Muusikko Jenni Sinkkonen, 34, oli kuolla alkoholiin ja lääkkeisiin mutta taisteli itsensä ulos umpikujasta. Hän myi asuntonsakin, että pääsi hoitoon. – Sain sittenkin tavallisen arjen ja ihanan miehen.

Jenni Sinkkonen makaa peiton alla ja hymyilee itsekseen. Päivä on ollut täydellinen. Rakkaimmat ihmiset istuivat Helsingin uuden Musiikkitalon katsomossa, kun Jenni soitti Radion sinfoniaorkesterissa Sibeliuksen Kullervo-sinfonian. Onnistunutta esitystä hän juhli ystävien ja avomiehensä Kimmon kanssa.

Mutta pää on oikutteleva otus. Juuri ennen unen tuloa se viskaa mieleen toisenlaisen muiston parin vuoden takaa. Silloin Jenni tapasi narkomaanien hoitokodissa vanhan tuttavansa. Yhdessä miehen kanssa he karkasivat Helsingin keskustaan, ostivat viinapullon ja saivat käsiinsä päihdyttäviä lääkkeitä. Eksyivät jossain välissä Lohjallekin. Ehkä. Jenni ei pysty palauttamaan mieleen illan tarkkaa kulkua.

– Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin -elokuva voi olla hassua komediaa, mutta minun kohdallani tarina on pelottavan totta. Menneisyyteni on sekava vyyhti, joka on ruvennut paljastumaan minulle vasta nyt pala kerrallaan, Jenni myöntää.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Hämärimmän usvan peitossa ovat vuodet 2003–2009. Tuolloin Jenni jäi koukkuun alkoholiin ja lääkkeisiin ja löysi itsensä Auroran sairaalan suljetulta osastolta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– En edes muista, kuinka monta kertaa olen ottanut lääkkeiden yliannostuksen.

Villiä sinkkuelämää

Ensimmäisen humalansa Jenni joi kaveriensa kanssa 14-vuotiaana. Makea omenaviini kutitti vatsanpohjaa ja aiheutti hilpeän hiprakan.

Kun Jenni pääsi opiskelemaan ja muutti pois vanhempiensa luota, hän piti huolen siitä, että kotona jääkaapissa oli aina pullo punaviiniä. Myös juhliminen kuului opiskelijaelämään. Poikaystävä huomautteli välillä Jennin liiallisesta alkoholinkäytöstä.

– Se ärsytti. Olimme seurustelleet 20-vuotiaasta saakka ja aloin kaivata villiä sinkkuelämää, joten suhde päättyi.

Ero antoi hyvän syyn masennuslääkkeisiin, joita Jenni keplotteli itselleen koulun terveydenhuollon kautta. Ahdistuksesta ei ollut tietoakaan, kun hän huljautti tabletit alas viinin kanssa.

– Hain lääkkeitä myös Tallinnasta, mutta naurettavan helposti niitä sai Suomestakin. Lähdin lääkäristä resepti kourassa.

Asuntokaupat humalassa

Juhlimisen ohessa Jenni valmistui Sibelius-Akatemiasta erinomaisin arvosanoin ja sai työpaikan Radion sinfoniaorkesterin ykkösviulusektiosta. Vauhdikas elämä vaati suunnitelmallisuutta. Jenni sijoitti bileillat kalenteriin niin, että hän ehti toipua työkuntoon vapaan aikana. Pian ote kuitenkin lipsui ja viulisti tuli orkesterin harjoituksiin humalassa.

Esimies antoi varoituksen.

– Oli hirveää soittaa aamulla pomolle lääke- ja viinapöllyssä ja kertoa olevansa kipeä. Konserttiin en ikinä mennyt kännissä, mutta treeneissä oli vaikea keskittyä krapulan takia. Huomasin, että työkaverit puhuivat selkäni takana.

Päihteiden sekakäytön myötä Jenni lihoi kaksikymmentä kiloa ja sai vatsahaavan. Masennus ja ahdistus kasvoivat krapula krapulalta. Jokainen päivä oli kuin loputon musta säkki, josta Jenni etsi ulospääsyä juomalla lisää ja käyttämällä entistä vahvempia lääkkeitä.

Hän yritti hakea apua päihdeklinikoilta, psykiatriselta puolelta ja Auroran sairaalan suljetulta osastolta. Niistä hän sai nipun erilaisia diagnooseja, joista impulsiivinen persoonallisuushäiriö oli eksoottisin.

– Hoidoissa minut pumpattiin niin täyteen lääkkeitä, että hyvä kun kieli liikkui. Ajattele, että Diapam-purkkini kyljessä luki 'kolme tablettia vuorokaudessa raittiuden tukemiseen', Jenni virnistää.

Päihteiden liikakäytön lääkärit sivuuttivat, vaikka juuri se sai Jennin tekemään asioita, joihin hän ei olisi ikinä selvin päin ryhtynyt.

– Kännissä menin ostamaan yksiön Helsingin keskustasta. Ihmettelen vieläkin, miten sain raha-asiat järjestymään.

Ystävät hylkäsivät

Joka kerta vieroitukseen mennessään Jenni hyvästeli humalan. Hän halusi apua niin vimmatusti, että oli valmis käyttämään mitä tahansa konstia hoitoon päästäkseen. Kuten taikasanaa.

– Opin, että aina kun uhkailen itsemurhalla, pääsen sisään ja minut otetaan tosissaan. Jossain vaiheessa aloin itsekin uskoa, että kuolema olisi ainoa pelastus tästä kaaoksesta.

Marraskuussa vuonna 2009 Jenni otti yli sadan tabletin annoksen masennus- ja unilääkkeitä – ja hänen sydämensä pysähtyi. Onneksi Jenni oli tuolloin lapsuudenkodissaan. Äiti ehti pelastaa tyttärensä antamalla tekohengitystä ja soittamalla hätäkeskukseen.

– Kun heräsin sairaalan teho-osastolla, olin pettynyt, että olin yhä hengissä. Tai oikeastaan sekin oli yhdentekevää. Olin aivan turta, Jenni tunnustaa.

Töistä hän oli pitkiä jaksoja sairauslomalla. Ystävät ja viulistikollegat Reeta Maalismaa, Helmi Kuusi ja Kati Kuusava yrittivät auttaa mutta ottivat lopulta etäisyyttä.

– He päättivät yhteistuumin hylätä minut ja lakkasivat vastaamasta puheluihini. Se suututti, mutta en jaksanut välittää. Olihan minulla päihdeklinikoilta mukaan tarttuneita ryyppykavereita.

Uuden elämän alku

Vuoden 2010 keväällä synkässä tunnelissa näkyi ensimmäinen valonpilkahdus. Jenni tapasi lääkärin, jolla oli omakohtaista kokemusta Minnesota-mallisesta hoidosta. Hän kertoi 5 500 euron hintaisesta päihdeohjelmasta, jota tarjosi Lapualla toimiva yksityisklinikka. Jenni myi asuntonsa päästäkseen hoitoon.

– Lapualla päihdehoito alkoikin lupaavasti, mutta sitten repsahdin ja olin taas alkupisteessä. Siitä tuli järjetön morkkis.
Syyllisyyspuuskan jälkeen Jenni sisuuntui ja otti pankista lainaa kokeillakseen Minnesota-mallia vielä kerran. Sitä tarjosi Rovaniemen Avominne-klinikka 4 200 euron hintaan.

– Rovaniemellä tuntui vihdoin siltä kuin olisin tullut kotiin. Oli helpotus tajuta, että aiemmat diagnoosit olivat olleet vääriä: en ollut mielisairas, vaan alkoholisti.

Avominnessa hoito perustuu ryhmäterapiaan, ja Jenni joutui kohtaamaan kylmät tosiasiat: holtittoman päihteidenkäyttönsä vaikutukset ihmissuhteisiin, terveyteen, työhön ja talouteen.

– Oli hirveän helpottavaa sanoa kaikki ääneen. Ryhmässä yksikään potilas tai -hoitaja ei kauhistellut, vaikka paljastin itsestäni kuinka häpeällisiä asioita tahansa. Minun ei tarvinnut enää peitellä mitään.

Viiden viikon perushoidon jälkeen Jenni kävi vielä vuoden ajan avohoidossa Helsingin klinikalla.

– En edes uskalla laskea, kuinka paljon minuun on näiden vuosien aikana tuhlattu veronmaksajien rahoja kunnallisessa hoidossa. Minnesotan avulla sain uuden elämän 9 700 eurolla. Se on aika pieni summa siitä, että olen yhä elossa, hän huomauttaa.

Selvästi rakastunut

Viime keväänä Jenni kohtasi miehen, joka vei jalat alta selvinkin päin. Moni olisi jättänyt menneisyytensä rosoisimmat vaiheet paljastamatta.

Jenni kertoi kaiken.

Jennin yllätykseksi uusi miesystävä suhtautui uutiseen tyynesti.

– Ajattele, että sain sittenkin tavallisen arjen ja ihanan miehen. Ja kaikki tämä on tapahtunut runsaassa vuodessa!

Himoa alkoholiin tai lääkkeisiin Jennillä ei enää ole. Avomies voi hyvin sihauttaa lauantai-iltana oluen auki ja ystävillä on lupa kutsua Jenni mukaansa baariin.

– Välillä on toki haikeaa seurata, miten toiset osaavat nauttia alkoholista, mutta sitten muistan, mitä päihteet minulle aiheuttivat. On onni, että olen luonteeltani syntymähumalainen: juttujeni taso on yhtä surkea ilman viinaakin, muusikko nauraa.

Kosteiden iltojen sijaan 34-vuotias kasvissyöjä nauttii nykyään ruuanlaitosta, kotona oleilusta ja pitkistä lenkeistä kaksivuotiaan Chico-koiran kanssa. Vaatekaapin sisältökin on mennyt uusiksi, sillä Jenni on laihtunut raitistumisen myötä viisitoista kiloa.

– On ollut mahtavaa saada elämänhalu takaisin ja palata normaaliksi yhteiskunnan jäseneksi, jolla on moraali ja arvot.

Kutsumustaan Jenni toteuttaa nykyään Yleisradion henkilöstön päihdetukihenkilönä, eläinsuojelutyössä sekä vanhusten kaveritoiminnan kautta.

– Vapaaehtoistyö on kiinnostanut minua aina mutta nykyään vieläkin enemmän. Nyt on minun vuoroni auttaa muita, Jenni tuumaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla