Anna-Julia Kontio joutuu aina välillä hyvästelemään rakkaiksi tulleita hevosia, koska ne myydään edelleen. Tiams on nuori lupaus, montakohan kuukautta sillä ehtii ratsastaa? Kuva: Matt Hunt
Anna-Julia Kontio joutuu aina välillä hyvästelemään rakkaiksi tulleita hevosia, koska ne myydään edelleen. Tiams on nuori lupaus, montakohan kuukautta sillä ehtii ratsastaa? Kuva: Matt Hunt

Kilparatsastaja Anna-Julia Kontio haluaa huipulle. Hän on jo tottunut siihen, että ratsastajan elämä on melko yksinäistä.

"Pienenä me kilpailtiin ihan tasaväkisinä. Sitten yhtäkkiä Juuli vain alkoi voittaa kaikissa kisoissa. Sitten se katosi ulkomaille, ja nykyään sitä näkyy mainoksissa”, muistelee entinen hevostyttö kaveriaan Anna-Julia Kontiota.

Ei Juuli mihinkään hävinnyt. Hän vain muutti pari vuotta sitten Keski-Eurooppaan, koska haluaa nousta esteratsastuksen huipulle.

– Suomesta on pakko muuttaa pois, jos mielii menestyä kansainvälisesti. Isot kisat ovat täällä. Voitontahtohan minua ajaa eteenpäin.

Ratsastuksessa päästään yleensä huipulle kolmekymppisenä, eikä 60-vuotiaskaan ole liian vanha voittamaan. Juuli ajatteli menestyä aikaisemmin. Lupaavalta näyttää: GP-kilpailuissa tulee piste­sijoja, ja Suomen maajoukkueen nuorin edustaja teki tänä vuonna kilpailun ­ainoana kaksi puhdasta rataa kansainvälisissä kisoissa Linzissä.

– Se oli iso juttu.

Ammatti tuli geeneissä

Juulille ammatinvalinta tuli itsestään. Ehkä se oli geeneissä? Äiti Tuula on ­entinen kilparatsastaja, isä tunnettu ­raviohjastaja Jorma Kontio. Vanhemmat erosivat, kun Juuli oli pieni, ja ravimaailma jäi vieraammaksi. Äiti sen sijaan piti ratsastustallia, ja Juuli hyppäsi esteitä jo viisivuotiaana.

– Minulla oli vauvasta asti oma poni pihassa, ja koulun jälkeen kävin joka päivä hyppäämässä esteitä. Se oli minulle arkista. Kaverit tulivat mielellään kylään, kun meillä pääsi ratsastamaan.

Juuli tykkäsi kilpailemisesta ja eteni piirikilpailuista isompiin kisoihin. Vähitellen kisamatkat pitenivät Eurooppaan, ja tuntui luontevalta ottaa seuraava askel ja jäädä pidemmäksi aikaa. Nyt hän on työskennellyt Zürichissä myyntitallilla kaksi ja puoli vuotta.

– Ai elänkö unelmaani? No tavallaan. Tiesin, mitä tulen tekemään, mutta ehkä työn raskaus yllätti silti. Aloitan puoli kahdeksalta, ratsastan päivässä noin seitsemää hevosta, huollan välineet ja lopetan neljän, viiden aikaan. Viikon­loppuisin on usein kisoja.

Myyntitallin tavoitteena on, että Juuli kilpailee heidän hevosellaan, joku oikea tyyppi näkee suorituksen ja ostaa hepan kalliilla. Juuli taas saa tarvitsemaansa kokemusta ja kontakteja – mutta hevosen myyntiä hän ei toivo.

– Jos kävisi oikein hyvä tuuri, joku ­alkaisi jatkossa sponsoroida minua niin, että saisin hyvän hevosen kokonaan omaan käyttööni. Nyt voi käydä niin, ­että joku haluaa ostaa huomenna vaikka Fardonin, johon olen kiintynyt ja jolla olen juuri alkanut pärjätä. Se on pelin henki. Olen koettanut valmistella itseäni, mutta harmittaisihan se.

Glamourin takana

Juulin elämä on aika erilaista kuin Ylöjärven aikaisten koulukavereiden. Siihen ei mahdu hengailua kaupungilla. Hevosten lisäksi siihen mahtuu itse asiassa ­aika vähän muuta, mutta tilanne sopii Juulille.

– Haluan niin huipulle kuin pääsen. Olen tottunut siihen, että ratsastajan elämä on aika yksinäistä. Ehkä ulkomailla tutustuisi ihmisiin helpommin, jos vaikka opiskelisi.

Yleisö näkee Juulin elämästä sen vaiheen, jossa hypätään kukkaiskoristeisia esteitä uljaassa ratsastusasussa. Oikeasti kisareissut ovat koko homman raskain osuus. Väsyttää, on nälkä, pitäisi päästä suihkuun, keskittyminen vie energiaa. Lopuksi ajetaan yötä myöten takaisin kotiin ja seuraavana päivänä on töitä.

– Mutta ei auta – kilpailun takia tätä tehdään, ja onhan voittajan paikalla seisominen niin mahtavaa. Palkinto työnteosta.

Ratsastus on ennen kaikkea tyttöjen urheilulaji, mutta maailman kärjessä palkintopallit ovat äijien peitossa. Juuli on miettinyt, mistä se johtuu. Fyysisestä rankkuudesta? Vai miesten paremmasta paineensietokyvystä?

Johtuu mistä johtuu, Juulinkin kotona asuu mies, jonka tilanne on hitusen herkullisempi. Sveitsiläinen poikaystävä Martin Fuchs on ratsastajana samalla tasolla, mutta hän on voittanut nuorten EM-kultaa ja saanut sponsoreilta käyttöönsä huippuhevosia. Niitä ei myydä alta pois.

– Ei riitä, että on hyvä. Tarvitaan myös tuuria ja rahaa. Hevosen on pakko olla loistava. Muutamia hevosia on nyt myyty aika järjettömillä hinnoilla, ja se huolestuttaa.

Hintojen pompsahdus johtuu siitä, että mukaan lajiin on tullut uusia, rahakkaita maita kuten Qatar ja Monaco. Juulin mielestä se on hyväkin juttu: tulee myös lisää isopalkintoisia kisoja.

Melkein sveitsiläinen

Juulin ensimmäinen poni, 24-vuotias Sir Hubert, on edelleen reippaassa kunnossa ja rouskuttaa ruohoa kotitallilla Ylöjärvellä. Juulin siskon lapset ratsastavat sillä.

– Heitä on joskus ikävä, mutta kyllä tämä on minulle nyt koti. Olen alkanut saada Sveitsistä ystäviä Martinin kautta, ja se on kiva.

Hevoset ovat hevosia kaikkialla, eivätkä sveitsiläisetkään Juulista niin eksoottisia ole. Paitsi ehkä vähän, toisinaan.

– Näille on tärkeää, että lounas on kello kaksitoista. Jos syön väärään aikaan, sveitsiläinen saattaa kysyä, syönkö lounasta vai päivällistä. En oikein tajua, miksi se on niin tarkkaa. Mutta kuulemma muutun itsekin samanlaiseksi muutamassa vuodessa.

Lisää nuorista, lahjakkaista suomalaisista maailmalla:

Huippututkija Miro Erkintalo, 28: "En ole erityisen lahjakas, teen vain paljon töitä"

Unelmaelämää Pariisissa ja New Yorkissa: miten Liisa ja Lotta Nieminen sen tekivät?