Oopperauralle tähtäävä Kaisa Makkonen menetti aivoinfarktissa puhekykynsä ja opetteli uudelleen kävelemään. Sisukas nainen aikoo vielä tehdä paluun estradeille.
– Suremisen sijaan keskityn taas elämiseen.

Savonlinnassa, lapsuudenkotinsa pihamaalla laulaja Kaisa Makkonen, 28, tulee vieraita vastaan. Hän kävelee linkaten, oikea jalka laahaa ja kättely hoituu vasemmalla kädellä. Kaisa puhuu vain muutaman sanan ryppäissä, mutta hymyilee ja nyökkäilee sitä enemmän. Aivoinfarkti vei puhekyvyn ja halvautti oikean puolen kehosta puolitoista vuotta sitten.

Kaisa kuvailee sairastumistaan ja sitä seurannutta sokkia suoksi, josta nouseminen on vaatinut ponnisteluja ja yhteen hiileen puhaltamista koko perheeltä. Tänäänkin Kaisan vanhemmat Marja ja Markku Makkonen toimivat tulkkeina. Poikaystävä Tim Ng avustaa Skype-yhteyden päässä Wienissä. Kaisa vastailee enimmäkseen yhdellä sanalla ja hakee usein katsellaan apua äidiltään.

Laulaminen sen sijaan onnistuu lähes entiseen malliin. Schuman kajahtaa komeasti keittiön pöydän ääressä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vielä puolitoista vuotta sitten Kaisa eli todeksi lapsuudenaikaista unelmaansa. Hän asui Wienissä kivenheiton päässä oopperatalosta Timin ja koiransa Lumin kanssa, opiskeli oopperalaulua yksityisessä yliopistossa ja esiintyi ympäri Eurooppaa. Tavoitteena oli kansainvälinen oopperatähteys.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

– Leijuin kaiken aikaa ilmassa. Olin päässyt opiskelemaan hyvien opettajien kanssa, ja alku kansainväliselle oopperauralle oli kaikin puolin lupaava, Kaisa kertoo.

Rakkaus oopperaan oli löytynyt jo Kaisan ollessa kolmevuotias. Tyttö kulki mukana, kun uimari-isä myi uimaseuransa hyväksi pinssejä Savonlinnan Oopperajuhlilla. Tauoilla Kaisa karkasi linnaan kuuntelemaan esityksiä.

– Linnan tunnelma ja ulkomaiset kuuluisuudet tekivät suuren vaikutuksen. Aloitin oopperakuorossa, koska halusin itsekin tähdeksi.

Lastenlaulujen sijaan esiintymishaluinen Kaisa hyräili ihailemansa Whitney Houstonin balladeja ja järjesti lauluesityksiä naapurustolle. 13-vuotiaana hän nousi ensimmäisen kerran lavalle Savonlinnan torilla ja keskeytti isänsä rokki­bändin keikan.

– Hyppäsin lavalle ja vaadin, että vedetään jazzahtava Bye Black Bird. Siinä meni bändillä suunnitelmat uusiksi.

Myöhemmin isän ja tyttären yhteisiä esiintymisiä tuli lisää.

Kaisa kävi taidelukion ja eteni Turun konservatorioon. Siellä, koulun aloitusviikolla hän huomasi Timin, komean belgialaisen vaihto-oppilaan, ja marssi esittelemään itsensä. Muutama vuosi myöhemmin pari muutti yhdessä Kaisan unelman perässä Itävaltaan.

Pakokauhua

Vuoden 2014 tammikuussa Kaisa oli matkustanut Müncheniin erään oopperaproduktion koelauluihin. Siellä laulu ei oikein kulkenut, Kaisan päätä ja oikeaa kättä särki. Kaisa palasi kotiin ja kun herätyskello kotona seuraavana aamuna soi, kaikki tunto kehon oikealta puolelta oli kadonnut. Hän purskahti itkuun ja yritti huutaa apua, mutta ääntä ei tullut.

– Olin varma, että kuolen. Ahdisti, koska en tiennyt, mitä minulle tapahtui ja olin yksin.

Kaisa kurkotti puhelimeen, mutta putosikin sängyltä. Hän raahautui takaisin petiin ja sai vasemmalla kädellään valittua puhelimesta Timin numeron. Hän tärisi ja itki, mutta ei saanut muodostettua sanaakaan.

Tim oli töissään kokouksessa ja ajatteli ensin, että pedanttia Kaisaa varmaan harmitti huonosti mennyt koelaulu. Nyyhkypuheluita tuli kuitenkin niin monta, että lounastauollaan Tim päätti käydä kotona. Mies kauhistui: Kaisa makasi sängyllä itkuisena myttynä, oikea puoli kehosta velttona.

– Kun näin Timin, tiesin olevani turvassa. Ne olivat viimeisiä hetkiä, kun olin tajuissani.

Kaisa kiidätettiin tajuttomana sairaalaan leikkauspöydälle ja tehohoitoon. Lääkärit halusivat varmistaa, ettei hänen aortansa ollut repeytynyt. Avosydänleikkauksessa selvisi, että harvinainen reumatauti, takayasun arteriitti oli aiheuttanut aivoinfarktin.

Kaisan vanhemmat ja sisko Hanna lensivät Suomesta Wieniin. Leikkausta seuranneet viikot sairaalassa olivat painajaismaisia. Lääkärit eivät antaneet toivoa, vaan arvioivat Kaisan jäävän loppuelämäkseen vuodepotilaaksi. Perhe ja Tim valvoivat vuorotellen Kaisan vieressä odottamassa ihmettä.

– Kooman aikana näin painajaisia, että kuolen ja kaikki läheiset jäisivät suremaan. Se oli kauheaa, Kaisa puistelee päätään.

Kun Kaisa kolme viikkoa myöhemmin palasi tajuihinsa, Hanna ja Tim olivat paikalla. Lääkärit yllättyivät, että Kaisa tunnisti läheisensä. Pikkuhiljaa selvisi, että sairauskohtaus ei ollut vahingoittanut Kaisan aivoissa muistia eikä esimerkiksi aluetta, missä laulamisen kyky sijaitsee, mutta puhekykyä se oli vahingoittanut.

Kaisa huomasi ensimmäisenä nenämahaletkunsa ja päässään happikypärän. Se aiheutti pakokauhun. Hän ymmärsi nopeasti, miten pahasti oli käynyt.

– Herääminen oli ristiriitaista. Olin onnellinen, että olin hengissä mutta erittäin surullinen, kun tajusin, missä jamassa olin.

 

 

Elämä ohi?

Kaisa oli epätoivoinen. Hän itki aamusta iltaan, miten paljon oli menettänyt. Isä kävi joka päivä kirkon portailla rukoilemassa. Hanna-sisko yritti auttaa kommunikoinnissa ja askarteli Kaisalle kortit, joissa luki kyllä ja ei.

Kaisa sinnitteli korttien kanssa viikkoja, kunnes kyllästyi ja paiskasi ne maahan.

– Halusin kertoa, että minua pelottaa. Olin turhautunut, kun en saanut sanottua, miltä minusta tuntui. Kaipaan puhumista edelleen.

Kaisalle alkoi valjeta, millaista elämästä jatkossa tulisi. Kun hän yritti nousta sängystä, hän mätkähti lattialle. Arki olisi toisten apuun turvautumista ympäri vuorokauden.

– Uskoin elämäni olevan ohi. En nähnyt itselleni tulevaisuutta.

Kaisa koki ensimmäisen toivonpilkahduksen, kun hänen ystävänsä Johanna tuli vierailulle sairaalaan. Johannan kanssa Kaisa lauloi ensimmäistä kertaa. Sairaus ei ollut vienyt kaikkein tärkeintä; kykyä laulaa.

– Vaikka eipä se silloin tuntunut laululta, sillä kortisoni turvotti kaula-aluetta. Päätin kuitenkin, että vielä jokin päivä laulan. Se olisi minulle kävelyäkin tärkeämpää.

Isä uskoo

Kun sairauskohtauksesta oli kulunut kaksi kuukautta, Kaisa siirrettiin hoitoon Suomeen. Hän tarvitsi apua kellon ympäri, ja Tim kävi töissä. Kaisa sai viettää yhden yön Wienin-kodissa – ja torui poikaystävänsä sekaisista vaatekaapeista. Etusormen heiluttelu oli ensimmäinen merkki vanhasta, tomerasta Kaisasta.

– Olen ollut aina tiptop ja rakastanut vaatteita. Harmittihan se, että kaikki oli miten sattuu, Kaisa nauraa nyt itsekin.

Kuopion keskussairaalassa Kaisa aloitti fysio-ja toimintaterapian, ja sai lastoja ja tukivälineitä tukemaan halvaantuneita raajojaan. Rintakehä oli leikkauksen jäljiltä kipeä. Kaisa häpesi uutta olemustaan: jalka ja käsi roikkuivat, ja hän yritti peittää isoa arpeaan turkoosilla huivilla.

– Tukosalue oli rinta-alueella. Ei ihme, että koelaulut eivät olleet sujuneet, Kaisa osoittaa arpeaan.

Kerran Kaisa karkasi siskonsa avustuksella sairaalasta kaupungille ja osti itselleen uuden hiusvärin.

– Eihän kukaan halua näyttää rumalta pyörätuolissakaan.

Sairaalajakson jälkeen Kaisa muutti vanhempiensa luokse Savonlinnaan. Isä kuskasi tyttärensä päivittäin Punkaharjulle kuntoutukseen. Hoitajiensa hämmästykseksi Kaisa tempaisi altaassa puolen kilometrin uintilenkin. Hiljalleen pyörätuoli vaihtui kävelykeppeihin.

