Anna-Julia Kontio joutuu aina välillä hyvästelemään rakkaiksi tulleita hevosia, koska ne myydään edelleen. Tiams on nuori lupaus, montakohan kuukautta sillä ehtii ratsastaa? Kuva: Matt Hunt
Anna-Julia Kontio joutuu aina välillä hyvästelemään rakkaiksi tulleita hevosia, koska ne myydään edelleen. Tiams on nuori lupaus, montakohan kuukautta sillä ehtii ratsastaa? Kuva: Matt Hunt

Kilparatsastaja Anna-Julia Kontio haluaa huipulle. Hän on jo tottunut siihen, että ratsastajan elämä on melko yksinäistä.

"Pienenä me kilpailtiin ihan tasaväkisinä. Sitten yhtäkkiä Juuli vain alkoi voittaa kaikissa kisoissa. Sitten se katosi ulkomaille, ja nykyään sitä näkyy mainoksissa”, muistelee entinen hevostyttö kaveriaan Anna-Julia Kontiota.

Ei Juuli mihinkään hävinnyt. Hän vain muutti pari vuotta sitten Keski-Eurooppaan, koska haluaa nousta esteratsastuksen huipulle.

– Suomesta on pakko muuttaa pois, jos mielii menestyä kansainvälisesti. Isot kisat ovat täällä. Voitontahtohan minua ajaa eteenpäin.

Ratsastuksessa päästään yleensä huipulle kolmekymppisenä, eikä 60-vuotiaskaan ole liian vanha voittamaan. Juuli ajatteli menestyä aikaisemmin. Lupaavalta näyttää: GP-kilpailuissa tulee piste­sijoja, ja Suomen maajoukkueen nuorin edustaja teki tänä vuonna kilpailun ­ainoana kaksi puhdasta rataa kansainvälisissä kisoissa Linzissä.

– Se oli iso juttu.

Ammatti tuli geeneissä

Juulille ammatinvalinta tuli itsestään. Ehkä se oli geeneissä? Äiti Tuula on ­entinen kilparatsastaja, isä tunnettu ­raviohjastaja Jorma Kontio. Vanhemmat erosivat, kun Juuli oli pieni, ja ravimaailma jäi vieraammaksi. Äiti sen sijaan piti ratsastustallia, ja Juuli hyppäsi esteitä jo viisivuotiaana.

– Minulla oli vauvasta asti oma poni pihassa, ja koulun jälkeen kävin joka päivä hyppäämässä esteitä. Se oli minulle arkista. Kaverit tulivat mielellään kylään, kun meillä pääsi ratsastamaan.

Juuli tykkäsi kilpailemisesta ja eteni piirikilpailuista isompiin kisoihin. Vähitellen kisamatkat pitenivät Eurooppaan, ja tuntui luontevalta ottaa seuraava askel ja jäädä pidemmäksi aikaa. Nyt hän on työskennellyt Zürichissä myyntitallilla kaksi ja puoli vuotta.

– Ai elänkö unelmaani? No tavallaan. Tiesin, mitä tulen tekemään, mutta ehkä työn raskaus yllätti silti. Aloitan puoli kahdeksalta, ratsastan päivässä noin seitsemää hevosta, huollan välineet ja lopetan neljän, viiden aikaan. Viikon­loppuisin on usein kisoja.

Myyntitallin tavoitteena on, että Juuli kilpailee heidän hevosellaan, joku oikea tyyppi näkee suorituksen ja ostaa hepan kalliilla. Juuli taas saa tarvitsemaansa kokemusta ja kontakteja – mutta hevosen myyntiä hän ei toivo.

– Jos kävisi oikein hyvä tuuri, joku ­alkaisi jatkossa sponsoroida minua niin, että saisin hyvän hevosen kokonaan omaan käyttööni. Nyt voi käydä niin, ­että joku haluaa ostaa huomenna vaikka Fardonin, johon olen kiintynyt ja jolla olen juuri alkanut pärjätä. Se on pelin henki. Olen koettanut valmistella itseäni, mutta harmittaisihan se.

Glamourin takana

Juulin elämä on aika erilaista kuin Ylöjärven aikaisten koulukavereiden. Siihen ei mahdu hengailua kaupungilla. Hevosten lisäksi siihen mahtuu itse asiassa ­aika vähän muuta, mutta tilanne sopii Juulille.

– Haluan niin huipulle kuin pääsen. Olen tottunut siihen, että ratsastajan elämä on aika yksinäistä. Ehkä ulkomailla tutustuisi ihmisiin helpommin, jos vaikka opiskelisi.

Yleisö näkee Juulin elämästä sen vaiheen, jossa hypätään kukkaiskoristeisia esteitä uljaassa ratsastusasussa. Oikeasti kisareissut ovat koko homman raskain osuus. Väsyttää, on nälkä, pitäisi päästä suihkuun, keskittyminen vie energiaa. Lopuksi ajetaan yötä myöten takaisin kotiin ja seuraavana päivänä on töitä.

– Mutta ei auta – kilpailun takia tätä tehdään, ja onhan voittajan paikalla seisominen niin mahtavaa. Palkinto työnteosta.

Ratsastus on ennen kaikkea tyttöjen urheilulaji, mutta maailman kärjessä palkintopallit ovat äijien peitossa. Juuli on miettinyt, mistä se johtuu. Fyysisestä rankkuudesta? Vai miesten paremmasta paineensietokyvystä?

Johtuu mistä johtuu, Juulinkin kotona asuu mies, jonka tilanne on hitusen herkullisempi. Sveitsiläinen poikaystävä Martin Fuchs on ratsastajana samalla tasolla, mutta hän on voittanut nuorten EM-kultaa ja saanut sponsoreilta käyttöönsä huippuhevosia. Niitä ei myydä alta pois.

– Ei riitä, että on hyvä. Tarvitaan myös tuuria ja rahaa. Hevosen on pakko olla loistava. Muutamia hevosia on nyt myyty aika järjettömillä hinnoilla, ja se huolestuttaa.

Hintojen pompsahdus johtuu siitä, että mukaan lajiin on tullut uusia, rahakkaita maita kuten Qatar ja Monaco. Juulin mielestä se on hyväkin juttu: tulee myös lisää isopalkintoisia kisoja.

Melkein sveitsiläinen

Juulin ensimmäinen poni, 24-vuotias Sir Hubert, on edelleen reippaassa kunnossa ja rouskuttaa ruohoa kotitallilla Ylöjärvellä. Juulin siskon lapset ratsastavat sillä.

– Heitä on joskus ikävä, mutta kyllä tämä on minulle nyt koti. Olen alkanut saada Sveitsistä ystäviä Martinin kautta, ja se on kiva.

Hevoset ovat hevosia kaikkialla, eivätkä sveitsiläisetkään Juulista niin eksoottisia ole. Paitsi ehkä vähän, toisinaan.

– Näille on tärkeää, että lounas on kello kaksitoista. Jos syön väärään aikaan, sveitsiläinen saattaa kysyä, syönkö lounasta vai päivällistä. En oikein tajua, miksi se on niin tarkkaa. Mutta kuulemma muutun itsekin samanlaiseksi muutamassa vuodessa.

Lisää nuorista, lahjakkaista suomalaisista maailmalla:

Huippututkija Miro Erkintalo, 28: "En ole erityisen lahjakas, teen vain paljon töitä"

Unelmaelämää Pariisissa ja New Yorkissa: miten Liisa ja Lotta Nieminen sen tekivät?

Jari Sillanpää. Kuva: Jonna Öhrnberg

Jarin mukaan ainoa liikunnaksi kutsuttava asia hänen elämässään on esiintymislavalla oleminen ja seksi.

Laulaja Jari Sillanpää, 52, kertoo pudottaneensa viime aikoina 6–7 kiloa painoa.

Miten hän siinä onnistui? Varsin yksinkertaisilla muutoksilla.

– Olen vähentänyt limsan juontia. Nuorena harrastin kilpauintia, mutta nykyään en urheile mitenkään. En ole käynyt uimassa, koska on ollut niin paljon muuta mukavaa. Mun on pakko mennä joku kerta! Jari kertoo.

Jari kertoo saavansa liikuntaa ainoastaan esiintymislavalla – ja kumppanin kanssa.

– Harrastan seksiä, Jari nauraa.

– En usko, että liikunnalla laihdutetaan. Jos puolen tunnin kävelyllä kuluttaa sata kaloria, sen syö tosta noin vaan, hän pohtii. 

