ja jäädä odottamaan tilaisuuttaan. Kaikki on yhden kortin varassa. Jokinen on kirjoittanut satoja sivuja käsikirjoituksia ja maleksinut puoli vuotta kahviloissa.

– Seisoin kirjakaupassa Marina Del Rayssa, kun kännykkä soi ja sain keikan. Mikä helpotus!

Jokinen sijoittaa kaikki rahansa Toyan videoon. Siitä tulee hitti, mutta miehelle ei jää mitään. Hiljaiseloa kestää kuukausia, kunnes Wyclef Jean pestaa Antin ja kaasupoljin painuu pohjaan.

Jokinen ohjaa liudan tärkeitä artisteja: Run DMC, City High feat. Eve, Wyclef Jean ja Céline Dion. Sitä mukaa kun artistit muuttuvat nimekkäämmiksi, budjetit rikkovat miljoona dollaria. Vahva naiskatras Shania Twainin ja Beyoncén johdolla pitää huolen, että hype Antti J:n ympärillä paisuu.

– Suomalaisen on vaikea myydä itseään. Agentin tehtävä on kertoa maailmalle, kuinka loistava olen.

15% nopeaa reagointia

Sana Antti J:stä kiirii Will Smithille. Hän haluaa 1000 kisses -videonsa ohjaajaksi Antin ja sen pääosaan vaimonsa Jada Pinkett-Smithin, joka on Sydneyssä kuvaamassa The Matrixia.

Niinpä Willin väki soittaa Antin väelle, joka herättää simahtaneen sankarimme hotelli Kämpistä.

– Puhelimessa sanottiin, että Will Smith haluaa jutella kanssani just nyt. Ajattelin, että oho, onpas hyvät kännit. Kuuntelin läppää Australiasta ja Los Angelesista, tuumasin okei ja nukahdin uudelleen, Jokinen muistelee.

Myöhemmin hän herää karmeaan jytinään. Se ei kuulu päästä vaan ovelta, missä hotellin pikkolo takoo kuin viimeistä päivää. Hän on luvannut herättää Jokisen ja lykkää lentoliput kouraan. Auto odottaa alhaalla ja kone kentällä. Kuvaukset alkaisivat ylihuomenna. Aikataulu on ”katastrofaalinen”, mutta Jokiselle kerrotaan, että artistilla on idea videon kulusta.

– Sängyn vieressä oli hujan hajan lappuja, joissa luki Australiaa ja Will Smithiä. Olin fiilareissa, jippii, tämä ei ollutkaan unta. Lennolla soittelin ympäriinsä, palkkasin tiimin ja tein 7 000 dollarin puhelinlaskun.

Sydneyssä on sunnuntai-ilta, kun Jokinen saapuu Will Smithin sviittiin.

– Hotellin käytävää tepastellessa tuli ensimmäistä kertaa olo, ettei enää auttanut muistella Seitsemää veljestä tai Nummisuutareiden Eskoa. Olo alkoi olla kuin isännällä.

Miehet juttelevat lämpimikseen, kunnes päästään asiaan. Will Smith pamauttaa kämmenensä yhteen ja kysyy: ”Well, mikäs se sun idea olikaan?”

Jos Jokinen olisi hitusenkin hermostuvampaa sorttia, hän laskisi alleen. Hän on tullut neuvotteluun ilman hahmotelmaa käsikirjoituksesta, jota maailman kuumin stara odottaa häneltä nyt. ”Öö, mulle kerrottiin, että sulla on idea”, Jokinen hapuilee.

Storyline valmistuu yön aikana ja parin päivän päästä tavara on purkissa.

10% laaduntarkkailua

Jokinen tekee videoita sarjatulella ja huolestuu työnsä laadusta. Hän alkaa etsiä omaperäisiä ideoita. Kornin videoissa soittajien pärstät liimataan koirien vartaloihin. Video nostaa Jokisen rohkeampaan kastiin.

– Jos työni olisivat kenkiä, ne muuttuivat ensin lenkkareista hip hop tossuihin, sitten naisten iltakenkiin ja nyt omaperäisin buutseihin. Taiteilija minussa pääsi esille ja se oli vapauttavaa.

Jokinen saa hullutella ideoissaan, käyttää isoa koneistoa ja mielettömästi rahaa. Taide menee markkinoinnin edelle. Jokisesta tulee tinkimättömämpi, kuten myös uusista asiakkaista. Missy Elliottin ohjaaminen on kuin saisi Manolo Blahnikit jalkoihinsa.

Jokisella on amerikkalaisittain outo tapa asioida ohjattaviensa kanssa: hän puhuu heille henkilökohtaisesti.

– Amerikassa ei ole kuninkaallisia, sen sijaan heillä on filmi- ja musiikkitähtiä. Heitä paapotaan ja pelätään, ja julkkisten ympärillä hyrrää iso koneisto. Minulle paras asiakas on sellainen, jolla on kokemusta ja itsevarmuutta.

Ideointivaiheessa Jokinen pelaa mielikuvilla ja myy jotain, mitä ei ole konkreettisesti olemassakaan. Artistin on luotettava ohjaajan näkemykseen.

– Myyn heille näkemykseni, jonka on oltava pomminvarma. Odotusten ja lopputuloksen on vähintään kohdattava. Vielä mieluummin ylitän ne.

10% joukkuepeliä

Jokinen vakuuttaa, ettei maine ja tähteys ole kiinnostanut häntä enää Tarzan-filmin jälkeen. Hänestä on tullut kelpo joukkuepelaaja.

– Odotan palkkaamani tyypin hoitavan alueensa minua paremmin. En ole se perussuomalainen markkinointipäällikkö, joka ei potkujen pelossa palkkaa ketään itseään parempaa.

Jokisen työryhmässä on selvät säännöt: aina pitää voida sanoa, ettei tiedä, ettei osaa ja tässä on ideani.

– Henkilökunnalta voi ostaa aikaa ja näennäisen kiinnostuksen, mutta lojaliteetti täytyy ansaita. Se on tärkeää, jos homma alkaa lipsua päin helvettiä.

Vähentäessään videopestejään Jokinen supistaa myös tiimiään. Assistentistaan hän ei kuitenkaan luovu.

– Olen vapauttanut itseni arkiaskareista, jotta pystyn keskittymään luovaan maailmaan, Jokinen muotoilee.

5% täydellistä ajoitusta

Jokinen tekee hienoimmat työnsä kalliiden musavideoiden viimeisessä aallossa. Nyt niitä tehdään vähemmän ja koko ajan kapenevalle kohdeyleisölle. Jokista se ei haittaa, sillä hän on hyvän matkaa menossa kohti todellista päämääräänsä, elokuvia.

– Alun alkaen en halunnut mainos tai musavideoita ohjaamaan, mutta lähdin tälle tielle, koska se on ohituskaista leffaohjaamiseen. Elokuvayhtiöt tietävät, että osaamme käyttää isoa koneistoa ja ymmärrämme budjetteja.

Jokiselle tarjotaan kassamagneetteja Resident Evil III ja Alien vs. Predator II, joista hän kieltäytyy, vaikka voisi kerralla tienata enemmän kuin koskaan. Hän perustelee sitä ”sisällöllisen minän voimistumisella”. Tehtyään omaperäisiä videoita, hän aikoo tehdä omaperäisiä elokuvia.

– En tiedä, pystynkö siihen, mutta aion yrittää. Actionleffat eivät kiinnosta eikä minun ole pakko tehdä Hollywood-elokuvaa. Sen status ei merkitse mitään.

Jokisen takana on maailman suurin elokuva-agentti ICM, luottoa Los Angelesissa ja valtavasti kontakteja. Hän on pitänyt ”poliittisesti hyvää huolta” urastaan, ollut monille tiukka, mutta ei kenellekään tosi mulkku. Oikea leffa kyllä onnistuu, mutta milloin? 38-vuotiaana ohjaaja käy kärsimättömäksi.

– Ohjaajaksi voi kutsua ketä tahansa, mutta elokuvaohjaaja on toinen juttu. Se on ainoa titteli, johon pyrin. Se on myös ammatillisesti viimeinen chapterini, elokuvaohjaajathan menevät eläkkeelle hautaan.

Jokisen fiiliksissä on jotain tuttua alkuvaiheen tuntua, vaikka mies on muuttunut.

– Ohjaajauran alussa olin naiivi, täynnä hormoneja ja itsetunnon arvoa. Nyt olen realistisempi, minulla on kokemusta ja turvaverkko allani.

10% kaaosta

Tämä on jälleen yksi vuosi, jolloin Jokinen ei toteuta suunnitelmiaan sapatista. Hän epäilee motivaationsa olevan annos sisäistä vimmaa ja kunnianhimoa lyötynä hänen dna:hansa.

– En vain pysty olemaan ilman ohjaamista. Rakastan sitä, kun laitan filmin kameraan, miten se rutisee ja miten kuvatessa iso kone surisee korvan vieressä. Niinä hetkinä mietin, että on tämä hienoa hommaa. Oman työn jäljen näkee välittömästi. Sitä paitsi, mitä muutakaan osaisin?

Jokinen kokee olevansa jatkuvasti töissä. Ideointi kun ei onnistu tiettynä aikana, vaan ideoita kertyy koko ajan, missä sattuu. Työhuone on täynnä tuhansia hiirenkorvilla olevia kirjoja ja lehtiä, post it -lappuja roikkuu kaikkialla.

– Kun tulen lentokoneesta ja avaan kassini, sieltä räjähtää lehdistä repäistyjä sivuja ja lapunpalasia, joille on rustattu ideoita. Poikani ja kihlattuni inhoavat sitä kaaosta.

Ainoa toistuva rutiini Jokisen työtavoissa on viimehetken inspiraatio. Valmista syntyy vasta kun on aivan pakko, tai pian sen jälkeen.

– Onhan se vähän uhkarohkeaa, mutta minusta ei ole järjestelmällisyyteen. Kaaoksesta syntyvät parhaat ideat.

Jokisen eväät ovat viittä vaille valmiit. Hän lisää joukkoon vielä heittäytymistä, uskallusta ja tuuria.

– Näyttää aika mutkikkaalta reseptiltä. Toisaalta Nurmijärveltä on älyttömän pitkä matka Hollywoodiin.

Lapsena Tommi Korpela yritti olla erottumatta. Näyttelijänä Korpela on totutellut esillä olemiseen. – Pidin pituuttani huonona juttuna, vaikka enemmän siitä on lopulta ollut hyötyä.


49 vuotta

Ensi vuonna minusta tulee viisikymppinen. Haluaisin kovasti ajatella, että 50-vuotias on nuori, mutta tunnen, ettei ole. Kun isoisäni täytti 50, hän sai lahjaksi aurinkokellon ja kiikkustuolin. Se on ikä, jolloin askel jo hidastuu.

Mieleni on edelleen kovinkin nuori, mutta kropassani reistailee jo vähän kaikki. Kone vaatii jatkuvaa huoltoa eikä kestä enää hirveästi revittelyä. Toisaalta ikä tuo mukanaan myös varmuutta ja taitoa: näyttelijänä minun ei tarvitse enää ratkaista rooleja pelkällä fyysisyydellä.

192 pituus

Olen aina ollut pitkä, mutta aiemmin en oikein hyväksynyt sitä. Olin koulussa aina luokan pisin poika, mutta yritin pienentää itseäni ja olla erottumatta joukosta. Kouluajoilta juontavat juurensa myös nykyiset selkävaivani, kun istuin kaksinkerroin 6–8 tuntia päivässä minulle aivan liian pienessä pulpetissa.

”Yleisin jäänmurtaja on aina ollut kysymys: pelaatsä koripalloa?”

Armeijassa pituudekseni mitattiin 191 senttiä. Olisin todennäköisesti päässyt 193 senttiin, jos en olisi silloinkin yrittänyt olla vähän pienempi kuin olin. On hassua, että pidin aina pituuttani huonona juttuna, vaikka siitä on lopulta ollut enemmän hyötyä kuin haittaa. On ironista, että vasta näin loppusuoralla sitä yrittää leväyttää koko ruodon suoraksi, mutta ei se enää oikene.

Vaikka nykyään en itse enää ajattele pituuttani, saan kuulla siitä usein. Yleisin jäänmurtaja on aina ollut kysymys: pelaatsä koripalloa?

62 päänympärys

Kuten pituuteni, myös pääni koko aiheuttaa toisinaan ihmettelyä. Sen ympärysmitta kun on hulppeat 62 senttiä. Siksi en oikein ole hattuihmisiä. Moniin rooleihin ovat puvustajat halunneet kokeilla hattua, mutta sitten luopuneet ajatuksesta.

Jo ala-asteella jotkut yläluokkalaiset kysyivät, onko sulla perunoita pipossa? Se ei auennut minulle, vaan vastasin aina kiltisti, että ei ole perunoita pipossa.

1 eli ensimmäinen

Ensimmäinen on näyttelijäntyössä tärkeä numero. Ensimmäinen otto kohtauksesta on näyttelijälle tärkein, sen jälkeen kaikki on jonkin toistoa ja variaatiota.

”Näyttelijä haluaa muistaa aina tärkeimpänä viimeisimmän roolinsa.”

Myös näytelmän ensi-ilta teatterissa on hetki, johon paine tiivistyy. Useimmiten ensiesitys ei mene ihan putkeen, sillä yritys on niin tuimaa, että keihäs lähtee helposti taivaalle siinä kuuluisassa väärässä kulmassa.

Totuus on sekin, että näyttelijä haluaa muistaa aina tärkeimpänä viimeisimmän roolinsa. Jussi Ketolan rooli Ikitie-elokuvassa oli kiitollinen tehdä, sillä noin monella tapaa isoa roolia on harvoin tarjolla. Sen lisäksi, että tarina on vahva ja koskettava, päähenkilö on enemmän kuin pulassa alusta loppuun, mikä teki roolista näyttelijälle herkullisen.

Nolo yksityiskohta näissä Suomen juhlavuoden elokuvissa on toki se, ettei sadan vuoden historiasta tunnu löytyvän yhtään naisen tarinaa, jonka olisimme halunneet kerrottavaksi.

10+ osoitetta

Olen paljasjalkainen helsinkiläinen ja asunut eri puolilla kaupunkia pitkälti yli kymmenessä osoitteessa. Parhaillaan asumme Töölössä, se on kolmas töölöläisosoitteeni.

”Asuimme vuokralla miljonäärimummon asunnossa.”

Olen syntynyt Linnanmäen vieressä Alppilassa, mutta suuren osan lapsuudestani vietin hienostokaupungin­osaksi luokitellussa Eirassa Engelinaukiolla sijaitsevassa vuokra-asunnossa. Äitini oli yksinhuoltaja, mutta asuimme vuokralla miljonäärimummon asunnossa. Välillä, kun kävin koulukavereiden luona kylässä hulppeissa lukaaleissa, muistan ajatelleeni, etten ihan kuulu tänne. Lapsuudestani minulla on silti hyvin lämpimät muistot: oli mahtavaa asua meren lähellä ja kiipeillä Kaivopuiston kallioilla.

3 eli trio

Tykkään trioista. Trioissa kaikki ovat keskiössä, eikä kenenkään taakse pääse piiloon. Olemme sellainen puolisoni Elina Knihtilän ja poikamme kanssa. Pieni perhekokomme toimii meille.

Tapasimme Elinan kanssa Q-teatterissa vuonna 1991. Kun näin hänet, ajattelin, että hän on vaikuttava näyttelijä ja voimakas persoona, joka näkyi ja kuului. Se oli kiehtovaa ja vähän pelottavaakin, itse kun olin aika hiljainen ja rauhallinen.

Kunnioitan sitä, että Elina uskaltaa ottaa kantaa erilaisiin epäkohtiin. Ääntä meillä on riittänyt aina puolin ja toisin, mutta toivottavasti huuto on iän myötä jalostunut. Perheenä elämämme on kuitenkin tasapainoista ja arkista.

5+ lähiystävää

Paras ystäväni lapsena oli talonmiehen poika, jonka perhe asui samoilla kulmilla. Niiltä ajoilta minulle on jäänyt joitakin tärkeitä ystävyyssuhteita, joita tulee pidettyä edelleen yllä. On helpottavaa ja terveellistä tavata rakkaita ihmisiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa teatterin tekeminen tai näytteleminen ylipäätään.

”On helpottavaa tavata rakkaita ihmisiä, joita ei voisi vähempää kiinnostaa näytteleminen.”

Minulla on myös ammatin puolesta paljon hyvin läheisiä ystäviä, joiden kanssa vietän aikaa myös vapaalla. Tässä hommassa syntyy helposti ryhmiä, joiden on helppoa ja hedelmällistä työskennellä yhdessä. Se edesauttaa montaa asiaa ja vapauttaa energiaa oleelliseen.

100 senttiä kalaa

Kalastus on minulle rakas harrastus, käyn kalassa aina kun vain ehdin. Se on haastavaa, jännittävää ja vie täysin mukanaan, en mieti silloin mitään muuta kuin sitä. 100 senttiä on perhokalastajalle tärkeä mitta: sillä voi kutsua itseään kalastajaksi. Itsellänikin oli kerran sellainen kala perhossa kiinni Australiassa, mutta härkähai päätti syödä sen, ja minulle jäi vain tyhjä siima käteen.

Kaupunkikalastusta on tässä maassa hyödynnetty matkailussa ihan liian vähän. Pelkästään Helsingin Töölönlahdelta voi saada 20 eri kalalajia päivässä. Hietaniemen uimarannalta voi saada keväällä siikaa, Hakaniemen sillan alta syksyllä kuhaa, Kaivopuiston rannasta taimenta ja ahventa. Olen kalastanut niissä kaikissa.

Vanhankaupungin patoa en ymmärrä. Se vaikeuttaa erittäin uhanalaisen meritaimenen ja lohen kutunousua, eikä padolla ole kuin museoarvoa. Kaupunkilaisten ja turismin kannalta olisi paljon hienompaa, että Helsingin reunalla virtaisi parin kilometrin mittainen villi koski, jonka alajuoksulle Helsinki on aikoinaan perustettu.

"Olen yrittänyt opettaa pojalleni, että mitä paremmin ymmärtää kieliä, sitä paremmin ymmärtää myös ihmisiä."
"Olen yrittänyt opettaa pojalleni, että mitä paremmin ymmärtää kieliä, sitä paremmin ymmärtää myös ihmisiä."

666 paholaisen rytmi

Kiehtova ja koominen luku, joka on nuoruuden kauhuelokuvista ja hevimusiikissa tuttu pedon merkki. Se sisältää energiaa, joka toimii sukupolvesta toiseen: nuorempana se kiehtoi minua, sitten poikaani.

Ensimmäinen konsertti, johon menin yhdessä poikani kanssa, oli Iron Maidenin Olympiastadionin-keikka vuonna 2011. Poikani oli tuolloin 12-vuotias. Ajattelin, että kokemuksesta saattaisi tulla meille kiusallinen isä, poika ja rock’n roll -hetki. Mutta kun Bruce Dickinson tuli lavalle, poikani pomppasi pystyyn, nyrkki alkoi heilua ja heiluikin sitten läpi konsertin. Se oli liikuttavaa ja hauskaa: ei näitä asioita näköjään voi eikä tarvitse opettaa tai selittää.

1 lempikirja

Pahan ja hyvän kamppailu on aina kiinnostavaa. Se, että ihminen pyrkii hyvään, mutta toimii jatkuvasti itseään ja parastaan vastaan.

Lempikirjani Saatana saapuu Moskovaan käsittelee muun muassa tätä tematiikkaa. Se on maagisen kaunis ja monitasoinen teos. Siitä sovitettu esitys pyörii nyt parissakin helsinkiläisteatterissa, ja itsekin näyttelin Saatanaa Suomenlinnan kesäteatterissa 1990-luvun lopulla. Saatanaa on oikeastaan mahdotonta näytellä, sillä tärkeämpää kuin se, mitä kaikkea minä teen, on se, miten muut ympärillä reagoivat rooliini.

2 kieltä

Toivon, että olisin lapsuudessani satsannut kieliin. Ne ovat voimavara. Poikaani seuratessa olen huomannut, miten voimakasta vastustus pakkoruotsia kohtaan on. Se on ihmeellinen peikko. Olenkin yrittänyt opettaa pojalleni, että mitä paremmin ymmärtää kieliä, sitä paremmin ymmärtää ihmisiä ja maailmaa.

”Surkuttelen huonoa kielipäätäni.”

Kuvasin juuri virolaista elokuvaa The Last Ones, ja häkellyin, miten hyvää suomea kaikki puhuivat. Itse en osaa viroa ollenkaan enkä oikein ruotsiakaan. Englannilla yritän takellella eteenpäin, mutta surkuttelen huonoa kielipäätäni.

Ammatin puolesta olen päässyt tutustumaan useisiin erilaisiin kulttuureihin, mikä on ollut ilo. On lohduttavaa huomata, että ihmiset ovat lopulta kaikkialla hyvin samanlaisia ja painivat samojen asioiden kanssa. Se hälventää ennakkoluuloja.

15. sukupolven isäntä

Elina on maatalon tytär, ja heillä on vanha sukutila Oravalassa, Valkealassa. Myös oma isäni on maanviljelijän poika.

Nykyaikana ei ole enää mikään itsestäänselvyys, että maatilan pyörittäminen kannattaa. Elinan serkku Tommi Hasu on 15. polven isäntä tilallaan. Olen keskustellut hänen kanssaan paljon ja oppinut kunnioittamaan hänen työtään suuresti. Maatilan isännät ovat nykyajan sankareita, sillä he joutuvat taistelemaan tehotuotantoa vastaan. He keksivät luovia keinoja selvitä: Tommi esimerkiksi kasvattaa muun muassa luonnonohraa, jota myydään nyt pienpanimolle Saimaalla.

Ihailen sitä rohkeutta, jolla maatilalliset ottavat riskejä, tekevät suuria satsauksia. Pitäisi muistaa, ettei mikään ole niin kannattavaa kuin suosia suomalaista.

Tommi Korpela

Syntyi 23.8.1968 Helsingissä. Asuu Töölössä avopuolisonsa Elina Knihtilän ja parin 20-vuotiaan pojan kanssa.

Pääosa-jussit elokuvista Miehen työ, Putoavia enkeleitä ja Häiriötekijä.

Näytellyt Q-teatterissa 25 vuotta.

Incredible Fishing with Hissu ja Tommi TV6:lla keskiviikkoisin.

Ikitie nyt elokuvateattereissa.

– Olen tehnyt itselleni kylmästi selviytymisstrategian, sillä minulla ei ole kuin kaksi vaihtoehtoa. Romahtaa tai selvitä, Anne Kukkohovi sanoi Me Naisten haastattelussa ystävänsä Teri Niitin poismenon jälkeen. Kuva: Jouni Harala

Anne Kukkohovi kertoo sosiaalisessa mediassa, että hänen äitinsä on kuollut.

Juontaja ja malli Anne Kukkohovi kertoo Facebookissa, että hänen äitinsä on menehtynyt.

Kukkohovi kirjoittaa, että hänen äitinsä diagnoosista on kulunut kymmenen kuukautta.

– Se sama päivä kuin Teri menehtyi. Syyskuu Pariisissa 2016 olimme yhdessä ensimmäisellä ja viimeisellä matkallamme. Meillä oli kivaa, juoksimme sadetta pakoon ja flirttailimme miesten kanssa. Tänään minusta tuli äiditön tytär. 23.10. kello 8.10. R.I.P. rakas äiti, Kukkohovi suree menetystään Facebookissa.

Hänen ystävänsä, stylisti Teri Niitti kuoli vain 43 vuoden ikäisenä tammikuussa 2017. Kukkohovi kertoi sen jälkeen Me Naisille, kuinka parikymmentä vuotta kestänyt ystävyys Terin kanssa oli hänen henkireikänsä. Tuolloin hän kertoi myös joutuneensa tekemään järjestelyjä, jotta voisi olla kuluvan vuoden aikana sairastuneen omaisensa tukena toisessa kaupungissa.

Kukkohovi kertoi Facebookissa syyskuussa vierailevansa Vaasan keskussairaalassa. Toisessa syyskuisessa päivityksessään hän kertoi vievänsä äidille sairaalaan proteiinilettuja. Lokakuussa hän kertoi vierailleensa Vaasan sairaalan saattohoito-osastolla.