Markku on ainoa, joka on alusta asti uskonut Kaisan täydelliseen toipumiseen. Isällä ja tyttärellä oli ollut yhteiset harrastukset ja läheiset välit. Kun Markku kesän sukutapaamisessa puhui tyttärestään, hän purskahti kyyneliin. Sairaudessakin isä on osannut tukea Kaisaa toisin kuin muut: Markku joutui 18-vuotiaana auto-onnettomuuteen ja opetteli uudelleen kävelemään.

– Olen perinyt sisun isältäni. Hän tietää, mitä käyn läpi, ja se antaa voimaa.

Kaisa on ollut myös henkisesti äärirajoilla. Ei ole ollut helppoa palata lapsuudenkotiin ja olla avuttomana muiden passattavana. Kaisa on tarvinnut apua kaikkeen: pukemiseen, syömiseen ja tietokoneen käyttöön.

– Alussa olin todella turhautunut, kun en pystynyt tekemään itse muuta kuin käymään pöntöllä. Kiroiluksihan se meni.

Kaisalla nousi pala kurkkuun myös silloin, kun näki lenkkeilijätytön juoksevan ohitseen. Hän, entinen päivittäisurheilija, räpiköi itse eteenpäin sauvoillaan. Yksinäisyyden tunnetta lisäsi sekin, että vain harva lapsuudenystävä poikkesi kylässä, vaikka moni heistä asui naapurissa.

– Moni on pelännyt kohdata minut sairauden jälkeen, koska ei tiedä, mitä sanoa. Mutta en minä sääliä kaipaa, ihan tavallinen oleminen riittää.

Syyttely vaihtuu kiitollisuuteen

Vasta jälkikäteen Kaisa on tunnistanut, että oma vointi oli antanut merkkejä sairaudesta. Oli ollut huonovointisuutta, väsymystä ja puutumista. Mitään vakavaa ei kuitenkaan osattu epäillä; Kaisa oli hyväkuntoinen ja nuori. Takayasun tautia löytyy Suomessa vain muutama tapaus vuodessa. Kyseessä on nuorten naisten tauti, joka voi hoitamattomana johtaa aivoinfarktiin, aivan kuten Kaisalla.

– Aluksi etsin syyllisiä ja kysyin kerta toisensa jälkeen miksi minä? Enää en tuhlaa aikaani sellaiseen.

Kaisa on alkanut nähdä tulevaisuutensa valoisana. Hänestä on melkein ihme olla ylipäätään elossa. Sairaus on opettanut kirjaimellisesti elämään tässä ja nyt: sairaudelle ei ole ennustetta.

Viime kesänä Kaisa pääsi palaamaan Wieniin ja pärjää jo päivät omillaan. Tim on vastuussa ruuanlaitosta ja on opetellut värjäämään Kaisan hiukset. Kaisa hoitaa Lumin lenkitykset ja on harjoitellut tekemään esiintymismeikin vasemmalla kädellään.

– Lumi on alusta asti varonut halvaantunutta puoltani, ihan kuin se vaistoaisi sairauden. Kunpa ihmiset väentungoksissa olisivat yhtä huomaavaisia, tasapainoni on edelleen hutera.

Koska puhe ei vielä luista, Kaisa asioi Timin kanssa enimmäkseen elekielellä. Se tietää jatkuvia kommelluksia arjessa. Hiljattain Tim luuli, että Kaisa oli menossa oopperaan ystävänsä Suvin kanssa. Lopulta kuitenkin selvisi, että Kaisa odottikin Timiä ja miehellä oli lähtöön kymmenen minuuttia aikaa.

– Sairaus on syventänyt suhdettamme, koska olemme oppineet, että kaikki voi olla mennyttä yhdessä hetkessä. Vietämme nykyään enemmän aikaa yhdessä, nautimme ruuasta ja luonnosta. Joinakin päivinä pelkään, etteivät tuntoni tai kasvojeni ilmeet palaa, mutta silti, tärkeintä on olla elossa ja saada laulaa.

Viime jouluna Kaisa lauloi Ave Marian Wienin suomalaisessa kirkossa. Se oli Kaisan ensimmäinen julkinen esiintyminen sairastumisen jälkeen. Nyt heinäkuussa, vieraillessaan Suomessa, hän esiintyi oopperajuhlien aamunavauksessa Savonlinnan torilla. Lavalle nousu sai monen tutun savonlinnalaisen liikuttumaan.

– Olen edelleen onnellisimmillani, kun olen estradilla. Laulaminen on kuin hengittäminen, ilman sitä en ole olemassa.

Lue lisää:

Pysy kunnossa haistellen! Nenä paljastaa sairaudet

Nämä neljä merkkiä voivat paljastaa piilevän sairauden

 

Kaisa Makkonen

Oopperalaulun opiskelija syntyi 12.06.1987 Savonlinnassa. Asuu Wienissä avopuolisonsa Tim Ngn ja koiransa Lumin kanssa.

Opiskelee Vienna Private Universityssa. Laulunopettajiin kuuluu mm. Bojidar Nikolav.

Sairastaa Takayasun arteriittia. Länsimaissa harvinainen sairaus on tyypillisesti nuorten naisten tauti, joka ahtauttaa aorttaa ja sen päähaaroja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla