Näyttelijä Aku Hirviniemi oli lapsena äärettömän ujo.
Vielä nytkään hän ei tunnustaudu hyväksi tarinankertojaksi.
– Roolin takana on helpompi hölmöillä.

Jos Aku Hirviniemi, 31, olisi suosikkiyhtyeen solisti, hänen bändikaverinsa voisivat suunnitella tulevaa rauhassa. Ei tarvitsisi pelätä, että suosio houkuttaisi tämän valloittamaan estradeja soolona.

Näyttelijänurallaan Aku on kokeillut sitä kerran. Viimevuotinen monologikiertue Melomista oli kyllä kehuttu veto, mutta esittäjälleen yksinäinen kokemus. Aku viihtyy paremmin porukoissa.

Nyt ensi-iltaelokuvassa Luokkakokous Aku todistaa yhteistyön voimaa kavereidensa Jaajo Linnonmaan ja Sami Hedbergin kanssa. Hän luonnehtii kolmikkoaan komedian lauluyhtye Rajattomaksi: jokaisella on oma sävynsä huumorin tekemisessä, mutta parhaimmillaan ne soivat yhteen kauniina stemmana.

Roisi komedia kertoo keski-ikäistyvistä kaveruksista, jotka kriiseilevät lapsettomuuttaan, parisuhteitaan ja sitä, miten elämä ajaa ohi miehistä. Mikään aiheista ei oikein liippaa Akun arkea; kahden lapsen isä pyörittää kotia näyttelijä Niina Lahtisen, 35, kanssa, eikä ikä ahdista.

– Edellisvuodet ovat olleet niin täynnä hässäkkää, ettei tässä ole ehtinyt kriiseillä oikein mistään.

Älä pyydä vitsiä

Ei siitä ole monta päivää, kun makasin hangessa sukkahousuissa ja Anita Hirvoseksi meikattuna. Se oli niitä hetkiä, kun tulee pohdittua ’Miksi?’.

Näyttelijäksi ryhtymiselleni on varmasti monia syitä, joista yksi on ujous. Lapsena olin todella ujo. Kun aloin harrastaa teatteria, huomasin, että roolin takana oli helpompaa hölmöillä. Vieläkin heitän näytellessä juttua suuremmalla energialla kuin omana itsenäni.

Ihailen hyviä tarinankertojia. Itse olen siinä todella surkea. Jos minua yllytetään kertomaan stoori tai vitsi, niin eipä lähde.

Läheiseni tuntevat normaalin, vaisun puoleni, mutta vieraille se voi tulla yllätyksenä. Hiljattain olin katsomassa mökkiä, jonka sukulaiseni aikoi ostaa. Omistajille oli kerrottu tulostani, ja innostuneina he keittivät kahvit ja tarjosivat pullat. Hetken istuttuamme myyjärouva veti sukulaiseni sivummalle ja kysyi, oliko minulla kaikki hyvin, kun vain istuin hiljaa ja tuijotin eteeni. ’Tuollainen vähän autistinen se on aina’, sukulaiseni vastasi.

Rippileirin stara

Ehkä näyttelijäksi päätyminen on myös jonkinlainen narsismin ilmentymä. Esiintyessä saan olla olemassa muille. Olen miellyttämisenhaluinen, ja kun saan toisen nauramaan, se tuntuu hyvältä. Sain siitä ensimmäiset maistiaiset rippileirillä Lohjan Vivamossa. Olin valinnut Viidennen herätysliikkeen rippikoulun, koska kaksi parasta kaveriani halusivat sinne.

Ripari oli erittäin hauska kaksiviikkoinen. Tosin tuohon aikaan olin kotona pysyväistä sorttia, joten ensimmäisiä päiviä leimasi hirveä koti-ikävä. Leirillä tehtiin teatteria ja opiskeltiin uskonsanomaa näytelmien kautta. Teimme puolivallattomia esityksiä, ja minä imitoin rippipappiamme, mikä oli hänestäkin hervotonta. Kun isoset vielä pyysivät lisää, tunsin olevani vähän kuin riparin stara. Se oli hyvä fiilis. Lopulta leiriltä oli jopa ikävä lähteä pois.

Haisevat terveiset pomoille

En ole koskaan suunnitellut uraani. Teen juttuja, jotka tuntuvat hyviltä. Teatterikoulussa moni jo mietti tarkkaan, miten halusi profiloitua näyttelijänä, eikä halunnut ryvettää itseään viihdehölmöilyssä. Minä olin katsonut Pulttiboisit, Tabut ja Velipuolikuut ja ihailin Vesa Vierikkoa, Pirkka-Pekka Peteliusta ja tuota porukkaa. Rakastan sitä röyhkeyttä ja hulluutta, mitä noissa ukkeleissa on edelleen. Unelmani on ollut päästä jatkamaan heidän jalanjäljissään.

Nauru on aina ollut lähellä sydäntäni, ja olen koomisesti virittäytynyt persoona. Kun siihen pakettiin vielä lyödään tällainen pärstä, voiko komedianteolta edes välttyä?

Päädyn usein näyttelemään porukan luuseria. Ehkä minulla on sellaiset piirteet, että sovin nyhverön rooliin. Nytkin Luokkakokous-elokuvassa roolihenkilöni Niklas on kaverikolmikon vässykkä, juuri se sulkeutunut perheenisä, jolle tapahtuu ne kaikkein hirveimmät mokat. Häneen oli helppo samastua.

Vastapainoksi sketsihahmoistani on tullut röyhkeitä ja päällekäyviä. Marja Tyrni, Harjakainen ja nyt Kingi-sarjan Jorma Sterling ovat suorastaan aggressiivisia tyyppejä. Olen ennenkin tehnyt homppelihahmoja, mutta tämä supergay Jorma on räkäisempi ja raivokkaampi kuin muut. Hahmo on Antti Holman ja minun yhteinen luomus, ja Kingin ohjaaja Tuomas Summanen vihaa sitä. Örisevä Jorma ärsyttää häntä niin, että kerran Tuomas jo lupasi vetää minua turpaan.

Hiljattain esitin Jormaa sketsissä, jonka kuvasimme helsinkiläisessä hotellissa. Seisoin hississä teipatuissa kulmakarvoissani ja nahkahousuissa, kun kyytiin sattui salkkumies ryhdikkäässä puvussaan. Hän tunnisti Jorman ja sanoi: ’Tuttu hahmo. Kiitos.’ Kansan syvien rivien arvostus tuntuu tärkeältä.

Alalla asenne onkin sitten vähän toinen. Sanon itsekin tekeväni hömpänpömppää, mutta en sillä, että väheksyisin työtäni. Viimeksi hikeennyin, kun matkaohjelmani Aku & 7 ihmettä ei päässyt edes Venla-äänestykseen. Kerroin haisevat terveiseni muutamalle kanavapomolle. Nyt kaupungilla kai puhutaan, millainen mulkku se Hirviniemi on.

Väitän, etten ole kilpailuhenkinen enkä kaipaa kunniamitaleja, mutta kukapa ei haluaisi olla arvostettu työssään.

Huoli lasten puolesta

En olisi poikasena uskonut, että teen vielä omaa matkailuohjelmaa. Silloin matkustaminen ahdisti; pelkäsin kuolevani, jos lähden kauas kotoa. Olin vakuuttunut, että lentokone putoaisi, minut tapettaisiin tai jotakin kamalaa tapahtuisi.

Aikuisiällä matka-ahdistus on helpottanut. Ehkä siinä auttaa, kun vain lähtee. Olen reissannut paljon lapsuudenystäväni Janne Katajan kanssa, joka on vastakohtani matkaajana. Kun minä vain istuisin rannalla, Janne jo vuokraa skootteria ja päristelee sillä seuraavaan kaupunkiin katsastamaan nähtävyyksiä sekä yökerhoja ja niiden hienoja sisustuksia.

Jostain syystä jännitän yhä matkoja perheen kanssa. Ehkä se on huolta lastemme puolesta. Teemme yhden lomamatkan vuodessa. Viimeksi pakotin perheeni Malediiveille, koska myös Cheek oli käynyt siellä, ja ajattelin, ettei meillä olla huonompia. Kohteessa oli kamalan kuuma, mutta näimme sentään delfiinejä.

Yritän olla mahdollisimman hyvä isä – mitä ikinä siihen sitten kuuluukaan. Käytännössä pohdiskelen vanhemmuutta aika vähän. Lasten seurassa solahdan heidän tasolleen. Olen lapsellinen itsekin; lyön asiat lekkeriksi tai alan kiukutella. Lasten kanssa touhuaminen on parasta mielenhoitoa.

Lapsuudenkodissani saimme siskoni kanssa vapaan kasvatuksen. Oli meillä rajat: mummoja ei saanut hakata eikä seiniä spreijata, mutta niiden rajojen sisällä liikuimme vapaasti. Joskus ajattelen, että koti olisi saanut olla ankarampikin. Että olisi pakotettu luistimet jalkaan ja poika jäälle, eikä annettu vain tuijottaa leffoja kotona.

Isäni sanoi aina, että lapset saavat olla ittensälaisia: ajatella asioista mitä lystäävät ja tehdä omat valintansa elämässään. Samaa toivotan omalle jälkikasvulleni. Ainakaan en tuputa omia valintojani tai suosittele ammattiani. Lasten unelmat vaihtuvat päivittäin, mutta yritän tukea heitä niissä kaikissa.

Jos jostain olen lasteni arjessa huolissani, se on tietotekninen vallankumous, jota ei minun lapsuudessani tunnettu. Nykypäivän lapset ovat kiinni somessa ja peleissä ja vain parin klikkauksen päässä Isisin teloitusvideoista tai hardcore-pornosta. Miten heitä oikein osaisi suojella?

Tiedän, että hyvään vanhemmuuteen kuuluu ainakin läsnäoloa. Minun tapauksessani sitä on välillä huonosti tarjolla, mutta sen verran kristillinen olen, että sunnuntait pyhitän aina perheelle. Jos joku tarjoaa nopeaakin palaveria pyhälle, vastaan, että ei käy.

Perheen kanssa pelaamme pelejä ja käymme usein elokuvissa. Jos mietin, mitä olen viimeksi nähnyt, mieleen tulevat vain Helinäkeijut ja Lentsikat.


Aku on perustyyni luonne. ”Suutun harvoin, mutta tulistuessani päästelen hirveitä sanoja. Silloin kavahdan sanomisiani itsekin.”

Liian itsekäs politiikkaan

Olen asunut koko ikäni Riihimäellä. Ei kai sinne kukaan hullu ulkopuolelta muuttaisikaan. Minä en ole lähtenyt, koska siellä ovat tärkeimmät sosiaaliset kontaktini. Riihimäellä tapasin Niinankin. Kaupungin tekevät tunnelma ja ihmiset, ei järvi sen keskellä. Riihimäellä ei ole edes järveä, mutta viihtyisä maauimala sentään.

Perheemme tunnetaan Riihimäellä erityisesti äitini ansiosta. Hän on työskennellyt iät ja ajat Riihimäen terveyskeskuksessa ja on hirveän taitava työssään. Tiedän, miltä Kristo Salmisesta tuntuu, kun ihmiset kehuvat hänen isäänsä ja lähettävät terveisiä Eskolle, kun se oli niin taitava siinä roolissaan. Samalla tavalla moni tulee selittämään, miten hyvin äitisi taas hoiti tämän ihottuman, kerro terveisiä.

Äitini oli myös iltanäyttelijä Riihimäen teatterissa 1990-luvulla. Hän on taitava laulaja ja esiintyi musikaaleissa ja opereteissa. Vanhempamme veivät meitä usein teatteriin, ja kun pääsimme kulisseihin tapaamaan näyttelijöitä, jännitin niin, etten saanut sanaa suustani.

Teatterissa on samaa mystiikkaa kuin kirkoissa: niissä saavutaan erityiseen tilaan, jossa on erilainen happi kuin muualla. Viihdyn kirkoissa, varsinkin kun ne ovat tyhjillään. Istun vain ja aistin. En ole hengellinen mies, mutta täysin ateistinen katsomus olisi minusta ahdistavaa.

Perheeni on näkynyt Riihimäellä myös paikallispolitiikassa; olen porukastamme ainoa, joka ei ole istunut kaupunginvaltuustossa. Minua kiinnostaa seurata politiikkaa mutta ei vaikuttamiseen asti. Ehkä olen liian itsekäs, etten ole yhteisten asioiden hoitamisen perään. Olen myös sen verran kuriton, etten ymmärrä puoluekuria – minusta pelkkä sanakin on älytön. Nuoruudessani liityin vahingossa Vasemmistonuoriin, mutta en ole koskaan tunnustanut mitään väriä tai puoluetta.

Olen seurannut läheltä siskoni työtä Vasemmistoliiton kansanedustajana. On se vain raskas ja vaativa ala. Minulla ei olisi mitään annettavaa hänen työssään.


Aku on ollut yhdessä Niinansa kanssa koko aikuisikänsä, 16-vuotiaasta asti. Kumpikin koomikko on maan kysytyimpiä näyttelijöitä.

Päähänpistosta bisnekseen

Teen hirveästi töitä. Ongelma on siinä, että minulle tarjotaan aivan liikaa aivan liian kivoja juttuja. On kuitenkin positiivisempi murhe yrittää jarrutella työtahtia kuin miettiä, mistä saisi hommia.

Olen osakkaana neljässä yrityksessä. Niissä noudatan samaa toimintamallia kuin politiikassa: annan älykkäämpien ja osaavampien ratkoa ongelmat. Yleensä ehdin vain kirjoittaa nimeni valtakirjaan.

Osa bisneskuvioista on ollut harkittuja, osaan olen lähtenyt mukaan hetken päähänpistona. Kun Kataja soitti messuilta Seinäjoelta ja kysyi, lähdenkö kimppaan lehmänomistajaksi, ei sitä ehtinyt kauan miettiä. Sittemmin olen perehtynyt alkiobisnekseen ja uskon, että siinä on hyvä tulevaisuuden ala. Ei se meitä vielä ole rikkaiksi tehnyt mutta ehkä jonain päivänä.

Missään muussa ammatissa tuskin tulee naurettua niin paljon kuin näyttelijäntyössä. Tälle alalle päätyy valtavan karismaattisia ja valloittavia persoonia, joiden seurassa on sikahauskaa työskennellä. Siksi kai teen paljon, kun töissä on niin kivaa. On joukossa mulkkujakin, mutta niiden kanssa ei tarvitse operoida.

Kesällä pääsen pitkästä aikaa tekemään teatteria, kun alamme harjoitella Nummisuutareita Kansallisteatterin suurelle näyttämölle. Olen siitä tohkeissani, sillä Kansallisessa on hyvä henki ja siellä pidetään näyttelijöistä huolta. Odotan tekemisen fiilistä ja sitä, kun nauramme naama hiessä pukuhuonekavereiden kanssa.

Minulle menestys on juuri sitä, että pääsen tekemään erilaisia juttuja ja suuremmalla itsevarmuudella. Nyt kun on tietynlainen status, ideoitani myös kuunnellaan enemmän.

Arjessa menestys ei hirveästi näy. Ajan kyllä isommalla autolla kuin viisi vuotta sitten, mutta pukeudun edelleen kuin pultsari.”

Aku-Heikki Ilmari
Hirviniemi

Näyttelijä, koomikko syntyi 5. 12. 1983 Riihimäellä, missä on asunut koko elämänsä.

Avoliitossa näyttelijä Niina Lahtisen kanssa. Perheeseen kuuluu tyttäret Annikki ja Tuulikki.

Akun sisko on Vasemmistoliiton kansanedustaja Aino-Kaisa Pekonen.

Taneli Mustosen ohjaama Luokkakokous-elokuva ensi-illassa 25. 2. Lue leffan arvio sivulta 17. Kingi pyörii MTV3:lla 7. 3. asti. Akun matkaohjelmalle harkitaan jatkoa.

Ex-missi Essi Pöysti ja ex-koripalloilija Ville Mäkäläinen saivat kolmannen lapsensa lauantaina.

Lauantaina synnyttänyt Essi Pöysti, 30, on julkaissut ensimmäisestä kuvan hänen ja puolisonsa Ville Mäkäläisen, 32, kolmannesta lapsesta.

– Täydellinen pikkuveli täydensi meidän perheen tänään, Essi on kirjoittanut kuvan yhteyteen. Hän on käyttänyt muun muassa hashtägiä suurirakkaus.

Ville Mäkäläinen kertoi lauantaina Facebook-sivuillaan, että synnytys meni hyvin.

 

Raskaus ei ollut Essille helppo, sillä hän kertoi aikaisemmin tänä syksynä, että pelko varjosti odotusta aikaisempien keskenmenojen takia.

”Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi enkelivauvaa.”

– Ei ole ollut helppoa olla raskaana, kun takana on kaksi myöhäistä keskeytynyttä raskautta, kaksi enkelivauvaa. Toivomme sydämestä, että kaikki menee tällä kertaa paremmin ja joulukuussa meitä on viisi, Essi kirjoitti syksyllä Instagramissa.

Hänellä ja Villellä on entuudestaan kaksi lasta: Alma ja Aaro. Vuonna 2015 syntynyt Alma syntyi mummolan eteiseen, mutta kaikki meni lopulta hyvin.

– Siinä tilanteessa en ehtinyt pelätä tai miettiä. Kaikki kävi niin nopeasti, vartissa. Ei ehtinyt tulla edes hiki. Pelko siitä, kuinka olisi voinut käydä, iski vasta jälkeenpäin, Essi muisteli synnytystä Meidän Perhe -lehdelle vuonna 2015.

Kilpaurheilu-uransa päätyttyä Minna Kauppi ihmetteli, mitä tekisi tulevaisuudellaan. Nyt hän miettii, miten urheilu olikin joskus maailman tärkeintä. – Saavutin jo kaiken, minkä halusin.

Entisen MM-suunnistajan Minna Kaupin ja Apulanta-rumpali Simo ”Sipe” Santapukin Ukko-poika konttaa kotonaan Lahdessa vikkelästi olohuoneesta keittiöön ja nousee äitinsä polvea vasten seisomaan. Ensiaskeleet on kymmenkuisena jo otettu, mutta konttaamalla pääsee vielä kovempaa.

– Ukko on sekoitus minua ja Simoa. Hän näyttää ihan isältään, mutta on yhtä vilkas kuin minä, Minna, 35, kuvailee.

Minna lepertelee Ukolle, ja Ukko vastaa äidilleen leveällä hymyllä. Sitten Sipe nappaa pojan syliin ja vie tämän viereiseen huoneeseen soittamaan pianoa. Varmaotteinen koskettimien paukuttelu kaikuu ympäri asuntoa.

– Simo on todella herkkä isä. Aina, kun hän on Ukon kanssa, hän on sitä sataprosenttisesti. Heidän yhteiselonsa on todella täyttä. Koska itse olen pojan kanssa ympärivuorokautisesti, en ihan joka hetki pysty samaan, Minna sanoo.

Suunnistuksen yhdeksänkertainen MM-kultamitalisti on tätä nykyä täyspäiväinen kotiäiti. Mullistus on ollut suuri, mutta ihana.

”Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt.”

– Kaikki sanoivat, että et sinä kauaa jaksa kotona olla, mutta toisin on käynyt. Viihdyn Ukon kanssa kotona oikein hyvin. En luonut äitiydestä etukäteen itselleni odotuksia, joten en myöskään pettynyt.

"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.
"En ole osannut mennä ilman Ukkoa minnekään", Minna sanoo.

Hetken aikaa hukassa

Kaksi vuotta sitten, suunnistusuran lopettamispäätöksen jälkeen, Minna myöntää olleensa ymmällään. Entä nyt? Hän tiesi haluavansa lapsen, mutta mietti, pitäisikö työpaikka kuitenkin hankkia ensin. Hän oli yli kolmekymppinen eikä ollut elämänsä aikana allekirjoittanut vielä yhtään oikeaa työsopimusta.

– Hetken aikaa olin hukassa. Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee. Olin ahdistunut, kun en tiennyt, pitäisikö tehdä lapsi vai löytää työpaikka.

”Puoli vuotta haahuilin ja mietin, että mitähän tästä tulee.”

Asiat loksahtivat kohdalleen, kun Minnalle tarjottiin markkinointipäällikön paikkaa. Minna ehti tehdä työtä vuoden ennen äitiyslomaansa.

– Halu hankkia lapsi oli yksi syy, miksi lopetin urheilu-urani. En kuitenkaan halunnut, että lapsi on korvike urheilulle, joten oli ihanaa saada työpaikka ennen lasta. Sen avulla sopeutuminen tavalliseen arkeen urheilu-uran jälkeen meni luonnostaan.

Se sama kunnianhimoinen Minna, joka voitti mitaleita toisensa perään, on kuitenkin edelleen olemassa.

– Nykyään suuntaan kunnianhimoni lapsen kanssa olemiseen. Haluan tehdä tämän asian mahdollisimman hyvin, haluan olla hyvä äiti. Tiedän, että kunnianhimoni tulee vielä tulevaisuudessa näkymään työelämässäkin, mutta juuri nyt haluan keskittyä vauvaan. Enää en tosin laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani.

Yhtä asiaa huippu-urheiluajaltaan Minna edelleen kaipaa: todella kovaa fyysistä kuntoa. Peruskunto Minnalla on vieläkin hyvä. Hän urheilee päivittäin käymällä joko vaunulenkeillä tai silloin tällöin suunnistamassa. Muutamiin suunnistuskisoihinkin hän osallistui kesän aikana.

– Kun on tosi hyvässä kunnossa, askel on niin kevyt, että tuntuu kuin lentäisi. Se on äärimmäisen hieno fiilis. Mutta sitä varten pitäisi tehdä todella paljon töitä, eikä minulla ole siihen mitään syytä. Liikun mieluummin siksi, että se on kivaa.

"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."
"Enää en laittaisi kaikkea alttiiksi työpaikan takia kuten urheiluaikoinani."

Arki ennen ja nyt

Huippu-urheiluaikana Minnan arki pyöri täysin suunnistuksen ehdoilla. Urheilijana hän meni heti herättyään puolen tunnin aamulenkille, teki puolen päivän aikaan päätreenin ja urheili vielä illallakin. Matkalaukku oli aina pakattuna, treenileirejä ja kilpailuita kun oli jatkuvasti eri puolilla maailmaa.

– Silloin kuvittelin, että minulla oli muutakin elämää, mutta jälkikäteen ajateltuna urheilu kyllä meni kaiken edelle. Jos olin menossa ystävälleni kylään, tein ennen sitä treenin, koska sitä ei vain voinut jättää väliin.

Äitiysloma-arjessa päivän aikataulun puolestaan sanelee lapsenhoito. Minna ja Ukko heräilevät aamuseitsemältä, sitten syödään puurot ja leikitään lattianrajassa. Ukko nukkuu kahdet päiväunet, joiden aikana Minna joko ulkoilee vaunuja työnnellen tai rentoutuu kotona.

”On välillä outoa olla niin paljon kotona.”

Nykyisessä arjessa on urheilu-uraa helpompaa tavata ystäviä kahvilassa, käydä koko perheen kesken lounaalla tai ylipäätään viettää perinteistä kotiarkea.

– On välillä outoa olla niin paljon kotona, sekä minä että Simo olemme niin tottuneet jatkuvaan matkustamiseen. Mutta Simollakin on nykyään kova kiire keikalta kotiin.

Nykyistä Minnaa jopa vähän ihmetyttää se, miten hurjalla sykkeellä hän on aikanaan urheillut.

– Miten urheilu olikin silloin maailman tärkeintä? Lapsen avulla olen päässyt uran ikävöinnistä aika hyvin eroon. Saavutin jo kaiken, minkä halusin. Urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli helpotus, Minna miettii.

– Toisaalta huippu-urheilu oli mahtavaa aikaa. Tunsin joka päivä olevani etuoikeutettu, kun sain tehdä sitä työkseni. Jos Ukko joskus löytää intohimonsa urheilusta, minulla ei ole mitään syytä estellä häntä.

Kultaakin kalliimpi

Vaikka Minna on urheilu-urallaan tottunut äärimmäisiin tunteisiin, on oma lapsi silti tuonut tunne-elämään uuden ulottuvuuden: täydellisen rakkauden.

– Lapsi on meille hienointa elämässä. Olemme saavuttaneet valtavan suuria asioita – Simo Suomen ykkösbändissä ja minä maailman ykkösenä omalla alallani – mutta Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani. Jos hän tekee jotain herttaista, minulla nousevat kyyneleet silmiin.

”Ukko on suurempi kulta kuin mikään mitaleistani.”

Positiivisten tunteiden lisäksi äitiys on tuonut mukanaan myös uudenlaisia murheita. Siinä missä Minna aiemmin harmitteli huonoa suoritusta kilpailussa, nyt hän hämmentyy, jos ei saa Ukon itkua heti hiljenemään.

– Meistä taitaa näkyä, että olemme esikoisen vanhempia. Olemme aika epävarmoja ja huolissamme kaikesta, emme osaa ottaa rennosti. Tämä on vielä tällaista opettelua. Onneksi lähipiirissäni on useita äitejä, saan heiltä paljon tietoa.

Minna myöntää olleensa ehdottomampi kasvatusasioissa ennen lapsen syntymää. Hän oli päättänyt, ettei Ukolle näytetä yhtään lastenohjelmia ja ajatellut, että vauvankin voi jättää hoitoon lyhyiksi ajoiksi. Toisin kävi.

– Kummasti ne Teletapit helpottavat elämää. Ja mummu laittoi lapsen nukkumaan ensimmäisen kerran vasta viikko sitten, kun juhlin kavereiden kanssa synttäreitäni. En ole osannut lähteä ilman Ukkoa mihinkään.

"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."
"Urheilu-urani loppuvaihe oli niin vaikea jatkuvien vammojen takia, että siitä luopuminen oli lopulta helpotus."

Ei liikaa hemmottelua

Minna ja Sipe ovat kasvaneet ihan tavallisissa perheissä, toinen Asikkalassa ja toinen Heinolassa. Minna toivoo, että he voivat antaa Ukolle samanlaisen rennon lapsuuden, mutta hän tiedostaa, että asetelma on toinen.

– Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä. Olemme kuitenkin tarkkoja siitä, ettemme hemmottele häntä liikaa. Emme esimerkiksi aio ostaa hänelle yhtään joululahjoja, niitä tulee läheisiltä muutenkin jo ihan tarpeeksi, Minna pohtii.

”Pakko myöntää, että Ukolla on isompi kultalusikka suussaan kuin meillä.”

– Puen Ukon enimmäkseen äitiyspakkauksen vaatteisiin tai tutuilta saatuihin, käytettyihin asuihin. Lasten merkkivaatteet ovat ihania, mutta ne eivät ole rakkautta.

Minna itse on 90-luvun laman lapsi. Hänellä on kaksi sisarusta, eikä perheellä ollut lama-aikana liikaa rahaa. Lapsuuden niukkuus näkyy hänen elämässään vieläkin.

– Vaikka tililläni on rahaa, juoksen edelleen alennusten perässä. Jos näen ruokakaupan hyllyllä punaisen ale-lapun, ryntään sinne heti. Toivonkin, että rahan sijaan voin kannustaa Ukkoa ahkeruuteen. Haluan opettaa hänet nauttimaan tekemisestä.

Lapsena Minna oli innokas touhuaja. Hän harrasti kaikkea mahdollista tenniksestä telinevoimisteluun. Minnalle on tärkeää, että myös Ukko saa liikkua ja testata erilaisia harrastuksia.

– Kasvatuksemme peruspilari on touhuta niin paljon kuin mahdollista. Lapsella pitää olla paljon harrastuksia. Hänen pitää saada juosta ja kuluttaa energiansa. Sellainen minä olin lapsena ja olen edelleenkin.

Samaan aikaan Minna on kuitenkin huolissaan lasten harrastusten ammattimaistumisesta. Harrastamisen kuuluu hänen mielestään olla ennen kaikkea kivaa.

– Tuntuu, että jotkut nuoret noudattavat treeniohjelmiaan niin tiukasti, etteivät he ikinä edes käy missään. Osaavatko he enää rentoutua vai onko koko elämä harrastusten sanelemaa? Jos vetää täysillä vain yhteen ääripäähän, ei enää elä, Minna pohtii.

– Kyllä minä opiskeluaikoina kävin bileissä ja osasin pitää hauskaa treenileireillä, vaikka samaan aikaan otin urheilun tosissani. Se, että osaa levätä arjessa, tuo rentoutta myös omaan urheilusuoritukseen.

"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.
"Simo on hyvä edustusvaimo", Minna nauraa.

Viides kerta Linnassa

Ukon syntymän jälkeen Minna ja Sipe eivät ole juurikaan päässeet viettämään kahdenkeskistä aikaa. Tilanteeseen tuli muutos itsenäisyyspäivänä, kun Minna sai kutsun Linnan juhliin.

– Onneksi Simo on hyvä edustusvaimo, Minna nauraa.

Minna on ollut itsenäisyyspäivän vastaanotolla aiemmin neljästi, Sipe kerran. Tuolloin Minnakin oli saanut kutsun, mutta jätti juhlat väliin. Pari oli alkanut tapailla vain muutamaa viikkoa aiemmin, eivätkä he halunneet vielä silloin paljastaa suhdettaan muille.

Minna ja Sipe ehtivät tavata toisiaan kolme kuukautta julkisuudelta salassa, kunnes ensimmäinen yhteinen elokuvailta leffateatterissa paljasti parin.

”Ensitreffimme olivat New Yorkissa.”

– Ensitreffimme olivat New Yorkissa. Menimme sinne samalla lennolla, mutta istuimme eri penkkiriveillä. Leffaan menimme myöhemmin yhdessä, koska hävisin Simolle yhden vedon. Hän ei enää halunnut elää kaapissa, Minna muistelee.

– Nykyään saamme onneksi kulkea Lahden kaduilla ihan rauhassa. Pyörimme vauvauinneissa ja ruokakaupoissa ihan kuten kuka tahansa lapsiperhe.

Suomen menestynein suunnistaja syntyi Asikkalassa 25.11.1982.

Asuu Lahdessa avopuolisonsa, Apulanta-muusikko Sipe Santapukin ja lapsensa Ukon, 10 kk, kanssa.

Opiskeli Jyväskylän yliopistossa kieliä, kasvatustieteitä, journalistiikkaa ja taloustieteitä.

Perhevapaalla Novasol-yrityksen markkinointipäällikön töistä.