”Ystävystymisemme oli sattumankauppaa. Jos tapaisimme nyt, voi olla, ettei meistä tulisi ystäviä”, Antti Holma ja Saara Turunen sanovat.
”Ystävystymisemme oli sattumankauppaa. Jos tapaisimme nyt, voi olla, ettei meistä tulisi ystäviä”, Antti Holma ja Saara Turunen sanovat.

Näyttelijä Antti Holma ja näytelmäkirjailija Saara Turunen tutustuivat lukiossa junan tuomina maalaisina. Ystävyys on pysynyt ja syventynyt. – Saaran seurassa saan olla erakko, Antti sanoo.

Syksyllä 1998 Kallion lukion tupakkapaikalla kohtasi kaksi nuorta taiteilijanalkua, siniseen toppatakkiin pukeutunut Saara Turunen ja kellertävissä kauluspaidoissa ja ruskeissa puvuntakeissa kulkenut Antti Holma. Saara poltti itse käärittyjä sätkiä, Antti oli aina äänessä.

– Tiesin, että Antilla on paljon kavereita ja että hän on sellainen säksättäjä. Antti seisoi röökipaikalla, kertoi juttuja, ja naiset nauroivat ympärillä, Saara muistelee.

– Saara tuli huppu päässä ja helvetin vihaisena piinaamaan minua teknisillä ongelmilla, joihin hän tarvitsi apua. Kiinnostuin, kun tajusin, että tuo ei ole helppo tyyppi, Antti sanoo.

Saara ja Antti olivat muuttaneet Helsinkiin maalta, Saara Kontiolahdelta, Antti Sonkajärveltä. Kallion lukiossa oli muitakin junan tuomia, ja porukasta tuli tiivis. Saaran ja tämän vuotta aiemmin aloittaneiden kavereiden mukana Anttikin pääsi Kallion kuppiloihin.

– Irrallisuus ja juurettomuus yhdistivät ihmisiä, Saara sanoo.

Niin myös Saaraa ja Anttia, jotka olivat molemmat lähteneet kotoa 15-vuotiaina.

– Ystävystymisemme oli sattumankauppaa. Jos tapaisimme nyt, voi olla, ettei meistä tulisi ystäviä, Saara sanoo.

Lukion pihalta on tultu pitkä matka tähän päivään. He jakavat samat intohimot mutta tekevät työkseen erilaisia asioita. Antti tunnetaan Putouksen kuudennen kauden ja Kansallisteatterin näyttelijänä sekä Kingi-ohjelman juontajana. Hän on myös kirjoittanut kehutun Järjestäjä-romaanin.

Saara työskentelee näytelmäkirjailijana ja ohjaajana. Hänen sukupuolta ja sen ristiriitoja tarkastelevia näytelmiään on käännetty useille kielille. Hänen omaelämänkerrallisia piirteitä ja fiktiota yhdistelevä esikoisromaaninsa Rakkaudenhirviö ilmestyi juuri. Yksi sen hahmoista on inspiroitunut Antista.

– Kirja käsittelee identiteettiä, nähdyksi ja kuulluksi tulemisen halua ja nimeä. Taiteilijalle nimi on kaikki. Siksi oli oleellista, että nimenomaan kirjan taiteilijoilla on nimet.

Perhe toisilleen

Läheisiä tupakkapaikalla tutustuneista tuli viimeistään silloin, kun Antti tarvitsi kämppistä etelähelsinkiläiseen kotiinsa. Saara pakkasi muuttokuorman ykkösen ratikkaan ja soitti Antin ovikelloa mukanaan yksi matkalaukku, tuoli ja huonekasvi. Ai sinä tulit nyt, Antti vain totesi.

– Tutustuin Antin henkilökohtaiseen puoleen. Naistennaurattaja oli vain se julkinen puoli koulussa, Saara sanoo.

Aamuisin Saara ja Antti matkustivat 1A-raitiovaunulla kahdeksaksi kouluun, ja kesäöisin he istuivat lippakioskilla Kaivopuiston rannassa. He kököttivät vilttien alla vieretysten ja puhuivat pitkälle yöhön.

Yhteisen talouden pyörittäminen sujui, vaikka Antti eli kaaoksessa ja Saara siivosi minkä ehti.

– Olen ihan sika, edelleen. Tein läksyt ja luin kokeisiin, mutta kodin kunnossapito ei sujunut. Saara taas on siivousnatsi. Saatoin herätä siihen, että imuri hakkaa sängynjalkaa ja kuuluu ’anteeksi, mie vaan täällä nopeasti järjestelen’, Antti nauraa.

Kummallakin oli omat menonsa, mutta kotiolojen jakaminen oli kahdelle maalaiselle tärkeää.

– Se oli ihmeellinen symbioosi, tosi tärkeää aikaa. Olimme toisillemme perhe, Saara sanoo.

Ymmärrys siitä, mitä pääkaupungin ulkopuolella tapahtuu, yhdisti Anttia ja Saaraa. He saivat voimaa toisistaan.

– Tarve ystävälle oli paljon syvällisempi kuin silloin, jos äiti ja isä olisivat olleet siinä pesemässä pyykit, Saara sanoo.

He halusivat myös päästä pikkukaupungin piireistä isompiin.

– Sonkajärven läpi ei mene edes junarataa. Siellä oli sellainen olo, että sieltä ei pääse mihinkään. Helsingissä on kiva tuntea, että pääsee pois.

Helsingistä lähtemiseen mukavuudenhaluinen Antti on silti tarvinnut Saaran esimerkkiä. Opiskeluaikoina lainan ottaminen pelotti, ja Antti lähti matkoille velvollisuudesta.

– Saara on matkustellut paljon, ja minä olen matkustanut siksi, että Saara on pakottanut minut mukaan. Koin sitten elämäni kesiä.

Ystävykset täydentävät taukoamatta toistensa lauseita. Välillä puhe muuttuu lähes muminaksi, jota vain he ymmärtävät.

– Voimme ylittää keskustelussa yhden vaiheen. Kerromme viimeaikaiset tapahtumat, mutta meidän ei tarvitse selittää, miltä ne tuntuvat. Toinen tietää, mitä ne merkitsevät, Antti sanoo.

Eläkeläiskerho paasaa

Nykyään Antti ja Saara tapaavat yleensä sunnuntaisin. Silloin Antti tulee käymään ja heittäytyy sohvalle. Se on luksusta, sillä Antin omassa yksiössä sohvaa ei ole. Saara keittää kahvit ja puuhastelee: järjestää laatikoita, kantaa pöytälevyjä.

– Tämä on tällainen eläkeläiskerho. Antti tulee kahville ja paasaan sille kolme tuntia feminismistä, Saara sanoo.

He jakavat sattumuksia, joille tietävät toisen nauravan, puhuvat yhteiskunnasta ja politiikasta ja kyselevät neuvoja työasioissa – Saara on ainoa, jolta Antti niitä kysyy.

Rakkaus taiteeseen on vahva. Saara on opiskellut dramaturgiaa, Antti näyttelemistä. Teatterikorkeakoulussa he aloittivat samana syksynä vuonna 2003.

– Se on yksi syy siihen, että ystävyys on pysynyt ja syventynyt. Jos toinen olisi päässyt ja toinen ei, olisi jäänyt helposti ulkopuolelle. Teatterikorkeassa keskustelu on niin pienen piirin säksätystä, ettei sitä jaksa, jos ei ole itse siellä, Saara sanoo.

Heille taiteilijuus on elämäntapa, ei vain työ.

– Meillä on tosi voimakas työyhteys, vaikka emme ole ikinä tehneet töitä yhdessä, Antti sanoo.

Kun Saara ja Antti kirjoittivat esikoiskirjojaan, kumpikin antoi toiselle työrauhan eikä udellut liikaa. Saara kyseli kielioppineuvoja, Antti oppi Saaralta pitkäjänteisyyttä. Ennen kuin Rakkaudenhirviö meni painoon, Saara kertoi Antille päiväkävelyllä, että kirjassa on tunnistettavia asioita.

– En tentannut, vaikka minua kiinnosti. Kun toisen tuntee hyvin, odottaa vain, milloin kirjan saa lukea, Antti sanoo.

Kirjeitä ja kaukopuheluita

Taiteilijakaksikon ystävyyteen on mahtunut monia vaiheita symbioosinomaisesta kämppiselosta hiljaisempiin kausiin. Saara sanoo, että Antti on ollut erityisen tärkeä silloin, kun hän asui ulkomailla.

Silloin Antti raahautui marraskuisina iltoina Helsingin Sörnäisissä sijainneeseen Telephone Centeriin, jossa myytiin kymmenen euron puhelinkortteja. Niillä oli halvempaa soittaa ulkomaille kuin kännykällä.

– Meillä oli myös todella intensiivinen ja pitkä kirjeenvaihto. Tiesin, että toinen on olemassa, vaikka hän on toisessa maassa, Saara sanoo.

Puhelin pirahtaa edelleen aina, kun on kriisi.

– Saara tietää ensimmäisenä, jos tapahtuu jotain isoa, Antti sanoo.

Ystävykset eivät juuri riitele, mutta ovat usein eri mieltä. Väittelyiden päälle kuitenkin nauretaan.

– Antissa parasta on huumorintaju, verbaalisuus ja hauskuus sekä sellainen jämptiys ja päämäärätietoisuus. Voimme käsitellä kärsimystä huumorin kautta, nauraa elämän epäonnelle, Saara sanoo.

– Huumorintaju on isompi asia kuin se, mille nauretaan. Se on jaettu katse ja koko ihmiskuva. Saara on ainoa ihminen, jolle pystyn puhumaan sellaisetkin työasiat, jotka ovat ihan älyttömiä salaisuuksia, Antti sanoo.

Erakot yhdessä

Antti kuvailee itseään erakoksi, jolla on vain muutama läheinen ystävä. Saara on yksi heistä. Hänen seurassaan Antti saa olla sellainen kuin on.

– Joudun työssäni teeskentelemään sosiaalista ja tapaamaan paljon ihmisiä. Se kuluttaa aika paljon. Tykkään olla yksin, että lataudun. Vähäiset ystäväni ovat sellaisia, joiden seurassa oleminen ei ole kuluttavaa.

Se tarkoittaa sitä, että sunnuntaisin Saaran sohvalla saa maata vaikka kalsareissa ja räplätä puhelinta, jos ei huvita jutella. Huonoa päivää ei tarvitse piilotella.

– Jos olen pahalla tuulella, ihmiset säikkyvät minua. Saara ei säiky. Emme ole helppoja ihmisiä, vaikka osaamme antaa sosiaalisen illuusion itsestämme, Antti sanoo.

Saara ei osaa kuvitella, millaista elämä olisi ilman Anttia. He tutustuivat niin nuorina, että on vaikea sanoa, mikä osa itsestä on synnynnäistä ja mikä toisen tuomaa.

– Olisin kauhean erilainen tyyppi, jos emme olisi tavanneet. Arvostaisin erilaisia asioita, enkä olisi koskaan kuunnellut Mariah Careyta, Saara sanoo.

Kuinka hyvin tunnette toisenne?

Antti Saarasta

Saarassa parasta on… luonne.

Saara ei ikinä… jätä vaatteita lojumaan lattialle. Ei ikinä.

Suuttuessaan Saara… korottaa ääntään, aika paljon.

Kirjoittaessaan Saara… istuu kyyryssä puisen pöytänsä ääressä.

Viiden vuoden päästä Saara… kiertää maailmaa luennoimassa.

Saara pelkää… pölyä sekä henkisessä että fyysisessä mielessä.

Saara ilahtuu, kun… hänen tietoteknisiä ongelmiaan ratkaistaan.

Saara Antista

Antissa parasta on… huumori.

Antti ei ikinä… ottaisi rastoja.

Suuttuessaan Antti… antaa kaikkien kuulla kunniansa.

Kirjoittaessaan Antti… on kamalan hauska.

Viiden vuoden päästä Antti… on entistä hurmaavampi. Vanheneminen pukee häntä.

Antti pelkää… totisuutta.

Antti ilahtuu, kun… kahvi on valmista.

Antti Holma

Näyttelijä syntyi 6.12.1982. Kotoisin Sonkajärveltä, asuu Helsingissä.

Näytellyt mm. Putouksessa, Kansallisteatterissa ja Teatteri Takomossa.

Juontanut viihdeohjelma Kingiä ja kirjoittanut Järjestäjä-romaanin.

Valmistunut Teatterikorkeakoulusta 2008.

 

Saara Turunen

Näytelmäkirjailija ja ohjaaja syntyi 5.8.1981. Varttunut Joensuussa ja Kontiolahdella, asuu Helsingissä.

Kirjoittanut näytelmät Puputyttö, The Little Jesus ja Broken Heart Story. Ohjannut ne esityksiksi mm. Helsingissä ja Liettuassa.

Esikoisromaani Rakkaudenhirviö on juuri ilmestynyt.

Valmistunut Teatterikorkeakoulusta 2009.

Tilaajille
Lentokoneonnettomuudessa Meksikossa pahoin palanut Ulrika Björkstam on kymmenen vuoden aikana käynyt läpi 22 kivuliasta leikkausta. "Ilman läheisiäni en olisi jaksanut. He näkivät minussa selviytyjän ja valoivat uskoa silloinkin, kun se itseltä oli lopahtaa", Ulrika sanoo. Kuva: Mikko Hannula
Lentokoneonnettomuudessa Meksikossa pahoin palanut Ulrika Björkstam on kymmenen vuoden aikana käynyt läpi 22 kivuliasta leikkausta. "Ilman läheisiäni en olisi jaksanut. He näkivät minussa selviytyjän ja valoivat uskoa silloinkin, kun se itseltä oli lopahtaa", Ulrika sanoo. Kuva: Mikko Hannula

Ulrika Björkstam jäi lentokoneen alle ja paloi pahasti. Hän ei halunnut jäädä uhriksi, vaan laittoi koko elämänsä uusiksi.

Marraskuu 2008.

Markkina-analyytikko Ulrika Björkstam on juossut koko päivän kelloa vastaan, kun hän viimein ehtii soittaa aviomiehelleen ja äidilleen. Äiti on tullut Suomesta lomailemaan tyttärensä luo Meksiko...

”On ihanaa viimein olla Marian luottamuksen arvoinen”, Reino Nordin kertoo.

Muusikko Reino Nordin, 34, teki täydellisen elämänmuutoksen sen jälkeen, kun poliisit ratsasivat hänet liikenteessä, ja kesästä lähtien hän on ollut raittiina.

Reinon auto pysäytettiin, koska uuden ajoneuvon vakuutukset eivät olleet vielä kunnossa. Vakavaksi tilanne muuttui, kun muusikon autosta löytyi samassa syynissä kannabista ja poliisi päätti tehdä Reinon kotona kotietsinnän.

– Se oli viimeinen herätys, Reino kertoo.


Kerrasta poikki

”En koskaan kuvitellut, että huumeet loisivat seksiä tai vaaran tunnetta elämään.

Poltin blossia, koska sitä on kulttuuripiireissä aina pyörinyt. Ja aina kun minulla meni lujaa, hengasin ravintoloissa ja ostelin drinkkejä. Olen elämässäni kokeillut kaikkea, eikä päihteistä itse asiassa ole minulle mitään iloa. Kun on tarpeeksi poltellut, niin eihän kannabis vaikuta enää mitenkään. Siinä kasvaa toleranssi nopeasti.

”Olen elämässäni kokeillut kaikkea.”

Kun poliisit tulivat meille kotiin tekemään kotietsintää ja penkoivat skidien tavaroita, tajusin, että minun on aikuistuttava. Se oli tosi ahdistavaa, ja ymmärsin, että jos jatkan samaan malliin, olen vaarassa menettää kaiken: perheeni, urani, maineeni.

Peiliin katsominen tuntui helpottavaltakin. Tajusin, että kaiken höyryämisen alla on ihan kiva kaveri, joka on kirjoittanut hienoja biisejä ja tehnyt myös hyviä päätöksiä. Eikä yksikään niistä ole tullut pullosta tai sätkästä. Jos mikään aine ei ole koskaan tuonut hyviä juttuja, niin ei se saa niitä viedäkään. Mitkä ne sellaiset juhlat ovat, joista kukaan ei muista mitään tai joissa riideltiin ja joku oksensi? Eikä myöskään pidä paikkaansa, ettei reggaeta voi soittaa, jos ei polta pilveä. Huumeet olivat yksinkertaisesti virhe.

Totta kai päihteiden käyttöni vaikutti myös parisuhteeseen. Vaimoni Maria oli huolissaan, jos olin rillutellut liikaa ja viettänyt aikaa poikain kerhoilla. Ymmärrän hyvin, että kaiken arjen pyörittämisen keskellä se on ärsyttänyt häntä. Kyllä Marialla on ollut luottamuksessa välillä kova pitäminen, mutta onneksi hän on luottanut.

Kaksi vuotta sitten kävin kääntymässä päihdeklinikan ovella, mutten ollut vielä tarpeeksi rehellinen myöntääkseni ongelmaa. Tällä kertaa tein niin hienon korjausliikkeen, että pistin kaiken uusiksi. Pankkitililläkin on rahaa, koska musiikkiani kuunnellaan ja yleisömäärät kasvavat. Jos vaimoni Maria haluaa jonkun leningin, niin sen kuin vain hakee sen. On ihanaa vihdoin olla Marian luottamuksen arvoinen.

"Perhe on minulle kaikki kaikessa. Lapset ovat ankkuri ja hyviä palauttamaan vanhempansa maanpinnnalle", muusikko ja näyttelijä Reino Nordin sanoo.
"Perhe on minulle kaikki kaikessa. Lapset ovat ankkuri ja hyviä palauttamaan vanhempansa maanpinnnalle", muusikko ja näyttelijä Reino Nordin sanoo.

Vahva mieli

Minulle oli tosi valaisevaa tajuta, ettei raitistuminen tarkoita asioiden poisrajaamista. Kun vapauttaa itsensä päihteistä, ei vähennä mitään, vaan lisää kaikkea hyvää elämässä. Idolina saan vielä lisää iloa, kun minulla ei enää ole mitään ketunhäntiä kainalossa eikä ihmisten tarvitse jännittää sitä, tuleeko se nyt ihan sekaisin esiintymään.

Raitistumisessa minua auttoi Eiran sairaalan valmentaja Jussi Kinnunen, jonka kanssa keskustellessani tajusin, että ihminen usein lääkitsee nälkää, väsymystä, yksinäisyyttä ja vihaa päihteillä. Elimistön välittämät signaalit ovat luonnollisia, mutta niihin vastataan väärin. Tukihenkilö oli samalla myös osoitus Marialle siitä, että tällä kertaa olen tosissani ja homma menee maaliin.

Oman aineenvaihdunnan ymmärtäminen ja kehon kontrollin palauttaminen itselle oli niin voimaannuttava kokemus, ettei minun sen jälkeen ole tehnyt mieli mitään. Mieleni ei ole koskaan ollut näin vahva ja niin täysin käytössäni.

Ensimmäisen raittiin viikon jälkeen ajattelin vielä, että voin joskus poksauttaa samppanjapullon, mutta nyt ajattelen, että miksi ihmeessä –yhtä hyvin voin poksauttaa muumilimun. Meillä juodaankin nykyään vaan lehtikaalipirtelöä.

”Meillä juodaan nykyään vaan lehtikaalipirtelöä.”

Raitistumisen myötä olen hurahtanut itseni huippuun hiomiseen. Meditoin, harrastan säännöllisesti mindfullnesia ja teen erilaisia hengitysharjoituksia. Olen myös ottanut ensimmäistä kertaa elämässäni laulutunteja, koska haluan kehittyä laulamisessa.

Vilkas lapsi

Boheemissa lapsuudenperheessämme oli hyvin vapaat ajat ja ajatukset. Uskon, että vahva itsetuntoni tulee siitä rakkaudesta, jota siellä saimme kokea. Minä ja siskoni Siiri saimme olla outoja, ja vaikkei meillä kotona aina ollut lämmintä ruokaa kello viideltä, niin kyllä meillä rakkautta oli joka kellonaikaan.

Mutsi antoi minun nukkua eikä pakottanut kouluun, mistä iso kiitos, koska unessahan lapsen aivot kehittyvät. Sain hyviä numeroita, jos sain tenttiä. Mutta heti, jos maikka tai seura oli huonoa, ei koulunkäynnistäni tullut mitään. Mensan testien mukaan ÄO:ni on yli 135, en minä mikään pässi ole.

Olin aika vilkas lapsi, ja äitini toivoi aina, että ilmoittaisin, missä menen enkä sekoilisi. Lopulta hän keksi antaa minulle puhelinkortin ja vanhan piipparinsa, kun sai työpaikaltaan Kansallisteatterista uuden hakulaitteen. Näin hän sai minut aina halutessaan kiinni.

Kun nyt aikuisena ajan sähköautollani lapsuudenkotini ohi Läntisellä Brahenkadulla, itken joka kerta onnesta, sillä muistan kaikki lapsuuden hyvät hetket.

Hitaasti isäksi

Perhe on minulle kaikki kaikessa. Lapset ovat ankkuri ja hyviä palauttamaan vanhempansa maanpinnalle. Jos haluat tietää, kuinka paska tyyppi olet, hanki viisivuotias tyttö, kyllä hän kertoo sen suoraan. Ja jos luulet olevasi hauska, niin koetapa saada hänet nauramaan.

Meidän suvussa on aina ollut neljä polvea, sillä olemme saaneet lapset nuorina. Se on meille vissiin geneettistä, eikä minullekaan ole tullut ikinä yhtään vahinkolasta. Jo parikymppisenä tiesin, että lapsia pitää jossain vaiheessa tehdä.

”Jo parikymppisenä tiesin, että lapsia pitää jossain vaiheessa tehdä.”

Ensimmäinen avioliittoni alkoi nopeasta romanssista: menimme vauhdilla naimisiin ja hankimme lapsen, kun olin 21. Kaikki näytti hyvältä, mutta homma sortui, sillä asuimme väärässä kaupungissa kaukana turvaverkoista.

13-vuotiaan esikoispoikani kanssa meillä on tänään hyvät välit, vaikka asummekin eri paikkakunnilla. Kun näemme, pelaamme pleikkaa tai fudista tai menemme levy-yhtiöön moikkaamaan JVG:tä. En usko, että vanhemmuus on aikasidonnaista. Hänestä ainakin on kasvanut mieletön kundi.

Olen ollut kolme kertaa mukana synnytyssairaalassa ja saanut nähdä vierestä, kun ihminen tulee ulos naisesta. Silti uskon, että vanhemmaksi kasvaminen on miehillä erilaista kuin naisilla, jotka tuntevat tulevan lapsen jo odotusaikana vatsassaan. Ainakin minulle se on ollut hitaampaa kuin vaimolle, tai sitten olen kärsinyt alemmuudentunteesta, kun en ole heti osannut olla vastasyntyneen kanssa. Varmasti olen myös räpiköinyt vastuuta vastaan ja pelännyt urani puolesta, sillä minunhan piti olla rokkistara eikä isä.

Mutta nykyään ne kaikki roolit sopivat hyvin yhteen, vihdoin osaan olla molempia. Kun istuimme eilen lastemme vaarin kanssa iltaa, ajattelin ekaa kertaa, että tässä on nyt kaksi faijaa pöydän ääressä, mikä oli mahtavaa.

Aamuhetket kotona ovat parhaimpia. Varsinkin nyt, kun olen jokaisessa minuutissa sataprosenttisesti läsnä enkä pöhnässä edellisen illan juhlimisesta. On niin hienoa, kun lapset kömpivät väsyneinä sängyistään. Maria yrittää olla ankara ja saada heidät aamupalalle, mutta minä pyydän kaikki vielä peiton alle turvaan, ja kun Maria tulee katsomaan, me kolme vetelemme taas sikeitä.

Lapsinäyttelijästä muusikoksi

Sekä näyttelijänä että muusikkona olen aika itseoppinut. Tein ensimmäisen roolini 2,5-vuotiaana Ursula-nimisessä tv-elokuvassa. Vähän päälle kymmenvuo­tiaana olin lapsinäyttelijänä jo vanha konkari. Näyttelin monissa nuortensarjoissa ja tykkäsin siitä, koska olin hyvä ja kuvauksien takia sai koulusta vapaata.

Silloin haaveilinkin näyttelijän ammatista, mutten päässyt opiskelemaan Nätylle. Pääsykokeissa minulle sanottiin, etten tarvitse koulua, sillä minulla on jo nyt enemmän alan töitä kuin kenelläkään sieltä valmistuneella. Eikä koulujen puute ole minua häirinnyt. Kaiken teorian voi lukea kirjoista, eikä originelliä tekemistä voi missään opettaa, se tulee äidinmaidosta tai geeneistä tai kadulta.

Ensimmäinen instrumenttini oli äidiltä pöllimäni basso. Myöhemmin olen itse opetellut äänittämään, laulamaan, kirjoittamaan biisejä ja rakentanut studioita.

Muusikkona olen monta kertaa joutunut luopumaan kaikesta ja menemään takaisin baariin töihin. Koska olen vuosikausia tahkonnut epävarmaa maastoa, osaan todellakin arvostaa menestystäni tänään. Jos taidetta tehdessä viivan alle jää jotain, voi olla kiitollinen.

”Muusikkona olen monta kertaa joutunut luopumaan kaikesta ja menemään takaisin baariin töihin.”

Uskon, että kova työ ja kokemus alkavat nyt näkyä musiikissani. Olen myös joutunut nielemään ylpeyteni, kehittymään ja tekemään paremmin hommia.

Kaiken se kestää

Olemme olleet Marian kanssa yhdessä jo yli kymmenen vuotta ja kokeneet monta kovaa paikkaa. Aluksi luulimme kärsivämme lapsettomuudesta, sitten rakensimme ja myimme ekotaloa ja oli koko se Iholla-tv-sarjan sonta. Myös ammatistani on seurannut ongelmia hankalien työaikojen ja mustasukkaisuuden takia.

Minua pidetään kovana naistenmiehenä, koska tykkään flirttailla – on ihana pysyä sillä lailla viriilinä. Totta kai kymmenessä vuodessa tulee ihastuksia ja ongelmia, mutta sanopa parisuhde, jossa ei tule. Olen oikeasti hyvä ihminen ja ajattelen, että tehtäväni on käydä tuolla laulamassa. Se on se, mitä rakastan ja minkä takia ajan keikoille, ei se, että pääsen dokaamaan tai polttamaan pilveä tai nussimaan jotain toopea, jolla ei ole mitään tekemistä kanssani.

Moni väittää tuntevansa minut ja moni väittää olleensa sängyssäni, mutta aika harva on siellä ollut.

”Moni väittää tuntevansa minut ja moni väittää olleensa sängyssäni, mutta aika harva on siellä ollut.”

Varmasti sekä Marian että minun olisi monta kertaa tehnyt mieli lähteä kävelemään suhteestamme. On oikeastaan ihme, ettemme eronneet siinä vaiheessa, kun talosta oli 400 000 euroa velkaa. Mutta silloinkin päätimme, että pidetään family ja heitetään rahat kaivoon, mitä niillä tekee.

Kaiken rimpuilun ohessa emme ole päässeet eroon toisistamme, sillä meillä on Marian kanssa alusta lähtien ollut ihmeellinen klikki. Koska olemme samalla tavalla rohkeita ja hulluja, olemme aina haukanneet isoja paloja. Tässä vaiheessa elämää voi sanoa, että se on ollut sen arvoista, koska nyt me vasta onnellisia olemmekin.

Maria on huipputyyppi, todella omituiselle taajuudelle viritetty ihminen. Hän on ainutlaatuinen, kaunis, seksikäs ja lisäksi ihan huikea mutsi.

Jätettyäni päihteet laskeskelin mielessäni, miten paljon rahaa olen tuhlannut juhlimiseen ja päätin antaa Marialle raitistumislahjana mökin samalla hinnalla. Nuuksion mökillemme ajaa kotoamme Helsingin keskustasta puolessa tunnissa. Skidit ovat ihan kikseissä metsästä, ja koko perhe kerää ihan intona mustikoita ja sieniä.

Olen nykyään superonnellinen. Musiikkirintamalla on erityisen hyvä meininki, perhe voi hyvin ja vaimokin menestyy. Hommat ovat jotenkin todella hyvin, enkä ole vielä edes 35.”

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Me Naisissa syyskuussa 2017.

 

REINO NORDIN

Muusikko ja näyttelijä syntyi 25.5.1983 Helsingissä.

Rooleja muun muassa leffoissa Hymypoika, Game Over ja Ganes. Reinon ja ohjaaja Petri Lehtisen suomentama Antero Kipunen -monologi sai loistoarviot näyttämöllä pari vuotta sitten.

Sooloalbumi Antaudun on ollut menestys: nimibiisi on myynyt sinkkuna tuplaplatinaa.

Asuu Helsingissä arkkitehtivaimonsa Maria Nordinin kanssa. Perheeseen kuuluu kaksi lasta, ja Reinolla on myös poika aiemmasta liitosta.