”Yritin tietoisesti ja tiedostamatta korjata äitiäni pitkään”, Anne Kukkohovi sanoo. Kuva: Liisa Valonen
”Yritin tietoisesti ja tiedostamatta korjata äitiäni pitkään”, Anne Kukkohovi sanoo. Kuva: Liisa Valonen

Anne Kukkohovin äiti menehtyi lokakuussa syöpään. – Äiti vaikeni kuolinvuoteella samoista asioita, joista hän oli vaiennut koko elämänsä.

Anne Kukkohovilla, 47, on ollut raskas syksy. Hänen äitinsä menehtyi lokakuun lopussa syöpään.

Anne oli Vaasassa asuvan äitinsä tukena niin paljon, kun töiltään pystyi. Hän tuntee, että äidin vuoteen vieressä vietetty aika oli arvokasta, vaikka paljon asioita jäi myös sanomatta.

”Vihaan nyt koko pärjätä-sanaa.”

– Moni neuvoi, että käy nyt äitisi kanssa läpi kaikki mieltä painavat asiat. Aina kuoleman läheisyydessä se ei mene niin. Ihminen voi olla ärtynyt tai liian kipeä puhumaan. Tai tunteille ei vain saa vastakaikua. Äiti vaikeni kuolinvuoteella samoista asioita, joista hän oli vaiennut koko elämänsä, myös veljeni tragediasta.

Anne kasvoi kolmilapsisen perheen kuopuksena Vaasassa. Kun Anne oli 12-vuotias, toinen veljistä, 17-vuotias Jukka, riisti itseltään hengen. Perheessä asiasta vaiettiin, veljestä ei enää puhuttu.

– Minä olin yhtä lailla uhri, meillä oli sama suru, mutta minulta ei ikinä kysytty, miltä minusta tuntui, Anne kertoo.

– En syytä vanhempiani mistään, heillä ei ollut elämäntaitoja käsitellä asiaa toisin. Heidän omat sodan käyneet vanhempansa olivat kasvattaneet heidät niin, että piti pärjätä, ei saanut olla heikko. Sitä meillekin hoettiin niin, että vihaan nyt koko pärjätä-sanaa.

Anne hakeutui myöhemmin terapiaan, jossa ymmärsi, että tapahtunut ja puhumattomuus olivat vaikuttaneet hänen persoonaansa enemmän kuin hän oli osannut arvioida.

– En koe, että minulla on mitään hävettävää tai peiteltävää. Ehkä tärkein oivallus on ollut se, että tuskan voi kohdata kerralla ja käsitellä pois. Tai sitten voi vaieta ja kantaa tuskaa mukanaan koko loppuelämänsä. Vaikka äitini valitsi niin, minun ei tarvitse tehdä samoin.