”Jos suosio on aaltoliikettä, mä koin aikanaan tsunamin. Se heitti niin kauas sisämaahan,  että sieltä on kestänyt rämpiä takaisin.” Kuvat: Panu Pälviä
”Jos suosio on aaltoliikettä, mä koin aikanaan tsunamin. Se heitti niin kauas sisämaahan, että sieltä on kestänyt rämpiä takaisin.” Kuvat: Panu Pälviä

Muusikko Anssi Kela tulee taas, mutta ihan eri miehenä kuin vuosituhannen vaihteessa. Nummela-krapulasta toipunut mies on karistanut vakavikon roolinsa ja ruvennut heittäytymään.

Outoja asioita on tapahtumassa. Katu-uskottavat rokkipoliisit laittavat linkkejä Anssi Kelan uuteen videoon ja kertovat tykkäävänsä siitä, ilman ironian häivääkään.

Ei siinä mitään: Levoton tyttö kuulostaa pirteältä, Anssi näyttää videolla enemmän Jeesukselta kuin koskaan, mukana on myös sympaattinen koira. Mutta silti, Anssi Kela? Hänhän on se vakavia laulelmia tekevä Nummela-hahmo, johon koko kansa rakastui 2000-luvun alussa – tai melkein koko kansa. Coolimpaa kansanosaa alkoi pian ärsyttää.

Esikoislevystä on kaksitoista vuotta, ajat ovat muuttuneet ja Anssi niiden mukana. Edellinen levy, Aukio, ilmestyi 2009, toinen kirja Matkamuistoja viime keväänä. Kohta tulee uutta musiikkia, joka kuulostaa hupaisasti 80-luvulta.

–  Olen tietoisesti halunnut kääntyä ulospäin ja tehdä mukaansatempaavaa musaa, Anssi kertoo.

Hänkin on ollut huomaavinaan, että ärsytys on laantumassa, ja ihmisillä on taas vilpitön halu innostua Anssi Kelasta.

– Ehkä joku pieni liekki on syttynyt kuulijoiden sisällä: tekisipä tuo tyyppi hyvää musaa, niin voisin vaikka tykätä siitä. Jos uusi musiikkini kuulostaisi Mikan faijan BMW:ltä, se olisi lasillinen vettä sen liekin päälle.

Toiveammattina basisti

”Jos minulta kysyttiin pienenä toiveammattia, vastasin aina että formulakuski. Keke Rosberg oli ensimmäinen idolini. Menin parturiinkin Keke-paita päällä ja sanoin, että vedä tommonen. 
Yhdessä vaiheessa haaveilin arkkitehdin urasta ja piirsin millimetripaperille unelmieni talojen pohjapiirroksia. Luovuin haaveesta, kun tajusin, että arkkitehdin olisi pitänyt osata matematiikkaa. Varmaan kaikkien kannalta parempi näin – nyt eivät talot romahtele niskaan.

Oikeasti minulla ei ollut muita vaihtoehtoja kuin musiikki. Äitini oli ja on edelleen kanttori, isä oli gospelbändin kosketinsoittaja. Kun isä oli kotona, hän istui yleensä pianon ääressä tekemässä biisejä. Minä leikin soittimen juurella pikkuautoilla. Taisin samalla imeä tiedostamatta selkäytimeeni mallin siitä, miten biisit syntyvät, koska kun myöhemmin aloin itse tehdä musiikkia, se oli heti tosi luontevaa.

Isä ja hänen Pro Fide -bändikaverinsa olivat pienelle pojalle kuninkaita. Halusin itsekin soittaa bändissä, nimenomaan bassoa. Sinänsä erikoista, koska basistin toimeen nimitetään yleensä yhtyeen henkisesti, fyysisesti ja soitannollisesti vähälahjaisin tyyppi. Ehkä siksi tunsin, että basso on minun soittimeni.

Faijalla taas oli selkeä halu ajaa minua klassiselle puolelle. Hän itse oli kovan luokan muusikko, mutta pienten gospelpiirien miehenä aika tuntematon. Olikohan kuviossa jotain sellaista, että hän halusi toteuttaa minun kauttaan omaa unelmaansa... en päässyt koskaan kysymään asiaa, koska isä kuoli auto-onnettomuudessa ollessani 12-vuotias.

Muistan isästä enemmän kuin nuoremmat sisarukseni. Olimme juuri uuden vaiheen kynnyksellä. Ehdimme käydä ensimmäisen tasa-arvoisen keskustelumme, kun matkalla sellotunnille tunnustin hänelle, että en oikeasti pidä sellosta yhtään. Jännitin, mitä isä sanoo, mutta hän sanoi, että ok. Hän lupasi, että voimme käydä yhdessä hänen treenikämpällään kokeilemassa bassoa. Olin innoissani. Aloin odottaa treenikämppäreissua, mutta sitä ei koskaan ehtinyt tulla.