Elämä huumekohun jälkeen

Jari kertoi kuulumisiaan tilaisuudessa, jossa julkistettiin hänen elämästä kertovan Rakkaudella merkitty -musikaalin esiintyjät. Musikaalia esitetään ensi kesänä Suomen kesäteatterissa Valkeakosken Apianniemessä.

Itse Jaria musikaalissa ei nähdä, mutta hän on käsikirjoittaja-ohjaajan apuna tekoprosessissa. Musikaalissa kuullaan kirjo Jarin levyttämiä lauluja.

”Asiat voi sanoa niin monella eri tavalla.”

– Kaikki voidaan kertoa ja näyttää, mutta sen pitää olla tyylikäs. Asiat voi sanoa niin monella eri tavalla. Toivonkin, että siitä tulee moninainen, Jari kertoo.

– Minulla ei ole mitään rajoituksia, kaikki aiheet käyvät. Ja tässä viimeaikoina on tullut vielä lisää, Jari sanoo, ja viitannee syyskuussa tapahtuneeseen kohuun, missä Sillanpään uutisoitiin ajaneen huumausaineen vaikutuksen alla.

Lehdistötilaisuudessa Jarilta kysyttiin, miten hän on selviytynyt kohusta.

– Päivä kerrallaan, Jari vastaa.

Heikki Paavilaisen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa musikaalissa eri ikäisiä Jareja esittävät näyttelijät Martti Manninen ja Jari Ahola. Muina esiintyjinä nähdään muiden muassa Ushma Karnani sekä muusikko Olli Herman, joka esittää musikaalissa Jarin rakkauden kohdetta.

Jatkuvaa ideointia

Jari on parhaillaan konserttikiertueella, ja hän julkaisi äskettäin uuden sinkun, Mä elän taas. Uuden levyn julkaisua ei ole päätetty, mutta pari uutta biisiä on valmiina. Jari kertoo, että hänen mielensä pulppuaa jatkuvasti uusia ideoita ja unelmia.

– Haluaisin kirjoittaa sen tyyppisen tarinan kuin The Producers -musikaali on. Tarina ei kertoisi minusta, mutta käyttäisin siinä omia biisejäni. 

– The Producers on onnistunut ja monipuolinen tarina, jossa on ollut hyvä kynä. En pystyisi sitä kokonaan kirjoittamaan, mutta voisin olla takapiruna. Siinä olisi huumoria, tragediaa ja koko elämän kirjo. Olen konserteissakin tunteiden ja sielujen nuohooja musiikin kautta, Jari kertoo.

Vierailija

Hoikistunut Jari Sillanpää kertoo, miten onnistui painonpudotuksessa: ”En urheile mitenkään”

Media on kohdellut kuin silkkihansikkain kovista huumeista kärähtäneitä Nordinia sekä Sillanpäätä, kyseiset artistit ovat suorastaan asetettu uhrien asemaan vaikka kummallakaan on tuskin ollut mistään yksittäisestä kokeilusta kyse kun käry on käynyt. Toista on ollut kyyti Metsäkedon kohdalla, artisti ei ole mihinkään lain tuntemaan rikokseen syyllistynyt mutta olemassaoleva sekä tuleva ura on järjestelmällisesti tuhottu kaikissa mahdollisissa "vastuullisissa" medioissa.
Lue kommentti
Anna Härön liike on Helsingin Vanhassa kauppahallissa. Kuva: Lasse Lecklin

Lihakauppaa pitävä Anna Härö pisti firman pystyyn neljä vuotta sitten. – Kukaan ei tuntunut kaipaavan perinteistä lihamestariäijää.

Anna Härö on 30-vuotias lihakauppias, jolla on viisi osa-aikaista työntekijää ja liike suositussa Helsingin Vanhassa kauppahallissa.

– En edes kehtaa kertoa, kuinka vähän teen töitä nykyään, Anna Härö nauraa.

Aina tilanne ei ole kuitenkaan ollut sama.

– Aluksi tein hirveästi töitä. Nykyään olen hiljaiset päivät kokonaan pois myymälästä. Loppuviikosta halli vilkastuu. Täytän viikkoloppuaamuisin tiskit itse. Parasta on, kun saan laittaa perjantaina tai lauantaina aamulla tiskin täyteen upeita tuotteita ennen kiireistä päivää.

Kun Vanhaa kauppahallia oltiin avaamassa uudestaan ison remontin jälkeen vuonna 2014, hallissa oli yhden lihakaupan ammottava aukko. Anna oli jo aiemmin työskennellyt hallissa, ja kun liiketila vapautui, Anna tarttui mahdollisuuteen.

– Minä vain tein sen. Näin jälkeenpäin ajatellen aika vähän ehdin sitä miettiä. Lainasin pienen summan rahaa kylmälaitteisiin ja soitin lihatilalle, jossa olin ollut harjoittelussa. Pyysin heitä myymään minulle lihaa.

Pian Anna huomasi tarvitsevansa apua liikkeessä. Nyt tiskin takana työskentelee vaihtelevasti osa-aikaisia myyjiä, toiset opiskelijoita, ja toiset eläkeläisiä.

– Palkkasin ensin Annelin. Hän on myynyt hallissa lihaa yli 40 vuotta ja hän kannusti minua aloittamaan oman liikkeen. Anneli on ilmiömäisen hyvä myyjä. Siitä on koko tiimille tarttunut hyvä myymisen meininki.

”Olin tiskin takana sinä päivänä, kun synnytys alkoi.”

Kirjanpitoa Anna inhoaa, mutta onneksi aviomies ja kirjanpitäjä hoitavat sen.

Ennen lapsen syntymää Anna teki töitä minkä pystyi. Seisomatyö on kuitenkin fyysisesti raskasta. Lapsen syntymän jälkeen Anna päätti jäädä maanantaisin kotiin hoitamaan lasta.

– Olin tiskin takana sinä päivänä, kun synnytys alkoi. Olin myymässä jollekin turistille porosalamia, kun äkkäsin, että nämä taitavat olla niitä supistuksia.

Liike on erikoistunut sesonkituotteisiin ja riistaan. Tiskissä on hirveä, peuraa ja riistalintuja. Firman nimeksikin valiutui Annan Villiliha.

– Kun avasin liikkeen, ihmiset olivat aika viehättyneitä tähän. Kukaan ei tuntunut kaipaavan perinteistä lihamestariäijää.

”Ehkäpä sen hypen takia alku oli helppo, ja kaikki meni niin hyvin. Nyt joutuisin varmasti tekemään enemmän töitä tullakseni tunnetuksi.”

Asiakkaat löysivät Villilihan nopeasti. Tietenkin jotkut pettyivät, kun vanha tuttu lihakauppa ei ollutkaan enää siinä, missä Annan uunituore yritys oli. Suurin osa kuitenkin tykästyi uuteen, asiantuntevaan kauppiaaseen. Sana kulki ja vasta avattu kauppahalli oli muutenkin paljon esillä.

– Ehkäpä sen hypen takia alku oli helppo, ja kaikki meni niin hyvin. Nyt joutuisin varmasti tekemään enemmän töitä tullakseni tunnetuksi.

Anna nauttii siitä, kun saa itse päättä ja tehdä asiat omalla tavallaan.

– Tärkeintä yrittäjyydessä on arvostaa omia työntekijöitä. Heidän pitää olla sydämellään mukana. Jos he eivät työskentele sen eteen, että kauppa menestyy, se ei voi menestyä. Pelkkä hyvä tuote ei riitä.

Villiliha täyttää kesällä neljä vuotta.

– Haaveilen myös siitä, että yritys voisi periytyä tyttärellemme. Jotain muutakin tästä kuitenkin varmaan tulee kuin pelkkä tämä yksi lihakauppa.

#metoo

Anna, 30, perusti oman lihakaupan: “En edes kehtaa kertoa, kuinka vähän teen töitä nykyään”

Ulkomaille muuttava kirjoitti: Kukaan ei kaipaa äijiä tai miehiä mihinkään. Suominaiset on niin ylivertaisia että äijät on ihan perseestä. Toisaalta on hyvä että äijät kuitenkin vielä painaa duunia. Heidän panoksensa verotuksen kautta on edelleen merkittävä. Kommentti jonka olisit voinut pitää omanasi, lepakko tai muuten vaan natsi-feministi
Lue kommentti