Simon Le Bon vs. Jeesus

Jälkeenpäin sen aina huomaa, että ikävätkin muutokset vievät eteenpäin. Minulle oli kova paikka, kun perheeni vähän ennen isän kuolemaa muutti Vihtiin, valovuosien päähän kavereista. Itkin monet itkut, mutta ilman muuttoa en olisi löytänyt uusia kavereita ja perustanut bändiä. Alkuvaiheessa se oli mielikuvitusbändi, koska meillä ei ollut soittimia. Olin niihin aikoihin kova Duran Duran -fani. Kun luin Suosikista keikkaraportin, kopioin sen muistilehtiööni sanasta sanaan, paitsi että korvasin aina Simon Le Bonin omalla nimelläni. 

"Minulla oli teininä aika fundamentalistinen vaihe ja luin vähän liikaa Ilmestyskirjaa."

Yläasteella pääsimme äidin kautta treenaamaan Vihdin seurakunnan musiikkihuoneeseen. Siellä oli vahvistimet, kunnon soittimet ja nuoriso-ohjaaja, joka järjesti meille keikkoja. Se oli hienoa. Kukaan ei valvonut ja nipottanut jousikäden asennosta. Keikkailimme kouluilla ja seurakuntasaleilla, kehityimme paremmiksi ja opimme keikkamuusikon elämän perusjuttuja kuten sen, millaista on ostaa aamuneljältä berliininmunkki huoltoaseman kahvilasta – tavallaan maailman parasta. Aloimme heti tehdä omia biisejä. 

Sanoitukset olivat gospelbändille helppo juttu: riitti, kun avasi Raamatun. Minulla oli teininä aika fundamentalistinen vaihe ja luin vähän liikaa Ilmestyskirjaa. Hesarin lukeminen riitti todisteeksi siitä, että elämme lopun aikoja. Antikristus näkyi milloin kenessäkin. Siinä seilattiin aika pelottavia vesiä, mutta en onneksi seonnut lopullisesti. Ja sitten yhtenä päivänä huomasimme, että biiseissämme ei enää puhutakaan Jeesuksesta. Gospel muuttui rokiksi.

Koulun kankein poika

Uskon, että jokaisella ihmisellä on jokin asia, jossa hän voi olla oikeasti hyvä. Minä olen päässyt musiikissa lahjakkuudellani aika pitkälle, mutta toisaalta olen heittäytynyt sen varaan. Olen hyvä soittaja, mutta en mikään Pekka Kuusisto, koska jätin tekemättä sen duunin, minkä Pekka on viitsinyt tehdä viulun kanssa.

Toinen asia, mihin osoitin yllättävää lahjakkuutta, oli autourheilu. Kokeilin sitä vasta parikymppisenä, ja se onkin ainoa urheilumuoto, johon minulla on taipumuksia. Muusta liikunnasta jäi ikuiset koulutraumat. Lähdin kyllä aina suurin toivein liikkeelle. Ala-asteen hiihtokisoissa annoin kaikkeni, vedin hämärän rajamaille ja odottelin voittoa. Kun kanslisti toi ilmoitustaululle tulosliuskat, etsin nimeäni listan yläpäästä, mutta se löytyi alimmaisena. Pelasin myös koripalloa Panttereissa ja pääsin oikeisiin matseihinkin. Faija tuli katsomaan peliä ja päätyi näkemään, kuinka istuin vaihtopenkillä ja join litran pullon spritea. Hirveä pissahätä tuli.

Mutta bändiprojektimme eteni hyvin, kun se pääsi käyntiin. Mielikuvitusbändistä tuli gospelbändin kautta Pekka ja Susi, ja voitimme parikymppisinä Rockin SM-tittelin. Muistan, miten valvoin voiton jälkeisenä yönä hotellihuoneessa. Katselin katossa olevaa kosteustahraa ja mietin, että tästäkö alkaa uusi elämä? Nytkö mä olen tähti?

Ohuiden lankojen varassa

No, en ollut. Levymme ei päässyt listoille, tunnelma lässähti ja jumitimme monta vuotta löytämättä edes omaa tyylilajia. 2000-luvun taitteessa haimme taas kerran yhteistä juttua. Minua kiinnosti akustinen folk, kitaristi halusi tehdä 
Nine Inch Nails -tyyppistä musiikkia. Silloin oivalsin, että tämä on turhaa: nyt on hakattu päätä kiviseinään monta vuotta, seinä ei ole lähelläkään hajoamista, päät ovat. Ehdotin, että lopetetaan.

Yksi elämäni isoimmista opetuksista on se, että jossain vaiheessa kannattaa päästää irti. ’Ikinä ei saa luovuttaa, aina on yritettävä loppuun asti’ on typerä läppä. Kun tajusin päästää köydestä irti, vapauduin. Aloin vain tehdä omia biisejä, juuri sellaisia kuin itse halusin. Vein demon levy-yhtiön Asko Kalloselle. Hän oli jo etukäteen päättänyt ehdottaa, että mietipä, Anssi, jos alkaisit vaikka opiskella jotain, kun ei tää musa lähde. Mutta sitten hän kuunteli demoa hetken, muuttui kirkkaanpunaiseksi ja alkoi hokea ’Ei jumalauta! Ei jumalauta!’

Tulevaisuuteni on monesti roikkunut ohuiden lankojen varassa. Asko antoi viimeisen tilaisuuden, ja pääsin tekemän Nummelan. Seuraavaksi koko juttu oli kiinni Radio Suomipopin musiikkipäälliköstä. Hän kuunteli Mikan faijan BMW:n alkua ja oli jo heilauttamassa sinkkua pitelevää kättään roskiksen suuntaan – sama liike oli tapahtunut muilla radiokanavilla – mutta antoikin biisille mahdollisuuden. Siitä tuli hitti.

Nummela-krapula

Nummelan menestys oli niin iso, että vastareaktiokin oli valtava. Toinen levyni myi ihan hyvin, mutta siitä puhuttiin floppina. Nummelan jälkeen se oli väistämätöntä. Ja kun lähdin kiertueelle, julkisuuteen pamahtivat yksityiselämäni asiat avioerosta ja uudesta tyttöystävästä. Olin koko ajan varjellut tarkkaan perhettäni julkisuudelta. Sinisilmäisesti luulin, että voisin hallita julkisuutta, mutta eihän se niin mene. Yhtenä viikonloppuna olin molempien iltapäivälehtien lööpeissä, enkä missään mairittelevissa merkeissä, ja tulossa oli keikka Tampere-talossa. Levy-yhtiöstä ehdotettiin, että peruisin sen, mutta päätin rämpiä keikan läpi. 

"Halvaantuminen oli hiuskarvan varassa."

Pelotti hirveästi. En muista illasta muuta kuin sen, että ihmiset nousivat lopuksi taputtamaan seisaaltaan. Se jäi ikuisesti mieleen.

Loppuvuosi 2003 oli raskasta aikaa. Vedin vielä lipat formulalla ja teloin itseni niin pahasti, että halvaantuminen oli hiuskarvan varassa. Olin fyysisesti ja henkisesti hajalla. En halua takertua siihen ajanjaksoon enempää, mutta joskus mietin, pidinkö 2000-luvun alussa suosiota liian itsestään selvänä? Salit olivat aina täynnä, ja totuin siihen. Jos olisin panostanut jokaiseen keikkaan samalla tavalla kuin nyt, kun takana on enemmän taistelua, olisiko urani notkahtanut niin paljon?

Jumituksista kiinni

Kun makasin formulaonnettomuuden jälkeen sairaalassa, samassa huoneessa oli iäkäs mies, jota ei kukaan käynyt katsomassa. Mietin, että kun itse makaan vanhana miehenä sairaalavuoteella, en varmaankaan kadu tekemiäni asioita vaan niitä, jotka jätin tekemättä. 

Oivalluksesta seurasi se, että jos nykyään innostun jostain haasteesta, tartun siihen kaksin käsin. Maailmassa on tärkeämpiä asioita kuin urani, myös minulle itselleni, ja olisi sääli olla imagonsa vanki. No, minun imagoni vakavahenkisenä laulaja-lauluntekijänä tuhoutui jo formulaharrastuksen myötä, mutta sen jälkeen olen jatkanut sen tuhoamista, kirjoittanut kirjoja, kampanjoinut Pekka Haavistoa presidentiksi ja tehnyt nettiin hassutteluvideoita.

"Pukeudun pelkästään mustaan, koska olen joskus päättänyt niin."

En ole enää sama tyyppi kuin vuoden 2001 Anssi Kela, minusta on tullut paljon rohkeampi ja valmiimpi heittäytymään. Ehkä se, miten itse asennoidun maailmaan, muuttaa myös maailman suhtautumista minuun. Tehdessäni musiikkia tälle uudelle levylle minulla on ollut tosi vahva visio, ja se on harvinaista. Olen huomannut, että silloin kannattaa mennä täysillä sisään ja tulla ambulanssilla ulos.

Tietyissä asioissa olen ehdoton. Pidän jumituksistani kiinni riippumatta siitä, miten typeriä ne ovat. Pukeudun pelkästään mustaan, koska olen joskus päättänyt niin. En tingi kasvissyönnistä. Mutta vaikka huomaan itsessäni tiettyjä asperger-piirteitä, käyttäisin itsestäni ennemmin termiä antimaanisdepressiivinen. Tunnetilani on aina sama. Siitä puuttuvat hurjat huiput mutta myös syvimmät kuilut, ja se helpottaa elämää. Kyllä mä koen, että tässä istuu ihan onnellinen mies.”

Anssi Kela

29.7.1972  Helsingissä syntynyt muusikko. Asuu nykyään Helsingin Käpylässä.
Tuli tunnetuksi vuoden 2001 Nummela-levyllään, julkaissut sen jälkeen kolme levyä. Uusi, Anssi Kelaksi ristitty albumi ilmestyy 22. maaliskuuta.
Harrastaa kirjoittamista. Julkaissut vuonna 2008 romaanin Kesä Kalevi Sorsan kanssa ja viime vuonna Matkamuistoja-nimisen keikkamuistokokoelman.

Liikunta on yhä tärkeä osa Virpi Sarasvuon arkea, vaikka hän ei enää ehdikään liikkua entiseen malliin.

Entistä huippuhiihtäjä Virpi Sarasvuota nähdään harvoin parrasvaloissa. Eilen hän saapui Urheilugaalaan ilman puolisoaan Jari Sarasvuota.

– Työskentelen yrittäjänä. Sain juuri viime viikolla postissa valmentajan ammattitutkinnon paperit. Kasailen siihen liittyvää materiaalia valmiiksi, Virpi kertoi kuulumisiaan.

Virpi kertoi, että liikunta on yhä tärkeä osa hänen arkeaan.

– Liikun aktiivisesti, vaikka riippuu tietysti mihin vertaa. Urheilu-ura oli täysin eri elämä ja eri vaihe. Olisi tietysti kauhean kätevää, jos olisin nykyisessä arjessa yhtä hyvässä kunnossa kuin ammattiaikoina.

Virpillä ja Jarilla on kaksi yhteistä tytärtä, joiden elämää nainen ei halunnut tarkemmin kommentoida.

Gaalailtaan hän suhtautui odottavin mielin.

– Täällä on paljon ihmisiä, joita ei muuten tapaa. Elämä on aika lailla työtä ja arkea muuten.

Arttu Wiskarin mukaan pienet arjen muutokset ovat tärkeimpiä. 

Laulaja Arttu Wiskari on tehnyt vuoden ajan muutoksia hyvinvointiinsa.

– Aloitin pienten muutosten tekemisen viime vuoden alussa. Aloin liikkua ja katsoa ruokavaliossa pieniä juttuja. Kesän söin ja join miten halusin ja olin ihan puhki.

Syksyn alussa laulaja aloitti tipattoman ja aloitti treenaamaan personal trainerin kanssa.

– Neljän kuukauden tipaton oli iso muutos, ja sen aikana tein lisää pieniä muutoksia. Kun ne olivat hallussa, päätin tipattoman häämatkamme ajaksi, viime kesänä lastensa äidin kanssa avioitunut Arttu kertoo.

”Kaikki perheenäidit tietävät, miten vaikea säännöllisten liikunta-aikojen järjestäminen on.”

Arkisin Arttu tekee musiikkia ja hoitaa 2- ja 4-vuotiata lapsia kotona. Viikonloput hän keikkailee.

– En ole oikein ikinä lomalla. Kaikki perheenäidit tietävät, miten vaikeaa säännöllisten liikunta-aikojen järjestäminen on. Joskus pitää mennä salille aamulla, joskus illalla. Saatan usein mennä salille vasta yhdeksältä. Se, että jaksaa raahautua sinne, on pääjuttu. En aseta itselleni mitään älyttömiä tavoitteita, jotka saavutettuani repsahdan.

Arttu ei seuraa tarkasti kilojen tippumista, vaan yrittää vaalia pieniä muutoksia arjessaan.

– Eilen tehtiin kotona taas terveellistä safkaa. Paistoimme kasviksia, pinaattia ja lihaa.

Keikkalavojen lisäksi Wiskari nähdään Supermarsu-elokuvassa, joka saa ensi-iltansa ensi viikolla. Laulaja pitää päähenkilö Emilian isäpuolen Pertin roolia lähes luonneroolina.

– Pertissä on noin puolet Arttu Wiskaria. Vähän hömelömpi versio meikäläisestä se on.